Aloitin viime viikolla kirjoittamaan blogiin otsikolla "Breaking point". Se oli huono hetki aloittaa, koska jo aloittaessa tiesin, että pitää kohta lopettaa. Teksti jäi luonnokseksi, mutta jo tekstin otsikko oli paljon puhuva. Viime viikko oli raskas, ja pari päivää siellä vedettiin aikamoisessa aallon pohjassa jopa. Mulle ne päivät oli sellaisia, että tunnuin miettivän kaiken aikaa vain yhtä asiaa: Miten voisin paeta kotoa johonkin pois, yksinäisyyteen ja rauhaan? Oikeasti mietin mitä erilaisempia vaihtoehtoja, mutta kaikki päättyivät samaan liejuun. "Enhän mä voi tehdä sellaista lapsille ja miehelle, lähteä nyt noin vain itsekkäästi painelemaan omalle hermolomalle?" "Enhän mä voi minnekään lähteä, mihin sitä rahaton kotiäiti muka menisi? Mulla ois jo iltaan mennessä niin hirveä ikävä perhettä, että palaisin vain häntä koipien välissä takaisin." Ja samaan aikaan tiesin, että jos en nyt saa tähän jotain stoppia, niin tiedä mitä tapahtuu. Olin vain niin väsynyt kaikkeen, niin loppu. Tuntui, että kadotan itseni arjen ja perheen vaatimusten keskelle. Luultavasti eteeni tuotiin myös hyvin kouriintuntuvasti se oppiläksy, mikä koskee hirveän montaa meistä äideistä. Meidän pitää ajatella myös omaa jaksamistamme, jotta jaksaisimme olla läsnä lapsillemme. Yksi usein käytetty vertaus on että kuten lentokoneessakin hätätilanteessa laitetaan se happinaamari ensin omille kasvoille, ja vasta sitten sille kanssamatkustajalle. Samalla tavalla meidän pitäisi ihan arkielämässä toimia, terveellä tavalla itsekkäästi ajatella sitä omaa jaksamista. Meistä ei ole iloa muille, jos annamme omasta voimastamme ja energiastamme niin, ettei itsellemme jää tarpeeksi. Minullehan sanottiin pari viikkoa sitten kanavoinnissa, että energiani ovat levällään. Ehkä se tarkoitti myös tätä.
En osaa määritellä, mikä tähän jaksamiseeni on nyt iskenyt niin kovin, että eletään näin rajoilla. Viime viikon kahden huonon päivän jälkeen tuli parempi viikonloppu ja nyt taas maanantai tekee tiukkaa. Se on aaltoliikettä, välillä parempi, välillä huono. Mutta huono on liian huono, ei se "tavallinen huono". Tajusin viime viikolla kyllä sen, että kipuilen tässä varmasti nyt muuttoa, joka on vihdoin takana päin. Meillä kesti koko muuttoprosessi useamman viikon, se kaikki että pikkuhiljaa kannoimme tavaraa tänne uuteen kotiin ja tyhjensimme taloa, siinä meni tosi kauan ja tuntui välillä, ettei siihen talon tyhjentämiseenkään tule mitään loppua. Sitten siivottiin vanhaa kotia, ja siitäkään ei vain tuntunut tulevan loppua. Kaiken keskellä pyörivät lapset ja mä kärsin aika lailla siitä, että meillä ei ollut mahdollisuutta tehdä mitään rauhassa (jolloin se homma olisi ehkä tullut ajallaan valmiiksikin). Kaikki oli niin hankalaa, kun koko ajan piti ajatella lapsia ja niiden viihtymistä ja aikatauluja. Kaikki oli aika stressaavaa eikä siinä tekemisen lomassa paljon ehditty tunteilla. Kun talo viimein saatiin tyhjäksi ja siivotuksi viikko sitten sunnuntaina ja tiistaina sinne muutti uudet asukkaat, niin silloin koko tilanne vasta jotenkin alkoi mun psyykkeessä laukeamaan. Sitten vasta oli tilaa tunteidenkin tulla, ja luulen että viime viikon vaikeudet olivat hyvin pitkälle tämän prosessin työstämistä. Itkeskelin ja tunsin olevani siellä aallon pohjassa. Tiistaina mietin pitkin päivää, että "ovatko uudet asukkaat jo muuttaneet" ja samaan aikaan koin kummallista tunnetta siitä, "miten joku muu voi asua meidän kodissa?!" Se tuntui musta kummalliselle, ja omituiselle. Olin koko muuttamisen ajan selvinnyt ilman haikeutta ja tunteen purkauksia liittyen talosta lähtemiseen, ihmettelin sitä jopa. Tämä kaikki tuli sitten vasta, kun asia tuli riittävän konkreettiseksi. Napanuoraa vanhaan kotiin ratkotaan vähitellen, ja asia on ihan vaiheessa. Itse rakennettu talo on ihan toisella tasolla verrattuna johonkin muuhun asuntoon. Se on uskomattoman vaikeaa se luopumistyö, antaa se oma koti pois jollekin toiselle. Kun talon jokainen nurkka on mietitty sun omiin tarpeisiisi hyviksi ja kaikki pinnat on sun itsesi valitsemia, itse itsellesi tekemiä, niin se koko talo on vain niin sinun oma. Kaikenlaisia tunteita kävi mielessä. Enimmäkseen olin jotenki katkera miehelle siitä, että se oli järjestänyt meille tällaisen tilanteen. Ei sitä käy kieltäminen, etteikö nämä kaikki talon myymiset ja uuden rakentamiset olisi täysin hänen tahtoaan, joita minä olen sitten asettunut "tukemaan", ikäänkuin velvollisuudentunnosta jo. Tätä hän haluaa, enkä minä kunnon vaimona aio estää häntä. Mieleen nousi kaikki ne henkimaailmalta saadut viestit, kun olen kanavoinneissa kysynyt tästä talon myymisestä, että onko se hyvä idea (koska itselläni oli myös ristiriitaista tunnetta sitä ideaa kohtaan). "Sinulla on ollut vaikeuksia elämässäsi ja olet vihdoin saanut kaiken tasapainoon. Miksi haluat keikuttaa venettäsi juuri nyt?" Tunnen todella, että venettäni on keikutettu! "Teillä on kaunis koti, jossa on hyvät energiat. Ettekö ole onnellisia kauniissa kodissanne?" Niin. Tunnen, että minut on osittain vasten omaa todellista tahtoani kiskaistu pois ihanasta kodistani asumaan ahtaasti ja epämukavasti pieneen ja sekaiseen asuntoon, jossa mun oloni ei jotenkaan millään asetu. Eikä tämä edes ole mikään pieni asunto, todellakaan. Tämä on kyllä 70 neliötä pienempi kuin vanha koti, ja sekö tässä nyt niin kovasti tuntuu ahtaalta? Ei ole tilaa tavaroiden säilyttämiselle ja kaikki on koko ajan tiellä, pyykkitelineet ja muut. Meidän kaikki sotkut mahtui paljon paremmin vanhaan kotiin! Tässä kodissa on myös vahva väliaikaisuuden tuntu, siksi tänne kai on vaikea asettua. Olemme tulleet tähän, kunnes teemme ratkaisevan askeleen johonkin toiseen suuntaan. Ja siitä päästäänkin taas siihen ristiriitaan, mikä meillä on se tulevan suhteen. Rakentaako vaiko eikö? Nytkö vai myöhemmin? Ostetaanko kuitenkin tontti vai eikö sitäkään? Mitä tehdään?!
Nämä kaikki tunteet ja ristiriidatko mua nyt syö niin kovasti, että jaksaminen on ihan kortilla? Ja kun en sitten jaksa ja tunnen olevani hirviö-äiti lapsilleni, ratkeilevine hermoineni ja epäreiluine käytöksineni, niin se ei varsinaisesti paranna omaa oloani. Lisäksi olen nyt lukenut kirjoja liittyen lapsiin. Toinen kirja oli Nykyhetken lapset, jossa kerrotaan näistä uuden ajan lapsista, kristallilapsista, sateenkaarilapsista, indigoista.. Intuitiivinen parantaja, jonka kanssa kävin puhelinkeskustelun pari viikkoa sitten, vinkkasi minulle tästä kirjasta, koska olimme puhuneet aiheesta. Hän kertoi minun lasten olevan tällaisia uuden ajan lapsia ja onhan sitä samaa sanoneet jotkut muutkin. Luin kirjan ja tunnistin esikoiseni vahvasti kristallilapseksi kyllä. Samaan hintaan sain kunnon morkkiksen siitä, miten en ole nähnyt hänen erityislaatuaan aiemmin, ja miten tavallaan olen kohdellut häntä "väärin". Sitten löysin kirjastosta kirjan, jossa kerrotaan sisarussuhteista ja siitä, miten paikkamme perheen lapsijärjestyksessä vaikuttaa meihin. Hyvä kirja muuten! Sen luettuani morkkikseni sen kuin kasvoi. Kuopuksesta ei minulla ole huolta, hän on juuri se herttainen ja rakastettava perheen pienimmäinen ja keskimmäinen on ehkä juuri se ilman selkeää roolia oleva, mutta siitäkään en ole nyt huolissani niin pahasti. Mutta esikoinen, ja hänen tavallaan aika raskas taakkansa, se painaa mun mieltä. Meillä esikoinen on juuri niin esikoinen kuin voi olla, hänellä kun on vielä sattuvasti oikein esikoisen luonne. Hän on paljon enemmän vastuussa asioista kuin muut lapset. Eikä se minun morkkikseni tässä asiassa paljon auta tietenkään, joten turha siihen on jäädä makaamaan. Aloin kiinnittää tähän asiaa jo huomiota, kun intuitiivinen parantaja puhui minulle tästä esikosiemme asemasta ja siitä, että hänenkin pitäsi saada kokea olevansa yksi pieni tyttö muiden joukossa. Näen selkeästi, että nämä kirjat tuotiin minulle ihan tarkoituksella, eikä tietenkään siksi että vaipuisin pysyvään synkkyyteen niiden takia. Tarkoitus on, että opin näistä jotain ja tuon sen opin myös omaan ja lasteni elämään. Olen kiitollinen, ett nämä kirjat tuotiin minulle.
Nyt kun mietin tätä omaa vaikeaa oloani juuri nyt, niin näenkin asian sillä tavalla, että tämä on vain tietynlaista synnytyskipua. Uuden synnyttäminen tuottaa aina kipua ja tätä se on. En tiedä, liittyykö se paljoakaan näihin asumiskuvioihin, mutta siihen mikä minä olen äitinä ja minuna itsenä. Nämä omat pienet romahtamiset jaksamisessa pakottaa mua miettimään, mikä mulle on sitä tervettä itsekkyyttä. Eikä se koskaan tule helpolla, itselläni on lukuisia ajatusansoja juuri tällä aihealueella. Näen mielelläni kirkkaasti, mitä minulta äitinä odotetaan ja mitä minä ikäänkuin olen velkaa lapsilleni ja perheelleni. Ja näistä poikkeaminen aiheuttaa mulle heti syyllisyyden tunteet, ja se on se ajatusansa. Minulla on vielä paljon opeteltavaa siinä, että vaikka olenkin pienten lasten äiti, on minun myös ajateltava itseäni, ja minun on tehtävä se ilman syyllisyyttä. Se käy kyllä hyvin helposti, että kun annat kolmelle pienelle lapselle pikkusormesi, niin se on äkkiä vieneet koko käden. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan? On siis helppo kadottaa ja hukuttaa itsensä siihen arkeen kolmen pienen lapsen kanssa, se käy kuin itsestään.
Tunnen itseni tosi usein aika itsekkääksi, jos valitsen asioita omasta näkökulmastani käsin enkä ajattele lasten etua. Tänään esimerkiksi, arkinen esimerkki: Kello alkoi olla yli puolen päivän ja ajattelin, että nyt on annettava lapsille ruokaa ja vietävä ne ulos. Lasten on päästävä joka päivä ulos, muuten mulle iskee hirveä morkkis. Luonto ja ulkoilma, (uuden ajan) lapset tarvitsee sitä ja minä itsekin tarvitsen sitä. Ruokapöydässä alkoi taas hermoa kiristää. Meteliä ja pelleilyä, oikeastaan ihan sitä normaalia, tuntui että joka asiasta sai sanoa sen kymmenen kertaa ja se oma väsymys vaan painoi päälle. Fyysinen ja henkinen väsymys. Esikoinen tivasi, että vienkö heidät luistelemaan. Ajattelin mielessäni, että en jaksa! Mutta nyt oli juuri hyvä sää luisteluun, kun aiemmin olen usein sanonut, että ei voi mennä kun on niin hirveä pakkanen. Musta vaan tuntui, että mun on saatava olla ihan yksin, hiljaa ja rauhassa, muuten hajoaa pää. Ruokailun jälkeen nuorimmainen meni ulos unille ja kaksi vanhinta patistin pihalle leikkimään. Meillä on tuossa etupihalla leikkialue, jossa he viihtyvät hyvin. Tunsin syyllisyyttä siitä, etten mennyt heidän kanssaan ja ajattelin, mitä kaikki muutkin ajattelee. Sitten painin sen ajatuksen kanssa, että pitääkö minun tuntea tästä syyllisyyttä, "huono ja riittämätön äiti" vai taputtaa itseäni olalle siitä, että otin aikaa itselleni jaksaakseni paremmin? Paini jatkuu... He tulivat kyllä jo sisällekin, mutta nyt patistin heidät yläkertaan leikkimään. Tätäkin teen aika usein, kun saan tarpeeksi heidän metelistään. Tässä uudessa kodissa on niin vaikea päästä heitä pakoonkaan minnekään! Tätäkin mietin, että onko se huonoa äitiyttä, että haluaa rajata itselleen hiukan rauhaa ja tilaa? Tietysti on paljon kyse myös siitä, millä tavalla sen asian lapsille viestität. Saavatko lapset jatkuvasti väsyneen äidin hermostuneen viestin siitä, miten he ovat niin raskaita, ettei heidän kanssa jaksa, kadotkaa silmistäni? Vai osaako äiti ennakoida tilanteita ja sopia rauhallisesti jo etukäteen, että nyt äiti haluaisi pienen rauhallisen hetken jotta äiti jaksaisi sitten taas touhuta? Erityisesti on oltava tarkka, mitä viestittää tuolle esikoiselle, koska hän helposti tahtoo sitten hypätä siihen esikoisen vastuuta kantavaan rooliin. Hän ajattelee, että koska äiti on vähän väsynyt, niin yritän ilahduttaa/piristää häntä tekemällä jotain asioita äidin puolesta, kuten hoitamalla pikkusiskoa antamalla sille välipalaa tai vastaavaa. Eikä se kuitenkaan ole hänen tehtävänsä. Esikoisesta tulee helposti se äidin tomera pikku apulainen, joka huomaa tulevansa rakastetuksi toimimalla niin. Rakkautta ja hyväksyntäähän lapsi kuitenkin hakee. Ei meidän keskimmäinen esimerkiksi ikinä toimi sillä tavalla, hänen ei koskaan tarvitse ajatella sitä. Hänen ei tarvitse olla se isoin ja osaavin, vastuunkantaja ja äidin auttaja. Esikoiset haistavat tilanteet ja osaavat toimia sillä tavoin pyytämättä, he ovat erittäin taitavia siinä. Ainakin meidän esikoinen on!
Mieleen nousee vahvasti sekin lause, jonka ystäväni sai kuulla ollessaan kanavoinnissa: "Myös aikuisilla on oikeuksia, joita lasten tulee kunnioittaa." Yritän ajatella, että vaikka olenkin kotona lasten kanssa, niin minullakin on oikeuksia. Kuten oikeus saada itselleni myös rauhallisia hetkiä ilman lasten jatkuvaa mekastusta ja läsnäoloa.
Henkisellä polulla oleminen on ihanaa, enkä vaihtaisi sitä ikinä pois. Mutta se ei ole yksinkertaista eikä se ole helppoa. Kasvaminen kohti uutta vaatii vanhojen asioiden tiputtamista kelkasta, ja se tuottaa enemmän tai vähemmän kasvukipuja. Tärkeintä on kuitenkin kasvaminen ja siitä olen kiitollinen.
Toivon todella, että löytäisin uusia ja parempia tapoja olla lasten kanssa, kunnioittaa heidän erityistä laatuaan uuden ajan herkkinä lapsina, huomioida esikoiseni tavalla joka ei luo hänelle turhaa painetta, ja huomioimalla itseni automaattisesti ilman syyllisyyden tuntoja. Tämä kaikki kasvukipuilu johtaa kohti meidän kaikkien parasta. Ja tämän ymmärtäminen antaa voimaa tämän oman kipuiluni keskellä!
(Muokkaus myöhemmin:
Osui silmiini astrologinen tulkinta tälle viikolle, sattuipas!
"
