Kotiläksyjä

Aloitin noin kuukausi sitten työstämään omia solmukohtiani oikein "koutsin" avulla. Valmentajan löysin Facebookin kautta, jollain tavalla ennestään tuttu ihminen näistä henkisistä piireistä. Itse asiassa, siinäkin kävi niin, että hänet ikäänkuin tuotiin minulle ja näin tämän tarkoituksen heti.
Keskustelimme silloin kuukausi sitten parin sähköpostin verran, hän lähinnä heitteli kysymyksiä ja näin tarkensi tilannettani ja minä kirjoitin vuolaasti (senhän minä osaan!). Sitten hän heitti minulle kotiläksyn, minun piti tehdä itsestäni SWOT-analyysi. Tiedättehän sen, paperi jaetaan neljään ruutuun ja kuhunkin ruutuun kirjoitetaan yksi sana: Vahvuudet, Heikkoudet, Mahdollisuudet, Uhat. Minun piti siis tehdä SWOT-analyysi omasta itsestäni. Tartuin toimeen tein ruudukon ja sitten *raks raks* ei mitään tapahtunut! En saanut siihen sanaakaan. Yritin seuraavana päivänä uudestaan, sama tulos. Sen jälkeen analyysi jäi kummittelemaan vain pään perukoille, muistin sen välillä ja asia ei tuntunut aukeavan sen enempää. En saanut lopulta edes otettua yhteyttä tuohon koutsiinkaan, sekin vain jotenkin jäi.

Tuli enkeliretriitti ja pari ihanaa viikkoa korkeissa energioissa ja eteenpäinmenoa tunnustelen ja riemuiten. Ja sitten, noin viikko sitten, tuli taas raskas arki ja imaisi minut likaiseen viemäriinsä. Viimeisen viikon aikana olisin joka päivä halunnut pariin kertaa purskahtaa itkuun tai ottaa kassini ja häipyä. Tällaiset tunteet ei ole mulle kovin yleisiä, mutta sen verran niitä tunnistan ja suuret määrät syötyä suklaatakin sen vahvistaa, että olen tosi stressaantunut ja jaksamiseni rajoilla. Toisaalta en usko negatiiviseen ajatteluun ja siksi painin sen ristiriidan kanssa, että haluaisin painaa nämä ajatukset jonnekin taka-alalle ja toisaalta haluaisin sanoa kaikille juuri nyt, että olen tosi väsynyt ja en tunnu jaksavan tätä hommaa. Se mikä elämästä tekee juuri nyt raskaan, on tämä rakentaminen. Mies on hirveästi pois kotoa (hänen pitää siis rakentaa se talo ja se, miten hänen stressitasonsa jakselee, onkin ihan toinen juttu) ja minä pyöritän tätä perhearkea. Esikoista pitää kuskata kouluun, lapsia viedä harrastuksiin, kaupassa käydä joka välissä ja ruokaa laittaa kaksi kertaa päivässä. Vauva tarvitsee tietysti paljon, syliätissiävaippaahuomiota. Esikoinen oireilee koulun alkamisen aiheuttamaan väsymystä ja "kriisiä" ja voimakkaana Leijona-luonteena tuo sen kaiken esille aika haastavalla tavalla. Olen hänen kanssaan tukkanuottasilla tuon tuosta ja toisaalta sitten kannan huolta siitäkin, että miten hän kasvaa ja kehittyy, kun paineet hänellekin ovat näin kovat. Ja kaksi muuta tyttöä kuopuksen ja esikoisen välissä tarvitsevat myös oman osansa. Koti menee hirveään sotkuun päivässä ja jokapäiväinen turhautumisen aihe on myös se, etten voi tehdä niitä asioita raksalla joissa osaisin nyt auttaa ja aikataulu rutisee ja paukkuu muutenkin, eikä mies yksinään ehdi kaikkea. Tilanne todella syö minua ja sitten tulee kirsikkana kakun päälle se huonouden tunne siitä, että miksi en jaksa tätä "tavallista" arkea, onhan sitä yksinhuoltajiakin, joiden pitää jaksaa. Itse asiassa, luulen että niskassani painaa yhteislastina koko viimeisen 7 vuoden painot. Vaikka se on ollut onnellista aikaa, olemme saaneet 7 vuodessa 4 lasta. Mutta olemme sinä aikana myös muuttaneet 3 kertaa, rakentaneet 2 taloa ja sen aikana olen kokenut myös elämäni haastavimman ja painajaismaisimman ihmissuhdesotkun, joka oli kestoltaan pitkä, mutta päättyi lopulta kyllä onnellisesti. Eihän nuo nyt asioina ole siis paljon mitään, mutta jotenkin tunnen että viimeisen 7 vuoden aikana on tapahtunut kuitenkin isoja ja raskaitakin asioita hyvin tiiviillä tahdilla ja kun on edellisestä selvinnyt, niin on uusi ollut jo ovella. Ei ole oikein ollut aikaa hengähtää. Ja nyt kun on taas raskasta tämän rakentamisen takia, niin tuntuu että mieli oireilee oikeastaan näitä kaikkia asioita yhdellä kertaa. Tulee se sellainen "mä en jaksa enää" -fiilis. Toisaalta tulee myös se häpeän tunne siitä, että itsehän olemme tämän kaiken halunneet ja nyt kun olemme saaneet sen, niin nyt sitten valitetaan.

No, en nyt halua sen enempää paneutua tähän raskaaseen fiilikseen. Kunhan vähän raotin verhoa :)

Tämä minun henkinen koutsi sitten kyseli tässä yksi päivä mun perääni, kun ei ole minusta kuulunut. Vastasin lyhyesti, että jumituin siihen SWOT-analyysin tekoon ja on ollut vähän kiirettäkin. Vastaus, jonka sain häneltä oli mielenkiintoinen:

"Ymmärrettävää tuo jumittaminen, koska et pidä tällä hetkellä itseäsi yhtään tärkeänä.

Keksit kaikkea muuta, pidät perhettä etusijalla ja sitä kautta luot kiireenkin,

jotta et vain vahingossakaan saisi ajateltua itseäsi.

Tämä on sinun egosi luomusta. Egosi haluaa määritellä sinut ja sydämesi jää täten varjoon,

eikä pääse näkemään asioita itsensä kautta. Nyt Johanna uusi tehtävä tähän väliin,

jotta pääset työstämään tuota SWOT-analyysiä itsestäsi.

Eli: pakota itsesi ottamaan itsellesi aikaa.

Ja lisäksi: laitan sinulle universumiin hoidon odottamaan. Kun menet nukkumaan illalla, hoito käynnistyy, kun haluat vastaanottaa sen. Ravistellaan hieman hoidolla tuota sinun egoasi ja puhdistellaan solumuistista negatiivisia kiinnittymiä, jotta saadaan aloitettua mielesi, sydämesi ja kehosi puhdistaminen ja uudistaminen.

Autan sinua niin kauan kuin se on tarpeen. Ja olen aina täällä!

Kirjoita joka päivä mulle. Ihan sama vaikka se olis:"Tänään en jaksa." Mutta kirjoita päiväkirjan muodossa, jotta näen, mitä egosi ja sydämesi "ajattelevat". Kirjoitus asusta ja sanoista ja henkilöstä lähtee ne energiat, jotka aistin ja tulkitsen."

 

Arvostan todella hänen suorapuheisuuttaan. Minun pitäisi nyt siis todella kääntää luuppi itseäni kohden. Taitaa olla aikamoinen testi, miten tässä tilanteessa 4 lapsen äitinä teen sen tuntematta siitä huonoa omatuntoa? Pakotan itseni ottaaan omaa aikaa. Huh.

Annan esimerkin. Näin viime viikolla Facebookissa ilmoituksen, että Tommy Hellstenin Lindnäs-dialogissa huomiselle maanantaille olisi vielä vapaita paikkoja, aiheena on "Itsensä rakastaminen". Minun aiheeni! Heti kun näin tämän, tunsin kutsun mennä. Olen nyt taas alkanut lukea Tommy Hellstenin kirjoja uudestaan ja itsensä rakastaminen on siis todella jotain, mitä minä juuri nyt opettelen (varmasti se yksi suurin haaste tällä polulla). Mutta, heti alkoi soida päässä se levy, että enhän minä voi. Jos minä menen sinne, ei mies pääse maanantaina raksalle ollenkaan ja sitten se joutuu vielä hoitamaan kaikki lapset yksin. Maksaakin paljon se tapahtuma, monta kymppiä. Enhän minä voi, huono omatunto pisteli sydämessä oitis.
Toinen esimerkki: Olen viime viikot tuntenut aivan julmettua kutsua mennä metsään, luontoon! Sellaista, että olen tuntenut lähes fyysistä kipua, kun en ole mennyt. Arkena lasten kanssa tuntuu jotenkin hankalalta ja haastavalta, en ole saanut mentyä. Olen haaveillut perheen yhteisestä Nuuksion retkestä, mutta kun on se rakentaminen, eihän me voida tuhlata yhtä kokonaista päivää siihen. Ja eilen kun ajelin tuolla 2-tiellä, näin tien vieressä Liesjärven kansallispuiston kyltit. Olen siellä joskus ollut päiväretkellä ja nyt tuli ihan hirveä tarve ja hinku mennä sinne, mun on päästäVÄ! Mutta enhän mä voi.
Onko tämä sitä itsensä taka-alalle pistämistä? Että enhän mä voi ikinä mitään. Vaikka mun päivät ovat itkun pidättelyä ja karkaamisen harkitsemista, niin siltikään en voi ottaa itselleni välillä muutamaa tuntia siihen, että tekisin jotain josta saisin voimia hetkeksi aikaa? Täytyy ihan ihmetellä itseäni. Tuo metsä-juttu on sellainen, josta tiedän että saisin heti voimaa ja tasapainoa. Enkö juuri sitä tarvitse, ja eikö juuri sitä tarvitse myös neljä lastani äidiltään? Voimaa, jaksamista ja tasapainoa?
Itsensä rakastaminen, no se on pitkä projekti ja voi sitä polkua yrittää yksinkin tarpoa. Mutta jos haluaisinkin oikein panostaa siihen, saada oppia viisahilta ja käydä sitä käsittelevässä tilaisuudessa. Ehkä alan rakastamaan itseäni päivä päivältä enemmän ja eikö se ole juuri se, mitä pienet lapseni äidiltään tarvitsevat? Esimerkin siitä, miten itseään rakastetaan? Nämä ovat siis todella tärkeitä juttuja ja silti minä käyn niitä itse mitätöimään. Alan itse tekemään päätöksiä sen puolesta, että joku talo olisi tärkeämpi kuin se, että minä jaksan hoitaa tämän oman osuuteni näiden elämäni arvokkaimpien lahjojen kanssa.

 

Nyt minun on siis pakotettava itseni ottamaan itselleni omaa aikaa.
Ensimmäisenä sieltä hyppää silmille se itsekkyys. Esimerkiksi se, että laitan itseni heti mittaikulle mieheni viereen. Mies käy töissä ja sen jälkeen hän käyttää vapaa-aikansa raksalla. Ei hän ota juurikaan omaa aikaa, lopun aikansa hän antaa meille ja minun auttamiselle. Miten minä voisin olla niin itsekäs, että minä otan omaa aikaa vaikka "minullahan on muutenkin helppoa, kun en edes käy töissä enkä rakenna taloa." Tuttuja vanhoja virsiä. Tässä pitää repäistä itsensä pois sieltä mittatikulta. Täytyy ajatella, että minun valintani ovat omiani, mieheni tekee omansa. Minun ei tarvitse tehdä samoja valintoja. Minun täytyy kohdistaa se luuppi itseeni ja ehkä se ei kaadakaan meidän perheonneamme välittömästi. Ehkäpä oma voimaantuminen johtaa myös parisuhteen voimaantumiseen ja sen kerrannaisvaikutukset meihin kaikkiin ovat vain positiiviset. Väsyneenä ja stressaantuneena alan rakentaa itseni ympärille muureja, joiden läpi en halua päästää ketään. Siellä muurieni sisällä haudon loppuja rippeitäni. Uskon, että olen paljon mukavampi vaimo, kun en ole loppuunpalanut ja yliajettu kokoajan.

Taivaallista huolenpitoa

Universumilla on sellainen jännä tapa, että se antaa meille merkkejä asioista ja opastaa tietämme, jos vain osaamme katsoa ja kuunnella. Merkit voivat olla hyvin arkipäiväisiä, ne pitää vain huomata. Ne voivat olla kapuloita rattaissa, jolloin Universumi haluaa viestittää meille että suunta on väärä. Tai merkit voivat olla erityistä myötätuulta niiden asioiden suhteen, jotka edustavat oikeaa suuntaa elämässämme.

Luulen, että sain tuta tästä asiasta menneenä viikonloppuna.
Olimme muutaman ystävän kanssa puhuneet yhteisen yritystoiminnan aloittamisesta. Lähinnä ensin haaveilleet ja sitten innostuneet asiasta enemmän ja enemmän. Saimme myös idean tiloista, jotka sopisivat toimintaan hyvin. Tilojen omistaja oli henkilö, jonka kanssa olin kerran ennenkin asioinut, joten siinä innostuksen vallassa ajattelin, että minäpä otan selvää, mikä niiden tilojen tilanne tällä hetkellä on. Yritin soittaa tälle mieshenkilölle, ei vastausta. Myöhemmin samana päivänä yritin uudestaan, ei vastausta.
Saman päivän iltana osallistuin jälleen enkeli-iltaan, jossa vetäjämme Eila sattumalta puhui meille näistä Universumin merkeistä ja käytti esimerkkinä juuri sitä, että jos yritämme tavoittaa jotain henkilöä vaikka puhelimella ja emme saa henkilö kiinni, niin silloin pitää vain luovuttaa ja uskoa, että sen puhelun aika ei ole nyt. Enkelit ja oppaat järjestävät tiellemme kaikennäköisiä asioita, kun he tarvittaessa yrittävät estää meitä etenemästä tiettyyn suuntaan. Mitä pidempään kieltäydymme näkemästä näitä merkkejä, sen isompia kapuloita rattaisiin ilmestyy. Ensin tulee pieniä kiviä tielle, sitten vähän isompia ja lopuksi on tiellemme laitettava vaikka siirtolohkare, jos ei muuten meitä saa pysäytettyä.
Kysyinkin sitten Eilalta, että pitäisikö  minun nyt siis ymmärtää jättää tämä tilojen kysely sikseen, koska minulla oli juuri käynyt näin että en tavoittanut henkilöä puhelimella yritettyäni kaksi kertaa. "Kyllä", Eila vastasi ykskantaan. Lisäsin vielä itse, että kyllähän minä oikeastaan tiesinkin, ettei tämän yritystoiminnan aika ole nyt vielä, mutta taisin vähän innostua.

Kun enkeli-ilta päättyi, vilkaisin puhelintani, johon oli tullut yksi puhelu illan aikana. Se kyseinen mieshenkilö oli yrittänyt soittaa minulle takaisin! Naureskelin Eilalle, että nyt Universumi alkoi hämmentämään pakkaa, että mites tämä nyt pitää tulkita kun se mies onkin soittanut minulle takaisin. Eila tuumasi, että taitavat testata minua nyt siinä, että luotanko siihen omaan tuntemukseeni asiasta, eli siihen että nyt ei ole oikea ajoitus tälle asialle.
Ja mitä minä tein? Toimin täysin vastoin merkkejä! Yritin soittaa miehelle heti tämän jälkeen, ei vastausta. Sitten näpyttelin tekstarin, jossa kerroin että olen tavoitellut ja kysyin tilojen tilannetta. Lähetin sen klo 21 illalla, vastausta en sille illalle enää kuitenkaan saanut.
Seuraavana päivänä puolilta päivin yritin ottaa puhelimen käteeni ja jotenkin omituisesti se lähti luisumaan kädestäni pois tipahtaen lattialle. Olin silloin juuri kaupassa. En huomannut siinä mitään, mutta myöhemmin kotona huomasin puhelimen herjaavan, ettei siinä ole sim-korttia ollenkaan. Ja eipäs vain ollutkaan. Sim-kortin päälle tuleva pieni kansi oli kai tippunut siinä tilanteessa, kun pudotin puhelimen lattialle, ja sim-kortti oli sitten päässyt tipahtamaan jossain vaiheessa myös pois. Soitin kauppaan, myyjä kävi kyykkimässä ja etsimässä korttiani putoamispaikalla ilman tulosta. Ja korttia ei ole toistaiseksi löytynyt mistään muualtakaan, joten puhelimeni ei toimi (tai siis, puhelin voi ihan hyvin, mutta sim-kortin puuttuessa liittymä ei toimi, uuden saan vasta muutaman päivän kuluttua).

Tämän tapahtuman jälkeen mietin, että mikäköhän juttu tämä nyt oli, jotenkin oli sellainen tunne heti, että tämä ei ollut nyt ihan sattumaa. Mietin, että ehkä tämä oli järjestetty juttu, ehkä tällä tavalla minä en saa jotain ikävää puhelua tai viestiä, eräänlaista taivaallista huolenpitoa siis. Meni yli vuorokausi, ennen kuin yhtäkkiä se välähti: Universumi yritti antaa minulle merkkejä, että minun tulisi jättää tilojen kysely sikseen tältä erää, mutta minä en kuunnellut. Yritin vain sitkeästi soittaa ja lopulta tekstatakin. Universumi joutui heittämään tielleni vähän isomman kiven. Minun puhelimeni piti mennä rikki, jotta en saisi puhelua/tekstaria, joka olisi vastannut näihin minun tila-kyselyihin. Jostain syystä nyt on tärkeää, että minä unohdan sen jutun tällä erää. (Toisin sanoen, jos olisin kuunnellut merkkejä aiemmin, minulla olisi todennäköisesti nyt hyvin toimiva puhelin käytössäni.)

Okei. I got the message. Kiitos taivalliset huolenpitäjät!
Oikeastaan tämä oli erittäin hyvä oppi tästä asiasta ja muistan tästä eteenpäin kunnioittaa saamiani merkkejä vähän paremmin.

Enkeliretriitin jälkilöylyt

 

Ihana ihana enkeliretriitti takana!
Retriitin päättyminen oli jälleen hiukan tuskallista. Tapahtumaa on odottanut pitkään ja kun se sitten on ohi, sitä on hetken verran tyhjä olo, ei ole enää sitä ihanaa odotusta. Ja kun viikonlopun korkeissa energioissa kellumisen jälkeen palaa kotiin ja tumpsahtaa suoraan keskelle maadoittavaa arkea, se tekee vähän kipeää. Sitä kaipaisi pehmeää laskua, jonkin näköistä rauhallista lasketumista takaisin normaalielämään. Siitä puhuu kaikki retriitissä olleet, miten väsynyt sitä kuitenkin on viikonlopun jälkeen (väsynyt ja onnellinen) ja miten hirveä päivä se maanantai on, jos joutuu menemään esimerkiksi töihin. Tunnistan asian, niin se on. Tavallaan sitä on saanut levätä arjesta ja kaikesta viikonlopun ajan ja on jotenkin myös hyvin hyvin voimantunut, mutta samaan aikaan hyvin väsynyt ja vähän "omissa maailmoissaan" hetken verran.
Oli kuitenkin ihanaa kotiin palatessa huomata, että minua oltiin ikävöity. Mies kysyi ihanasti, että "onko sulla aina yhtä kova ikävä, kun mä olen pois kotoa?" :)

 

Sanoin tänään retriitissä, että retriittiin liittyy kaksi ikävää asiaa. Toinen on tuo kotiinpaluuseen liittyvä asia ja toinen on päänsärky. Retriitissä ollaan jatkuvasti niin korkeissa energioissa, että siellä oli yksi sun toinen hedarin kourissa. Vettä pitäisi muistaa juoda paljon koko ajan, muuten se iskee aivan varmasti (tulee helposti ihan enkeli-illan tai energiahoidonkin jälkeen, jos ei juo riittävästi). Minulla itselläni särky alkoi jo perjantaina illalla ja jatkui lauantaina, yltyen lauantaina iltapäivällä todella kovaksi pääkivuksi, joka alkaa itselleni tehdä pahoinvointia herkästi. Meillä oli juuri alkamassa kahden tunnin tauko ohjelmassa, jonka aikana meillä oli mahdollisuus saada yksilöllisiä energiahoitoja. Olin itselleni varannut etukäteen hoidon, mutta kun makasin sängyssä päänsäryn kourissa, niin aloin jo miettiä että onko enää hyvä kuormittaa itseään lisäenergioilla, kun olo alkoi olla niin kurja muutenkin. Henkilö, jolta olin varannut hoidon itselleni tuli sänkyni viereen katsomaan minua ja pientä poikaani ja hän sanoi, että poikani taitaa parhaillaan puhdistaa minua ja kanavoida sitä energiaa. Koska hän on korkeavärähteinen kristallilapsi, hän kestää nämä energiat hyvin ja kykeni itseään kuormittamatta auttamaan minua siinä. Itse asiassa olimme koko aamupäivän työskennelleet juurikin kristallienergian kanssa ja sitä oli vuodatettu meihin kaikkiin runsaasti ja se taisi tehdä pääni niin kipeäksi. Kävin kysymässä sitten retriitin vetäjältä eli Eilalta, että kannattaako minun ottaa hoitoa tässä tilanteessa ja Eila sanoi, että pääkipuni johtuu siitä, että chakrani ovat kaikki ihan sekaisin. Koska energiakeskukseni eivät siis olleet kunnossa, olin vastaanotettu korkeavärähteinen energia pakkautunut kehooni ja teki pääni todella kipeäksi. Niinpä Eila sanoi, että minulle täytyy tehdä chakroja tasapainottava hoito ja sellaisen minä sain. Hoito oli aivan kertakaikkisen ihana ja pehmeä kokemus! Enkelit, Arkkienkelit ja Valon Veljeskunnan asiantuntijat työskentelivät kanssasi ja hoitivat chakrani jälleen tasapainoon ja oikeille paikoilleen. Tunsin, miten chakroja käsiteltiin ja miten energia lähti virtaamaan kehossani. Täytyin ikäänkuin pehmeällä lempeällä energialla, enää olo ei ollut raskas ja hankala. Hoidon jälkeen oloni oli täydellisen kevyt ja hyvä, olisin voinut pistää tanssiksi! Ja se antoi minulle niin mahtavan olon koko loppuretriitin ajaksi, että jollain tavalla itse pääsin tässä kohtaa vasta kunnolla vauhtiin. Tuli jänniä oloja. Yksi oli tietenkin se oman olotilan täydellinen vaihtuminen, sen fyysisen olon muuttuminn ja se ihana kevyt ja pehmeä energia. Olin kuin ihanasssa pumpulissa, mutta silti valpas. Hassua oli se, että minulla tuli ihan hirveä kosketuksen tarve. Teki mieli vain halata kaikkia ja saada kosketusta. Rakkautta, sitä lähti virtaamaan. Tähän kaikkeen liittyi sellainen kokonaisvaltainen hyvä olo ja luottamus, että uskoin kaiken olevan tästä eteenpäin itselleni mahdollista. Mikään ei ahdistanut eikä mikään painanut, minua vain hymyilytti sisäisesti.

 

Kun mietin, millaisten perustavaa laatua olevien asioiden kanssa olen viime aikoina paininut, niin ymmärrän miksi chakrajärjestelmäni oli sekaisin. Eila siinä luetteli erilaisia syitä ja tilanteita siihen, mitkä voivat laittaa chakrat epätasapanoon ja minä löysin niistä itseni heti. En nyt näistä halua sen enempää tässä puhua, henkilökohtaisia juttuja ovat, mutta kuitenkin. Tajusin, miksi jo viimeksi enkeli-illassa molemmat käteni särkivät ja pakottivat koko illan, jouduin vähän väliä ravistelemaan niitä ikäänkuin niihin olisi pakkautunut jotakin liikaa. Retriitissä sama juttu heti alusta lähtien ja valittelin sitä ääneenkin, sen lisäksi että ravistelin käsiäni vähän väliä. Koska energiakeskukseni olivat sekaisin ja kiinni,e nergia ei päässyt virtaamaan oikein ja se pakkautui kehooni saaden aikaan näitä tuntemuksia. Särkyä ja pakottamista. Eila neuvoi minua avaamaan kämmenissäni olevat chakrat, mutta se ei auttanut, vasta tuo energiahoito auttoi. Ihana ja hyvin opettavainen kokemus! Toivon, että jatkossa tunnistan ajoissa, mikäli energiajärjestelmäni alkaa olla pielessä. Oma oloni on täysin erilainen nyt, kun kaikki on taas kunnossa.

 

Muuten se tämän kerran teema ja anti itselleni liikkui selkeästi itsensä rakastamisen aiheessa. Se on aina jännittävää etukäteen, että minkä suuren eväspaketin ja oivalluksen kanssa sitä tällä kertaa lähtee retriitistä kotiin. Tietää, että jotain taas tulee, minua avataan valtavasti ja otan askeleen eteenpäin, mutta minkä aiheen tiimoilta, se on aina yllätys. Ja tällä kertaa minulle haluttiin tuoda tätä itsensä rakastamiseen liittyvää teemaa ja miten tarpeellista se olikaan! Olen sitä teemaa pitänyt henkisellä polulla kaikista haastavimpana ja sellaisena, jonka kanssa olen aika alkutekijöissä. Tai jos en alkutekijöissä, niin ainakin isojen haasteiden kourissa. Rakasta itseäsi juuri sellaisena kuin olet, se on ollut minulle todella utopiaa että miten ikinä tuohon ajatteluun pääsen. Vaikka olen vahvistunut matkani varrella monella tapaa ja todella löytänyt suuriakin palasia siitä omasta voimastani ja erityisyydestäni (joista niistäkin olen ihan äärettömän ylpeä ja iloinen!), niin esimerkiksi ulkoisen itsensä hyväksyminen on ollut vaikeaa ja joltain osin sisäisenkin. Kannan tietysti paljon mukana menneisyyden lastia, niitä asioita jotka ovat painuneet selkäytimeen jo elämäni alusta lähtien. Arvottomuutta ja häpeää, sitä riittää. Toinen seikka on ollut sitten oma ulkoinen olemus, jota en ole missään muodossa voinut nähdä vuosiin kovinkaan kauniina ja rakastettavana. Ja tähän minulle tuotiin valtavat oivallukset retriitin aikana. Ne tuotiin muiden ihmisten suulla ja tietyissä sanoissa, joista yhtäkkiä minulle kirkastui jotakin tärkeää. Tajusin yhtäkkiä, että olen jo vuosia nähnyt itseni vain yhden linssin läpi. Linssin nimi on läskilinssi. Olen kokenut vahvasti, että minä en voi olla arvokas, kaunis, viehättävä, varteenotettava, tärkeä tai seksikäs, koska olen ylipainoinen. Joskus kun olin nuori laiha nainen, ei itsetuntoni tainnut olla juuri hääppöisempi, joten laitetaampa siihen päälle liikakilot ja se, että koen jatkuvasti etten voi pukeutua kauniisti tai kuten haluaisin ja mitä vielä. Oikeastaan minusta on aina tuntunut, että varsinkin miehet pitävät minua jotenkin tyhmänä, koska olen lihava. Juuri sitä, että en voi olla ihmisenä varteenotettava koska olen ylipainoinen, että minulla ei voisi olla mitään arvokasta sanottavaa, koska minä olen vain tällainen ylipainoinen perheenäiti. Olen kokenut näin todella vahvasti ja miten ikinä olenkin itseäni katsonut, olen nähnyt itseni vain ja ainoastaan sen läskilinssin läpi, enkä ole nähnyt mitään muuta. Se on todella hassua, että miten voimakas ihmisen mieli on. Sillä ei ole mitään väliä, mitä muut sanovat, jos se sinun linssisi on tarpeeksi paksu. Sanat eivät mene perille. Esimerkiksi mieheni on kyllä osoittanut minulle kauniita sanoja ja lukuisia kertoja kertonut ja osoittanut pitävänsä minua haluttavana naisena ja ihanana. Olen kuullut ne sanat ja kaikki, mutta ne eivät ole menneet panssarini läpi, ne ovat kimmonneet jonnekin todella kauas. Ja nyt yhtäkkiä retriitissä, en tiedä mitä tapahtui, mutta nämä sanat pääsivät lävitseni ja ensimmäistä kertaa vuosiin tajusin tämän kuvion. Juuri sen, miten paljon olen käyttänyt energiaa kaikkeen tähän, miten kauan olen pitänyt yllä läskilinssiäni ja ollut sokea itselleni. Eräs kanssa-retriittiläinen kanavoi minulle enkelikortista viestiä, meillä oli sellainen tehtävä. Ja hän alkoi puhua täydestä sydämestään minulle siitä, kuinka ihana minä olen ja kuinka minä kosketan ihmisiä kirjoituksillani ja kuinka kaunis minä olen. Hän kertoi, miten hän on aina pitänyt minua hyvin kauniina ja mitä kaikkea hän nyt sanoikaan. Ja vaikka ne olivat näin yksinkertaiset sanat, jotain tapahtui. Sain valtavan oivalluksen ja tänään se jatkui. Päätimme retriittiä niin, että istuimme suuressa ringissä ja aloimme kehumaan toisiamme. Eila antoi meille oikein tehtävän siitä ja niinpä kävimme jokaisen retriittiläisen yksi kerrallaan läpi niin, että koko rinki ihmisiä sanoi jonkun kehun siitä yhdestä ihmisestä. Minäkin sain siis oman kierrokseni, jossa jokainen sanoi minusta jonkun hyvän asian. Ja mitä ihania asioita he sanoivatkaan! Osa oli sellaisia, joita en olisi kuuna päivänä uskonut kuulevani! Ihan todella tuntui, että puhutaanko nyt muka minusta?! Sain kuulla olevani kaunis, naisellinen, seksikäs ja että kannan itseni hyvin. Olin etenkin näistä kahdesta viimeisestä aivan, että MITÄ?! Kannan itseni hyvin?! Ja minä kun olen aina iän kaiken ollut sitä mieltä, että minä jos kuka kannan itseni huonosti, koska oikeastaan en yhtään haluaisi edes esiintyä tässä omassa kehossani. Yksi osallistuja sanoi ihailevansa sitä, että minulla on aina niin kauniit vaatteet, josta jälleen hieraisin korviani. Minullako, joka aina ja joka päivä tuskailen sitä, että minulla ei ole mitään vaatteita, koska en löydä itselleni sopivia vaatteita ja pukeudun lähinnä legginseihin. Olen kokenut olevani lähinnä säälittävä koko vaatekaappini ja lukuisten halattieni kanssa, että en voinut uskoa korviani. Olen käyttänyt kaiken esteettisen energiani lähinnä lapsieni vaatettamiseen ja pyrkinyt itseni pukemaan niin hyvin kuin voin, mutta kokenut feilaavani siinä pahan kerran. No, minun todella tarvitsi saada kuulla nämä kaikki, ehkä ne olivat jopa minulle tilatut sanat. Ne herättivät minut jostain unestani lopullisesti ja tajusin, että nyt minun on aika riisua läskilinssit silmiltäni ja alettava nähdä itseni ihanana ja rakastettava naisena. Jos muutkin näkevät, niin miksi minä en vain voisi uskoa sitä? Oma oloni muuttui tästä kaikesta aivan heti, luulen että se jopa näkyy olemuksessani jotenkin. Aivan kuin olisin tiputtanut olaltani yhden harmaan ja painavan säkin, joka on kulkenut siinä päivästä toiseen jo vuosia. Nyt sitä ei enää ole, olen vapaa! Olen ihana, olen naisellinen, olen kaunis ja viehättävä, ja niin pirun seksikäs! Tästä päivästä lähtien aion tuntea joka solullani, kuinka kannan hyvin tämän upean olemukseni jonka sisällä asuu upea minä itse, ihana valoihminen! Oman hyvinvointini ja terveyteni takia saatan ehkä jonain päivänä laihduttaakin tai ehkä laihdun vain sen seurauksena, että alan vaalia niin paljon maallista kehoani ja sen sisällä asuvaa sielua, että alan syömään eri tavalla ja liikkumaan, tai mitä ikinä. Mutta ikinä enää oma itsetuntoni ja rakkauteni itseäni kohtaan ei suodatu läskilinssin kautta.

 

Olen niin kiitollinen ja onnellinen tämän retriitin jälkeen. Olen kiitollinen minun Valoystävistä ja olen kiitollinen taivaisista auttajista ja olen niin pirun onnellinen ollessani näin onnekas, johdatettu ja huolenpidetty! You make me smile, from deep inside!!

Maailman suurin halaus kaikille ihanille, jotka teitte retriitistäni täydellisen!



 

 

Kiitollisuudesta ja runsaudesta

Kävin klikkaamassa itselleni pitkästä aikaa enkelin viestin nettisivuilta. Tällaisen sain:

KIITOLLISUUS

 

Ohjauksesi on laskea siunauksesi.

Kun kiität universumia sen lahjoista,

se vasta sinulle runsaskätisesti.

Enkelit muistuttavat kiittämään kaikesta

mitä sinulla on: Aineellisesta sekä ei-aineellisesta.

Kiitollisuus on avain universumin runsaudelle.

Osoita kiitollisuutta ja avaa itsesi

vastaanottamaan rakkautta.
Ole kiitollinen kaikesta elämässäsi.

 

 

Tästä muistutuksesta tuli mieleeni eräs kurssikaverilta saamani oppi, jonka olen ottanut nyt käyttöön. Kun maksan laskuja, minulla on tapana aina kirjoittaa laskun alalaitaan, että "maksettu xx.xx.xxxx", siis päivämäärän kera. Nyt olen alkanut tämän merkinnän lisäksi kirjoittamaan vielä, että "Kiitos kiitos kiitos" ja perään vielä hymynaaman tai sydämen tai vastaavaa.
Meillähän on yleisenä tapana suhtautua laskuihin hirveän negatiivisesti. Taas tulee laskuja, kuinkakohan iso tällä kertaa! Manaamme laskuja ja tuskailemme laskupinoa ja sitä, miten rahat riittää tai että kaikki rahat menee laskuihin. Laskut ovat paha juttu. Ylipäätään suhtautumisemme rahaan on niin kovin synkkää, takerrumme siihen ja roikumme siinä, sidomme koko vapaan energiamme rahaan ja siitä murehtimiseen. Ding ding ding, väärin! Vaihtakaa asennetta! Itse olen vaihtanut aikoja sitten, tosin vieläkin tulee tilanteita, joissa siitä murehdin, mutta yleisesti ottaen suhtautumiseni omaan talouteen on toisenlainen. Luotan, että rahamme riittävät siihen, mitä me tarvitsemme. Pyrin olemaan viemättä huolienergiaa raha-asioihin tai esimerkiksi nyt rakentaessamme omaa taloa, pyrin olemaan murehtimatta että mitenkähän ne rahat riittää talon valmiiksi saamiseen (myönnetään, olen hiukan välillä murehtinut silti). Pitää vain uskaltaa heittäytyä luottamaan siihen, että saat kaiken mitä tarvitset, jos vain luotat siihen ja tiedät sen ansaitsevasi. Se on vähän sama kuin kellumaan opettelu, pitää vain heittäytyä ja luottaa että vesi kantaa.

Minulla tämän työstäminen lähti paljon sen kautta, että aloin katsoa taaksepäin elämää, omaa aikuiselämääni. Olin itse jo ollut monta vuotta kotiäitinä, olemattomilla tuloilla ja yhden omakotitalonkin olimme sinä aikana jo rakentaneet ja suuren lainan maksua harjoitelleet. Paljon oli sellaisia tiukkoja tilanteita, todella tiukkoja. Ja aina me ollaan selvitty, koskaan meiltä ei ole puuttunut mitään. Aina on ollut kaapissa ruokaa, aina lapsilla nättiä vaatetta ja kaikki tarvittavat vaatteet, aina on rikki menneet autot ja pesukoneet saatu korjattua. Meillä on siis aina ollut kaikki, mitä olemme tarvinneet, siitä huolimatta että monesti on näyttänyt pahalta. Ja kun näitä menneitä mietin ja sitä, että miten paljon ollaankaan sitä rahaa murehdittu tavallaan ihan turhaan (se on kuitenkin riittänyt), päätin että lopetan murehtimisen. Siirryin luottamaan sen sijaan :)

 

Nykyään siis kiitän kaikista laskuistakin, joita saan maksettua. Kiitän siitä, että minulla on kaikki ne asiat/palvelut, joista maksan ja että minulla oli taaskin rahaa maksaa ne. Yritän suhtautua laskuihin positiivisesti, kuin hyviin ilmentymiin elämässä. Uskon, että olemalla kiitollinen luon lisää runsautta elämääni!

Ajatuksia Fb-dieetin varrelta

Maanantai
Aamu sujuu vauhdikkaasti. Monta kertaa aamupalan laiton yhteydessä mietin jo Facebookia, sillä tavalla että olen jo menossa kohta sinne. Tämä siis vain vanhasta tottumuksesta, jännä huomata miten usein se tulee ajatuksiin ihan automaattisesti. Joka kerta palautan itseni ruotuun, "ai  niin, minähän EN ole menossa tänään Facebookin." Poissaoleminen sieltä ei ole mitenkään erityisen vaikeaa, mutta ajatuksiin se tunkee joka kohdassa. Olen tainnut elää elämääni aika paljon Facebookin kautta!

Lähdemme lasten kanssa avoimeen päiväkotiin. Pääsemme sinne paljon tavallista aikaisemmin ja paikan päällä katsahdan kelloa monta kertaa ja ihmettelen, että miten se on vasta niin vähän. Totean, että aamutoimetkin meni paljon nopeammin, kun ei ollut sitä tuttua aikavarasta kuvioissa mukana. Normaalisti osa aamusta olisi mennyt koneen ääressä istumiseen ja vielä siihen palaamiseen kerran tai pari. "Katson vielä vain yhden jutun." Olen kyllä tiennyt, että se vie aikaa, mutta nyt tajuan kirkkaammin, mitä tulee tilalle, kun sen aikavarkaan jättääkin pois!

Kun kävelemme kotiin avoimesta päiväkodista, mietin että on jotenkin uudenlainen vapauden tunne. Ja on sentään ensimmäinen dieettipäivä ja päivä ei edes puolessa! Mitä jos en viikon jälkeen haluakaan enää palata Facebookiin? Mitä minusta jää jäljelle, jos en enää olisikaan niin paljon Facebookissa? (Se sama, mitä oli olemassa silloin, kun Facebookia ei vielä ollut olemassakaan eli ihan kokonainen ihminen...) Unohdetaanko minut kokonaan, jos en enää ole Facebookissa niin paljon? Onko millään enää mitään merkitystä, jos en ole jakamassa kaikkea kokemaani some:ssa??
Huomaan, että kysyn itseltäni aika omituisia asioita nykyään!

Päivän mittaan tapahtuu paljon kaikenlaista ja näiden tapahtumien jälkeen huomaan monta kertaa muotoilevani päässäni asiasta Facebook-päivitystä. Haluaisin kysyä neuvoa johonkin asiaan, saada vertaistukea tai vinkkejä, ihmetellä jotain asiaa... ja saan itseni kiinni niin monta kertaa siitä, että mietin jo valmista päivitystä, että se alkaa lopulta huvittaa. En ole todellakaan huomannut, kuinka paljon elän elämääni laatien kaikesta päässäni valmiita päivityksiä.

Pelottaa myös olla näin rikkirehellinen näihin Facebookissa oloon liittyvistä tosiseikoista ja ajatuksista, koska pelkään tuomitsemista. Pelkään, että ne jotka eivät alun perinkään ole ymmärtäneet runsasta oleskeluani Facebookissa tulevat nyt tuomitsemaan minut menneistä synneistäni.

Onneksi minulla on sentään blogi. Vai pitäiskö minut teidän mielestänne laittaa kokonaan ajatustenjakamislakkoon? Tietokonelakkoon?
Tänään aion enää käyttää nettiapankkia ja ehkä sitten lasten mentyä nukkumaan katsoa jotain muuta netistä, tai sanoa sanasen blogiin, mutta en muuta. Joten se on heippa nyt tähän väliin.


Tiistai
Eilen illalla, kun lapset oli menneet nukkumaan ja mieskin oli vielä raksalla, olin tässä ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni vain. Hetken aikaa tuli sellainen orpo olo, että mitäs minä nyt teen, kun en voi mennä Facebookkiinkaan? Se kesti vain hetken ja aika pian lopetin koneella notkumisen. Sen verran olin, että iltapalan söin tässä koneen äärellä ja luin yhtä hauskaa blogia. Sitten lähdin pesulle ja sänkyyn, ja kerrankin menin kohtuu ajoissa nukkumaan!

Tänä aamuna taas nähtiin tottumuksen voima. Tulin tietokoneen äärelle juomaan aamukahvia, kun lapsetkin olivat oman aamupalansa jo syöneet. Samalla kun avasin tietokonetta, kävin (kiivasta) keskustelua esikoisen kanssa ja siinä pöhinässä tulin vahingossa kirjautuneeksi Facebookiin! Kun meillä avaa internetin, on kotisivuksi määritelty Facebook eli se on ensimmäinen sivu, joka aukeaa automaattisesti. Yleensä se aukeaa jopa suoraan minun Fb-profiiliini, koska minulla on käytössä automaattinen sisäänkirjatuminen, mutta nyt olen ottanut sen pois. Joten aukaistessani nettiä samalla kun kävin keskustelua tyttäreni kanssa, aukeni eteeni Facebookin kirjautumissivu. Ja siihen vaan ihan selkäytimestä napsuttelin tunnukseni ja suu kävi samalla. Havahduin vasta, kun eteeni avautui Facebookin etusivu ja siellä yläkulmassa näkyi se uusien ilmoitusten määrä punaisena, 28 kpl. Katsahdin, että miksi ihmeessä mulle on tullut noin paljon uusia ilmoituksia!? Ja sitten vasta tuli paluu todellisuuteen. Tosiaan, minähän olen Facebook-dieetillä (enkä käy klikkailemassa näitä ilmoituksia sieltä koko ajan, joten niitä kertyy...) Tuli ihan sellainen paniikki päälle, että "ei ei, äkkiä pois, joku näkee että olen kirjautunut!" ja suurin piirtein suljin silmät, etten ehdi nähdä mitään uutisia siitä etusivulta.

Ja sitten vielä yksi huomio! Se on jännä, kun päättää tehdä yhden ryhtiliikkeen elämässään, niin se alkaa vaikuttaa heti toisiinkin elämäntapoihin. Vaikka Facebook-dieettini on kestänyt vasta kovin vähän aikaa, huomaan jo että se vaikuttaa myös siihen, että minun on helpompi olla ilman herkkuja. Outoa. Olen aika sokeriaddikti ja se onkin itselleni vähän haastavaa, koska olen myös herkkä lihoamaan ja se on tässä vuosien mittaan huomattu kyllä. Jotenkin kun pistin itseni ruotuun Facebookin osalta, tuli kuin automaattisesti vanavedessä myös sokeriaddiktio pistettyä ruotuun. Ehkä löysin kauan kadoksissa olleen kurinalaisuuteni?.
Tämä Facebook-dieetti on opettanut nyt jo sen, että on ehkä helpompaa ottaa itselleen lyhyt haaste, pieni nenänvalkaisu ja mielellään tehdä se jossain seurassa/porukassa. Mulle ei ole mitenkään vaikea olla viikkoa pois Facebookissa, kun tiedän parin kaverin olevan samalla kuurilla samaan aikaan ja tiedän homman kestävän vain viikon, jonka jälkeen voin miettiä mikä on sopiva määrä Facebookia minulle. Samanhan voisi tehdä sokerin kanssa, ei tarvitse heti päättää että ei enää ikinä sokeria minulle, vaan pienempi haaste, viikko tai pari, jonka jälkeen voi miettiä että miltä tuntuu ja haluaako palata mössäämään suuhunsa niin jumalattomasti herkkuja. Useinhan sokerin kanssa on niin, että mitä enemmän sitä syö, sitä enemmän sitä tekee mieli ja sama toisin päin. Totaalinen karkkilakko usein katkaisee pahimmat makeanhimot. Saattaapi olla sama juttu Facebookin kanssa.

Illalla luin netistä kanavointeja ja muistan taas yhtäkkiä kirkkaasti, että miksi olemme täällä, kokemassa maan päällä tätä ihmiskokemusta! Siihen ajatukseen verrattuna Facebook ei ole yhtään mitään, se on niin 3D:tä. Ensimmäisen kerran käy mielessä ajatus siitä, että mitä jos en palaisikaan Facebookiin ikinä.

Keskiviikko
Tänään en ole juuri edes ajatellut Facebookia. Ensimmäisen kerran ehkä illalla lasten mentyä nukkumaan, tuli taas sellainen olo että mitä tekis ja mihin sitä netissä itsensä surffaisi? Facebookissa oleskelu on kai ollut sellainen tapa heittää aivot narikkaan ja kuluttaa aikaa.

Edelleen kuitenkin kaikki päivän mittaan tapahtuvat asiat nousevat mieleeni hyvin nopeasti mahdollisina Facebook-päivityksinä. En tiedä onko se enää huvittavaa, ehkä pikemminkin ärsyttävää. Onko kaikki elämäni pienetkin tapahtumat nykypäivänä olemassa vasta, kun olen jakanut ne 60:n Facebook-kaverini kanssa?!

Torstai
Tadaa, tänä aamuna on ensi kertaa dieetin aikana ollut vaikeaa! Ensimmäisen kerran sellainen olo, että tekisi ihan hirveästi mieli käydä Facessa katsomassa, mitä siellä pölistään ja mitä kaikille kuuluu. Asia tulee mieleen vähän väliä. Jos ihan vähän vain, ei kai siitä mitään haittaa ole? Puren kuitenkin hammasta ja pidän pintani. Mutta onpa tämä sittenkin hankalaa, varsinkin jos ajatuksissa on käynyt jo sekin, että en ehkä palaisi Faceen ollenkaan. Kyllä maalliset kiemurat ottavat helposti kuitenkin niskalenkin, vaikka välillä tulee kirkkaita hetkiä jolloin tajuaa kaiken suuremman tarkoituksen ja se aina hetkeksi asettaa kaikki ne "arkisetkin ongelmat" ihan uuteen paikkaan ja harmoniaan.

Saan myös kehitettyä itselleni hetken moraalisen ongelman siitä, että saanko laittaa lukemastani hyvästä nettiartikkelista suosituksen Facebookkiini? (Joo, kyse oli niinkin tärkeästä aiheesta kuin "25 asiaa joita et tiennyt Frendeistä", siis siitä tv-sarjasta.) Olisin halunnut painaa artikkelin alaosassa olevaa napiskaa, joka olisi heittänyt Facebookiin suosituksen jutusta, mutta lopulta päädyin siihen että ei se nyt passaa semmoista tehdä. Itseni kannalta, parempi etten heitä mitään "linkkejä" itsestäni juuri nyt Faceen.

Ihanaa, huomenna alkaa enkeliretriitti! Se on ihana tunne, kun on jotain aivan erikoisen ihanaa tapahtumaa odotettavana! Nyt ei tarvitse murehtia edes kotiväen viikonlopusta ja raksasta, kun uskalsin kysyä isääni ja hänen vaimoaan meille viikonlopuksi. Isäni menee mieheni kanssa raksalle auttelemaan (sitä tarvitaan) ja isän vaimo hoitelee lapsia. Isän vaimo oli ainakin ihan täpinöissään tänne tulosta, tilasi jo jauhoja ja munia kaappiin, että saa paistaa tytöille lettuja! (Haluan tarkentaa, että kyse ei siis ole siitä, etteikö mieheni pärjäisi tyttöjen kanssa ihan yksinkin. Pärjäisi kyllä ihan superistikin, mutta kun on se raksa, jota ehdottomasti pitäisi nyt tehdä, että pääsemme muuttamaan parin kuukauden päästä. Ja lasten kanssa raksailu... Noh, vähintään haastavaa :D )

Tämä teksti päivittyy viikon mittaan lisää...)

Facebook-dieetti

Muutaman tunnin päästä minulla alkaa viikon mittainen haaste, joka jonkun mielestä saattaa kuulostaa naurettavalta ja helpolta, mutta minulle se ei ole sitä. Niin vaikea se ei ole, että en siitä selviytyisi. Aion nimittäin olla kokonaisen viikon poissa Facebookista. Ei yhtään sisäänkirjautumista, ei edes pientä vilkaisua.
Joku saattaisi olla sitä mieltä, että miksi itselleen pitää tehdä asiat niin kovina, miksi pitää niin ehdottomasti olla ilman viikon verran, mitä se hyödyttää? Miksei vain samalla päättäväisyydellä voi päättää, että tästä lähin alan vähentämään Facebookissa oleilua? Se olisikin ihan käyttökelpoinen tapa, mutta jostain syystä minusta vahvasti tuntuu, että minun on tehtävä nimenomaan tällainen "nenänvalkaisuoperaatio" Facebookin suhteen, muuten se ei antaisi minulle sitä samaa antia, mitä on tulossa. Hassu juttu, en osaa selittää kauhean hyvin tätä tunnetta.

Olen ollut Facebookissa jo monta vuotta ja aina olen ollut siellä kovin aktiivinen. Saattaa johtua myös osittain siitä, että nämä kaikki vuodet olen voittopuolisesti ollut kotiäitinä ja niinpä Facebook on tarjonnut minulle mainion kanavan pitää yllä sosiaalista elämää netin välityksellä. Siellä on voinut höpötellä niinäkin päivinä, kun leikkipuistossakaan ei tavannut yhtään ihmistä. Vaikka tosin, olisin todennäköisesti Facebookissa yhtä paljon, olin kotiäitinä tai en.
Minusta on kiva kommunikoida kirjoittamalla, se on itselleni luontaista. Jo vuosia sitten huomasin, että aloin nähdä elämäni värikkäät tapahtumat Facebook-päivityksinä. Siis kun jotain hassua tai tärkeää tapahtui, aloin jo miettiä mielessäni, millaiseen muotoon kirjoitan sen Facebookiin sitten kun pääsen koneen ääreen. Se oli aikaa ennen älypuhelimia. Nykyäänhän ei tarvitse edes kauaa odottaa, vaan Facebookiin pääsee kätevästi vain kaivamalla puhelimen esille ja niinpä siellä tulee käytyä aika usein. Hiekkalaatikon reunalla tulee mieleen käydä katsomassa, onko tullut mitään uusia juttuja tai kommentteja omiin juttuihin, näps näps ja olet jo siellä (ja kun näen jonkun toisen äidin/isän hiekkalaatikon reunalla selaavan puhelintaan ja lapsen leikkivän vieressä yksin, mun tekee aina ihan kamalan pahaa! Tekisi mieli mennä ottamaan se puhelin ihmisen kädestä ja pamauttaa sillä päähän: Herää pahvi! Ole lapsesi kanssa, tee vaikka hiekkakakkua! Ja silloin aina ajattelen, että "ei kauhea, en kai vain minäkin tee noin?!")
Nykyään tuntuu välillä jopa siltä, että kun jotain tärkeää tai hauskaa tapahtuu, niin se ei tule eläväksi ja todelliseksi, ennen kuin olet jakanut sen Facebook-kaveriesi kanssa. Kun otat hauskan valokuvan tai videon, se ei ikäänkuin tule todelliseksi, ennen kuin sen on nähnyt kaikki kaverisi. Jos se jää vain sinun ja perheesi ihasteltavaksi, sillä ei tunnu olevan enää samaa arvoa. Se menee hukkaan! Facebook saa meistä esiin jänniä juttuja, erikoisia asioita, joita ei 10 vuotta sitten olisi arvannut olevan olemassakaan. Teemme siellä juttuja, jotka ärsyttävät toisia ihmisiä. Päivitämme liikaa, liian avoimesti, liian usein. Emme päivitä koskaan, luemme vain hiljaa taustalla. Angstaamme, negailemme, valitamme. Olemme yltiö-positiivisia, happyhappy joyjoy! Lähdemme viihteelle, ja päivitämme jokaikisen känniääliö-valokuvan, jonka nappaamme illan aikana... Näitä riittää.

Itse aloitan nykyään päiväni Facebookissa ja melkeinpä lopetankin. Ehkä vähän kärjistetysti sanottu, mutta jos en jo sängyssä aamulla katso puhelimesta Facebookia, niin heti noustuani klikkaan kyllä tietokoneen päälle. Tässä tulee istuttua sitten turhankin paljon, se on tapa rentoutua ja sinänsä hyvä asia, mutta kun se ottaa sitten välillä ihan yliotteen. Illat tulee notkuttua tappiin saakka koneen ääressä katselemassa, että vieläkö joku olisi hereillä jotain päivittämässä tai kommentoimassa.
Facebookissa on myös paljon hyviä asioita. Olen kontaktissa ihmisiin, joista tuskin kovin usein muuten kuulisin. Olenkohan kovin väärässä, jos uskallan väittää vahvistaneeni montaa ystävyyssuhdetta juuri Facebookin ansiosta ja saaneeni liudan uusia tärkeitä ystäviä sieltä. Hengailen siellä myös paljon erilaisilla henkisillä palstoilla ja intiimeissä henkisissä ryhmissä ja niistä saan aivan valtavasti iloa ja valoa itselleni, sellaista uudistavaa ilon energiaa. Ne ovat tärkeitä. Ja aina kun innostun, teen kirjallisia kanavointeja/tulkintoja siihen tarkoitetulla palstalla, näistä olen saanut sitten suoritusmerkintöjä intuitiivisen parantaja-opintoihini liittyen. Facebookissa tulee myös hoidettua paljon ihan oikeita asioita, sikäli mikäli niihin asioihin liittyy ihminen joka myös on Facebookissa. Sovitaan tapaamisia, ilmottaudutaan henkisiin iltoihin ja kursseihin ja niin edelleen. Joten en näe mitään syytä luopua Facebookista kokonaan (ja siihen en edes pystyisi), mutta haluan kesyttää isännäksi päässeen asian jälleen rengin paikalle, johon se kuuluu.

Tämä isäntä/renki-vertaus tulee ystävältäni, joka sai minut lähtemään tähän haasteeseen. Hän on kirjoittanut samasta asiasta blogissaan. Olisin oikeastaan voinut tämän oman tekstini sijaan ohjata teidät lukijat suoraan linkillä hänen blogiinsa, koska hänen teksti olisi voinut yhtä hyvin olla omani. Joka tapauksessa, tämä ystäväni alkoi tätä itselleen asettamaansa haastetta puhua Facebookissa ja taisi heittää haasteen ilmana muillekin, keneen asia resonoi ja siitä minä lähdin mukaan miettimättä sitä 15 sekuntia kauempaa. Tiesin heti, että tämä on se juttu, mihin minun on tartuttava. Tämä oli oikeastaan taas niitä juttuja, joista heti tuntee vahvasti, että tämä oli minullekin ihan järjestetty juttu. Täydellisellä ajoituksella eteeni heitetty asia, jolla on tärkeä merkitys omalla polullani. Minulla onkin sellainen hassu kutina, että tämä sinänsä arkipäiväinen haaste tuo eteeni jotain suurempaa ja siksipä kai koenkin tämän koko asian paljon isompana kuin se ehkä ulkopuoliselle näyttäytyy. Tässä on kyseessä jokin suurempi siunaus, joka tuodaan tällaisella tarjottimella. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta sen verran olen oppinut luottamaan omiin tuntemuksiini, että en edes yritä selittää tätä sen enempää. Sen näkee sitten tuonnempana! Minulla on muitakin elämääni haittaavia riippuvuuksia, joidenkanssaolen paininut pitkään ja menettänyt kokonaan uskoni siihen että minusta löytyisi vahvuutta selättää jokin itseäni riivaava riippuvuussuhde. Luulen, että tällä on paljon tekemistä sen kanssa ja vahvasti irtipäästämisen teemoissa mennään. Uudistumista, kerrosten kuorimista sen todellisen Johannan päältä, mikä haluaa tulla esiin, aitona ja upeana. Ihmettelette varmaan, miten nämä kaikkiliittyy Facebookiin, mutta siltä minusta nyt vain tuntuu!

Jotenkin tuntuu, että tämä aika juuri nyt on voimakasta irtipäästämisen ja eteenpäinmenon aikaa. Tulevalle viikolle osuu myös enkeliretriitti, jolle pääsen jo toistamiseen! Aivan upeaa ja tuoreessa muistossa on viime kertainen retriitti, joka oli voimakas ja hyvin avaava kokemus! Jotenkin tuntuu nyt hyvältä laskeutua rauhaan Facebookinkin suhteen juuri retriitin alla. Antaa itselle aikaa tehdä vaikka jotain ihan muita juttuja, jotain... ihanaa.
Tällä kertaa lähden retriittiin pienen poikani kanssa! Viimeksi hän oli vielä mahassa ja tuomassa viestä vielä sielun tasolta. Nyt hän pääsee kylpemään ihmismuodossa näihin ihaniin korkeisiin energioihin!

Jos olisin tarttunut haasteeseen, jossa pitää jättää sokeri elämästä pois viikoksi,o lisin nyt vähän huolissani ja puolittain kai valmiiksi ahdistunutkin. Miettisin, että selviänkö siitä ja miten. Nyt ei tunnu siltä, ei vaikka olen täysin Facebook-addikti. Tuntuu lähinnä siltä, että jotain upeaa on tulossa! Ihana nähdä, miten tämä vaikuttaa kaikkeen. Mitä tästä saavat lapseni, ja mitä minä itse. Ja kun haasteviikko päättyy, en aio palata vanhaan. Aion tehdä itseni kanssa säännöt, vähän kuin lapselle, miten paljon siellä Facebookissa saa olla.

Yritän käydä viikon aikana kertomassa, miten menee!
Loppuun vielä pari kevennystä ;)

Meidän vauva ja sen syntymä

 

 

Hei kaikki!

Voi miten olenkaan taas kaiholla muistellut tätä blogiani, joka täällä ylhäisessä yksinäisyydessä odottelee. Kai se niin on, että tuli tämä vauva-arki ja vei ajan!

Ihana poikavauva on nyt 2 kk ja 2vk ikäinen ja nimikin on jo saatu. Hän sai kutakuinkin sen nimen, jonka hän selvänäköisen ihmisen kautta minulle ilmoitti, tosin otimme vapauden muuttaa tuota nimeä kantamuotoonsa. Tykkäsimme siitä sillä tavalla enemmän. Nyt poika on siis nimetty yhden arkkienkelin mukaan ja sen arkkienkelin tunnusvärikin on se sama, jota monet näkijät raskauden aikana lapsen yllä ja ympärillä näkivät.
Vauva on helppo tapaus, kuten on olleet kaikki meidän lapset. Siksi kai niitä on jaksanut tehdäkin yli keskivertomäärän, kun vauva-aika menee heidän kanssaan hyvin simppelisti. Toki vauva aina vaatii omansa, ei niitä nyt täysin vaivattomiksi voi sanoa... Mutta minua ei haittaa yöheräilyt eikä sellaiset, tykkään olla pienen vauvan äitinä. Ihana rakkauslapsi on tämä meidän kuopusvauva, niin tyytyväinen ja kullanmurunen, että mikäpä tässä!

Se mihin olen tavallistakin enemmän tämän vauvan kanssa kiinnittänyt huomiota, on hänen näkymättömät viihdytysjoukkonsa. Tätä samaa on saattanut hyvin olla meidän kaikilla lapsilla, mutta en ole vain kiinnittänyt siihen huomiota, kun en ole tiennyt... Tiennyt, että vauvat näkevät verhon toiselle puolen. Tämän vauvan kanssa huomasin sen hyvin varhaisilla viikoilla jo, miten hän seuraili aina silmillään tarkasti jotakin, joka hyvin usein tuntui olevan juuri minun pääni yläpuolella tai vieressä. Vaikka siellä olisi ollut vain valkoinen seinä, niin silmät tuijotti ja liikkui ja seurasi, hyvin tarkkaavaisen näköisenä. Joku sitten kertoi, että vauvat katsovat meidän auraamme. Aa, loogista!! Niinpä tietysti. Siitähän se kaikki näkyy, mitä vanhemmalle kuuluu.
Nyt kun hän on alkanut jo hymyilemään ja tosissaan silmillään seuraamaan liikkuvaa kohdetta, niin tämä asia on vain vahvistunut. Ihan päivittäin monta kertaa hän seurailee hyvin huvittuneena jotain, siis jotain, jota minä en näe. Hän hymyilee levästi, aivan kuin hänen edessään olisi joku elävä olento joka pelleilee hänen kanssaan. Hän seuraa, miten se jokin liikkuu ja hän hymyilee sille ja kujeilee sen kanssa. Äidistä, joka ei siinä näe mitään kuin valkoisen katon, tämä tietysti on aika hämmentävää ja jännää. Mutta kun nyt olen hänen näkymättömän seurailujaan seuraillut tässä pidemmän aikaa, niin ei siinä kyllä mitään epäselvää ole. Hänellä todella on omat viihdytysjoukkonsa!

Kirjoitin viimeksi ennen vauvan syntymää, kirjoitin silloin toiveestani saada luonnonmukainen synnytys. Taas sain huomata, että sanonta "sitä saa mitä tilaa" ei olekaan mikään turha rallatus. Se oikeasti pätee ja sitä kannattaisi jokaisen miettiä elämänsä joka hetki. Itse aloin henkisesti valmistautua luonnonmukaiseen synnytykseen, olin valmis siihen ja jostain ne ajatukset minulle tuotiin. Jostain se vain tuli se ajatus, että olen nyt valmis synnyttämään luonnonmukaisesti. Ja niin tapahtui. Näin jälkikäteen synnytystä ajatellessa on päällimmäinen mielikuva rauha, hallittu rauha. Synnytys eteni luonnollisesti, itsestään ja rauhallisesti. Se käynnistyi 4 päivää yli lasketun ajan vesien menossa, keskellä iltapäivää. Kaikki muut lapseni ovat syntyneet kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, kaksi niistä vielä käynnistämällä, koska kroppani ei vain ole alkanut itse tehdä mitään. Tätä silmällä pitäen olisi ollut järkevämpää odottaa tätäkin lasta syntyväksi yhtä "myöhään", mutta intuitio tiesi toisin. Minullahan oli pitkään sellainen olo, että tämä lapsi syntyy aikaisemmin, hassu tunne siitä että lähellä laskettua aikaa tapahtuu. Ja näin todellakin tapahtui.

Kirjoitin piiitkän synnytyskertomuksen, jonka julkaisin jo toisaalla mutta haluan liittää sen tännekin. Toivottavasti siitä kertomuksesta näkyy, kuinka todella kaikkiin tilauksiini ja odotuksiini vastattiin ja sain mitä ihanimman ja rauhallisimman luomusynnytyksen!

Rv 40+4,noin klo 14
laitoin kuopuksemme päiväunille ja menin itsekin pötkölleen, lueskelin lehteä sängyssä ja ajattelin juuri kääntää kylkeä ja alkaa itsekin pienille päikyille, kun alapäästä kävi kunnon pulpahdus. Ihan sellainen olo, että mitä ihmettä sieltä tuli, se tuntui ihan joltain möykyltä, mutta kasteli housut, joten oikeastaan tiesinkin mistä oli kyse. Kipitin vessaan ja housut oli litimärät, ihan kirkasta nestettä näytti olevan. Olin juuri vartti sitten käynyt pissalla, joten tiesin kyllä että tämä on nyt lapsivettä. Ihmeellistä, minulta lapsivedet, näinkö tämä nyt alkaakin? Ja NYT!!?
Laitoin siteen pöksyihin ja jäin odottelemaan, tulisiko vettä lisää ja mitähän nyt tapahtuu. Mies oli Helsingissä jossain palaverissa ja laitoin hänelle tekstarin, että "lapsivettä menee, soita kun palaveri päättyy tai sitten laitan itse viestiä aiemmin, jos jotain tapahtuu". Kohta hän jo soittikin, oli päättänyt omalta osaltaan palaverin siihen ja lähtenyt heti kotiin.
Laitoin viestiä myös synnytykseen mukaan lähtevälle Jonnalle, joka oli myös töissä Helsingissä. Sanoin, että katsellaan nyt, mitä tapahtuu, vielä ei tarvitse lähteä tänne päin. Kohta kuitenkin Jonnaltakin tuli viesti, että ei hän pystynyt enää töitä tekemään ja hänkin oli matkalla töistä kotiin ja meille päin.

Sitten alkoi kauhea säätö. En oikein tiennyt, mitä alkaisin järjestämään. Sairaalakassia pitäisi pakata, synnärille ehkä soittaa, lapsille miettiä hoitajakuvioita ja kaikkea. Yhtäkkiä meillä olikin monta lastenhoitajavaihtoehtoa ja en tiennyt, mihin suuntaan lapsia lähtisin viemään ja kun aikataulukin oli vielä hiukan epäselvä, niin ei osannut ennakoida että miten kaukaa lastenhoitajaa voi odotella tai kuinka kauas voi itse lähteä lapsia viemään.
Soitin synnärille ja kerroin, että lapsivedet on menneet (sitä lorisi aina välillä lisää) ja että maha on kyllä ihan kovana kaiken aikaa, mutta supistukset ei mitenkään vielä tee kipeää. Sain ohjeeksi, että jos alkaa tulemaan säännöllisiä kipeitä supistuksia, niin sitten vaan niiden tahdissa sairaalaan päin. Ja jos ei supistuksia kuulu, niin voisin iltasella tulla näytille ja käyrille, huomenna aamulla pitää sitten alkaa johonkin toimenpiteisiin, jos ei mitään tapahdu. Selvä, nyt sitten katselen ja odottelen, mitä tapahtuu. Olin kyllä itse ihan varma, että supistukset alkaa siitä kiihtymään aika piankin ja lähtö tulee.
Mies ilmoitti kotimatkan varrelta, että hän oli soittanut vanhemmilleen (250km:n päähän) ja pyytänyt heitä tulemaan meille, koska miehellä olisi huomenna töissä joku juttu, missä olisi tärkeä olla mukana ja lapsille tarvittaisiin siis hoitajaa, koska minä olisin sairaalassa). Miehen vanhemmat eivät pääsisi tulemaan kuin vasta illaksi, joten siihen saakka tarvittiin jotain toista hoitajaa. Päätin soittaa samassa taloyhtiössä asuvalle tutulle naapurille, joka kerran sanoi että hän voi tulla meille kyllä, jos joku äkkilähtö tulee. Kysyin häneltä, että onko hän tänään kotona ja käytettävissä, ihan varmuuden vuoksi jos meille tulisikin joku hyvin ennakoimaton äkkilähtö. Tämä nainen sanoi, että hän oli juuri ajatellut kysyä, että lähtisikö meidän tytöt uimarannalle hänen ja hänen tyttärensä kanssa. Olin luvannut tytöille aiemmin, että pääsevät uimaan, kun isä tulee töistä ja mietinkin että he pettyvät kyllä, kun ei isä voikaan lähteä. Joten tämä uimarantatarjous tuli hyvään saumaan! Kuopus oli tosin juuri vasta nukahtanut päiväunilleen, joten hän jäisi nyt kotiin. Tällaista pientä säätämistä tämä lasten sijoittelu oli ja lopulta kaikki menikin tosi hyvin, kun sovittiin tämän naapurin naisen kanssa, että hän hoitaa meidän tytöt sinne saakka, kunnes isovanhemmat saapuvat illalla meille.

Klo 15
Mies saapui kotiin ja pakattiin nopeasti uimakamat kahdelle vanhimmalle tytölle, ja kerrottiin heille että nyt näyttää siltä että meille tulee lähtö sairaalaan vauvaa hakemaan. Tytöt lähtivät siis naapurin naisen ja hänen tyttärensä kanssa uimarannalle ja sovimme, että mikäli uimareissun aikana meidän pitäisikin lähteä jo sairaalaan, toisimme kuopuksemmekin sinne uimrannalle, joka on matkan varrella sairaalaan mentäessä. Huh, yksi huoli vähemmän, lasten hoito järjestetty!

Jatkoimme tavaroiden pakkaamista, nyt sairaalakassia. Pyysin miehen apua, koska liikkuminen oli mulle tukalaa vatsan ollessa ihan kovana koko ajan. Supistuksia kyllä tuntui tulevan, aika mietoja, mutta siinä tohinassa en ehtinyt yhtään niitä kellotella.
Jonnakin saapui meille ja siinä sitten hiukan jännittyneissä tunnelmissa istuskeltiin ja hörpittiin jääteetä ja mietittiin, mitä tehdään. Yritin samalla laittaa vähän ylös supistusten välejä, että pääsisin itsekin kärryille missä mennään. Supistuksia tuli noin 4 minuutin välein, mutta olin tosi epävarma että mitä ne nyt meinaa, kun ne eivät sillä tavalla tehneet kuitenkaan hirveän kipeää eikä olleet kovin pitkiä. Mulle tuli vähän paineita siitä, että siinä ne molemmat työpäivänsä keskeyttäneet tukihenkilöt nyt istuu odottavaisena, mitä jos synnytys ei kuitenkaan näistä miedoista supistuksista vielä käynnistykään?
En ollut itse syönyt mitään lämmintä ruokaa koko päivänä ja niinpä mun seuralaiseni patistavat mua syömään vähän, mies lämmitti mulle annoksen ruokaa. Tässä vaiheessa olimme käyneet herättämässä kuopuksenkin uniltaan, ajateltiin että kai tässä pikkuhiljaa pitää kuitenkin sairaalalle lähteä. Syön ja samalla höpötellään kuopukselle, että nyt äiti ja isä lähtee hakemaan vauvaa sairaalasta. Lämmintä lapsivettä holahtelee pöksyyn aina välillä, aika monta sidettä saan vaihtaa.

Klo 16.30
Päätetään lähteä synnytyssairaalaan päin, uimarannan kautta. Supistuksia tulee 3-4 minuutin välein, mutta edelleen tuntuu ettei niissä ole kipua ja pituutta tarpeeksi. Yrittäisin vielä pelata aikaa, "mennäänkö vaikka jätskille ensin?" Jonna ja mieheni ovat selkeästi sitä mieltä, että nyt sairaalaan! Soitan vielä synnärille, että olen tulossa. Kätilö kyselee tilanteen, raskausviikot ja kuinka mones lapsi on tulossa, ja toteaa että "hyvältä kuulostaa, tervetuloa".
Jonna lähtee omalla autollaan, me omallamme. Ajetaan ensin ruuhkaiselle uimarannalle viemään kuopusta edeltä menneen seurueen hoiviin. Sieltä ne uimarit löytyy, kerrotaan että me ollaan nyt menossa sairaalaan. Esikoinen kertoo innoissaan, että hän oli oppinut paremmin uimaan ja höpötellään hetki. Muutama supistus otetaan siis vastaan helteisellä rannalla ja mielessä käy, että on tämäkin, keskellä kirkasta päivää uimarannalla ja synnyttämään ollaan menossa, onpa outoa. Törmäämme vielä rannalla Jonnan hyvään ystävään, joka tilanteen kuultuaan kauhistelee, että miten hyvänen aika, siinä seisot niinkuin ei mitään olisi, voi että... (ja niin edelleen :D )
Halin meidän tytöt ja jatketaan matkaa.
Autossa sanon miehelle, että itse asiassa nyt on hyvin samat fiilikset ja tilanteet kuin mennessämme kuopusta synnyttämään. Silloinkin matkalla sairaalaan supistuksia tuli 3 minuutin välein ja autossa istuminenkin ihan onnistui, ei tarvitse roikkua kauhukahvassa ja huohottaa tuskissaan. Laskeskellaan, että jos tämä synnytys samaa tahtia etenee kuin kuopuksen synnytys, niin sen mukaan tämän lapsen pitäisi syntyä klo 19.30.
Lähestyessämme sairaalaa alkaakin tuntua siltä, että ihan hyvä että nyt kuitenkin jo lähdettiin sairaalaan, supistukset alkavat saada tehoa.

Klo 17
Saavumme sairaalaan. Hiukan on vaikeaa jo kävellä autolta sisälle, mutta supistukset ei vieläkään ole mitään suurta tuskaa. Naureskelemme ja menemme pikkuhiljaa. Synnytysosaston oven takana soitamme ovikelloa ja kätilö tulee avaamaan. Sanon nimeni ja kerron että soitin äskettäin ja kätilö ohjaa meidät kädellä suoraan käyrähuoneeseen. Kätilö kysyy heti kärkeen mahdollisia toiveitakin synnytyksen suhteen. Yhtäkkiä en osaa sanoa mitään järkevää, jotain änkytän siitä, että mahdollisimman luonnonmukaisesti mentäisiin.
Käyrän otolla pitäisi siis taas aloittaa ja kätilö asettaa antureita pitelevät vyöt valmiiksi sängylle. Kysyn hiukan varovasti, että onko pakko mennä maate, voinko olla pystyssä. Kätilö sanoo, että voin toki olla pystyssäkin, jos haluan, ja niinpä saan anturit vatsalle ja jään sängyn viereen seisoskelemaan. Kun supistaa, käyn syvään etunojaan sänkyä vasten. Sen enempään liikkumiseen käyräkoneen johdot ei riitäkään. Käyrä vähän kärsii siitä, että olen pystyssä ja kumartelen. Kätilö on jättänyt meidät keskenään huoneeseen, mutta joutuu välillä palaamaan ja säätämään antureita ja muutenkin seurailemaan käyrää, kun ilmeisesti se ei ihan nyt täytä heidän laatuvaatimuksia.Mieheni ja Jonna hakee asemiaan selkeästi, antavat mun olla rauhassa, jutustellaan. Mies alkaa heti tuijottaa käyrää ja konetta ja antaa insinöörimäisiä kommentteja. Yritämme päästä selville käyräkoneen sielunelämästä, mikä luku tarkoittaa mitäkin.

Klo 17.45
Käyrä tulee valmiiksi, mutta koska sen laadussa oli vähän hankaluuksia, on lääkäri määrännyt vauvan päähän laitettavaksi pinnin/scalpin, jotta saadaan vähän eksaktimpaa tietoa vauvan voinnista, ainakin puoli tuntia haluavat vielä nähdä käyrää scalpin kautta. Varmistan, ettei pinnin laitto ole esteeksi esimerkiksi ammeeseen menolle ja kuulemma seurannan oton aikana ei voi mennä, mutta sen jälkeen kyllä. Selviää tosin, että synnytysosaston yksi ainut iso amme on varattu ja minun tulevassa synnytyssalissa on vain tavallinen kylpyamme. Pah, miten minä olin ymmärtänyt, että nyt remontin jälkeen täällä sairaalassa on kunnon amme jokaisessa synnytyssalissa?!

 

Vastaanottanut kätilö haluaa vielä katsoa kohdunsuun tilanteen. Nyt alkaa sitten nämä inhottavat jutut. Pitää kavuta sängylle ja toivoa, että hän ehtii tehdä tutkimuksensa supistuksen välissä. Kätilö onnistuu ja kohdun suu on kuulemma 4-5cm auki. Jess, good news! Ihmeen hyvää työtä nuo miedommatkin supistukset ovat tehneet!

Klo 18.00
Siirrymme synnytyssaliin. Tässä vaiheessa kätilö vaihtuu, tämä vastaanottanut kätilö ei hoidakaan synnytystä. Onneksi, sillä hänen kanssaan kemia ei tuntunut sopivalta, en osannut kommunikoida hänen kanssaan, hän oli jotenkin… töks. Uusi kätilö esittäytyy ja hyvin äkkiä huomaan, että tilaus on mennyt perille. Olen nimittäin ennen synnytystä tilannut näkymättömiltä auttajilta vähän apuja, lempeää ja hallittua luomusynnytystä ja parhainta mahdollista kätilöä juuri sitä synnytystä hoitamaan. Ja sellaisen näytän saaneen. Kätilö on ihana, rauhallinen ja varma, tuntuu ymmärtävän puolesta sanasta mitä tarkoitan ja on heti messissä, miten hommaa lähdetään viemään eteenpäin. Muutenkin ihana, puhuttelee meitä kaikkia heti etunimellä, on hyvin ystävällinen ja lempeä meitä kunnioittavalla tavalla. Tulee hyvä olo.
Kurkistan synnytyssalini kylppäriin ja totean, että kylpyamme ei oikein kutsu, en usko että saisin hyvää asentoa tavallisen kokoisessa kylpyammeessa. Unohdan vesielementin kokonaan ja sanon kätilölle, että toivon, että voisin olla mahdollisimman paljon pystyasennossa, enkä makuulla mielellään ollenkaan. En edes mitenkään kovin vuolaasti kerro toiveistani, ihan vain lauseella parilla annan ymmärtää, että yritettäisiin välttää puudutteita ja turhia väliintuloja muutenkin, ja edetä luonnollisesti. Tämän enempää tuskin sanon ja kätilö on silti heti messissä ja osaa tehdä kaiken juuri oikein minun kannaltani, ilman eri kehoituksia.

Kätilö haluaa laittaa heti sen lääkärin määräämän pinnin vauvan päähän ja odotutan häntä vielä yhden supistuksen verran, ennen kuin kiipeän sängylle. Toivon, että hän on taas nopea ja tekee homman supistuksen välissä. Ikäviä nämä toimenpiteet! Jännitän ja kätilö osaa tosi hyvin ohjata mua rentoutumaan ja hengittämään, ja homma helpottuu huomattavasti. Kohdunsuuni on kuulemma aika takana ja sen takia kätilö joutuu vähän tonkimaan ja homma tuntuu kestävän aika lailla, mutta yritän vain hengittää syvään ja rentoutua, ja homma meneekin ihan hienosti, supistusta ei tunnu tulevankaan. Pinni saadaan paikoilleen ja pomppaan sängystä ylös. Vaihdan samalla päälleni sairaalan pitkän hamepyjaman ja nojaan etukumarassa sänkyä vasten supistuksen tullen. Kätilö liittää pinnin johtoa käyräkoneeseen ja teippaa johtoja mun jalkaan kiinni.
Otan sukkulan muotoisen jumppapallon istuimeksi alleni ja nojailen siinä istuen sängyn laitaan. Tuntuu olevan hyvä asento tähän kohtaan.

Tällä välin mieheni on kaivanut mukaan ottamani cd:n kassista ja sovittaa sitä soittimeen. Cd ei suostu toimimaan, mutta ei hätää: Jonna on kaivanut omasta kassistaan iPadin ja laittaa sieltä Spotifystä haluamani levyn soimaan (tämä levy, alkukantaista mutta melodista rumpumusiikkia, soi koko synnytyksen ajan), hän on pakannut mukaansa myös parit enkelipatsaat, joihin hän on kuulemma ladannut tiettyä energiaa, hän asettelee ne ikkunalaudalle. Hymyilyttää, Jonna on ajatellut kaikkea.

Sitten otetaan vastaan supistuksia, seurataan itsekin vähän käyrää rumpumusiikin tahdissa (tai mies ja Jonna seurailee, minä yritän keskittyä supistuksiin ja kätilön ohjeeseen siitä, että supistuksen mentyä ohi otetaan pitkä huokaus ja rentoudutaan/levätään). Jonna asettuu jumppapalloni taakse ja alkaa hieroa selkääni ja painella selästäni ja hartioiltani kivunlievityksenä akupisteitä. Ihanaa, ylipäätään Jonnan läsnäoleva kosketus, sekin jo helpottaa. Mies on lähellä, seurailee tilannetta ja käyrää ja höpöttää tilanteen kevennyksiä. Kiva kuunella miehen ja Jonnan juttuja, vaikka itse en välttämättä koko ajan aktiivisesti osallistukaan.

Täytyy sanoa, että en jaksa yhtään muistaa, milloin kätilö oli paikalla ja milloin jätti meidät keskenään ja mitä missäkin välissä ja missäkin järjestyksessä tapahtui. Taisin kai kuitenkin vaipua jonkinlaiseen regressiotilaan siinä mielessä, että kaikki tapahtumat eivät ihan niin kirkkaana jääneet mieleeni. Jonna ja mies kirjasivat ylös jotain tapahtumien kellon aikoja vihkoon, joka oli auki ikkunalaudalla sitä varten. En pysty selkeästi muistamaan kaikkia eleitä, joita Jonna ja mies teki. Kertoisin mielelläni niistä kannustavista eleistä ja sanoista, joita heiltä sain, mutta en muista niin selkeästi. Jonna kyllä moneen otteeseen ainakin kehui ja kannusti mua siitä, että osaan hengittää tosi hyvin supistuksen tullen. Välillä myös kätilö saattoi hieroa mua selästä ja aina en edes tiennyt, oliko takanani Jonna vai kätilö. Kätilö myös kävi välillä hieromassa korvalehden syrjääni (vyöhyketerapiaa) vauhdittaakseen supistuksia, ja hän myös hieroi nilkoissani jotain pisteitä. Aina en tiennyt, oliko kyseessä kivunlievityspisteet vai supistusten vauhdittamiseen tarkoitetut pisteet, mutta kovasti kätilö tuntui työskentelevän näiden asioiden kanssa.

Klo 19.10
Käyrän otto on kai tässä vaiheessa jo purettu pois, pääsin eroon koneeseen yhdistävästä johdosta. Supistuksiin tarvittaisiin vähän lisää tehoa, kätilön mielestä välillä näyttäisi tulevan ns. "huokaussupistuksia" eli vähän kevyempiä versioita ikäänkuin. Onhan näissäkin ollut jo mukavasti tekemistä, keskittyä on täytynyt hengittämiseen supistuksen tullen ja eihän sitä innoissaan ole, kun kuulee että nyt näihin pitäisi saada lisää tehoa. Mutta ymmärrän, että synnytyksen edistämiseksi näin on tapahduttava. Kätilö ehdottaa, että laitetaan muutama akupunktioneula supistuksia voimistamaan ja se passaa kyllä. Hän laittaa pari neulaa molempien säärien etuosaan, mutta niissä on se ongelma että ne tuottavat mulle säteilevää kipua sääreen, ikäänkuin hermoa pitkin menee kipu. Kätilö säätää neuloja ja lopulta löydetään sellaiset asemat, että kipu ei tunnu. Myös päälaelle laitetaan pari neulaa pystyyn, rentouttamaan. Jatkan pyörittelyä pallon päällä ja hetken päästä totean, että ihan kuin supistukset päinvastoin olisivat vähän laiskistuneet entisestään. Joku, Jonna tai kätilö tai molemmat, ehdottaa että nousisin ylös ja olisin hiukan liikkeellä, jos se auttaisi. Nousen ylös ja huomaan, että neulat säärissä sattuu nyt, kun liikun. Kätilö ottaa neulat pois ja pyytää, että kävisin pissalla myös. Sekin on inhottavaa synnytyksessä, se pissalla käynti. Pelottaa että saa kunnon supistuksen juuri pöntöllä. Käyn kuitenkin pissalla ja säästyn kauhukokemuksilta ;)
Kävelen huoneessa hiukan ja kätilö sanoo, että voimme toki mennä kävelemään myös huoneen ulkopuolelle ja ihan vaikka hissiaulaan saakka, jos haluamme. Tuntuu hetken oudolta, poistua nyt synnytyssalista kesken synnyttämisen, ihan kuin homma taantuisi pahasti ja minä olisin jotenkin epäonnistunut! Kellokin on juuri sen 19.30, mistä miehen kanssa autossa puhuimme, eli jos tämä synnytys olisi edennyt samaan tahtiin kuin edellinen, lapsen pitäisi nyt syntyä. Ja minulla vaan supistuksia pitää vauhditella, pöh. Taivastelen ääneenkin tätä ajatusmaailmaa, että synnytyskin on jokin ihme suoritus, että tässä nyt pitäisi kaikenlaista saavuttaa tietyssä ajassa ja nyt olen sitten epäonnistunut. Tämä on nyt eri synnytys, halusin lempeän ja luonnonmukaisen synnytyksen ja ehkä sen järjestämiseksi minulle tämä etenee hiukan hitaammin, ja sitä kautta lempeämmin. Nopea synnytys on usein kipeää rytinää, missä olisi paljon haastavampaa selviytyä ilman puudutteita ja ylipäätään mieli jotenkuten rauhallisena. Joten lakataampa tämä suorittäminen ja vertailu!

Klo 19.30
Lähdemme hiukan kävelylle, erittäin hidasta tahtia synnytyssalista lapsivuodeosaston puolelle ja sen päähän saakka, ja sitten melkein heti kohta takaisin. Kävelemme hissun kissun ja todentotta, supistukset alkavat voimistua heti. Nojailen seinässä oleviin kaiteisiin ja milloin mihinkin supistuksen tulen, hengitän ja puhaltelen. Alkaa tehdä oikeasti kipeää! Muistankohan väärin, että Jonna hieroo mun selkää supistuksen tullen?
Palaamme synnytysaliin ja toteamme kätilölle, että kyllä vain tuli hommaan potkua kävelyreissun myötä. Haen taas jumppapallon alleni ja nojailen siinä istuen sänkyyn. Supistuksen tullen pitää todella keskittyä jo hengittämiseen, mutta ei tule mieleen tarvita mitään muuta. Hengittäminen ja hieronta riittää ja homma tuntuu pysyvän hallinnassa niillä. Mukavaa tämä ei ole, mutta silti on jotenkin rauhallinen olo, näillä mennään.

Jossain vaiheessa, näillä main kuin intensiteetti supistuksissa kasvoi selkeästi, kätilö näytti miehelle, miten hän voi supistuksen tullen painaa kädessä olevia akupisteitäni, jotka lievittävät kipua. Kyseessä on siis se tuttu peukalon ja etusormen välissä oleva piste, jota painellaan voimakkaasti. Tässä vaiheessa mies tuli sängyn toiselle puolelle mua vastapäätä ja aina supistuksen tullen tarttui molemmilla käsillään mun käsiini ja painoi/hieroi voimakkaasti näitä akupisteitä, tätä mieheni teki ihan ponnistuvaiheeseen saakka. Siinä taas huomasin, miten tärkeää on se miehen turva ja kosketus, mulle oli tärkeää että ne kädet oli siinä valmiina supistuksen tullen (ja vielä 4 päivää synnytyksen jälkeen nämä käsien akupisteet oli ihan hellänä, eli mies on niitä kyllä joutunut kunnolla painelemaan!) Se minkä huomasin myös, oli että en itse yhtään puristanut miehen käsiä, vaan ne lepäsi ihan rentoina hänen käsissään. Pistin tämän huomiolle ehkä sen takia, että kaikissa aikaisemmissa synnytyksissä tässä vaiheessa olen todellakin puristanut miehen kättä ja lujaa. Ja se on kuulkaa ihan erilainen fiilis, otatko supistukset vastaan puristamalla voimakkaasti toisen kättä vai pitämällä kätesi täysin rentona. Se ehkä kertoo siitä, oletko muutenkaan kovin rentona vai puristatko jännittyneenä kipua vastaan. En keskittynyt siis mitenkään siihen, että mun tulisi pitää käteni rentoina, mutta huomasin vain että ne olivat, eikä ollut tarvetta puristaa. Ylipäätään supistuksen tullen keskityn vain siihen, että hengitän syvään ja rauhallisesti ja että yritän rentouttaa lantion aluetta ja leukaa, olla tavallaan pusertamatta ja jännittämättä vastaan. Täytyy sanoa, että mitä pidemmälle avautumisvaihe tästä eteni, sitä vaikeampaa oli oikeasti pysyä rentona ja olla jännittämättä vastaan. Kivut kun kävivät tarpeeksi kovaksi, niin se vain oli enää tosi vaikeaa, mutta yritin silti keskittyä siihen edelleen. Ja muistaakseni aivan viime metreillä, muutamissa viimeisissä supistuksissa saatoin jo puristaa miehen kättäkin ;)
Palattuamme kävelyltä saliin alkoi supistuksissa olla niin paljon voimaa ja kipua, että aloitin pikkuhiljaa myös ns. synnytyslaulun. Olin perehtynyt asiaan vain pintaraapaisun verran, mutta se ei haitannut, koska huomasin asian tulevan kyllä luonnon ohjaamana, kun vain antoi tulla. Aloin siis hyvin pian huomaamaan, että pelkkä syvään keskittyneesti hengittäminen ei tahdo enää riittää ja niinpä toin siihen mukaan sen, että aloin uloshengityksellä päästämään matalaa Aaaa-vokaalia. Tämä "laulu" se kasvoi samassa suhteessa supistusten voimistumisen kanssa, äänen voimakkuus kasvoi ja laulu sai sitä enemmän pontta, mitä voimakkaampia supistukset oli. Tämä todella auttoi, sillä oli jopa niin ihmeellinen voima että sanoin jonkun supistuksen välissä, että tämä on luonnon omaa ilokaasua! Se oli ihmeellistä, että olin todellakin edelleen pärjännyt ilman ilokaasua, joka on aiemmissa synnytyksissä ollut ikäänkuin kivunlievityksen kulmakivi minulla. Tässä vaiheessa en supistusten välillä enää jutellut mitään, keskityin vain itse hommaan. Supistuksen tullen aloin hengittää ja laulaa, mies alkoi hieroa käsien pisteitä ja Jonna hieroi ja paineli selästä. Supistuksen mentyä ohi otin mukavan asennon ja yritin levähtää ja rentoutua oikein keskittyneesti. Yritin vain tehdä kaikkeni, jotta synnytys edistyisi mahdollisimman hyvin. Välillä saatoin mielessäni pyytää apuja näkymättömiltä auttajilta, pyysin heitä olemaan paikalla auttamassa minua ja synnytystä, sekä vastaanottamassa vauvaa syntymän hetkellä. Rumpumusiikki soi ja vaikka nuo supistukset ja koko työn tekeminen ei mukavaa ollutkaan, mulla oli jotenkin sellainen rauhallinen olo.

Jossain vaiheessa kätilö myös kysyi sitä, että missä asennossa toivon ponnistavani lapsen maailmaan. Sanoin, että ei ainakaan puoli-istuvassa asennossa. Kätilöä esitteli vaihtoehtoja ja synnytysjakkara kutsui mua jotenkin erityisesti, joten päätettiin kokeilla sitä sitten sen ajan tullen.

 

Klo 20.50
"Supistukset kovia ja säännöllisiä, 7-8cm auki" on Jonna kirjoittanut vihkoon.
Minulla ei itsellä ole enää selkeitä muistikuvia tapahtumista. Tässä kohtaa kuitenkin tehtiin siis tämä sisätutkimus, ja supistusten ollessa niin kovia oli taas tosi inhottavaa kiivetä sängylle ronklattavaksi. Jälleen kätilö osasi rauhoittaa minut, "Johanna, hengitä syvään, rentoudu." Hän antoi näin yksinkertaisia ja lempeitä ohjeita, mutta tein juuri kuten hän pyysi ja huomasin joka kerta, että miten paljon se auttaa. Nuo senttimäärät taisi mua hiukan "masentaakin", koska olin jo aikamoisissa kivuissa ja tajusin, että ihan vielä tämä ei riitä, lisää on luvassa. Sitä kysyy itseltään, että riittääkö omat voimat, mutta mieleen ei tullut mitään muuta kuin että näillä mennään. Edelleen turvallinen ja hyvä olo kuitenkin antoi voimia jatkaa loppuun.
Kätilö haluaa mun käyvän taas pissalla. Inhottaa, mutta pakko kai se on. Pöntöllä ei tule pissaa eikä onneksi supistustakaan ennen kuin parahiksi nousen ylös ja laulelenkin sitten supistuksen lavuaaria vasten nojaten. Kätilö on kärppänä paikalla ja hieroo selkääni voimakkaasti ja mun laulaessa tuskallisesti hän alkaa laulaa selkäni takana mukana, mutta matalampaa Aaa:ta. Huomaan, että hän antaa minulle siis sävelen, oma Aaa:ni onkin päässyt kohoamana turhan korkeaksi ja kätilön esimerkistä madallan heti ääntäni ja taas huomaan, mikä vaikutus sillä on: Mitä matalampi, sen parempi. Supistuksen mentyä ohi sanon kätilölle, että tuo oli hyvä, voimakas hieronta ja matalan äänen antaminen. Pyysin, että hän sanoo miehelleni, että hän antaisi mulle matalan äänen supistuksen tullen, jos se tahtoo mulla kohota. Kätilö ohjaa miestä, minusta ei ole enää puhumaan niin pitkästi. Minä singahdan vain takaisin sängyn viereen. Tässä vaiheessa olen pystyssä koko ajan, seison siis ja nojaan etukumarassa sänkyyn. No more jumppapalloja. Sanon Jonnalle, että saa hieroa voimakkaasti.

Supistukset ottavat nyt tehoa joka kerta enemmän ja enemmän. Minun on vaikea enää keskittyä rentouttamaan itseäni, hengitys ja laulukin alkaa väkisin mennä örinäksi, murinaksi ja huohottamiseksi. Yritän kuitenkin pitää ääntä päällä, vaikka se ei ehjää Aaa:n hengittämistä enää olekaan. Sattuu niin kamalasti. Huomaan itse jostain kaiken keskeltä, että nyt alkaa olla lopulliset tapahtumat käsillä, kyllä sen vain tuntee, kun nämä viimeiset supistukset tulee. Ne tulevat tiheästi ja ne tulevat voimalla, ja sitä pystyy enää vaivoin ottamaan niitä vastaan. Vaikerrusta, ulinaa, huohottamista. Näen kätilön availevan pakkauksia, hänkin tietää valmistautua jo lähestyvään syntymään. Synnytysjakkaralle on laitettu muovi valmiiksi.

Noin klo 21.05
Kätilö on lähtenyt vielä käymään jossakin ja sitten mulle tulee supistus. Seison syvässä kumarassa edelleen sänkyyn nojaten ja supistuksen tullen tunnen kakkahädän tunnetta. Tuttu tunne tämä jo, vauva alkaa syntyä. On vaikea puhua, kun supistaa ja painattaa, mutta saan vaikerrettua miehelle, että "soita kelloa, nyt se syntyy". Tässä kohtaa pelko ja epäusko taitaa käväistä paikalla, muistaakseni vaikerran Jonnalle ja miehelle, että "pelottaa, en pysty tähän, en halua" tai jotain muuta yhtä järkevää. Se pelko, mikä tässä vaiheessa tulee (kai aika luonnostaan), pitää vain sanoa ulos. Kätilö tulee takaisin heti kellon soitosta, Jonna ja mies viestittää asian hänelle ja kätilö taitaa tässä välissä nopeasti kysyä, että saako opiskelija tulla mukaan saliin. Taidan vastata, että "ihan sama" tai jotain yhtä valaisevaa, mutta todellakin ihan sama tässä vaiheessa millään, vauva tulee nyt!
Suurin piirtein seuraavan supistuksen tullen tunnen ihan valtavaa painetta alapäässä, nyt vauva meinaa kyllä syntyä ihan väkisin ja vajoan lattialle nelin kontin polvilleni. Tässä ei taaskaan tule mitään sellaista hallittua siirtymää ponnistusvaiheeseen, tyyliin: aletaan sitten pikku hiljaa ponnistella, vaan tämäkin vauva haluaa tulla ulos ihan-just-nyt, ponnistamalla tai ilman. Joku taitaa kysyä, että haluanko siirtyä synnytysjakkaralle ja ehkä saan vastattua jotain siihen suuntaan, että ei pysty. Tunnen kuinka vauva tuntuu pusertuvan ulos ihan väkisin, taidan huutaa. Infernaalisen kamalan kauhea tunne, sattuu, halkeaa, apua. Huoneeseen singahtaa myös toinen kätilö ja se opiskelija, en tosin näe heitä enkä kai mitään muutakaan. Yritän vain pysyä siinä tolpillani, kontillaan käsieni varassa ja olla kuolematta kipuun. Hetken tuntuu taas siltä, että tästä ei veljet selvitä, näinkö hirveän tuntuista tämä olikin. Jonna ja mieheni tulevat vierelleni maahan hekin ja kuulen takaani kätilön vakavan mutta lempeän äänen: "Johanna.. Johanna, nyt hengitä ulos rauhallisesti, hengitä ulos". Siis ihan loistavia ohjeita. Tuntui nimittäin aika kamalalta olla siinä vauva puolitiessä ulos tulossa, ihan hirveä tunne. Ja jotenkin kätilön vakaa ääni sai mut aina tekemään niin kuin hän pyysi, niinpä hengitin rauhallisesti ulos pitkään ja olo helpottui heti kummasti. En muista tarkkaan, mitä tässä oikein tapahtui ja missä järjestyksessä. Luulen, että vauva syntyi noin kahdella supistuksella (ponnistusvaiheen pituudeksi on merkitty 2 minuuttia, sama kuin kuopuksen synnytyksessä jossa en ponnistanut yhtäkään kertaa). Kätilö pyysi mua levittämään jalkoja, "anna vauvalle tilaa syntyä" ja kerran tai kaksi ponnistinkin, kun kätilö pyysi. Olisikohan ollut, että ponnistin sen kerran tai kaksi, en edes mitenkään hirveällä voimalla, ja pää syntyi sillä. Aavistuksen helpotti siinä kohtaa ja kysyin, että missä mennään, mitä tapahtui. Kätilö vastasi taas rauhallisesti, että "vauvan pää on syntynyt" ja tässä kohtaa muistan ajattelleeni, että huh, pahin on takana. Seuraavalla supistuksella tai ponnistuksella solahti vartalo ulos ja siinä hetkessä tiesin, että tämä oli mun osaltani tässä, IHANAAAMAHTAVAAAUPEEETAA-EI-KOSKAAN-ENÄÄ!! Ihan rehellisesti, tämä oli mun olo.

 

Vauva syntyi klo 21.15.
Kuulin vauvan ottavan pari pientä rääkäisyä selkäni takana ja ajattelin, että ihanaa, vauva on ulkona, tästä se kaikki ihana nyt alkaa. En tiedä tai tiedostanut, mitä Jonna ja mies teki tässä kohtaa tai mitä sanoja on vaihdettu. Jälkeenpäin jompikumpi sanoi, että olivat joutuneet hiukan kannattelemaan mua siinä ponnistuksessa, muuten olisin mennyt naamalleni lattialle.

Kätilö ehdotti, että yrittäisin nousta lattialta sängylle ja kai siihen joku tuli hiukan auttamaankin, ei mitään havaintoa. Mutta sängylle nousin ja siinä vaiheessa näin kaikki apurit paikalla, opiskelijan ja toisen kätilön ja vauvan! Mutta kyllä sitä niin sumussa vaan hetken aina on tuon kaiken jälkeen, että siitä ei oikein jää sellaista kirkasta kuvaa ollenkaan. Synnytyksen hoitanut kätilö kuitenkin tästä taisi poistua, hänellä oli tulossa vuoro päätökseen ja hän läksi kai kirjaamaan kanslian puolelle ja toinen kätilö opiskelijan kanssa jäi hoitamaan hommat loppuun. Synnytyksen hoitanut kätilö tuli mulle sanomaan, että hän lähtee ja jotain kannustavaa sanoi synnytyksestäkin, tyyliin "hienosti meni", en muista enää sen tarkemmin. Kiitin häntä siitä, että hän oli minulle juuri oikea kätilö tähän synnytykseen.
Sain vauvan rinnalle paidan alle ja sitten me vaan ihmeteltiin, että minkänäköinen kaveri sieltä tuli. Jonna seisoi selvästi vähän taustalla (kostein silmin ;D ) ja antoi mieheni tulla sängyn viereen vauvaa katsomaan. Mulla tuli edelleen pieniä supistuksia, liittyykö se sitten siihen istukan syntymiseen, mutta ne sai vähän irvistelemään ja hengitelläkin piti aina niiden tullen. Sain kohtua supistavan pistoksen, mikä ilmeisesti edesauttaa istukan syntymistä. Pitkää napanuoraa siinä hämmästeltiin ja moneen kertaan kokeiltiin, olisiko istukka valmis syntyään. Kätilöopiskelija nyki napanuorasta monta kertaa ja pyysi mua ponnistamaankin vähäsen, mutta istukka ei ilmeisesti ollut vielä irronnut. Äärimmäisen epämiellyttävä tunne tällä kertaa muuten tuo istukkahommakin, aiemmin se on tullut musta jotenkin puolihuomaamatta. Istukkaa saatiin odotella aika kauan, puoli tuntia vauvan syntymästä, mutta mitään vuotoa ei missään ollut, joten ei huolta sen puoleen. Lopulta kätilö tuli paikalle katsomaan tilannetta opiskelijan kanssa ja vatsan päältä painamalla ja mun ponnistuksella istukka sitten kyllä tulikin ulos. Hyi, ei jää ikävä sitäkään kokemusta.
Mies sai leikata tällä kertaa napanuoran, sanoi että sitkeä oli.

Vauva siinä mun rinnalla otti jo ensi-imujaan tissiltä, oikein napakasti lähti imemään ja imi pitkään. Pissatkin teki mun päälle. Meille tuotiin kärryllinen syötävää, teetä, kahvia, sämpylää, mehua... Minäkin siitä lopulta nousin syömään ja vauva vietiin pesulle ja mitoille.

Mitat oli:
Pituus 51cm
Paino 3890g
Pipo 36.8cm

 

Meidän perheen pienin vauva! Tosin, myös ainut joka on syntynyt suurin piirtein lasketun ajan kieppeillä, siskot kun ovat kaikki kypsytelleet ja kasvatelleet itseään mahassa kaksi viikkoa ylimääräistä ollen kaikki sitten yli neljäkiloisia.
Vauvalla oli vähän alilämpöisyyttä, joten hänelle laitettiin kapalon sisään lämpöpussi ja sitten me syliteltiin häntä vuorotellen kaikki ja näpsittiin vielä lisää valokuvia. Jotain juteltiin synnytyksestäkin ja sen tapahtumista ja tunnelmista, hyvin oli meillä aikaa siinä vähän tasoittaa tunnelmia ja katsella vauvaa. Lopulta kätilö ehdotti, että minä menisin suihkuun ja sitten kohti lapsivuodeosastoa. Tässä vaiheessa Jonna sanoi lähtevänsä kotiin ja jättävänsä meidät muut vielä keskenään. Halaukset ja kiitokset Jonnalle, ja sitten menin suihkuun. Ja sen jälkeen tavarat kasaan ja lapisvuodeosastolle, josta mieskin sitten lähti kotiin päin hiukan ennen puolta yötä. Mulla meni ensimmäinen yö vauvaa tuijotellessa ja sain olla koko sairaalassa olon ajan yksin kahden hengen huoneessa. Melko rauhassa sain olla muutenkin, henkilökunta ei mua paljon vaivannut. Jos vauvalta ei olisi seurattu sokereita, en olisi varmasti nähnyt henkilökuntaa ollenkaan :D Vauvan sokereissa ei ollut muuten kertaakaan mitään huolestuttavaa, vaan ne pysyivät aivan loistavasti mallillaan. Kiitos kiitos kiitos, tähänkin olin pyytänyt apua jo etukäteen.

Tunnelmat synnytyksen jälkeen oli tosi hyvät. Myöhemmin osaston kätilö kysyi, että minkä arvosanan antaisin synnytykselle, asteikolla 1-10, ja sanoin että kyllä sille ihan täyden kympin voin antaa. Se meni paremmin kuin olin uskaltanut ajatellakaan. Olinhan toki asennoitunut luomusynnytykseen, sitä itse tahdoin, mutta silti olin etukäteen vielä epävarma että pystynkö siihen oikeasti vai jääkö vain kauniiksi sanoiksi. Oli todella hienoa huomata, että kun hommaan lähtee sillä valmiiksi harkitulla asenteella, niin jostain se voima vaan löytyy ja ilman mitään hammasten kiristelyjä. Itselläni on myös vahva usko siihen, että oma synnytykseni eteni niinkuin eteni (aika rauhallisesti ja lempeästi, ilman sellaista hallitsemattomuuden tunnetta mitä on ollut aikaisemmissa synnytyksissä tietyissä vaiheissa), koska olin tilannut itselleni tällaisen synnytyksen. Olin mielessäni käynyt monta kertaa läpi synnytyksen, en ehkä tietoisesti ja tarkoituksella, mutta jollain tavalla vaan miettinyt sitä että näin se minun luomusynnytys sitten etenee, rauhallisesti ja hallitusti. Ja niin tapahtui, niin että neljäs synnytykseni oli jopa hitaampi kuin aiempi (olisi voinut kuvitella toisinkin).

Hyvin vahvasti oli myös sellainen tunne, että kokonaisuus piti olla juuri tämänlainen, jotta asiat meni näin kun ne meni. Tunsin jo hyvin aikaisessa vaiheessa raskautta, että Jonnan olisi tultava toiseksi tukihenkilöksi mukaan synnytykseen, siis miehen lisäksi. Alkuun mun oli hyvin vaikea selittää, että miksi, mulla oli vain siitä vahva tunne että näin sen vain kuuluu mennä. Sain taistella vähän tuulimyllyjä vastaankin tämän asian kanssa, mutta koska koin sen asian itselleni niin oikeaksi ja tärkeäksi, niin pidin kuitenkin kiinni tästä asiasta ja pyysin, että asia järjestyy parhain päin. Jotenkin synnytyksen jälkeen mun on vielä helpompi nähdä se, että miksi se oli niin tärkeää. En suoraan sanottuna usko, että olisin välttämättä kyennyt alkaa viemään läpi tällaista luomusynnytystä, jos mulla ei olisi ollut Jonnan tukea siinä. En halua väheksyä miehen osuutta, toivon että kaikki ymmärtää sen että mieheni halusin olevan paikalla totta kai, mutta koska vaikeampaa on ollut selittää joillekin se, miksi haluan sinne vielä miehen lisäksi jonkun muun, niin itse kyllä näen Jonnan läsnäololla olleen suuren merkityksen juuri siltä kantilta, että uskalsin lähteä toteuttamaan omaa ajatustani tämän luomusynnytyksen suhteen. Molemmat, mieheni ja Jonna, tukivat minua hienosti ja tarvitsin heitä molempia, jotta kykenin viemään tämän läpi tällä tavalla.

Edellisiin synnytyksiin verrattuna tämä oli hyvin erilainen. MInä olin täysin tällä kertaa mukana tässä tapahtumassa, se ei ollut vain jotain joka tapahtuu minulle, vaan minä olin mukana siinä. Olin täysin mukana supistusten aallokossa, eläen niiden mukana ja helpottaen omaa oloani tietoisilla tavoilla. Missään vaiheessa en kertaakaan käy mitään keskustelua itseni kanssa siitä, että ottaisinko kuitenkin jotain puudutteita, tai edes sitä ilokaasua. Lyhyesti sanottuna: Ei tullut mieleenkään, en yksinkertaisesti tarvinnut tai kaivannut niitä mitenkään. Supistukset teki toki kipeää, eikä se loppua kohden todellakaan ollut mukavaa, mutta jotenkin siinä oli koko ajan läsnä sellainen turva ja rauha, että tästä selvitään näillä keinoilla ja nämä henkilöt (mies, Jonna ja kätilö) ovat täällä tukemassa ja auttamassa mua. Mua auttoi myös se kokemus, mikä mulla edellisistä synnytyksistä on. Kun alkoi loppusenteillä tehdä todella vaikeasti kipeää, tiesin että nyt ollaan niin loppusuoralla että tätä ei kestä enää kauaa. Jos olisin ollut ensi kertaa synnyttämässä, tämä tieto ja sen tuoma lohtu olisi tietysti puuttunut.
Aiemmissa synnytyksissä olen ollut aina lähes kaiken aikaa makuuasennossa. Kukaan ei ole koskaan edes kannustanut pystyasentoon, päinvastoin. Epiduraalipuudutuksen laiton yhteydessä sitä on oikein joutunut petiin vaakatasoon odottamaan, että se anestesialääkäri nyt kohta juuri tulee, pitää olla valmiina petissä pistettäväksi kun se tulee, ja tähän tyyliin. Olen ollut avautumisvaiheen maate (poikkeus kuopustyttömme synnytyksessä olin tunnin ammeessa) ja kaikki aikaisemmat lapset on syntyneet siinä tutussa puoli-istuvassa asennossa. Olen jotenkin kokenut, että kätilöt ei mielellään lähde paljon muuta edes ehdottelemaan, puoli-istuva sopii heille oikein hyvin. Olen myös kokenut sen makuuasennon jotenkin kipeänä, siinä sitten makaat tuskissasi ja vedät ilokaasua minkä keuhkoistasi pääset ja puristat samalla miehen käden siniseksi, kun kipu on niin infernaalista. Taistelua, kärsimystä, tuskaa... Ne on ne sanat, jotka mulle tulee mieleen, kun mietin näitä aikaisempia synnytyksiäni. Ja tähän viimeiseen synnytykseeni en liittäisi noista sanoista mitään... no, ehkä tuskaa vähän, mutta taitaa kuulua vähän asiaankin. Käydessäni energiahoidossa hiukan ennen synnytystä minulle tuotiin viestiä siitä, että mun olisi hyvä suosia pystyasentoa synnytyksessä, se makuuasento olisi vain turhan tuskallinen. Se oli hyvä viesti se ;)

Olen äärimmäisen kiitollinen tästä hienosta kokemuksesta! Se ei saa mua ajattelemaan, että saattaisin vielä joskus haluta synnyttää lisää lapsia, enemmänkin olen edelleen helpottunut, että minun ei enää tarvitse. Neljä riittää, sekä lapsimääränä perheessä että synnytyksinä (että raskauksina!).
Olen myös kiitollinen itselleni siitä, että uskalsin olla niin rohkea. Olin rohkea, kun kuuntelin omia vaistojani jo ennen synnytystä ja olin rohkea, kun uskalsin luottaa luonnon voimaan ja itseeni luonnollisena naisena, synnyttäjänä!