Rokotekeskustelu -aikamme ilmiö

(Tällä kirjoituksella en ota kantaa siihen, pitäisikö ihmisten rokottaa tai jättää rokottamatta. Se on asia, joka on jokaisen ihmisen itsensä päätettävissä ja kunnioitan jokaisen valintaa. Kerron lähinnä omasta kokemuksestani ja otan kantaa kuumana käyvän rokotekeskustelun piirteisiin.)

Olen seurannut jo jonkin aikaa sosiaalisessa mediassa aktiivisena vellovaa rokotekeskustelua ja todennut, että se on jollain tapaa aikamme ilmiö. Rokotteisiin kriittisesti suhtautuvat ja rokotemyönteiset ihmiset tuntuvat asettuvan vahvasti omiin leireihinsä ja näiden leirien välillä käy keskustelu, jossa ei pitkään aikaan ole tulla enää esiin mitään uutta. Rokotteiden puolustajilla on samat vanhat argumentit ja perustelut, yhä uudelleen. Rokotteiden vastustajien näkemyksiä ei haluta kuunnella, heidät halutan lytätä, välillä hieman kovinkin ottein. Yhteistä molemmille leireille tuntuu olevan, että asia nähdään kovin mustavalkoisena, vain omien linssien ja totuuden läpi. 

Itse en ole osallistunut tuohon keskusteluun kovin aktiivisesti. Ei minulla ole ollut tuotavana keskusteluun juurikaan mitään uutta, vain oma kokemukseni. Muutaman kerran olen suuni avannut ja mikään niistä kerroista ei ole varsinaisesti kannustanut jatkamaan rokotekeskustelua.
Toinen syy, miksi en osallistu rokotekeskusteluun kovin aktiivisesti: En ole perehtynyt asiaan riittävästi. Tunnustan sen suoraan. Ihailen sitä, mitä näen netin rokotuskriittisten keskusteluryhmissä: Asiaan perehtyneitä ihmisiä, jotka todella ovat lukeneet läksynsä. Ryhmiin kuulumalla minulla on ollut mahdollisuus perehtyä asiaan itsekin, tarjolla on ollut runsaasti tutkimustietoa. Jonkin verran olen niitä lukenut ja se on riittänyt minulle. Mutta ollakseni todella pätevä käymään rokotekeskustelua kaikin olemassa olevin argumentein, tunnen että minun pitäisi tietää vielä enemmän.

Tähän väliin kerron oman tarinani, joka ei sisällä mitään dramaattisia yksityiskohtia tai käänteitä, mutta valottaa sitä miten minä päädyin rokotekriittiseksi henkilöksi. Oli vuosi 2013, olin raskaana, odotin neljättä lastani. Kolmannen lapsen syntymän jälkeen olin kokenut voimakkaan ja ravistelevan henkisen heräämisen, johon kuului tietoisuuden avartuminen monella tasolla. Aloin yhtäkkiä nähdä ja ymmärtää asioita, joita ennen en tiennyt olevan olemassakaan. Ennen lasten saantia olin hankkinut itselleni sairaanhoitajan koulutuksen. Koulussa ei rokotuksiin perehdytty sen syvällisemmin eikä niihin ainakaan tarjottu minkäänlaista kriittistä näkökulmaa. Itse en kyseenalaistanut silloin mitään koululääketieteen saralle kuuluvaa enkä juuri tähyillyt vaihtoehtoisiin suuntiin. Jälkeenpäin ajatellen koen, että elin nähden asiat vain kapean putken läpi enkä tajunnut putken tarjoaman näköalan ulkopuolella olevan jotain muutakin, jota minun ehkä pitäisi huomioida. Synnytin kolme ensimmäistä lastani täydellisen tyytyväisenä siihen, että sain tehdä sen sairaalassa kaikkien kivunlievitysmahdollisuuksien ja tukitoimien keskellä. Ajattelin, että miksi ihmeessä kieltäytyisin puudutteista ja muista menetelmistä, kun niitä kerran on saatavilla. Kolme vanhinta lastani rokotettiin rokotusohjelman mukaan, ikinä en kyseenalaistanut asiaa millään tavalla. Uskoin sen olevan lasteni parhaaksi. Luulen, että siihen aikaan joku rokotuskriittinen luomusynnyttäjä olisi pöyristyttänyt minua aika tavalla.
Kunnes sitten, jotain tapahtui. En osaa syyttää muuta kuin omaa ”heräämistäni”, jonka jälkeen aloin nähdä monet asiat eri valossa. Se tuntui kuin heräämiseltä pitkästä unesta. Pikku hiljaa silmiini alkoi osua yhä luomumpia tapoja elää ja ne herättivät jotain minussa. Perustin jopa oman luomukaupan, mutta silloinkaan en vielä ollut kohdannut mitään rokotuskriittisyyteen viittavaa. Rokotuskriittisyys oli minulle täysin vieras käsite enkä edelleenkään ajatellut rokotteista valtavirrasta poikkeavasti.

Kun odotin neljättä lastani, olin kulkenut henkisen kasvun polkua jo jonkin aikaa. Olin oppinut paljon oman intuitioni kuuntelusta ja mitä enemmän sitä kuuntelin, sitä voimakkaampia viestejä se minulle toi. Raskauden loppupuolella aloin saamaan vahvaa sisäistä viestiä, joka kertoi minulle: ”Tätä pian syntyvää lasta et voi rokottaa.” Hämmästyin. Tämä oli minulle aivan uutta, koska en ollut ikinä kyseenalaistanut rokotteita millään tavalla. Kuulin tuon saman viestin uudestaan ja uudestaan ja lopulta aloin etsiä tietoa internetistä. Halusin ymmärtää, mitä rokotteissa voisi olla sellaista, miksi niitä pitäisi varoa. Yllätyin siitä, miten paljon tietoa oli tarjolla ja miten paljon rokotekriittisiä ihmisiä oli olemassa. Perehdyin asiaan lukemalla ihmisten kokemuksia ja tarjolla olleita tutkimuksia, erilaisia sivustoja. Aloin ymmärtää rokotuksista myös toisen, vaietumman puolen ja sen viisastuttamana sekä voimakkaan sisäisen ääneni ohjaamana en voinut antaa rokotuttaa neljättä lastani (jonka muuten synnytin omasta tahdostani täysin luomuna, käyttäen kivunlievityksenä synnytyslaulua ja akupisteiden painamista). Tämän jälkeen keskeytin myös kolmen vanhemman lapseni rokotusohjelmat ja toistaiseksi en ole niitä jatkanut. Koen, että sen suhteen voin aina muuttaa mieleni, mutta toistaiseksi en ole halunnut niin tehdä.

Aiheen ympärillä vellovaa keskustelua seuratessa on voinut todeta, että rokotuksista kieltäytyjiä pidetään lähes rikollisina, tai ainakin vaarallisina ja vastuuttomina laumaimmuniteetin tuella ratsastavina rikkureina, jotka ajattelevat vain itseään. En voi puolustaa kuin itseäni, koska kaikki rokottamatta jättävät tekevät valintansa eri syistä ja taustoista käsin. Omasta puolestani sanon, että luotan omaan sisäiseen tietooni ja intuitiooni enemmän kuin mihinkään tarjolla olevaan tutkittuun tietoon. Annan omalle intuitiolleni sen arvon, joka sille kuuluu: Sen ohjausta kuuntelen ohi kaiken muun maailman taustahälyn ja luotan siihen. Tässä tapauksessa intuitioni puski kaiken tiedottomuuteni läpi sellaisella voimalla, etten voinut kun kiinnittää huomiota siihen. ”Älä rokota tätä lasta!” Miten voisin toimia sitä vastaan? Koen, että intuitioni varoitti minua, ties miltä se lapseni on pelastanut! Lisäksi uskon, että kukaan joka on opetellut elämään oman sydämensä ja intuitionsa ohjauksessa, ei voi toimia vastoin tuota ohjausta tuntematta tekevänsä jotain täysin pieleen.
Kolmen vanhimman lapsen rokotusohjelman keskeyttäminen taas ei ole ollut niinkään intuition äänen ohjaamaa, vaan lähinnä puhtaan rokotekriittisyyden seurausta. Tutustuttuani aiheeseen olen vain muodostanut rokotteista oman mielipiteeni. En koe niitä turvallisiksi ja en ole oikein varma koenko niitä edes kaikin puolin tarpeellisiksi. Minusta tuntui parhaalta keskeyttää rokotusohjelma toistaiseksi ja odottaa tilanteen kehittymistä. Mitä asian tiimoilta vielä tulee selviämään ja miten kauan maapallon väestön tietoisuuden kasvu tulee oikein kestämään (jonka jälkeen koko terveyden- ja sairaudenhoito sekä sairaudet yleensä tulevat heittämään ihan uudenlaisen kuperkeikan).

Samaan aikaan kun rokotuskriittisten joukko kasvaa (siltä ainakin minusta näyttää), media suoltaa pelkoa ruokkivia otsikoitaan ja rokotteita yritetään tuputtaa meille joka käänteessä. Itse näen tässä kaikessa suuren murroksen. Kuvainnollisesti mannerlaatat liikahtelevat ja törmäilevät tämän asian tiimoilta ja tutina on kovaa. Suoraan sanottuna en usko tämän kaiken olevan sattumaa, vaan uskon meidän elävän murroksessa jossa vanhat rakenteet ja uskomukset riisutaan, valheet ja petolliset kuviot paljastetaan ja koko maailmaa tulee muuttumaan näiden myötä. Muutos on hidasta, mutta se on nähtävissä. Tietoiset ihmiset kulkevat etunenässä, muiden heitellessä kiviä heidän niskaansa. Kunnioittakaa tien raivaajia vähän, heidän tehtävänsä on raskas ja haastava, mutta he tekevät sen kaikkien meidän hyväksi (lopulta).

Nähdäkseni aika moni rokotuksiin kriittisesti suhtautuvista on myös valtaväestöä tiedostavampi, mitä tulee terveydenhoitoon ja sairauksien ennaltaehkäisyyn. He osaavat vaalia omaa vastustuskykyään tavalla, joka suurelta osalta väestöä on täysin kadonnut. Moni hoitaa sairautensa vaihtoehtoisin hoitomenetelmin, luonnollisilla tavoilla tai yhdistellen niitä koululääketieteen tarjoamien apujen kanssa. He ovat usein hyvin perehtyneitä ravinnon merkityksestä hyvinvoinnin ja vastustuskyvyn kannalta ja rakentavat luonnollista vastustuskykyään jokapäiväisillä valinnoilla. Toki teen tässä hieman karkeita yleistyksiä, poikkeukset kun värittävät joukkoa iloisesti. Mutta silti voin kai hieman yleistäen todeta, että rokotteita puolustavat ihmiset ovat niitä, jotka ottavat rokotteensa, Buranansa, antibioottinsa ja prosessoidut elintarvikkeensa, ja kaikki käy mukavan helposti. Tähän ryhmään kuuluvat myös lisääntyvät allergiat, autoimmuunisairaudet ja tulehduskierteet. Syystäkin nämä ihmiset ovat huolissaan siitä, mitä kaikkia kamalia tauteja voivatkaan saada rokottamatta jättävien ihmisten toimesta! Heidän luonnollinen vastustuskykynsä on niin heikko, että sillä on vaikea väistellä maailmalta kantautuvia tauteja. 
(Ja vielä toistan: Tämä oli hieman yleistävää ja tiedän, että rokotteita suosivien joukossa on varmasti myös niitä toisenlaisia yksilöitä. Pääpiirteissään asia kuitenkin taitaa olla tämän yleistyksen mukainen.)

Itse kunnioitan ihmisiä, jotka ovat uskaltaneet lähteä etsimään toisia totuuksia sen sijaan, että seuraisivat sokeina kaikkea, mihin meitä aivopestään vauvasta lähtien. Jos itse sairastuisin vakavasti, kysyisin neuvoa ja apua ensimmäisenä sellaiselta ihmiseltä.

Näen rokotekeskustelussa paljon kiihkoa. Näen siinä myös pelkoa, jopa vihaa. Sitä on todella raskasta ja ikävää katsella. Minua häiritsee rokotekeskustelussa vellova mustavalkoisuus, se että omasta totuudesta ei olla valmiita tinkimään edes millimetrin vertaa. Rokotteet ovat kaksiteräinen miekka ja sinänsä aiheena haastava, sen myönnän. Rokotteiden johdosta ihmisiä kuolee ja vammautuu, rokottamattomuuden takia ihmisiä sairastuu ja kuolee. Kumman leirin kärsijät ovat tärkeämmässä asemassa?
Rokotteiden puolustajat suoltaa samoja vanhoja argumentteja, jotka on kuultu jo sataan kertaan ja joista rokotteiden vastustajilla on ihan erilaista tietoa. Uskallan kuitenkin väittää, että rokotteita vastustavat ihmiset ovat joutuneet tutkimaan asiansa taustoja huimasti paljon enemmän kuin rokotusohjelman mukaan tallaavat mielipiteen huutelijat. Uskon, että rokotteita vastustavat ovat rokotteisiin liittyvistä asioista paljon tietoisempia ja jo siksi kuuntelisin heitä aika tarkkaan sen sijaan, että hyökkäilisin heidän päällensä keskusteluissa. Kuten sanoin aiemmin, en ole se asiaan perehtynein ihminen, mutta silti voin sanoa kaikkia minun kanssani väittelyyn lähtevälle, että lue ensin edes kaikki ne tutkimukset joita minä olen lukenut ja katsotaan sitten uudestaan.

Kuitenkin, jaan myös ymmärrykseni niitä kohtaan, jotka puolustavat rokotuksia nyrkit ojossa. Ymmärrän, koska olin itse joskus se ihminen. Olin joskus itse se ihminen, joka ei vain tiennyt, joka ei vain tiedostanut, joka ei vain tiennyt muusta eikä voinut sen takia nähdä mitään järkeä missään luomuhippeilyssä. Ymmärrän heidän valintojaan ja sen vuoksi en voi kun kunnioittaa niitä. Ei tulisi mieleenkään heittää heidän päälleen sellaista lokaa, joka rokotteiden vastustajat saavat koko ajan niskaansa. Kaipaan kuitenkin tuota samaa suvaitsevaisuutta ja avarakatseisuutta näiltä rokotteiden puoltajilta. He varmasti ajattelevat tahollaan, että ”nuo eivät tiedä mitä tekevät”, tarkoittaen ihmisiä, jotka jättävät rokottamatta. Mutta entä jos, entä jos kaikki rokotteita vastustavat ajattelevat täysin samoin heistä, ”nuo eivät vain tiedä mitä tekevät”, ja ovat _ihan_yhtä_oikeassa_? Mitä jos sinä, lapsesi ja itsesi rokottava, et vain tiedä mitä olet tekemässä? Mitä jos sinä et vain tiedä tarpeeksi, mitä jos et vain tiedosta tarpeeksi? Suosittelisin myöntämään, että sellainenkin vaihtoehto on aina olemassa ja ottamaan sen huomioon ottaessani kantaa keskusteluissa rokotteiden puolesta. Mitä jos? Uskallatko ajatella sitä vaihtoehtoa? Mitä jos kaikki mitä olet oppinut ja uskonut terveyden- ja sairaudenhoidosta, onkin muunneltua totuutta? Entä jos onkin vielä jotain, jotain tärkeää, josta et tiedä? Mitä jos?
Olkaa avarakatseisia ja suvaitsevaisia, kunnioittakaa vastapuolta. Se on paras neuvo, jonka voin antaa. Minä en tiedä mikä on lopullinen totuus mistään, mutta sen tiedän että rokotteiden puoltajilla olisi paljon opittavaa rokotteiden vastustajilta ja julmuuteen asti kiihtyvä keskustelu netin palstoilla ei ole kenenkään etu. 

Vapaa Nainen!

Jos yhtään tunnet kutsua, niin kuuntele tuo linkkaamani laulu. Anna sen hoitaa sinua sisältä, avaa sydänkeskuksesi sille ja ota vastaan.
Tällä hetkellä tuntuu, että voisin tehdä mitä vain, kun kuuntelen tätä kappaletta. Voimabiisi, kertakaikkiaan!!

Olen kuullut kappaleen joskus ennenkin, mutta en kiinnittänyt siihen ihan näin mittavaa huomiota silloin. Eilen kuulin sen jälleen, mutta tilanne oli erityinen. Makasin joogasalin lattialla. Ympärilläni oli yli 60 hyvin vähäpukeista tai alastonta naista, jotka olivat juuri uskaltaneet kohdata itsensä rakkaudessa. Voitte vain kuvitella, millainen energia tilassa oli. Olin vähän pienemmässä kolmen naisen ryhmässä. Vuorotellen jokainen meistä makasi lattialla silmät kiinni ja kaksi muuta silitteli makaavaa hellästi kädellään ympäri kehoa. Kosketus oli hellä, rakastava... Intiimi, mutta sellaisella rakkaudella ja hyväksynnällä, ettei mieleenkään tullut mitenkään seksuaaliset vibat. Kosketuksen lisäksi korvaan kuiskailtiin ihania huomioita kauniista kehoistamme. Taustalla soi tämä Heart of the Universe -kappale ja se loi jollain tavalla juuri oikean atmosfäärin koko tapahtumalle. Muitakin kappaleita soi, mutta juuri tämä meni jotenkin ihon alle.

Mikä harjoituksesta jäi itselleni pinnalle, oli vahva tunne siitä että meidän tulisi koskea toisiamme enemmän. Eihän tämä mikään uusi oivallus ole. Sain siitä vain itse muistutuksen, miten eheyttävä ja hiilaava on kevytkin kosketus, joka välittää rakkautta ja hyväksyntää. Johtuukohan juuri siitä, että muistan jostain vanhasta ystävästä ensimmäiseksi sen seikan, että hänellä oli tapana aina hiplata kättäni kun hän oli lähellä, sillä tavalla ihanasti, "tykkään sinusta". Enää tämä ihminen ei kuulu elämääni, tiet vei erilleen ilman suurta draamaa, mutta muistelen aina lämmöllä tätä hänen tapaansa tulla liki, viattomasti ja ihanasti. Kun hän halusi koskea minua, se viestitti minulle että hän välittää minusta ja haluaa olla lähelläni.

Emmehän me paljon kosketa toisiamme. Ystävien kesken halataan, mutta siinä taitaakin olla kaikki kosketus. Enempää ei jotenkaan rohjeta rikkoa toisen ihan henkilökohtaista reviiriä. Ja sitten toisilla meistä myös on aika vahva reviiri, sellainen rikkomaton energeettinen muuri ympärillämme, joka näkymättömillä tavoillaan viestittää, että lähellemme ei ole helppo tulla. Samalla kun ikäänkuin torjumme, me olemme nälkäisiä kosketukselle, me janoamme sitä. Kun joku tulee ja laskee kätensä hetkeksi hartioillemme tai silittää ohimennen käsivartta, saamme melkein sävärit. Ihanaa, saanko tuota lisää kiitos? Emme uskalla pyytää, mutta jäämme kaipaamaan sitä. Koske minua, olen niin yksin tässä kehossa!

Yritän oikein miettiä tätä, itseni kohdalla. Miltä se tuntuu, kun joku koskee ohimennen. Huomaan, että sillä on paljon tekemistä omanarvontunteen kanssa. Samalla kun toisen kosketus tuntuu hyvältä, se nostaa minussa hämmennyksen. Miksi hän koski minuun, vaikka en ole minkään arvoinen? Pitääkö, välittääkö hän minusta? Voinki minä olla jonkun välittämisen arvoinen? Miten syviin vesiin toisen ihmisen pieni kosketus vie, miten syviä tunteita se nostattaa. Tunne tuntuu pinnassa pienenä hämmennyksenä ja ristiriitana. Ihanaa, mutta miksi hän koskee minua noin kauniisti? Olenko sen arvoinen? Voinko olla?!
Jos kyseessä on hyvä ystävä, tietoinen mieleni tietää että ystävä pitää minusta ja välittää minusta, mutta silti alitajunta nostaa nämä tunteet pintaan. Todellako, voinko olla tämän arvoinen?

Tahdotte ehkä kuulla, missä olen ollut tekemässä harjoitusta, josta edellä kerroin. Osallistun kurssille, jonka nimi on Vapaa nainen. Universumi omilla tavoillaan toi tämän kurssin minun tietoisuuteen ja jätti minut päättämään, uskallanko. Olin jo vähän saanut vihiä kurssin sisällöstä ja toimintatavoista siellä ja kyllä minua hirvitti ja pelotti. Uskallanko tosiaan!? Tunsin, miten tässä ajetaan täyttä kaasua suoraan oman epämukavuusalueeni ja pelkojeni keskiöön. Oma kehokuva. Häpeä. Kaikki.
Mutta tunsin niin suuren kutsun osallistua ja rikkoa tämä raja itsessäni, etten voinut pitkään epäröidä. Nimeni taisi olla osallistujalistassa heti kärkikolmikossa.

Tällä hetkellä mieleni tekisi kaivaa jostain pieni muistivihko ja kirjoittaa ylös kaikki ne upeat viisaudet, mitä kuulin eilen kurssilla. Pelkään että unohdan ne, kadotan kosketuksen niihin. Osa oli asioita, joita olin kuullut ennenkin, mutta vasta nyt minussa oli kolo, johon nämä asiat saattoivat asettua. Jäin miettimään montaa juttua. Sitä, miten meidän pitäisi pitää kehoa ystävänämme. Ajatella siitä kuin ajattelemme hyvästä, rakkaasta ystävästä. Mitä hän tarvitsee? Mitä voin tehdä hänen hyväkseen? Mikä saisi hänen olonsa tuntumaan hyvältä? Annanko keho-ystävälleni riittävästi lepoa, kun se viestittää sitä tarvitsevansa? Liikuntaa, kun se tarvitsee sitä? Hyvää laadukasta ravintoa? Hellyyttä, arvostusta, rakkautta? Vai lähetänkö sille jatkuvasti energiaa, joka sanoo että sinä et kelpaa, en pidä sinusta, et ole hyväksytty? Laiminlyönkö keho-ystävääni toistuvasti eri tavoin? Ja jos jatkuvasti lähetämme kehollemme negatiivista energiaa, miten voimme odottaa sen vastaavan? Kukoistuksella? Ei, niin nämä lait eivät valitettavasti toimi.
Tämä todella herätti minussa paljon ajatuksia ja uusia polkuja.

Eilinen näytti minulle myös käsin kosketeltavasti, miten se vaikuttaa ympäristöömme millaista energiaa kannamme mukanamme. Täältä kotoa lähti hyvin eri nainen, joka tänne palasi kurssin jälkeen. En puhunut kurssista paljoakaan kotona, mutta jokin minussa oli liikahtanut ja muuttunut, energia jota säteilin oli erilaista. Emme ehkä näe sitä, emme kuule, haista tai maista sitä, mutta voimme kuudennella aistillamme aistia energian toisesta ihmisestä. Ja itse sain huomata tämän siitä, miten asiat näyttäytyivät minun ja mieheni välillä. Sain kuulla ihania sulosanoja mieheni suusta, koen olevani kuin jumalatar tämän komean, ihanan ja vahvan miehen rinnalla. Tunnen itseni sellaiseksi ja hän vahvistaa sen kaikella tavalla. Kun naiseus kukoistaa, miehetkin ovat polvillaan edessämme. Enkä tarkoita tätä miestä alentavasti ja nöyryyttävästi, vaan kaikella positiivisella ja luonnollisella tavalla. Me jumaloimme miehiä ja miehet meitä, omilla tavoillamme niinkuin meidät on tähän maailmaan luotu.

Loppuun ote kurssiesittelystä:

"Miltä tuntuu olla totaalisen vapaa?

Olla vapaa ja elossa omassa kehossaan?
Olla vapaa ahdistavista ajatusrakennelmista, olla tietoinen omista peloista, vapautua turhista rajoituksista?
Hyväksyä elämä sellaisena kuin se on? Nähdä tulevaisuus houkuttavana ja innostavana?

Miltä tuntuisi ymmärtää omat tuntemukset, nousta niiden rinnalle ja oivaltaa, että kaikki tunteet ovat rikkaus ja että kuunnellessamme tunteitamme ne ohjaavat meitä, eivät kontrolloi meitä? Olla oman itsensä herra, totaalisen elossa ja tuntevana, luottavaisena elämää kohtaan? Seistä omassa voimassa, hätkähtämättä muusta kuin elämän kauneudesta ja taiasta.

Miltä se tuntuisi?
Voisiko se olla hyvän elämän alku, uusi lehti elämässä, uusi alku - ekstaasi?

Onko sisälläsi kutsu kohdata elämä kuin tanssi, antautuen ja voimakkaana, herkkänä ja totaalisen tuntevana, onnellisena - uteliaana?

Jos sisälläsi heräsi jotain kutkuttavaa - tai ehkä vähän jotain pelottavaa mutta kutsuvaa - näistä sanoista ja tunnelmista,

TERVETULOA MUKAAN 5 KERRAN KURSSIMATKALLE KANSSANI!

Olet sydämellisesti tervetullut ja kutsuttu.

Kurssikokonaisuus vie sinut vapauttavalle matkalle naiseuteesi ja ihmisyyteesi. Voit osallistua matkalle kurssi kerrallaan ja jatkaa aina seuraavalle askeleelle, jos matka kutsuu sinua eteenpäin. Kurssit suoritetaan järjestyksessä, yhdestä viiteen"

Kurssin vetäjänä toimii Kirsi Salo.

Nähkää minut!

Joskus suurimmat oivallukset tulevat hyvin hiljaa ja äkkiarvaamatta.
Minulle kävi juuri äsken niin. Tajusin jotain hyvin tärkeää ja perustavaa laatua olevaa ihan "sattumalta".

Annanpa hiukan taustaa. Olen viime aikoina innostunut valtavasti hiusten laittamisesta, tarkemmin sanottuna erilaisten lettien tekemisistä. Minun tytöillä on pitkät hiukset ja olen osannut letittää hiuksia jo lapsesta saakka, joten tarvittava materiaali on olemassa. Nyt siitä on kehkeytynyt minulle suurempikin intohimo ja olen jopa alkanut haaveilla siitä, että voisin tehdä sitä isommassakin mittakaavassa. Sitä toivetta siivittämään aloin kerätä Facebook-sivuilleni julkista valokuva-albumia kampauksista, joita olen tehnyt. Meidän tytöt siis tietävät nykyään, että lettiväkerrysten jälkeen otetaan valokuva :)

Tähän uuteen intohimooni liittyen vietin juuri iltaani selaten netistä erilaisia kampauskuvia. Katselen, että mitä kaikkea sitä voisi vielä yrittää. Samalla ajatusten taustalla kävi tuumarulla siitä, että perustaisinko oikein blogin tätä aihetta varten ja vielä senkin taustalla kai ajattelin itsekseni, että miksiköhän minulla on tarve saada tämä kaikki näytille. Ja yhtäkkiä mieleeni tuli ajatus, joka ei ole näin kirkkaana tullut mieleeni koskaan ennen: Äitini ei ole kertaakaan sanonut näistä hienoista lettikuvistani mitään! Ei koskaan. Lukuisat Facebook-kaverini, nuoret ja vanhat, ovat kehuneet niitä lukuisin sanoin, mutta äitini: Radiohiljaisuus. Kyse ei ole siitä, etteikö hän koskaan kommentoisi. Kyllä hän kommentoi, mutta vain kuvia joita lisään omista lapsistani. Kommentoidaan ja tykätään. Mutta mikään, mikä liittyy minuun: Radiohiljaisuus.
Tämän tajuaminen pysäytti minut, totaalisesti.

Aloin miettiä kaikkia niitä asioita, joissa olen hyvä. Osaan yhtä sun toista. Osaan kirjoittaa, ja sitä taitoa olen todella käyttänyt. Osaan tehdä kaunista. Meillä on kaunis koti, minulla on kaunis käsiala, osaan laittaa hiukset kauniisti... Mainitakseni nyt jotain ensiksi mieleentulevia. Olen jopa oppinut soittamaan pianoa, ihan itse, perhana!! En muista koskaan kuulleeni näistä, enkä muistakaan taitavuuksistani, mitään hyvää. Niitä ei vanhempani ole koskaan huomioineet, ikäänkuin niitä ei olisi olemassakaan. Miten vaikea olisi vaikka sanoa, kun tulee uuteen ja komeaan kotiimme ensi kertaa: "No mutta onpas teillä nyt hieno koti!" Olemme rakentaneet jo kaksi upeaa taloa nykyisen perheeni kanssa, mutta kertaakaan en ole kuullut äitini sanovan niistä mitään. Tämä oli nyt vain yksi esimerkki, ja mitä enemmän näitä ajattelen sitä enemmän niitä tulvii mieleen.
Tietyllä tavalla olen myös aikaansaava, olen mukana monessa. Olen käynyt nyt vaikka mitä koulutuksiakin, intuitiivinen parantaja, ayurvedinen hieroja... Olen näistä kertonut Facebookissa monet kerrat. Hassua, että joudun sanomaan tämän, mutta sanon kuitenkin: Äitini on tiedettävä nämä asiat minusta, koska hän on lukenut sen Facebookista monta kertaa. Mutta koskaan, edes yhtä kertaa, hän ei ole maininnut minulle näistä asioista mitään. Ei livenä, eikä linjojen takaa eikä kirjallisesti. Hän ei ole yhdellä sanallakaan osoittanut, että hän tietää minun nykyään puuhailevan sellaistakin. Ei kysymyksiä, ei kommentteja. Radiohiljaisuus.

Ei kehuja, ei kannustusta, ei mitään.
Ignorance.

Kun tämä kaikki iskeytyi tajuntaani valtavana hyökynä, tuli mieleeni jotain muutakin. Tuli mieleeni erään sukulaiseni sanat, jotka hän sanoi kerran, kun meillä oli käynnissä eräänlainen välienselvittely. Miksi sinun pitää aina olla noin huomionhakuinen? Olen ajatellut sitä usein, miksi hän näkee minut huomionhakuisena. Olenko, minä muka? Ja nyt yhtäkkiä tajuan tämän kaiken! Kyllä! Minä syydän hullun tavalla kaikkien eteen taidonnäytteitäni. Katsokaa ihmiset, minä osaan tällaistakin! Katsokaa, kuulkaa, minä voin tehdä jotain hyvää, minä osaan, minä pystyn, minä yritän! Miksi? Koska loputtomasti, loputtomasti pieni-Johanna sisälläni juoksee sen asian perässä, että äiti edes yhden kerran huomaisi minut! Huomaisi ja sanoisi sen, mitä koskaan en ole kuullut: Tyttäreni, kylläpä sinä osaat. Kylläpä sinä olet hyvä. Wau!

Perustavaa laatua, niinhän minä sanoin. Tämä oivallus on perustavaa laatua ja tarkoitan sitä, että tämän oleellisen tärkeän asian päälle minä olen rakentanut niin paljon. Olen rakentanut sille koko elämäni ajan. Olen odottanut jo yli 35 vuotta, että kuulisin kerran vanhemmiltani ne sanat, että olen hyvä, että osaan. Että kuulisin kannustuksen heidän huuliltaan, että näkisin uskon heidän silmistään, että edes yhden kerran näkisin, että he ihailevat minua jostain mitä teen! Edes kerran, jumalauta!! Viha alkaa nousta sisälläni. Pienen lapsen raivo, pettymys ja turhautuminen. Yhtäkkiä olen valtavan väsynyt tähän. Ikuiseen kilpajuoksuun tämän asian kanssa! Huomatkaa minut! Kehukaa! Kannustakaa!! Jos lapsi rakennetaan kantamaan sisällään näin suurta tyhjää aukkoa, se lapsi kasvaessaan saattaa käyttää koko loppuelämänsä sen aukon täyttämiseen ja kannettu vesi kun ei kaivossa pysy. Siksipä se aukko on siellä aina vain ja kilpajuoksu loputon, ja hyvin hyvin uuvuttava.

Lapsuuden perheessäni ei sanottu koskaan hyviä asioita. Ne ignoorattiin. Jos toin kotiin hyvin menneen kokeen koulusta, sille hymähdeltiin. Kun joku meni huonosti, räyhättiin. Koskaan, koskaan en muista että vanhempani olisi kehuneet minua. Sanoneet että näytän kivalta, tai että olen hyvä, tai että osaan jotakin. Niistä vaiettiin. Koskaan en kuullut ihailua isäni huulilta, niinpä hain sitä kuin hullu koko nuoruuteni lukuisista poikaystävistä. Hain ja hain, kuin mielipuoli. Hyväksyin mitä vain, vaikka sellaisenkin josta en edes liiemmin pitänyt, kunhan se vain tykkäsi minusta, ihaili minua! (Sen sijaan isäni ihaili kyllä parasta ystävääni ja muisti aina sanoa tälle ystävälleni kun hänet näki: "Hei kaunokki!")

Mikä ihmeen asia saisi minut lopettamaan tämän kilpajuoksun? Tekemään asioita joltain muulta pohjalta, ilman sitä sisäisen lapsen tarvetta saada vanhemmiltaan hyväksyntää?
Tällä hetkellä en osaa vastata siihen.
Miten päästää irti siitä hyväksynnän tarpeesta?

En tiedä.

Mutta tällä hetkellä olen kiitollinen tästä suuresta oivalluksesta. Tiedän, että se vie eteenpäin.

Tutuilla mailla vierahilla

Sateista kesäkuun tiistaita!
Tänään pieni poikani täyttää 1 vuotta. Haikea mieli rinnassa, vuosi on kulunut ja tästä kun aika kuluu alkaa hänen vauvavuotensa ja syntymänsä painua yhä syvemmälle muistoihin. Tuntuu jotenkin erityishaikealle. Tämän lapsen syntymä oli niin erityinen, samoin olen nauttinut valtavasti hänen vauva-ajastaan. Paljon tässä haikeudessa on varmasti sitä, että tämä on tiettävästi meidän perheen viimeinen vauva. Nyt kun hän alkaa kasvaa ulos vauvuudesta, ei meillä vauvoja enää ole eikä tule. Nyyyh. Tämä taitaa melkein aina olla naisille aika kova paikka.

Tämä minun oma elämä sitten taas... aikamoista aaltoliikettä, ei voi muuta sanoa. Välillä lennetään korkealla skyhigh-tyyliin, välillä syväsukelletaan, välillä räpiköidään pinnan tuntumassa joten kuten pinnalla ja pohjamutia potkien. Ainoa pysyvä asia tuntuu olevan muutos ja aaltoilu, ylös, alas, ylös, alas... Ei tämä sinänsä eroa mitenkään minun "entisestä elämästä", tämä pinnan räpiköinti ja ajoittaiset syväsukellukset oli kyllä tuttuja sielläkin, oikeastaan ne oli ihan sitä vakiotavaraa. Skyhigh:t siitä elämästä lähinnä puuttuivat, ajanjaksot jolloin sydänkeskus on auki ja kaikki virtaa, on rakkaus ja johdatus, selkeys ja ilo. Nykyään tuo pinnalla räpiköinti ja pohjamutien potkiskelu on niin erilaista, koska tiedostaa kaiken niin paljon paremmin. Tiedostaa oman vastuunsa kaikesta mikä omassa elämässä ilmenee ja tiedostaa, että kaikki asiat ovat olemassa syystä. Niinpä kun on erityisen paljon hankausta ja muita negatunteita sekä vanhoja toimintatapoja, se tuppaa ärsyttämään. Tietää, että samalla kun uiskentelee siellä sameassa pohjamudassa missä ei juuri eteensä näe, on olemassa kuitenkin asioille kirkas selkeys, jota ei vain juuri siinä hetkessä tahdo tai osaa itse nähdä.
Tämän tekstin otsikolla viittasin juuri tähän, että toisaalta tämä räpiköinti on tuttua, se on hyvin tuttu mielentila elämästä ennen tätä laajempaa tietoisuutta. Toisaalta se taas on nykyään vieraan tuntuista, koska tiedostan enemmän ja tiedän, että silloin kun räpiköidään ei olla ihan siellä missä pitäisi olla.

Mennyt viikko on opettanut vaikka mitä. Eniten peiliin katsomisen kautta, oikeastaan 99 prosenttisesti peilin kautta. Eipä se aina niin kivuttomalta tunnu sinne peiliin katsahtaa, mutta samalla sen aina haluaa tehdä, koska tiedostaa että ei ole muuta tapaa päästä ulos kärsimyksestä. Olen joutunut näkemään itsessäni martyyrienergian ja Minä parka -energian, jonka kautta katselin maailmaa hetken aikaa ja voin sanoa, että ei tuntunut tippaakaan kivalle. Silkkaa kärsimystä. Olin yhteydessä "luottoparantajaani" jonka kanssa pääsin asiaan kiinni ja saatoin alkaa purkaa asiaa. Olo on nyt paljon helpompi ja on vaikea edes ymmärtää, miten sitä pääsi putoamaan sellaisiin energioihin.
Lisäksi pääsin kunnon testiin, jossa minulta kysyttiin kenen sanoja lopulta uskon. Kävin henkisessä illassa, jossa eräs osallistuja sanoi minulle, että olinko tietoinen aurassani olevasta vauvasta. Hämmästyin ja hämmennyin, enkä oikein osannut sanoa mitään. Mikä vauva?? Asia jäi vaivaamaan ja laitoin siitä viestiä yhdelle ja kun hänestä ei ensin kuulunut mitään, kysyin asiaa toiselta ja kun sain sieltä vastauksen sainkin vastauksen siltä ensimmäiseltä myös ja koska näiden kahden mielipiteet menivät ristiin, aloin ihmetellä asiaa vielä henkisille ystävillekin. Mitä enemmän kuoputin tätä kasaa, sitä huonompi olo mulle tuli. Tajusin, että hain vastauksia liikaa itseni ulkopuolelta ja lopulta tästä kaikesta kuoputuksesta ja "avuttomuudesta" nousi ihan valtava häpeäkin vielä. Kaikin puoli kökkö olo ja tajusin, että nyt on lopetettava ja kuultava oman sydämen ohjaus asiasta. Tämä oli hyvä oppiläksy. Voimme pyöriä vaikka millaisen sirkuksen keskellä kuulemassa kaikkia jänniä juttuja itsestämme, mutta jos kuuntelemme vain itsemme ulkopuolelta tulevia viestejä, olemme hukassa. Koin sen hyvin selkeästi nyt, ja se fiilis joka siitä seurasi oli kaukana harmoniasta. Niinpä lopulta päätin unohtaa koko asian, päästin irti, annoin olla. Ei se asia alunperinkään ollut mitään niin ihmeellistä, että se olisi vaatinut tällaiset mittasuhteet, jotka sille tuli luotua. Vauva saattaa olla aurassa tai sitten ei ja mikä sen merkitys sitten on, niin se joskus selviää tai sitten ei. Minä annan sen asian nyt olla. Ja heti on parempi olo.

Oikea oppiläksyjen intensiiviviikko tässä takana. Mutta ei se mitään, näin jälkeenpäin asiaa katsellessa tulee vain huikaiseva kiitollisuuden tunne! Kiitos kiitos kiitos! Näinhän täällä asioita useimmiten opitaan, kantapään kautta. Luulen, että minusta tulee vallan mainio opas muille, kun tiedän tarkalleen mistä puhun ja opetan. Voin sanoa, että been there done that.

Irti pelosta

Tänään haluan kirjoittaa pelosta. Jouduin vastatusten oman suuren pelkoni kanssa ja sitä myöten tein myös paljon ajatustyötä siitä, että olisiko nyt viimeistään oikea aika päästää pelosta irti.

Niin kauan kuin muistan, siis ihan varhaislapsuudesta lähtien, olen pelännyt oksentamista. Pelko on ollut halvaannuttava ja omaa elämääni monella tapaa vaikeuttanut laatuaan. Lapsena ja nuorena se oli todella pahana, pelko koski niin omaa kuin muidenkin oksentamista. Kaikki tilanteet, joissa oksentamisen riski oli läsnä, olivat vaikeita. Huvipuistolaitteet, keinuvat laivat (matkapahoinvointi yleensäkin), humalaiset ihmiset ja niin edelleen. Muistan vielä nuorena aikuisena, kuinka kamala kokemus minulle oli tulla yöjuoksuilta kotiin yöbussilla, jossa oli paljon vahvasti humalaisia ihmisiä ja suljetussa tilassa, josta en pääse pakoon. Aivan kamalaa. Istuin ahdistuneena ja kyyläsin ympärilleni, miltä kukin näytti, näyttikö pahoinvoivalta, ehkä kohta pahoinvoivalta. Joka vuotinen vatsatautiaika on ollut minulle aina vaikea, ahdistus alkaa marraskuussa kun tiedän että kohta se alkaa ja ahdistus kestää niin pitkälle kevääseen kuin vatsatautikausi kestää. Itse asiassa olen itse todella harvoin sairastanut vatsatautia (lapsuuden jälkeen), mutta vuodesta toiseen olen elänyt lamaannuttavassa pelossa siitä, koska se iskee.

Kun lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi, tämä asia oli tietenkin ensimmäisenä mielessäni (sekä se, että podin yleensäkin sairaalakammoa, verikammoa... Jotenkin kuitenkin tunsin, että olin vain jostain syystä luonut tällaiset pelot itselleni mielen voimalla ja että rohkealla asenteella ne olisivat myös voitettavissa). Olin lapsesta saakka ollut mielettömän kiinnostunut sairauksista ja sairastamisesta, monet monet kerrat istuin kotona pyörivässä nahkatuolissa 8cm paksu lääkärikirja sylissäni. Luin sen monta kertaa, tiesin kaiken sairauksista. Minulla oli myös kova hoivavietti ja tuntui luonnolliselta kaiken tämän pohjalta, että halusin sairaanhoitajaksi, mutta sitten oli nämä kovat pelot. Jotenkin vain päätin kohdata asian ja rohkeana tyttönä menin sairaanhoitajakouluun (Oikeasti juttu meni niin, että pelosta johtuen jänistin, en mennyt ollenkaan pääsykokeisiin joihin minut kutsuttiin. Silti minulle tuli myöhemmin kotiin kirje, jossa kerrottiin kuinka paljon olen pisteitä saanut pääsykokeessa ja haastattelussa, ja minut toivotettiin tervetulleeksi kouluun. Tajusin jo silloin, että nyt on kohtalo pelissä ja minun on kai tarkoitus mennä.) Sairaalaharjoittelut oli minulle vaikeita, kyllä. Oksennuspelko varjosti kaikkea, enkä kehdannut kenellekään kertoa siitä. Kirurgian osastolla ollut harjoittelu oli erityisen vaikea, koska meidän piti noutaa heräämöstä potilaita, jotka olivat olleet leikkauksessa, ja niinhän siinä välillä kävi että pahoinvointinen potilas oksensi jo matkalla osastolle. Jotenkin selvisin ja pikkuhiljaa aloin päästä pahimmasta pelosta. Sairaanhoitajan uran edetessä alkoi pelko hellittää sen verran, että pystyin ihan hyvin kohtaamaan oksentelevan potilaan, jos kyseessä ei ollut tartuntavaara (siis vatsatauti ja sairaalamaailmassa oksentelut harvemmin johtuu siitä). Olin ylpeä itsestäni, tiesinhän miten suuresta pelosta oli ollut kysymys. Eri asia oli sitten sairaalamaailmassa tuttu vitsaus, noroviruksen hyökkääminen lähes koko osaston kimppuun. Näissä tilanteissa olin superahdistunut, jynssäsin käsiäni ja en uskaltanut edes ruokatauoilla syödä mitään, etten vain tulisi vieneeksi noroa ruoan mukana elimistööni. Joka potilashuoneessa oli vastassa ripuloiva tai oksenteleva potilas. Teki mieli jäädä sairaslomalle, töihin tuleminen oli kamalaa. En kuitenkaan koskaan saanut noroja, vaikka kollegat saivat.

Edelleen vatsatautiset ihmiset on niitä, joita pelkään "kuollakseni". Tässä asiassa apuun on tulleet tietenkin lapseni. Heidän kanssaan olen joutunut kohtaamaan vatsatautia oksentelevan ihmisen montakin kertaa ja siinä asiassa on vain pitänyt hellittää pelosta jollain tapaa. En voi paeta paikalta (vaikka siitä aina haaveilenkin, että matkalaukku käteen ja äiti karkaa viikoksi mummolaan, kun tauti iskee perheeseen). Edelleen vatsatautikausi on ollut itselleni vaikea, jatkuvaa ahdistusta. Tätä tehostaa mukavasti Facebook, jossa tätä asiaa jaetaan oikein auliisti. Pahimpina aikoina saa lukea joka päivä useamman päivityksen siitä, kuinka yrjö on tullut taloon. Ymmärrän kyllä nämä päivitykset, olen niitä tehnyt itsekin. Mutta sen voin kyllä sanoa, että voi miten vihaan niitä päivityksiä! Ihan vain koska olen jo oppinut mitä se minussa itsessäni saa aikaan. Ahdistus nousee ja se pysyy pinnassa tukevasti, kun saan lukea joka päivä miten yrjö on tullut kylään nyt tuonnekin, ja tuonne ja tuonne... Kyllä se kohta varmaan tulee meillekin, pakkohan sen on, kun se tulee kaikille muillekin. Tällainen pelossa eläminen on _todella_ kuluttavaa ja raskasta. Olen ollut pitkään erittäin kyllästynyt koko pelkoon, koska olen alkanut näkemään miten se rajoittaa minua, mutta en oikein ole tiennyt mitä tehdä. Itse asiassa olen ajatellut mennä energiahoitoon hoitamaan ihan vain sitä asiaa, mutta en ole saanut aikaiseksi.

Nyt tämän vuoden osalta olen jo alkanut huokaista helpotuksesta, viikon päästä on jo kesäkuu ja vatsatautikausi on jo taatusti ohi. Jossain vaiheessa aivan vähän aikaa sitten tuntui, että vatsatauti oli ihan jokaisella vuorotellen ja me Kultapossukerholaiset vain porskutimme terveinä. Olin kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä. Kunnes sitten viime yönä puolen yön aikaa esikoisemme alkoi yhtäkkiä oksentaa rajusti. Ensimmäinen tunne oli taas se pelko ja paniikki, "voi ei, ei tätä!" Välittömästi alkaa se rulla kiertää päässäni, missä aikataulussa tämä tauti kiertää koko perheen, minkälainen kärsimys tässä onkaan edessä. Koko talven olin ajatellut mielessäni sellaista kuvaa, että jos täällä joku alkaa oksentaa, niin minä otan vauvan ja terveet lapset kainaloon ja lähden vaikka yötä vasten pois kotoa viikoksi. (Jättäisin miehen hoitamaan sairasta lasta, koska hänelle tämä asia ei ole ihan näin iso peikko kuin minulle.) Nyt kun esikoinen sitten alkoi oksentaa, ei tämä lähteminen kyllä tullut mieleenikään vaan jotenkin kuitenkin tulee se tunne, että hemmetin ikäväähän tämä on mutta nyt minua tarvitaan täällä. Sillä välin kun mies hoitelee lasta ja auttaa häntä suihkuun, minä haen vatsatauti-pakkini esiin. Kloritea, suihkupullo, kertakäyttöhanskoja, käsidesi... Laitan hanskat käteen ja siivoan kahden huoneen lattialta oksennukset ja tarkkaa hygieniaa käyttäen vien likaiset tekstiilit pesukoneeseen ja hoidan pinnat siistiksi, viimeiseksi Kloritilla pyyhinnät. Aivan viimeiseksi pesen kädet ja myös jalat (paljain jaloin tassuttelin lattioilla, joihin oksennusta oli roiskunut) ja laitan käsidesiä. Kiitos sairaanhoitajan ammatin, ymmärrän paljon hygieniasta ja aseptiikasta, ja vatsataudin iskiessä minusta kuoriutuukin melkoinen hygienianatsi täällä kotona. Ehkä siksi itsekin säästyn melkein joka kerta taudilta.
Ennen nukkumaan menoa otan vielä kaksi maitohappobakteeria ja annan miehelle samat. Esikoinen haluaa tulla meidän huoneeseen nukkumaan, joten haen hänelle varasängyn varastosta ja laitan ämpärin sängyn viereen. Koko yö aamuun saakka menee vessassa rampaten. En nuku juuri yhtään, siinä välissä kun potilas nukkuu, pelkään ja panikoin ja mietin, miksi yhä edelleen olen näin kiinni tässä pelossani. Aamulla, kun mies on jo lähtenyt töihin ja pieninkin vielä nukahtaa uudelleen, lähtee potilas katsomaan aamutelkkaria ja minä ajattelen, että ah, saan nukkua hetken. Alan olla väsymyksestä sekopäinen. aina kun alan vaipua uneen, esikoinen tulee ja sanoo, että "äiti, paha olo!" Hän on näistä lapsistani perinyt vähän oksennuspelkoa ja hän haluaa äidin henkiseksi tueksi vessaan. Niinpä käyn koko aamun puolen tunnin välein hänen kanssaan vessassa yökkimässä sappinesteitä. Väsyttää.
Kun pieninkin lopulta herää, on pakko nousta itsekin. Otan ensi töikseni kymmenen kokonaista valkopippuria veden kera, tämän olen oppinut luontaishoitojen puolelta. Pippuri tappaa pöpöt mahasta, pippureita kannattaa niellä joka päivä niin kauan kuin tautiuhka on päällä.

Yön tunteina kun mietin tätä omaa kovaa pelkoani ja ikävää tunnetta, joka siitä nousee, tajusin että ehkä tämä tuotiin minulle nyt puhdistettavaksi tämän taudin iskemisen myötä, niinkuin viime aikoina on tuotu paljon muitakin asioita jotka edustavat minussa vanhaa energiaa. Mietin, että olen kantanut tätä pelkoa, lamaannuttavaa pelkoa, mukanani jo noin 35 vuotta, eikö se ole kutakuinkin tarpeeksi? Miksi annan pelolle niin suuren vallan, pitäisihän minun tietää ja osata paremmin! Puhuin yläkertaan, sanoin että olen valmis päästämään irti tästä pelostani, pyysin opastusta ja tukea tähän asiaan. Pyysin, että mikäli tämä pelko nousee jostain entisten elämien kokemuksista tai tämän elämän kokemuksista, niin nuo kokemukset lähetettäisiin valoon puhdistettavaksi ja niiden energiasidokset minuun katkaistaisiin. Yritin myös miettiä, että miten voisin tämän kanssa työskennellä, miten saisin sen pelkorullan päässäni lakkaamaan. Ja yhtäkkiä tajusin. Pelko on sitä, että mieleni karkaa edelleni. Saatan vatsataudin iskiessä perheeseen viettää viikon siinä pelon tilassa, odottaen että koska se iskee seuraavaan ja ennen kaikkea: Koska se iskee minuun. Lähes aina käy niin, että se ei edes iske minuun ja sikäli koko pelkoni oli turhaa. (Minä kyllä hoitelisin potilaat nou problem, jos vain tietäisin 100% varmuudella, ettei minulla ole tartuntavaaraa). Tiedostan itsekin, miten raskasta aikaa nämä viikot minulle ovat, kun elän hirveässä pelossa koko ajan. Tiedostan kuitenkin senkin, että mielen karkaaminen tuleviin hetkiin piruja seinille maalaamaan on tavallaan harhaa. Ei ole mitään tulevaa hetkeä, on vain nyt-hetki enkä koskaan voi oikeastaan elää muuta kuin nyt-hetkessä. En voi oikeasti elää menneessä enkä tulevassa, niitä ei juuri nyt ole olemassakaan, joten miksi veisin energiani sellaiseen, mitä ei oikeasti juuri nyt ole olemassakaan? Tämä koskee niin menneiden kuin tulevien murehtimista. Kun elän nyt-hetkessä, täynnä kiitollisuutta siitä että juuri nyt kaikki on hyvin, luon tuleviin nyt-hetkiin itselleni sitä samaa hyvää. Kun huomioni ja energiani on keskitettynä siihen hyvään, jota minulla juuri nyt on, se henkisten lakien mukaan vetää magneettisesti puoleensa lisää hyvää. Sitä saa mitä tilaa, tämä pitää todellakin paikkaansa. Mielemme voima on valtava, ja se mihin mielemme on keskittynyt, sitä me samalla tilaamme itsellemme lisää.
Niinpä pysäytin pelkorullan päässäni ja mietin hetken nyt-hetkeä. Onko juuri nyt jokin asia, joka minulla on pielessä? Ei todellakaan. Minullahan oli kaikki loistavasti. Minä olen terve, minulla on hyvä olo, on hiljaista, kaikki nukkuvat juuri nyt ja minäkin voin käydä rauhallisesti nukkumaan. Juuri nyt on kaikki hyvin eikä minulla ole mitään tässä hetkessä, josta minun pitäisi olla pahoillani. Aloin keskittyä tähän. Huomasin, että mieleni halusi herkästi karata sinne pelkoon, se halusi herkästi karata tulevaan ja pelkorulla päässäni oli valmis lähtemään käyntiin. Jouduin palauttamaan mieleni nyt-hetkeen ja toden teolla keskittymään siihen. Mutta tajusin kirkkaasti, että ei ole muuta tapaa. Sitä olen nyt yrittänyt kantaa mukanani tänään. 
Esikoinen lakkasi yhtäkkiä jatkuvan oksentamisen ja halusi aamupalaa kuten muutkin. Annoin hänelle suolakeksiä ja hiukan jääteetä, pienen määrän vain. Hän söi sen ja voi hyvin, alkoi näyttää ja kuulostaa omalta itseltään. Seuraavaksi lapset halusivat ulos, esikoinen etunenässä. Niinpä läksimme koko sakki ulos kävelylle ja kaikessa tässä yritin keskittyä siihen, miten terveinä ja iloisina olemme täällä ulkona, enkä siihen että kohta se iskee johonkin muuhun se kamala tauti. Toki kun näen vauvan konttaavan lattioilla ja imeskelevän sitten käsiään, ajattelen että voi ei. Mieleni karkaa jo maalaamaan kaikki ne pirut seinille, kuinka inhottavaa se tulee olemaan kun tuo pikkumies sairastuu ja sotkua tulee ja kärsimystä pienelle. Mieli on siis todella voimakas ja ennen kaikkea sinnikäs. Sen taltuttaminen käy ihan työstä. Mutta tässä nyt istun, lapset leikkivät, kaikki voivat hyvin ja siinä on kaikki mihin minun kannattaa juuri nyt keskittyä. Ja kumma kyllä, on myös sellainen olo, että "okei, meillä on vatsatautia ilmassa. Jos se iskee minuun, niin sitten se iskee. Se on kurja tauti, mutta en todellakaan kuole siihen eikä se myöskään ole mitään, josta en muutenkin selviytyisi." Mitä ihmettä, mitä tämä puhe on??!!

Yksinäisyys

Olen miettinyt yksinäisyyttä.
Ihan vain koska olen tuntenut sitä.
Ja olen ymmärtänyt, että ehkä se onkin lahja, eikä rangaistus.

Kotiäitiys nyt neljännen lapsen kohdalla on ihan erilaista kuin ennen. Tällä kertaa tuttavapiirissä ei ole paljonkaan muita kotiäitejä, kaikki ovat töissä. Ensimmäisten lasten kohdalla kotona olo oli välillä niinkin sosiaalista ja vilkasta, että piti tietoisesti ottaa välillä lepopäiviä, jolloin ollaan vain kotona. Nyt ollaan sitten vain ja pelkästään kotona ja muuta ei oikein tapahdu. En näe paljoakaan perheen ulkopuolista porukkaa, paitsi silloin jos otan vastaan asiakkaita tai osallistun johonkin kurssille tai iltaan. Mutta se mikä elämästä on hävinnyt kokonaan, on yksittäiset tapaamiset ystävien kanssa. Ja nyt kun lopetin keskusteluryhmässä Facebookissa, ei tule enää edes virtuaalitapaamisia.

Tässä kyllä hyvin konkretisoituu itsellekin tämä nykyajan meno. Virtuaalimaailma, siellä ihmiset on ja siellä ihmiset tavataan. Tyydyttääkö se? Valheellisesti kyllä. Nyt kun en enää siellä yhtä paljon seurustele, tajuan että se alkaakin helposti korvaamaan kaiken kanssakäymisen. Ollaan hyviä ystäviä, mutta ei nähdä koskaan. Nähdään Facebookissa. Ystävyys onkin vaihtunut sydän-hymiöiksi ja murutteluksi virtuaalimaailmassa. Tuntuu jotenkin tyhjältä.. ja epätodelta.

Kirjoitin tässä eräänä päivänä siitä (Facebookin Tie valoon -sivulla), että kun me ihmiset kohtaamme haasteita tai negatiivisia tunteita elämässämme, me helposti haluamme kääntää selän maailmalle. Nyt saan heti kokea itse sen mitä kirjoitin. Nyt kun olen hiukan yksinäinen ja kaipaan niitä todellisia ihmiskontakteja ja tapaamisia, huomaan että sitä helposti katkeroituu ja se selkä maailmalle alkaa kääntyä. Pää puhuu kaikenlaista: "Ei sitten, jos ei kerran kelpaa. Ei kenenkään tarvi minun olemassaoloani muistaa. Sillä on kyllä aikaa kaikille muille mutta ei minulle." Ja tätä rataa. Mieli on synkkä, surettaa, on vihainen ihmisille. Tämä on juuri se vaihe, kun suljemme sydämemme ja käännymme sisäänpäin. Pitäkää tunkkinne!

Tällaisia ajatuksia ja tunteita on ollut tänään pinnassa. Kurja fiilis. Harmikseni vain huomasin, millaisen olon se tekee, kantaa raskasta taakkaa ja katkeruutta. Aloin miettiä asiaa, ja sitten mieleeni nousi että ehkä sieltä yksinäisyyden tunteesta nousee jotain arvokasta. Ehkä se, että juoksee karkuun yksinäisyyttä onkin oikeasti sitä, että juoksee karkuun jotain muuta. Mitä se sitten on? Sitä, että ei halua kohdata itseään, omaa erillisyyttään? Sitä, ettei halua joutua vastatusten sen kanssa, kuinka riität itse itsellesi?

Yritin myös ajatella, että jos tunnen katkeruutta ja jopa vihaa, niin onko ne ihan niitä todellisia tunteita. Mistä ne nousevat? Mikä todella on niiden takana? Ja hahaa, sieltä se tuttu peikko taas löytyi: Hylätyksi tulemisen pelko! Pelko siitä, etten olekaan tärkeä, että en olekaan arvokas. Ja tässä se ongelma juuri piilee. Omasta itsestään, omasta sisimmästään pitäisi kummuta sellainen arvon ja kunnioituksen ja rakkauden tunne, ettei sen jälkeen tarvitsisi ketään ihmistä enää sitä pönkittämään. Silloin sinä riität itse itsellesi ja olet kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa ihan eri lähtökohdista. Se ei ole enää riippuvuutta ja eikä sidoksissa olemista. Se on puhdasta kanssakäymistä vailla pelkoja ja omituisia energiasidoksia.

Jos aina juoksemme karkuun yksinäisyyttä, emme tule ikinä kohdanneeksi näitä asioita. Siksi ajattelin, että yksinäisyyden tunne onkin lahja. Äkkiä olenkin kiitollinen siitä, että minulle tuotiin tämäkin kokemus, koska muuten en olisi huomannut, että minulla on tämäkin "nurkka vielä siivoamatta". En olisi huomannut, että reagoin ja toimin edelleen hylätyksi tulemisen pelosta käsin ja siitä käsin, että etsin omaa arvoani itseni ulkopuolelta. Vaikka olen työskennellyt näiden asioiden kanssa jo kauan ja päässyt eteenpäin, niin silti aina vain löytyy jäänteitä tästä.  Tätähän se on, tämän polun kulkeminen. Riisut sitä vanhaa kuorta ja kuonaa itsestäsi kerros kerrokselta. Jokainen kerros palkitsee. Henkisen polun kulkeminen, ylösnousemustie, kuvataankin usein spiraaliksi. Kuljet sitä ympäri kierros kierrokselta, ja jokaisella kierroksella palaat samojen aiheiden ääreen. Jotain, mitä putsasit itsestäsi jo viime kierroksella, tulee eteesi vielä uudestaan toisessa muodossa ja aina uudestaan joka kierroksella, kunnes lopulta olet putsannut sen asian itsestäsi lopullisesti. Mutta jos et tule kohdanneeksi itseäsi, haavojasi ja "pimeyttäsi", et koskaan tulee putsanneeksi yhtään mitään. Silloin juokset laput silmillä lujaa, karkuun itseäsi ja Valon kutsua sisälläsi.

Valmistautumista

Kirjoitin viimeksi palavasta halusta viettää aikaa metsässä. Se on jäänyt päähän pyörimään ja olenkin miettinyt seuraavaa. Elän juuri nyt vaihetta, jossa olen selkeästi ottamassa suurempaa askelta Luojan työhön. Luojan työllä tarkoitan sitä, että työskentelen aktiivisesti Valon ja Rakkauden palveluksessa, toimien Valon ja Rakkauden lähettiläänä ja kanavana, tehden sitä kenties jopa päivätyökseni. Olen monesti viime aikoina affirmoinut tätä asiaa, kertonut yläkertaan olevani valmis ja halukas astumaan Luojan työhön ja palvelukseen, ja asioita on todella alkanut tapahtua. 

Nyt oivalsin, että voidakseni työskennellä vahvana ja täsmällisenä Valon ja Rakkauden kanavana, minun on pidettävä huolta omista energioistani ja kehostani erityisellä huolella. Siihen liittyy se, että pysyn itse tasapainossa, omassa voimassa, energiat hyvinä ja aura kirkkaana. Koska asustan fyysisessä kehossa ja toimin siinä, on minun pidettävä huoli myös siitä. Ollakseni puhdas kanava minun on pidettävä huoli myös tämän maa-astiani "puhtaudesta". Alan ymmärtää, että minun täytyy pitää erityistä huolta fyysisestä kehostani ja hyvinvoinnistani monipuolisesti. Minun on pidettävänä itseni tasapainossa, harmoniassa ja voimakkaana. Tähän liittyy se, että syön puhdasta ravintoa ja juon riittävästi puhdasta vettä päivittäin, liikun sopivasti, nukun riittävästi. Minun on hyvä käydä luonnossa tasapainottumassa, meditaatiokaan ei olisi pahaksi. Tähän liittyy se, etten aja sisääni matalavärähteisiä aineita, kuten alkoholia tai keholle epäterveellisiä myrkkyjä, jotka madaltavat omaa värähtelyäni ja näin vaikeuttavat työskentelyä korkeavärähteisten auttajien kanssa. 

Tunnen, että olen astumassa Taivasauttajien erityiseen valmennukseen, jossa opin monipuolisesti tulemaan Valon ja Rakkuden kanavaksi, ja tämä on yksi osa sitä. Tuntuu kuin nämä uudet ajatukset olisivat annettu minulle päähän nyt ihan erityisellä voimalla. Olen vähän ulalla vielä, miten tämän palettini järjestän ja opettelen pitämään itsestäni parempaa huolta, mutta siihenkin voin pyytää apua auttajilta.
Tunnen myös, että jokin on nyt muuttunut ja muuttumassa, mutta asiat menevät nyt eteenpäin pikkuhiljaa. Minun ei ole tarkoitus rynnistää nyt täysipäiväiseen työhön. Tunnen, että minulla on nyt vielä tärkeintä olla kotona lasten kanssa ja keskittyä omaan kasvuuni myös. Tunnen, että varsinainen kukoistuskausi on edessäpäin, kunhan aika on oikea kaikella tapaa.

Kun mietin, miten erilainen katsomus minulla on elämään nyt kuin kolme vuotta sitten, se tuntuu lähinnä huimaavalta. Miten voimakkaasti ihminen voi muuttua kolmessa vuodessa (sillä näinä päivinä siitä on kutakuinkin tasan kolme vuotta, kun sain valtavan henkisen herätyksen, ihan yhtäkkiä)! Olen todella kolmessa vuodessa kaivanut tietä omaan itseeni voimallisesti, en ole koskaan elämässäni kasvanut näin paljon kuin tämän ajanjakson aikana. Ja kolme vuotta, ne eivät ole menneet nopeasti, niinkuin yleensä tuntuu kun asioita katsoo taaksepäin. Nämä kolme vuotta ovat menneet itse asiassa aika hitaasti. Kun mietin sitä Johannaa silloin kolme vuotta sitten, sitä elämää, sitä valtavaa henkistä heräämistä, ajattelen että onko siitä todella vasta kolme vuotta? Tämä tunne johtuu varmasti siitä, että niin paljon asioita on muuttunut, että tuntuu vaikealta tajuta että niin paljon voi tapahtua niin lyhyessä ajassa. Jos olen itse muuttunut, niin on muuttunut myös ystäväpiiri, minulla on ollut oma luomukauppa, olen saanut yhden lapsen, olemme rakentaneet talon, muuttaneet kaksi kertaa, olen käynyt läpi yhden koulutuksen ja aloittanut toisen... Niin paljon on tapahtunut! Niin paljon hienoja asioita!

Hienointa minulle on kuitenkin se, mihin olen päässyt itseni kanssa. Aikamoista kivirekeä olenkin perässäni vetänyt aikoinaan, jos miettii miten paljon vanhaa tarpeetonta olen jo jättänyt lastista pois. Olen edelleen sama persoona kuin miksi olen syntynyt, mutta olen oppinut katsomaan pelkojeni taakse ja toimieni taakse. En reagoi enää niin paljon peloistani käsin, haavoistani käsin. Ja jos reagoin, yleensä olen siitä tietoinen. Olen oppinut arvostamaan itseäni paljon enemmän, olen oppinut omanarvontuntoa. Olen oppinut näkemään oman vastuuni kaikessa, mikä elämässäni ilmentyy.
Tiedostan myös miten paljon minulla on vielä työskenneltävää, mutta halusin nämä kehut antaa itselleni pieneksi tsempiksi ja kiitokseksi kaikesta tehdystä työstä.

PS: Kirjoitan minä-muodossa, mutta tunnen että tässä tekstissä oli nyt viestiä jollekin muullekin. Siitä syystä yksi kappale on isommalla fontilla, tunnen että se odottaa lukijaansa, kuka sitten lieneekään.