Maanantai
Aamu sujuu vauhdikkaasti. Monta kertaa aamupalan laiton yhteydessä mietin jo Facebookia, sillä tavalla että olen jo menossa kohta sinne. Tämä siis vain vanhasta tottumuksesta, jännä huomata miten usein se tulee ajatuksiin ihan automaattisesti. Joka kerta palautan itseni ruotuun, "ai niin, minähän EN ole menossa tänään Facebookin." Poissaoleminen sieltä ei ole mitenkään erityisen vaikeaa, mutta ajatuksiin se tunkee joka kohdassa. Olen tainnut elää elämääni aika paljon Facebookin kautta!
Lähdemme lasten kanssa avoimeen päiväkotiin. Pääsemme sinne paljon tavallista aikaisemmin ja paikan päällä katsahdan kelloa monta kertaa ja ihmettelen, että miten se on vasta niin vähän. Totean, että aamutoimetkin meni paljon nopeammin, kun ei ollut sitä tuttua aikavarasta kuvioissa mukana. Normaalisti osa aamusta olisi mennyt koneen ääressä istumiseen ja vielä siihen palaamiseen kerran tai pari. "Katson vielä vain yhden jutun." Olen kyllä tiennyt, että se vie aikaa, mutta nyt tajuan kirkkaammin, mitä tulee tilalle, kun sen aikavarkaan jättääkin pois!
Kun kävelemme kotiin avoimesta päiväkodista, mietin että on jotenkin uudenlainen vapauden tunne. Ja on sentään ensimmäinen dieettipäivä ja päivä ei edes puolessa! Mitä jos en viikon jälkeen haluakaan enää palata Facebookiin? Mitä minusta jää jäljelle, jos en enää olisikaan niin paljon Facebookissa? (Se sama, mitä oli olemassa silloin, kun Facebookia ei vielä ollut olemassakaan eli ihan kokonainen ihminen...) Unohdetaanko minut kokonaan, jos en enää ole Facebookissa niin paljon? Onko millään enää mitään merkitystä, jos en ole jakamassa kaikkea kokemaani some:ssa??
Huomaan, että kysyn itseltäni aika omituisia asioita nykyään!
Päivän mittaan tapahtuu paljon kaikenlaista ja näiden tapahtumien jälkeen huomaan monta kertaa muotoilevani päässäni asiasta Facebook-päivitystä. Haluaisin kysyä neuvoa johonkin asiaan, saada vertaistukea tai vinkkejä, ihmetellä jotain asiaa... ja saan itseni kiinni niin monta kertaa siitä, että mietin jo valmista päivitystä, että se alkaa lopulta huvittaa. En ole todellakaan huomannut, kuinka paljon elän elämääni laatien kaikesta päässäni valmiita päivityksiä.
Pelottaa myös olla näin rikkirehellinen näihin Facebookissa oloon liittyvistä tosiseikoista ja ajatuksista, koska pelkään tuomitsemista. Pelkään, että ne jotka eivät alun perinkään ole ymmärtäneet runsasta oleskeluani Facebookissa tulevat nyt tuomitsemaan minut menneistä synneistäni.
Onneksi minulla on sentään blogi. Vai pitäiskö minut teidän mielestänne laittaa kokonaan ajatustenjakamislakkoon? Tietokonelakkoon?
Tänään aion enää käyttää nettiapankkia ja ehkä sitten lasten mentyä nukkumaan katsoa jotain muuta netistä, tai sanoa sanasen blogiin, mutta en muuta. Joten se on heippa nyt tähän väliin.
Tiistai
Eilen illalla, kun lapset oli menneet nukkumaan ja mieskin oli vielä raksalla, olin tässä ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni vain. Hetken aikaa tuli sellainen orpo olo, että mitäs minä nyt teen, kun en voi mennä Facebookkiinkaan? Se kesti vain hetken ja aika pian lopetin koneella notkumisen. Sen verran olin, että iltapalan söin tässä koneen äärellä ja luin yhtä hauskaa blogia. Sitten lähdin pesulle ja sänkyyn, ja kerrankin menin kohtuu ajoissa nukkumaan!
Tänä aamuna taas nähtiin tottumuksen voima. Tulin tietokoneen äärelle juomaan aamukahvia, kun lapsetkin olivat oman aamupalansa jo syöneet. Samalla kun avasin tietokonetta, kävin (kiivasta) keskustelua esikoisen kanssa ja siinä pöhinässä tulin vahingossa kirjautuneeksi Facebookiin! Kun meillä avaa internetin, on kotisivuksi määritelty Facebook eli se on ensimmäinen sivu, joka aukeaa automaattisesti. Yleensä se aukeaa jopa suoraan minun Fb-profiiliini, koska minulla on käytössä automaattinen sisäänkirjatuminen, mutta nyt olen ottanut sen pois. Joten aukaistessani nettiä samalla kun kävin keskustelua tyttäreni kanssa, aukeni eteeni Facebookin kirjautumissivu. Ja siihen vaan ihan selkäytimestä napsuttelin tunnukseni ja suu kävi samalla. Havahduin vasta, kun eteeni avautui Facebookin etusivu ja siellä yläkulmassa näkyi se uusien ilmoitusten määrä punaisena, 28 kpl. Katsahdin, että miksi ihmeessä mulle on tullut noin paljon uusia ilmoituksia!? Ja sitten vasta tuli paluu todellisuuteen. Tosiaan, minähän olen Facebook-dieetillä (enkä käy klikkailemassa näitä ilmoituksia sieltä koko ajan, joten niitä kertyy...) Tuli ihan sellainen paniikki päälle, että "ei ei, äkkiä pois, joku näkee että olen kirjautunut!" ja suurin piirtein suljin silmät, etten ehdi nähdä mitään uutisia siitä etusivulta.
Ja sitten vielä yksi huomio! Se on jännä, kun päättää tehdä yhden ryhtiliikkeen elämässään, niin se alkaa vaikuttaa heti toisiinkin elämäntapoihin. Vaikka Facebook-dieettini on kestänyt vasta kovin vähän aikaa, huomaan jo että se vaikuttaa myös siihen, että minun on helpompi olla ilman herkkuja. Outoa. Olen aika sokeriaddikti ja se onkin itselleni vähän haastavaa, koska olen myös herkkä lihoamaan ja se on tässä vuosien mittaan huomattu kyllä. Jotenkin kun pistin itseni ruotuun Facebookin osalta, tuli kuin automaattisesti vanavedessä myös sokeriaddiktio pistettyä ruotuun. Ehkä löysin kauan kadoksissa olleen kurinalaisuuteni?.
Tämä Facebook-dieetti on opettanut nyt jo sen, että on ehkä helpompaa ottaa itselleen lyhyt haaste, pieni nenänvalkaisu ja mielellään tehdä se jossain seurassa/porukassa. Mulle ei ole mitenkään vaikea olla viikkoa pois Facebookissa, kun tiedän parin kaverin olevan samalla kuurilla samaan aikaan ja tiedän homman kestävän vain viikon, jonka jälkeen voin miettiä mikä on sopiva määrä Facebookia minulle. Samanhan voisi tehdä sokerin kanssa, ei tarvitse heti päättää että ei enää ikinä sokeria minulle, vaan pienempi haaste, viikko tai pari, jonka jälkeen voi miettiä että miltä tuntuu ja haluaako palata mössäämään suuhunsa niin jumalattomasti herkkuja. Useinhan sokerin kanssa on niin, että mitä enemmän sitä syö, sitä enemmän sitä tekee mieli ja sama toisin päin. Totaalinen karkkilakko usein katkaisee pahimmat makeanhimot. Saattaapi olla sama juttu Facebookin kanssa.
Illalla luin netistä kanavointeja ja muistan taas yhtäkkiä kirkkaasti, että miksi olemme täällä, kokemassa maan päällä tätä ihmiskokemusta! Siihen ajatukseen verrattuna Facebook ei ole yhtään mitään, se on niin 3D:tä. Ensimmäisen kerran käy mielessä ajatus siitä, että mitä jos en palaisikaan Facebookiin ikinä.
Keskiviikko
Tänään en ole juuri edes ajatellut Facebookia. Ensimmäisen kerran ehkä illalla lasten mentyä nukkumaan, tuli taas sellainen olo että mitä tekis ja mihin sitä netissä itsensä surffaisi? Facebookissa oleskelu on kai ollut sellainen tapa heittää aivot narikkaan ja kuluttaa aikaa.
Edelleen kuitenkin kaikki päivän mittaan tapahtuvat asiat nousevat mieleeni hyvin nopeasti mahdollisina Facebook-päivityksinä. En tiedä onko se enää huvittavaa, ehkä pikemminkin ärsyttävää. Onko kaikki elämäni pienetkin tapahtumat nykypäivänä olemassa vasta, kun olen jakanut ne 60:n Facebook-kaverini kanssa?!
Torstai
Tadaa, tänä aamuna on ensi kertaa dieetin aikana ollut vaikeaa! Ensimmäisen kerran sellainen olo, että tekisi ihan hirveästi mieli käydä Facessa katsomassa, mitä siellä pölistään ja mitä kaikille kuuluu. Asia tulee mieleen vähän väliä. Jos ihan vähän vain, ei kai siitä mitään haittaa ole? Puren kuitenkin hammasta ja pidän pintani. Mutta onpa tämä sittenkin hankalaa, varsinkin jos ajatuksissa on käynyt jo sekin, että en ehkä palaisi Faceen ollenkaan. Kyllä maalliset kiemurat ottavat helposti kuitenkin niskalenkin, vaikka välillä tulee kirkkaita hetkiä jolloin tajuaa kaiken suuremman tarkoituksen ja se aina hetkeksi asettaa kaikki ne "arkisetkin ongelmat" ihan uuteen paikkaan ja harmoniaan.
Saan myös kehitettyä itselleni hetken moraalisen ongelman siitä, että saanko laittaa lukemastani hyvästä nettiartikkelista suosituksen Facebookkiini? (Joo, kyse oli niinkin tärkeästä aiheesta kuin "25 asiaa joita et tiennyt Frendeistä", siis siitä tv-sarjasta.) Olisin halunnut painaa artikkelin alaosassa olevaa napiskaa, joka olisi heittänyt Facebookiin suosituksen jutusta, mutta lopulta päädyin siihen että ei se nyt passaa semmoista tehdä. Itseni kannalta, parempi etten heitä mitään "linkkejä" itsestäni juuri nyt Faceen.
Ihanaa, huomenna alkaa enkeliretriitti! Se on ihana tunne, kun on jotain aivan erikoisen ihanaa tapahtumaa odotettavana! Nyt ei tarvitse murehtia edes kotiväen viikonlopusta ja raksasta, kun uskalsin kysyä isääni ja hänen vaimoaan meille viikonlopuksi. Isäni menee mieheni kanssa raksalle auttelemaan (sitä tarvitaan) ja isän vaimo hoitelee lapsia. Isän vaimo oli ainakin ihan täpinöissään tänne tulosta, tilasi jo jauhoja ja munia kaappiin, että saa paistaa tytöille lettuja! (Haluan tarkentaa, että kyse ei siis ole siitä, etteikö mieheni pärjäisi tyttöjen kanssa ihan yksinkin. Pärjäisi kyllä ihan superistikin, mutta kun on se raksa, jota ehdottomasti pitäisi nyt tehdä, että pääsemme muuttamaan parin kuukauden päästä. Ja lasten kanssa raksailu... Noh, vähintään haastavaa :D )
Tämä teksti päivittyy viikon mittaan lisää...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti