Hei kaikki!
Voi miten olenkaan taas kaiholla muistellut tätä blogiani, joka täällä ylhäisessä yksinäisyydessä odottelee. Kai se niin on, että tuli tämä vauva-arki ja vei ajan!
Ihana poikavauva on nyt 2 kk ja 2vk ikäinen ja nimikin on jo saatu. Hän sai kutakuinkin sen nimen, jonka hän selvänäköisen ihmisen kautta minulle ilmoitti, tosin otimme vapauden muuttaa tuota nimeä kantamuotoonsa. Tykkäsimme siitä sillä tavalla enemmän. Nyt poika on siis nimetty yhden arkkienkelin mukaan ja sen arkkienkelin tunnusvärikin on se sama, jota monet näkijät raskauden aikana lapsen yllä ja ympärillä näkivät.
Vauva on helppo tapaus, kuten on olleet kaikki meidän lapset. Siksi kai niitä on jaksanut tehdäkin yli keskivertomäärän, kun vauva-aika menee heidän kanssaan hyvin simppelisti. Toki vauva aina vaatii omansa, ei niitä nyt täysin vaivattomiksi voi sanoa... Mutta minua ei haittaa yöheräilyt eikä sellaiset, tykkään olla pienen vauvan äitinä. Ihana rakkauslapsi on tämä meidän kuopusvauva, niin tyytyväinen ja kullanmurunen, että mikäpä tässä!
Voi miten olenkaan taas kaiholla muistellut tätä blogiani, joka täällä ylhäisessä yksinäisyydessä odottelee. Kai se niin on, että tuli tämä vauva-arki ja vei ajan!
Ihana poikavauva on nyt 2 kk ja 2vk ikäinen ja nimikin on jo saatu. Hän sai kutakuinkin sen nimen, jonka hän selvänäköisen ihmisen kautta minulle ilmoitti, tosin otimme vapauden muuttaa tuota nimeä kantamuotoonsa. Tykkäsimme siitä sillä tavalla enemmän. Nyt poika on siis nimetty yhden arkkienkelin mukaan ja sen arkkienkelin tunnusvärikin on se sama, jota monet näkijät raskauden aikana lapsen yllä ja ympärillä näkivät.
Vauva on helppo tapaus, kuten on olleet kaikki meidän lapset. Siksi kai niitä on jaksanut tehdäkin yli keskivertomäärän, kun vauva-aika menee heidän kanssaan hyvin simppelisti. Toki vauva aina vaatii omansa, ei niitä nyt täysin vaivattomiksi voi sanoa... Mutta minua ei haittaa yöheräilyt eikä sellaiset, tykkään olla pienen vauvan äitinä. Ihana rakkauslapsi on tämä meidän kuopusvauva, niin tyytyväinen ja kullanmurunen, että mikäpä tässä!
Se mihin olen tavallistakin enemmän tämän vauvan kanssa kiinnittänyt huomiota, on hänen näkymättömät viihdytysjoukkonsa. Tätä samaa on saattanut hyvin olla meidän kaikilla lapsilla, mutta en ole vain kiinnittänyt siihen huomiota, kun en ole tiennyt... Tiennyt, että vauvat näkevät verhon toiselle puolen. Tämän vauvan kanssa huomasin sen hyvin varhaisilla viikoilla jo, miten hän seuraili aina silmillään tarkasti jotakin, joka hyvin usein tuntui olevan juuri minun pääni yläpuolella tai vieressä. Vaikka siellä olisi ollut vain valkoinen seinä, niin silmät tuijotti ja liikkui ja seurasi, hyvin tarkkaavaisen näköisenä. Joku sitten kertoi, että vauvat katsovat meidän auraamme. Aa, loogista!! Niinpä tietysti. Siitähän se kaikki näkyy, mitä vanhemmalle kuuluu.
Nyt kun hän on alkanut jo hymyilemään ja tosissaan silmillään seuraamaan liikkuvaa kohdetta, niin tämä asia on vain vahvistunut. Ihan päivittäin monta kertaa hän seurailee hyvin huvittuneena jotain, siis jotain, jota minä en näe. Hän hymyilee levästi, aivan kuin hänen edessään olisi joku elävä olento joka pelleilee hänen kanssaan. Hän seuraa, miten se jokin liikkuu ja hän hymyilee sille ja kujeilee sen kanssa. Äidistä, joka ei siinä näe mitään kuin valkoisen katon, tämä tietysti on aika hämmentävää ja jännää. Mutta kun nyt olen hänen näkymättömän seurailujaan seuraillut tässä pidemmän aikaa, niin ei siinä kyllä mitään epäselvää ole. Hänellä todella on omat viihdytysjoukkonsa!
Kirjoitin viimeksi ennen vauvan syntymää, kirjoitin silloin toiveestani saada luonnonmukainen synnytys. Taas sain huomata, että sanonta "sitä saa mitä tilaa" ei olekaan mikään turha rallatus. Se oikeasti pätee ja sitä kannattaisi jokaisen miettiä elämänsä joka hetki. Itse aloin henkisesti valmistautua luonnonmukaiseen synnytykseen, olin valmis siihen ja jostain ne ajatukset minulle tuotiin. Jostain se vain tuli se ajatus, että olen nyt valmis synnyttämään luonnonmukaisesti. Ja niin tapahtui. Näin jälkikäteen synnytystä ajatellessa on päällimmäinen mielikuva rauha, hallittu rauha. Synnytys eteni luonnollisesti, itsestään ja rauhallisesti. Se käynnistyi 4 päivää yli lasketun ajan vesien menossa, keskellä iltapäivää. Kaikki muut lapseni ovat syntyneet kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, kaksi niistä vielä käynnistämällä, koska kroppani ei vain ole alkanut itse tehdä mitään. Tätä silmällä pitäen olisi ollut järkevämpää odottaa tätäkin lasta syntyväksi yhtä "myöhään", mutta intuitio tiesi toisin. Minullahan oli pitkään sellainen olo, että tämä lapsi syntyy aikaisemmin, hassu tunne siitä että lähellä laskettua aikaa tapahtuu. Ja näin todellakin tapahtui.
Kirjoitin piiitkän synnytyskertomuksen, jonka julkaisin jo toisaalla mutta haluan liittää sen tännekin. Toivottavasti siitä kertomuksesta näkyy, kuinka todella kaikkiin tilauksiini ja odotuksiini vastattiin ja sain mitä ihanimman ja rauhallisimman luomusynnytyksen!
Rv 40+4,noin klo 14
laitoin kuopuksemme päiväunille ja menin itsekin pötkölleen, lueskelin lehteä sängyssä ja ajattelin juuri kääntää kylkeä ja alkaa itsekin pienille päikyille, kun alapäästä kävi kunnon pulpahdus. Ihan sellainen olo, että mitä ihmettä sieltä tuli, se tuntui ihan joltain möykyltä, mutta kasteli housut, joten oikeastaan tiesinkin mistä oli kyse. Kipitin vessaan ja housut oli litimärät, ihan kirkasta nestettä näytti olevan. Olin juuri vartti sitten käynyt pissalla, joten tiesin kyllä että tämä on nyt lapsivettä. Ihmeellistä, minulta lapsivedet, näinkö tämä nyt alkaakin? Ja NYT!!?
Laitoin siteen pöksyihin ja jäin odottelemaan, tulisiko vettä lisää ja mitähän nyt tapahtuu. Mies oli Helsingissä jossain palaverissa ja laitoin hänelle tekstarin, että "lapsivettä menee, soita kun palaveri päättyy tai sitten laitan itse viestiä aiemmin, jos jotain tapahtuu". Kohta hän jo soittikin, oli päättänyt omalta osaltaan palaverin siihen ja lähtenyt heti kotiin.
Laitoin viestiä myös synnytykseen mukaan lähtevälle Jonnalle, joka oli myös töissä Helsingissä. Sanoin, että katsellaan nyt, mitä tapahtuu, vielä ei tarvitse lähteä tänne päin. Kohta kuitenkin Jonnaltakin tuli viesti, että ei hän pystynyt enää töitä tekemään ja hänkin oli matkalla töistä kotiin ja meille päin.
Sitten alkoi kauhea säätö. En oikein tiennyt, mitä alkaisin järjestämään. Sairaalakassia pitäisi pakata, synnärille ehkä soittaa, lapsille miettiä hoitajakuvioita ja kaikkea. Yhtäkkiä meillä olikin monta lastenhoitajavaihtoehtoa ja en tiennyt, mihin suuntaan lapsia lähtisin viemään ja kun aikataulukin oli vielä hiukan epäselvä, niin ei osannut ennakoida että miten kaukaa lastenhoitajaa voi odotella tai kuinka kauas voi itse lähteä lapsia viemään.
Soitin synnärille ja kerroin, että lapsivedet on menneet (sitä lorisi aina välillä lisää) ja että maha on kyllä ihan kovana kaiken aikaa, mutta supistukset ei mitenkään vielä tee kipeää. Sain ohjeeksi, että jos alkaa tulemaan säännöllisiä kipeitä supistuksia, niin sitten vaan niiden tahdissa sairaalaan päin. Ja jos ei supistuksia kuulu, niin voisin iltasella tulla näytille ja käyrille, huomenna aamulla pitää sitten alkaa johonkin toimenpiteisiin, jos ei mitään tapahdu. Selvä, nyt sitten katselen ja odottelen, mitä tapahtuu. Olin kyllä itse ihan varma, että supistukset alkaa siitä kiihtymään aika piankin ja lähtö tulee.
Mies ilmoitti kotimatkan varrelta, että hän oli soittanut vanhemmilleen (250km:n päähän) ja pyytänyt heitä tulemaan meille, koska miehellä olisi huomenna töissä joku juttu, missä olisi tärkeä olla mukana ja lapsille tarvittaisiin siis hoitajaa, koska minä olisin sairaalassa). Miehen vanhemmat eivät pääsisi tulemaan kuin vasta illaksi, joten siihen saakka tarvittiin jotain toista hoitajaa. Päätin soittaa samassa taloyhtiössä asuvalle tutulle naapurille, joka kerran sanoi että hän voi tulla meille kyllä, jos joku äkkilähtö tulee. Kysyin häneltä, että onko hän tänään kotona ja käytettävissä, ihan varmuuden vuoksi jos meille tulisikin joku hyvin ennakoimaton äkkilähtö. Tämä nainen sanoi, että hän oli juuri ajatellut kysyä, että lähtisikö meidän tytöt uimarannalle hänen ja hänen tyttärensä kanssa. Olin luvannut tytöille aiemmin, että pääsevät uimaan, kun isä tulee töistä ja mietinkin että he pettyvät kyllä, kun ei isä voikaan lähteä. Joten tämä uimarantatarjous tuli hyvään saumaan! Kuopus oli tosin juuri vasta nukahtanut päiväunilleen, joten hän jäisi nyt kotiin. Tällaista pientä säätämistä tämä lasten sijoittelu oli ja lopulta kaikki menikin tosi hyvin, kun sovittiin tämän naapurin naisen kanssa, että hän hoitaa meidän tytöt sinne saakka, kunnes isovanhemmat saapuvat illalla meille.
Klo 15
Mies saapui kotiin ja pakattiin nopeasti uimakamat kahdelle vanhimmalle tytölle, ja kerrottiin heille että nyt näyttää siltä että meille tulee lähtö sairaalaan vauvaa hakemaan. Tytöt lähtivät siis naapurin naisen ja hänen tyttärensä kanssa uimarannalle ja sovimme, että mikäli uimareissun aikana meidän pitäisikin lähteä jo sairaalaan, toisimme kuopuksemmekin sinne uimrannalle, joka on matkan varrella sairaalaan mentäessä. Huh, yksi huoli vähemmän, lasten hoito järjestetty!
Jatkoimme tavaroiden pakkaamista, nyt sairaalakassia. Pyysin miehen apua, koska liikkuminen oli mulle tukalaa vatsan ollessa ihan kovana koko ajan. Supistuksia kyllä tuntui tulevan, aika mietoja, mutta siinä tohinassa en ehtinyt yhtään niitä kellotella.
Jonnakin saapui meille ja siinä sitten hiukan jännittyneissä tunnelmissa istuskeltiin ja hörpittiin jääteetä ja mietittiin, mitä tehdään. Yritin samalla laittaa vähän ylös supistusten välejä, että pääsisin itsekin kärryille missä mennään. Supistuksia tuli noin 4 minuutin välein, mutta olin tosi epävarma että mitä ne nyt meinaa, kun ne eivät sillä tavalla tehneet kuitenkaan hirveän kipeää eikä olleet kovin pitkiä. Mulle tuli vähän paineita siitä, että siinä ne molemmat työpäivänsä keskeyttäneet tukihenkilöt nyt istuu odottavaisena, mitä jos synnytys ei kuitenkaan näistä miedoista supistuksista vielä käynnistykään?
En ollut itse syönyt mitään lämmintä ruokaa koko päivänä ja niinpä mun seuralaiseni patistavat mua syömään vähän, mies lämmitti mulle annoksen ruokaa. Tässä vaiheessa olimme käyneet herättämässä kuopuksenkin uniltaan, ajateltiin että kai tässä pikkuhiljaa pitää kuitenkin sairaalalle lähteä. Syön ja samalla höpötellään kuopukselle, että nyt äiti ja isä lähtee hakemaan vauvaa sairaalasta. Lämmintä lapsivettä holahtelee pöksyyn aina välillä, aika monta sidettä saan vaihtaa.
Klo 16.30
Päätetään lähteä synnytyssairaalaan päin, uimarannan kautta. Supistuksia tulee 3-4 minuutin välein, mutta edelleen tuntuu ettei niissä ole kipua ja pituutta tarpeeksi. Yrittäisin vielä pelata aikaa, "mennäänkö vaikka jätskille ensin?" Jonna ja mieheni ovat selkeästi sitä mieltä, että nyt sairaalaan! Soitan vielä synnärille, että olen tulossa. Kätilö kyselee tilanteen, raskausviikot ja kuinka mones lapsi on tulossa, ja toteaa että "hyvältä kuulostaa, tervetuloa".
Jonna lähtee omalla autollaan, me omallamme. Ajetaan ensin ruuhkaiselle uimarannalle viemään kuopusta edeltä menneen seurueen hoiviin. Sieltä ne uimarit löytyy, kerrotaan että me ollaan nyt menossa sairaalaan. Esikoinen kertoo innoissaan, että hän oli oppinut paremmin uimaan ja höpötellään hetki. Muutama supistus otetaan siis vastaan helteisellä rannalla ja mielessä käy, että on tämäkin, keskellä kirkasta päivää uimarannalla ja synnyttämään ollaan menossa, onpa outoa. Törmäämme vielä rannalla Jonnan hyvään ystävään, joka tilanteen kuultuaan kauhistelee, että miten hyvänen aika, siinä seisot niinkuin ei mitään olisi, voi että... (ja niin edelleen :D )
Halin meidän tytöt ja jatketaan matkaa.
Autossa sanon miehelle, että itse asiassa nyt on hyvin samat fiilikset ja tilanteet kuin mennessämme kuopusta synnyttämään. Silloinkin matkalla sairaalaan supistuksia tuli 3 minuutin välein ja autossa istuminenkin ihan onnistui, ei tarvitse roikkua kauhukahvassa ja huohottaa tuskissaan. Laskeskellaan, että jos tämä synnytys samaa tahtia etenee kuin kuopuksen synnytys, niin sen mukaan tämän lapsen pitäisi syntyä klo 19.30.
Lähestyessämme sairaalaa alkaakin tuntua siltä, että ihan hyvä että nyt kuitenkin jo lähdettiin sairaalaan, supistukset alkavat saada tehoa.
Klo 17
Saavumme sairaalaan. Hiukan on vaikeaa jo kävellä autolta sisälle, mutta supistukset ei vieläkään ole mitään suurta tuskaa. Naureskelemme ja menemme pikkuhiljaa. Synnytysosaston oven takana soitamme ovikelloa ja kätilö tulee avaamaan. Sanon nimeni ja kerron että soitin äskettäin ja kätilö ohjaa meidät kädellä suoraan käyrähuoneeseen. Kätilö kysyy heti kärkeen mahdollisia toiveitakin synnytyksen suhteen. Yhtäkkiä en osaa sanoa mitään järkevää, jotain änkytän siitä, että mahdollisimman luonnonmukaisesti mentäisiin.
Käyrän otolla pitäisi siis taas aloittaa ja kätilö asettaa antureita pitelevät vyöt valmiiksi sängylle. Kysyn hiukan varovasti, että onko pakko mennä maate, voinko olla pystyssä. Kätilö sanoo, että voin toki olla pystyssäkin, jos haluan, ja niinpä saan anturit vatsalle ja jään sängyn viereen seisoskelemaan. Kun supistaa, käyn syvään etunojaan sänkyä vasten. Sen enempään liikkumiseen käyräkoneen johdot ei riitäkään. Käyrä vähän kärsii siitä, että olen pystyssä ja kumartelen. Kätilö on jättänyt meidät keskenään huoneeseen, mutta joutuu välillä palaamaan ja säätämään antureita ja muutenkin seurailemaan käyrää, kun ilmeisesti se ei ihan nyt täytä heidän laatuvaatimuksia.Mieheni ja Jonna hakee asemiaan selkeästi, antavat mun olla rauhassa, jutustellaan. Mies alkaa heti tuijottaa käyrää ja konetta ja antaa insinöörimäisiä kommentteja. Yritämme päästä selville käyräkoneen sielunelämästä, mikä luku tarkoittaa mitäkin.
Klo 17.45
Käyrä tulee valmiiksi, mutta koska sen laadussa oli vähän hankaluuksia, on lääkäri määrännyt vauvan päähän laitettavaksi pinnin/scalpin, jotta saadaan vähän eksaktimpaa tietoa vauvan voinnista, ainakin puoli tuntia haluavat vielä nähdä käyrää scalpin kautta. Varmistan, ettei pinnin laitto ole esteeksi esimerkiksi ammeeseen menolle ja kuulemma seurannan oton aikana ei voi mennä, mutta sen jälkeen kyllä. Selviää tosin, että synnytysosaston yksi ainut iso amme on varattu ja minun tulevassa synnytyssalissa on vain tavallinen kylpyamme. Pah, miten minä olin ymmärtänyt, että nyt remontin jälkeen täällä sairaalassa on kunnon amme jokaisessa synnytyssalissa?!
Käyrä tulee valmiiksi, mutta koska sen laadussa oli vähän hankaluuksia, on lääkäri määrännyt vauvan päähän laitettavaksi pinnin/scalpin, jotta saadaan vähän eksaktimpaa tietoa vauvan voinnista, ainakin puoli tuntia haluavat vielä nähdä käyrää scalpin kautta. Varmistan, ettei pinnin laitto ole esteeksi esimerkiksi ammeeseen menolle ja kuulemma seurannan oton aikana ei voi mennä, mutta sen jälkeen kyllä. Selviää tosin, että synnytysosaston yksi ainut iso amme on varattu ja minun tulevassa synnytyssalissa on vain tavallinen kylpyamme. Pah, miten minä olin ymmärtänyt, että nyt remontin jälkeen täällä sairaalassa on kunnon amme jokaisessa synnytyssalissa?!
Vastaanottanut kätilö haluaa vielä katsoa kohdunsuun tilanteen. Nyt alkaa sitten nämä inhottavat jutut. Pitää kavuta sängylle ja toivoa, että hän ehtii tehdä tutkimuksensa supistuksen välissä. Kätilö onnistuu ja kohdun suu on kuulemma 4-5cm auki. Jess, good news! Ihmeen hyvää työtä nuo miedommatkin supistukset ovat tehneet!
Klo 18.00
Siirrymme synnytyssaliin. Tässä vaiheessa kätilö vaihtuu, tämä vastaanottanut kätilö ei hoidakaan synnytystä. Onneksi, sillä hänen kanssaan kemia ei tuntunut sopivalta, en osannut kommunikoida hänen kanssaan, hän oli jotenkin… töks. Uusi kätilö esittäytyy ja hyvin äkkiä huomaan, että tilaus on mennyt perille. Olen nimittäin ennen synnytystä tilannut näkymättömiltä auttajilta vähän apuja, lempeää ja hallittua luomusynnytystä ja parhainta mahdollista kätilöä juuri sitä synnytystä hoitamaan. Ja sellaisen näytän saaneen. Kätilö on ihana, rauhallinen ja varma, tuntuu ymmärtävän puolesta sanasta mitä tarkoitan ja on heti messissä, miten hommaa lähdetään viemään eteenpäin. Muutenkin ihana, puhuttelee meitä kaikkia heti etunimellä, on hyvin ystävällinen ja lempeä meitä kunnioittavalla tavalla. Tulee hyvä olo.
Kurkistan synnytyssalini kylppäriin ja totean, että kylpyamme ei oikein kutsu, en usko että saisin hyvää asentoa tavallisen kokoisessa kylpyammeessa. Unohdan vesielementin kokonaan ja sanon kätilölle, että toivon, että voisin olla mahdollisimman paljon pystyasennossa, enkä makuulla mielellään ollenkaan. En edes mitenkään kovin vuolaasti kerro toiveistani, ihan vain lauseella parilla annan ymmärtää, että yritettäisiin välttää puudutteita ja turhia väliintuloja muutenkin, ja edetä luonnollisesti. Tämän enempää tuskin sanon ja kätilö on silti heti messissä ja osaa tehdä kaiken juuri oikein minun kannaltani, ilman eri kehoituksia.
Kätilö haluaa laittaa heti sen lääkärin määräämän pinnin vauvan päähän ja odotutan häntä vielä yhden supistuksen verran, ennen kuin kiipeän sängylle. Toivon, että hän on taas nopea ja tekee homman supistuksen välissä. Ikäviä nämä toimenpiteet! Jännitän ja kätilö osaa tosi hyvin ohjata mua rentoutumaan ja hengittämään, ja homma helpottuu huomattavasti. Kohdunsuuni on kuulemma aika takana ja sen takia kätilö joutuu vähän tonkimaan ja homma tuntuu kestävän aika lailla, mutta yritän vain hengittää syvään ja rentoutua, ja homma meneekin ihan hienosti, supistusta ei tunnu tulevankaan. Pinni saadaan paikoilleen ja pomppaan sängystä ylös. Vaihdan samalla päälleni sairaalan pitkän hamepyjaman ja nojaan etukumarassa sänkyä vasten supistuksen tullen. Kätilö liittää pinnin johtoa käyräkoneeseen ja teippaa johtoja mun jalkaan kiinni.
Otan sukkulan muotoisen jumppapallon istuimeksi alleni ja nojailen siinä istuen sängyn laitaan. Tuntuu olevan hyvä asento tähän kohtaan.
Klo 18.00
Siirrymme synnytyssaliin. Tässä vaiheessa kätilö vaihtuu, tämä vastaanottanut kätilö ei hoidakaan synnytystä. Onneksi, sillä hänen kanssaan kemia ei tuntunut sopivalta, en osannut kommunikoida hänen kanssaan, hän oli jotenkin… töks. Uusi kätilö esittäytyy ja hyvin äkkiä huomaan, että tilaus on mennyt perille. Olen nimittäin ennen synnytystä tilannut näkymättömiltä auttajilta vähän apuja, lempeää ja hallittua luomusynnytystä ja parhainta mahdollista kätilöä juuri sitä synnytystä hoitamaan. Ja sellaisen näytän saaneen. Kätilö on ihana, rauhallinen ja varma, tuntuu ymmärtävän puolesta sanasta mitä tarkoitan ja on heti messissä, miten hommaa lähdetään viemään eteenpäin. Muutenkin ihana, puhuttelee meitä kaikkia heti etunimellä, on hyvin ystävällinen ja lempeä meitä kunnioittavalla tavalla. Tulee hyvä olo.
Kurkistan synnytyssalini kylppäriin ja totean, että kylpyamme ei oikein kutsu, en usko että saisin hyvää asentoa tavallisen kokoisessa kylpyammeessa. Unohdan vesielementin kokonaan ja sanon kätilölle, että toivon, että voisin olla mahdollisimman paljon pystyasennossa, enkä makuulla mielellään ollenkaan. En edes mitenkään kovin vuolaasti kerro toiveistani, ihan vain lauseella parilla annan ymmärtää, että yritettäisiin välttää puudutteita ja turhia väliintuloja muutenkin, ja edetä luonnollisesti. Tämän enempää tuskin sanon ja kätilö on silti heti messissä ja osaa tehdä kaiken juuri oikein minun kannaltani, ilman eri kehoituksia.
Kätilö haluaa laittaa heti sen lääkärin määräämän pinnin vauvan päähän ja odotutan häntä vielä yhden supistuksen verran, ennen kuin kiipeän sängylle. Toivon, että hän on taas nopea ja tekee homman supistuksen välissä. Ikäviä nämä toimenpiteet! Jännitän ja kätilö osaa tosi hyvin ohjata mua rentoutumaan ja hengittämään, ja homma helpottuu huomattavasti. Kohdunsuuni on kuulemma aika takana ja sen takia kätilö joutuu vähän tonkimaan ja homma tuntuu kestävän aika lailla, mutta yritän vain hengittää syvään ja rentoutua, ja homma meneekin ihan hienosti, supistusta ei tunnu tulevankaan. Pinni saadaan paikoilleen ja pomppaan sängystä ylös. Vaihdan samalla päälleni sairaalan pitkän hamepyjaman ja nojaan etukumarassa sänkyä vasten supistuksen tullen. Kätilö liittää pinnin johtoa käyräkoneeseen ja teippaa johtoja mun jalkaan kiinni.
Otan sukkulan muotoisen jumppapallon istuimeksi alleni ja nojailen siinä istuen sängyn laitaan. Tuntuu olevan hyvä asento tähän kohtaan.
Tällä välin mieheni on kaivanut mukaan ottamani cd:n kassista ja sovittaa sitä soittimeen. Cd ei suostu toimimaan, mutta ei hätää: Jonna on kaivanut omasta kassistaan iPadin ja laittaa sieltä Spotifystä haluamani levyn soimaan (tämä levy, alkukantaista mutta melodista rumpumusiikkia, soi koko synnytyksen ajan), hän on pakannut mukaansa myös parit enkelipatsaat, joihin hän on kuulemma ladannut tiettyä energiaa, hän asettelee ne ikkunalaudalle. Hymyilyttää, Jonna on ajatellut kaikkea.
Sitten otetaan vastaan supistuksia, seurataan itsekin vähän käyrää rumpumusiikin tahdissa (tai mies ja Jonna seurailee, minä yritän keskittyä supistuksiin ja kätilön ohjeeseen siitä, että supistuksen mentyä ohi otetaan pitkä huokaus ja rentoudutaan/levätään). Jonna asettuu jumppapalloni taakse ja alkaa hieroa selkääni ja painella selästäni ja hartioiltani kivunlievityksenä akupisteitä. Ihanaa, ylipäätään Jonnan läsnäoleva kosketus, sekin jo helpottaa. Mies on lähellä, seurailee tilannetta ja käyrää ja höpöttää tilanteen kevennyksiä. Kiva kuunella miehen ja Jonnan juttuja, vaikka itse en välttämättä koko ajan aktiivisesti osallistukaan.
Täytyy sanoa, että en jaksa yhtään muistaa, milloin kätilö oli paikalla ja milloin jätti meidät keskenään ja mitä missäkin välissä ja missäkin järjestyksessä tapahtui. Taisin kai kuitenkin vaipua jonkinlaiseen regressiotilaan siinä mielessä, että kaikki tapahtumat eivät ihan niin kirkkaana jääneet mieleeni. Jonna ja mies kirjasivat ylös jotain tapahtumien kellon aikoja vihkoon, joka oli auki ikkunalaudalla sitä varten. En pysty selkeästi muistamaan kaikkia eleitä, joita Jonna ja mies teki. Kertoisin mielelläni niistä kannustavista eleistä ja sanoista, joita heiltä sain, mutta en muista niin selkeästi. Jonna kyllä moneen otteeseen ainakin kehui ja kannusti mua siitä, että osaan hengittää tosi hyvin supistuksen tullen. Välillä myös kätilö saattoi hieroa mua selästä ja aina en edes tiennyt, oliko takanani Jonna vai kätilö. Kätilö myös kävi välillä hieromassa korvalehden syrjääni (vyöhyketerapiaa) vauhdittaakseen supistuksia, ja hän myös hieroi nilkoissani jotain pisteitä. Aina en tiennyt, oliko kyseessä kivunlievityspisteet vai supistusten vauhdittamiseen tarkoitetut pisteet, mutta kovasti kätilö tuntui työskentelevän näiden asioiden kanssa.
Klo 19.10
Käyrän otto on kai tässä vaiheessa jo purettu pois, pääsin eroon koneeseen yhdistävästä johdosta. Supistuksiin tarvittaisiin vähän lisää tehoa, kätilön mielestä välillä näyttäisi tulevan ns. "huokaussupistuksia" eli vähän kevyempiä versioita ikäänkuin. Onhan näissäkin ollut jo mukavasti tekemistä, keskittyä on täytynyt hengittämiseen supistuksen tullen ja eihän sitä innoissaan ole, kun kuulee että nyt näihin pitäisi saada lisää tehoa. Mutta ymmärrän, että synnytyksen edistämiseksi näin on tapahduttava. Kätilö ehdottaa, että laitetaan muutama akupunktioneula supistuksia voimistamaan ja se passaa kyllä. Hän laittaa pari neulaa molempien säärien etuosaan, mutta niissä on se ongelma että ne tuottavat mulle säteilevää kipua sääreen, ikäänkuin hermoa pitkin menee kipu. Kätilö säätää neuloja ja lopulta löydetään sellaiset asemat, että kipu ei tunnu. Myös päälaelle laitetaan pari neulaa pystyyn, rentouttamaan. Jatkan pyörittelyä pallon päällä ja hetken päästä totean, että ihan kuin supistukset päinvastoin olisivat vähän laiskistuneet entisestään. Joku, Jonna tai kätilö tai molemmat, ehdottaa että nousisin ylös ja olisin hiukan liikkeellä, jos se auttaisi. Nousen ylös ja huomaan, että neulat säärissä sattuu nyt, kun liikun. Kätilö ottaa neulat pois ja pyytää, että kävisin pissalla myös. Sekin on inhottavaa synnytyksessä, se pissalla käynti. Pelottaa että saa kunnon supistuksen juuri pöntöllä. Käyn kuitenkin pissalla ja säästyn kauhukokemuksilta ;)
Kävelen huoneessa hiukan ja kätilö sanoo, että voimme toki mennä kävelemään myös huoneen ulkopuolelle ja ihan vaikka hissiaulaan saakka, jos haluamme. Tuntuu hetken oudolta, poistua nyt synnytyssalista kesken synnyttämisen, ihan kuin homma taantuisi pahasti ja minä olisin jotenkin epäonnistunut! Kellokin on juuri sen 19.30, mistä miehen kanssa autossa puhuimme, eli jos tämä synnytys olisi edennyt samaan tahtiin kuin edellinen, lapsen pitäisi nyt syntyä. Ja minulla vaan supistuksia pitää vauhditella, pöh. Taivastelen ääneenkin tätä ajatusmaailmaa, että synnytyskin on jokin ihme suoritus, että tässä nyt pitäisi kaikenlaista saavuttaa tietyssä ajassa ja nyt olen sitten epäonnistunut. Tämä on nyt eri synnytys, halusin lempeän ja luonnonmukaisen synnytyksen ja ehkä sen järjestämiseksi minulle tämä etenee hiukan hitaammin, ja sitä kautta lempeämmin. Nopea synnytys on usein kipeää rytinää, missä olisi paljon haastavampaa selviytyä ilman puudutteita ja ylipäätään mieli jotenkuten rauhallisena. Joten lakataampa tämä suorittäminen ja vertailu!
Klo 19.30
Lähdemme hiukan kävelylle, erittäin hidasta tahtia synnytyssalista lapsivuodeosaston puolelle ja sen päähän saakka, ja sitten melkein heti kohta takaisin. Kävelemme hissun kissun ja todentotta, supistukset alkavat voimistua heti. Nojailen seinässä oleviin kaiteisiin ja milloin mihinkin supistuksen tulen, hengitän ja puhaltelen. Alkaa tehdä oikeasti kipeää! Muistankohan väärin, että Jonna hieroo mun selkää supistuksen tullen?
Palaamme synnytysaliin ja toteamme kätilölle, että kyllä vain tuli hommaan potkua kävelyreissun myötä. Haen taas jumppapallon alleni ja nojailen siinä istuen sänkyyn. Supistuksen tullen pitää todella keskittyä jo hengittämiseen, mutta ei tule mieleen tarvita mitään muuta. Hengittäminen ja hieronta riittää ja homma tuntuu pysyvän hallinnassa niillä. Mukavaa tämä ei ole, mutta silti on jotenkin rauhallinen olo, näillä mennään.
Jossain vaiheessa, näillä main kuin intensiteetti supistuksissa kasvoi selkeästi, kätilö näytti miehelle, miten hän voi supistuksen tullen painaa kädessä olevia akupisteitäni, jotka lievittävät kipua. Kyseessä on siis se tuttu peukalon ja etusormen välissä oleva piste, jota painellaan voimakkaasti. Tässä vaiheessa mies tuli sängyn toiselle puolelle mua vastapäätä ja aina supistuksen tullen tarttui molemmilla käsillään mun käsiini ja painoi/hieroi voimakkaasti näitä akupisteitä, tätä mieheni teki ihan ponnistuvaiheeseen saakka. Siinä taas huomasin, miten tärkeää on se miehen turva ja kosketus, mulle oli tärkeää että ne kädet oli siinä valmiina supistuksen tullen (ja vielä 4 päivää synnytyksen jälkeen nämä käsien akupisteet oli ihan hellänä, eli mies on niitä kyllä joutunut kunnolla painelemaan!) Se minkä huomasin myös, oli että en itse yhtään puristanut miehen käsiä, vaan ne lepäsi ihan rentoina hänen käsissään. Pistin tämän huomiolle ehkä sen takia, että kaikissa aikaisemmissa synnytyksissä tässä vaiheessa olen todellakin puristanut miehen kättä ja lujaa. Ja se on kuulkaa ihan erilainen fiilis, otatko supistukset vastaan puristamalla voimakkaasti toisen kättä vai pitämällä kätesi täysin rentona. Se ehkä kertoo siitä, oletko muutenkaan kovin rentona vai puristatko jännittyneenä kipua vastaan. En keskittynyt siis mitenkään siihen, että mun tulisi pitää käteni rentoina, mutta huomasin vain että ne olivat, eikä ollut tarvetta puristaa. Ylipäätään supistuksen tullen keskityn vain siihen, että hengitän syvään ja rauhallisesti ja että yritän rentouttaa lantion aluetta ja leukaa, olla tavallaan pusertamatta ja jännittämättä vastaan. Täytyy sanoa, että mitä pidemmälle avautumisvaihe tästä eteni, sitä vaikeampaa oli oikeasti pysyä rentona ja olla jännittämättä vastaan. Kivut kun kävivät tarpeeksi kovaksi, niin se vain oli enää tosi vaikeaa, mutta yritin silti keskittyä siihen edelleen. Ja muistaakseni aivan viime metreillä, muutamissa viimeisissä supistuksissa saatoin jo puristaa miehen kättäkin ;)
Palattuamme kävelyltä saliin alkoi supistuksissa olla niin paljon voimaa ja kipua, että aloitin pikkuhiljaa myös ns. synnytyslaulun. Olin perehtynyt asiaan vain pintaraapaisun verran, mutta se ei haitannut, koska huomasin asian tulevan kyllä luonnon ohjaamana, kun vain antoi tulla. Aloin siis hyvin pian huomaamaan, että pelkkä syvään keskittyneesti hengittäminen ei tahdo enää riittää ja niinpä toin siihen mukaan sen, että aloin uloshengityksellä päästämään matalaa Aaaa-vokaalia. Tämä "laulu" se kasvoi samassa suhteessa supistusten voimistumisen kanssa, äänen voimakkuus kasvoi ja laulu sai sitä enemmän pontta, mitä voimakkaampia supistukset oli. Tämä todella auttoi, sillä oli jopa niin ihmeellinen voima että sanoin jonkun supistuksen välissä, että tämä on luonnon omaa ilokaasua! Se oli ihmeellistä, että olin todellakin edelleen pärjännyt ilman ilokaasua, joka on aiemmissa synnytyksissä ollut ikäänkuin kivunlievityksen kulmakivi minulla. Tässä vaiheessa en supistusten välillä enää jutellut mitään, keskityin vain itse hommaan. Supistuksen tullen aloin hengittää ja laulaa, mies alkoi hieroa käsien pisteitä ja Jonna hieroi ja paineli selästä. Supistuksen mentyä ohi otin mukavan asennon ja yritin levähtää ja rentoutua oikein keskittyneesti. Yritin vain tehdä kaikkeni, jotta synnytys edistyisi mahdollisimman hyvin. Välillä saatoin mielessäni pyytää apuja näkymättömiltä auttajilta, pyysin heitä olemaan paikalla auttamassa minua ja synnytystä, sekä vastaanottamassa vauvaa syntymän hetkellä. Rumpumusiikki soi ja vaikka nuo supistukset ja koko työn tekeminen ei mukavaa ollutkaan, mulla oli jotenkin sellainen rauhallinen olo.
Jossain vaiheessa kätilö myös kysyi sitä, että missä asennossa toivon ponnistavani lapsen maailmaan. Sanoin, että ei ainakaan puoli-istuvassa asennossa. Kätilöä esitteli vaihtoehtoja ja synnytysjakkara kutsui mua jotenkin erityisesti, joten päätettiin kokeilla sitä sitten sen ajan tullen.
Täytyy sanoa, että en jaksa yhtään muistaa, milloin kätilö oli paikalla ja milloin jätti meidät keskenään ja mitä missäkin välissä ja missäkin järjestyksessä tapahtui. Taisin kai kuitenkin vaipua jonkinlaiseen regressiotilaan siinä mielessä, että kaikki tapahtumat eivät ihan niin kirkkaana jääneet mieleeni. Jonna ja mies kirjasivat ylös jotain tapahtumien kellon aikoja vihkoon, joka oli auki ikkunalaudalla sitä varten. En pysty selkeästi muistamaan kaikkia eleitä, joita Jonna ja mies teki. Kertoisin mielelläni niistä kannustavista eleistä ja sanoista, joita heiltä sain, mutta en muista niin selkeästi. Jonna kyllä moneen otteeseen ainakin kehui ja kannusti mua siitä, että osaan hengittää tosi hyvin supistuksen tullen. Välillä myös kätilö saattoi hieroa mua selästä ja aina en edes tiennyt, oliko takanani Jonna vai kätilö. Kätilö myös kävi välillä hieromassa korvalehden syrjääni (vyöhyketerapiaa) vauhdittaakseen supistuksia, ja hän myös hieroi nilkoissani jotain pisteitä. Aina en tiennyt, oliko kyseessä kivunlievityspisteet vai supistusten vauhdittamiseen tarkoitetut pisteet, mutta kovasti kätilö tuntui työskentelevän näiden asioiden kanssa.
Klo 19.10
Käyrän otto on kai tässä vaiheessa jo purettu pois, pääsin eroon koneeseen yhdistävästä johdosta. Supistuksiin tarvittaisiin vähän lisää tehoa, kätilön mielestä välillä näyttäisi tulevan ns. "huokaussupistuksia" eli vähän kevyempiä versioita ikäänkuin. Onhan näissäkin ollut jo mukavasti tekemistä, keskittyä on täytynyt hengittämiseen supistuksen tullen ja eihän sitä innoissaan ole, kun kuulee että nyt näihin pitäisi saada lisää tehoa. Mutta ymmärrän, että synnytyksen edistämiseksi näin on tapahduttava. Kätilö ehdottaa, että laitetaan muutama akupunktioneula supistuksia voimistamaan ja se passaa kyllä. Hän laittaa pari neulaa molempien säärien etuosaan, mutta niissä on se ongelma että ne tuottavat mulle säteilevää kipua sääreen, ikäänkuin hermoa pitkin menee kipu. Kätilö säätää neuloja ja lopulta löydetään sellaiset asemat, että kipu ei tunnu. Myös päälaelle laitetaan pari neulaa pystyyn, rentouttamaan. Jatkan pyörittelyä pallon päällä ja hetken päästä totean, että ihan kuin supistukset päinvastoin olisivat vähän laiskistuneet entisestään. Joku, Jonna tai kätilö tai molemmat, ehdottaa että nousisin ylös ja olisin hiukan liikkeellä, jos se auttaisi. Nousen ylös ja huomaan, että neulat säärissä sattuu nyt, kun liikun. Kätilö ottaa neulat pois ja pyytää, että kävisin pissalla myös. Sekin on inhottavaa synnytyksessä, se pissalla käynti. Pelottaa että saa kunnon supistuksen juuri pöntöllä. Käyn kuitenkin pissalla ja säästyn kauhukokemuksilta ;)
Kävelen huoneessa hiukan ja kätilö sanoo, että voimme toki mennä kävelemään myös huoneen ulkopuolelle ja ihan vaikka hissiaulaan saakka, jos haluamme. Tuntuu hetken oudolta, poistua nyt synnytyssalista kesken synnyttämisen, ihan kuin homma taantuisi pahasti ja minä olisin jotenkin epäonnistunut! Kellokin on juuri sen 19.30, mistä miehen kanssa autossa puhuimme, eli jos tämä synnytys olisi edennyt samaan tahtiin kuin edellinen, lapsen pitäisi nyt syntyä. Ja minulla vaan supistuksia pitää vauhditella, pöh. Taivastelen ääneenkin tätä ajatusmaailmaa, että synnytyskin on jokin ihme suoritus, että tässä nyt pitäisi kaikenlaista saavuttaa tietyssä ajassa ja nyt olen sitten epäonnistunut. Tämä on nyt eri synnytys, halusin lempeän ja luonnonmukaisen synnytyksen ja ehkä sen järjestämiseksi minulle tämä etenee hiukan hitaammin, ja sitä kautta lempeämmin. Nopea synnytys on usein kipeää rytinää, missä olisi paljon haastavampaa selviytyä ilman puudutteita ja ylipäätään mieli jotenkuten rauhallisena. Joten lakataampa tämä suorittäminen ja vertailu!
Klo 19.30
Lähdemme hiukan kävelylle, erittäin hidasta tahtia synnytyssalista lapsivuodeosaston puolelle ja sen päähän saakka, ja sitten melkein heti kohta takaisin. Kävelemme hissun kissun ja todentotta, supistukset alkavat voimistua heti. Nojailen seinässä oleviin kaiteisiin ja milloin mihinkin supistuksen tulen, hengitän ja puhaltelen. Alkaa tehdä oikeasti kipeää! Muistankohan väärin, että Jonna hieroo mun selkää supistuksen tullen?
Palaamme synnytysaliin ja toteamme kätilölle, että kyllä vain tuli hommaan potkua kävelyreissun myötä. Haen taas jumppapallon alleni ja nojailen siinä istuen sänkyyn. Supistuksen tullen pitää todella keskittyä jo hengittämiseen, mutta ei tule mieleen tarvita mitään muuta. Hengittäminen ja hieronta riittää ja homma tuntuu pysyvän hallinnassa niillä. Mukavaa tämä ei ole, mutta silti on jotenkin rauhallinen olo, näillä mennään.
Jossain vaiheessa, näillä main kuin intensiteetti supistuksissa kasvoi selkeästi, kätilö näytti miehelle, miten hän voi supistuksen tullen painaa kädessä olevia akupisteitäni, jotka lievittävät kipua. Kyseessä on siis se tuttu peukalon ja etusormen välissä oleva piste, jota painellaan voimakkaasti. Tässä vaiheessa mies tuli sängyn toiselle puolelle mua vastapäätä ja aina supistuksen tullen tarttui molemmilla käsillään mun käsiini ja painoi/hieroi voimakkaasti näitä akupisteitä, tätä mieheni teki ihan ponnistuvaiheeseen saakka. Siinä taas huomasin, miten tärkeää on se miehen turva ja kosketus, mulle oli tärkeää että ne kädet oli siinä valmiina supistuksen tullen (ja vielä 4 päivää synnytyksen jälkeen nämä käsien akupisteet oli ihan hellänä, eli mies on niitä kyllä joutunut kunnolla painelemaan!) Se minkä huomasin myös, oli että en itse yhtään puristanut miehen käsiä, vaan ne lepäsi ihan rentoina hänen käsissään. Pistin tämän huomiolle ehkä sen takia, että kaikissa aikaisemmissa synnytyksissä tässä vaiheessa olen todellakin puristanut miehen kättä ja lujaa. Ja se on kuulkaa ihan erilainen fiilis, otatko supistukset vastaan puristamalla voimakkaasti toisen kättä vai pitämällä kätesi täysin rentona. Se ehkä kertoo siitä, oletko muutenkaan kovin rentona vai puristatko jännittyneenä kipua vastaan. En keskittynyt siis mitenkään siihen, että mun tulisi pitää käteni rentoina, mutta huomasin vain että ne olivat, eikä ollut tarvetta puristaa. Ylipäätään supistuksen tullen keskityn vain siihen, että hengitän syvään ja rauhallisesti ja että yritän rentouttaa lantion aluetta ja leukaa, olla tavallaan pusertamatta ja jännittämättä vastaan. Täytyy sanoa, että mitä pidemmälle avautumisvaihe tästä eteni, sitä vaikeampaa oli oikeasti pysyä rentona ja olla jännittämättä vastaan. Kivut kun kävivät tarpeeksi kovaksi, niin se vain oli enää tosi vaikeaa, mutta yritin silti keskittyä siihen edelleen. Ja muistaakseni aivan viime metreillä, muutamissa viimeisissä supistuksissa saatoin jo puristaa miehen kättäkin ;)
Palattuamme kävelyltä saliin alkoi supistuksissa olla niin paljon voimaa ja kipua, että aloitin pikkuhiljaa myös ns. synnytyslaulun. Olin perehtynyt asiaan vain pintaraapaisun verran, mutta se ei haitannut, koska huomasin asian tulevan kyllä luonnon ohjaamana, kun vain antoi tulla. Aloin siis hyvin pian huomaamaan, että pelkkä syvään keskittyneesti hengittäminen ei tahdo enää riittää ja niinpä toin siihen mukaan sen, että aloin uloshengityksellä päästämään matalaa Aaaa-vokaalia. Tämä "laulu" se kasvoi samassa suhteessa supistusten voimistumisen kanssa, äänen voimakkuus kasvoi ja laulu sai sitä enemmän pontta, mitä voimakkaampia supistukset oli. Tämä todella auttoi, sillä oli jopa niin ihmeellinen voima että sanoin jonkun supistuksen välissä, että tämä on luonnon omaa ilokaasua! Se oli ihmeellistä, että olin todellakin edelleen pärjännyt ilman ilokaasua, joka on aiemmissa synnytyksissä ollut ikäänkuin kivunlievityksen kulmakivi minulla. Tässä vaiheessa en supistusten välillä enää jutellut mitään, keskityin vain itse hommaan. Supistuksen tullen aloin hengittää ja laulaa, mies alkoi hieroa käsien pisteitä ja Jonna hieroi ja paineli selästä. Supistuksen mentyä ohi otin mukavan asennon ja yritin levähtää ja rentoutua oikein keskittyneesti. Yritin vain tehdä kaikkeni, jotta synnytys edistyisi mahdollisimman hyvin. Välillä saatoin mielessäni pyytää apuja näkymättömiltä auttajilta, pyysin heitä olemaan paikalla auttamassa minua ja synnytystä, sekä vastaanottamassa vauvaa syntymän hetkellä. Rumpumusiikki soi ja vaikka nuo supistukset ja koko työn tekeminen ei mukavaa ollutkaan, mulla oli jotenkin sellainen rauhallinen olo.
Jossain vaiheessa kätilö myös kysyi sitä, että missä asennossa toivon ponnistavani lapsen maailmaan. Sanoin, että ei ainakaan puoli-istuvassa asennossa. Kätilöä esitteli vaihtoehtoja ja synnytysjakkara kutsui mua jotenkin erityisesti, joten päätettiin kokeilla sitä sitten sen ajan tullen.
Klo 20.50
"Supistukset kovia ja säännöllisiä, 7-8cm auki" on Jonna kirjoittanut vihkoon.
Minulla ei itsellä ole enää selkeitä muistikuvia tapahtumista. Tässä kohtaa kuitenkin tehtiin siis tämä sisätutkimus, ja supistusten ollessa niin kovia oli taas tosi inhottavaa kiivetä sängylle ronklattavaksi. Jälleen kätilö osasi rauhoittaa minut, "Johanna, hengitä syvään, rentoudu." Hän antoi näin yksinkertaisia ja lempeitä ohjeita, mutta tein juuri kuten hän pyysi ja huomasin joka kerta, että miten paljon se auttaa. Nuo senttimäärät taisi mua hiukan "masentaakin", koska olin jo aikamoisissa kivuissa ja tajusin, että ihan vielä tämä ei riitä, lisää on luvassa. Sitä kysyy itseltään, että riittääkö omat voimat, mutta mieleen ei tullut mitään muuta kuin että näillä mennään. Edelleen turvallinen ja hyvä olo kuitenkin antoi voimia jatkaa loppuun.
Kätilö haluaa mun käyvän taas pissalla. Inhottaa, mutta pakko kai se on. Pöntöllä ei tule pissaa eikä onneksi supistustakaan ennen kuin parahiksi nousen ylös ja laulelenkin sitten supistuksen lavuaaria vasten nojaten. Kätilö on kärppänä paikalla ja hieroo selkääni voimakkaasti ja mun laulaessa tuskallisesti hän alkaa laulaa selkäni takana mukana, mutta matalampaa Aaa:ta. Huomaan, että hän antaa minulle siis sävelen, oma Aaa:ni onkin päässyt kohoamana turhan korkeaksi ja kätilön esimerkistä madallan heti ääntäni ja taas huomaan, mikä vaikutus sillä on: Mitä matalampi, sen parempi. Supistuksen mentyä ohi sanon kätilölle, että tuo oli hyvä, voimakas hieronta ja matalan äänen antaminen. Pyysin, että hän sanoo miehelleni, että hän antaisi mulle matalan äänen supistuksen tullen, jos se tahtoo mulla kohota. Kätilö ohjaa miestä, minusta ei ole enää puhumaan niin pitkästi. Minä singahdan vain takaisin sängyn viereen. Tässä vaiheessa olen pystyssä koko ajan, seison siis ja nojaan etukumarassa sänkyyn. No more jumppapalloja. Sanon Jonnalle, että saa hieroa voimakkaasti.
Supistukset ottavat nyt tehoa joka kerta enemmän ja enemmän. Minun on vaikea enää keskittyä rentouttamaan itseäni, hengitys ja laulukin alkaa väkisin mennä örinäksi, murinaksi ja huohottamiseksi. Yritän kuitenkin pitää ääntä päällä, vaikka se ei ehjää Aaa:n hengittämistä enää olekaan. Sattuu niin kamalasti. Huomaan itse jostain kaiken keskeltä, että nyt alkaa olla lopulliset tapahtumat käsillä, kyllä sen vain tuntee, kun nämä viimeiset supistukset tulee. Ne tulevat tiheästi ja ne tulevat voimalla, ja sitä pystyy enää vaivoin ottamaan niitä vastaan. Vaikerrusta, ulinaa, huohottamista. Näen kätilön availevan pakkauksia, hänkin tietää valmistautua jo lähestyvään syntymään. Synnytysjakkaralle on laitettu muovi valmiiksi.
Noin klo 21.05
Kätilö on lähtenyt vielä käymään jossakin ja sitten mulle tulee supistus. Seison syvässä kumarassa edelleen sänkyyn nojaten ja supistuksen tullen tunnen kakkahädän tunnetta. Tuttu tunne tämä jo, vauva alkaa syntyä. On vaikea puhua, kun supistaa ja painattaa, mutta saan vaikerrettua miehelle, että "soita kelloa, nyt se syntyy". Tässä kohtaa pelko ja epäusko taitaa käväistä paikalla, muistaakseni vaikerran Jonnalle ja miehelle, että "pelottaa, en pysty tähän, en halua" tai jotain muuta yhtä järkevää. Se pelko, mikä tässä vaiheessa tulee (kai aika luonnostaan), pitää vain sanoa ulos. Kätilö tulee takaisin heti kellon soitosta, Jonna ja mies viestittää asian hänelle ja kätilö taitaa tässä välissä nopeasti kysyä, että saako opiskelija tulla mukaan saliin. Taidan vastata, että "ihan sama" tai jotain yhtä valaisevaa, mutta todellakin ihan sama tässä vaiheessa millään, vauva tulee nyt!
Suurin piirtein seuraavan supistuksen tullen tunnen ihan valtavaa painetta alapäässä, nyt vauva meinaa kyllä syntyä ihan väkisin ja vajoan lattialle nelin kontin polvilleni. Tässä ei taaskaan tule mitään sellaista hallittua siirtymää ponnistusvaiheeseen, tyyliin: aletaan sitten pikku hiljaa ponnistella, vaan tämäkin vauva haluaa tulla ulos ihan-just-nyt, ponnistamalla tai ilman. Joku taitaa kysyä, että haluanko siirtyä synnytysjakkaralle ja ehkä saan vastattua jotain siihen suuntaan, että ei pysty. Tunnen kuinka vauva tuntuu pusertuvan ulos ihan väkisin, taidan huutaa. Infernaalisen kamalan kauhea tunne, sattuu, halkeaa, apua. Huoneeseen singahtaa myös toinen kätilö ja se opiskelija, en tosin näe heitä enkä kai mitään muutakaan. Yritän vain pysyä siinä tolpillani, kontillaan käsieni varassa ja olla kuolematta kipuun. Hetken tuntuu taas siltä, että tästä ei veljet selvitä, näinkö hirveän tuntuista tämä olikin. Jonna ja mieheni tulevat vierelleni maahan hekin ja kuulen takaani kätilön vakavan mutta lempeän äänen: "Johanna.. Johanna, nyt hengitä ulos rauhallisesti, hengitä ulos". Siis ihan loistavia ohjeita. Tuntui nimittäin aika kamalalta olla siinä vauva puolitiessä ulos tulossa, ihan hirveä tunne. Ja jotenkin kätilön vakaa ääni sai mut aina tekemään niin kuin hän pyysi, niinpä hengitin rauhallisesti ulos pitkään ja olo helpottui heti kummasti. En muista tarkkaan, mitä tässä oikein tapahtui ja missä järjestyksessä. Luulen, että vauva syntyi noin kahdella supistuksella (ponnistusvaiheen pituudeksi on merkitty 2 minuuttia, sama kuin kuopuksen synnytyksessä jossa en ponnistanut yhtäkään kertaa). Kätilö pyysi mua levittämään jalkoja, "anna vauvalle tilaa syntyä" ja kerran tai kaksi ponnistinkin, kun kätilö pyysi. Olisikohan ollut, että ponnistin sen kerran tai kaksi, en edes mitenkään hirveällä voimalla, ja pää syntyi sillä. Aavistuksen helpotti siinä kohtaa ja kysyin, että missä mennään, mitä tapahtui. Kätilö vastasi taas rauhallisesti, että "vauvan pää on syntynyt" ja tässä kohtaa muistan ajattelleeni, että huh, pahin on takana. Seuraavalla supistuksella tai ponnistuksella solahti vartalo ulos ja siinä hetkessä tiesin, että tämä oli mun osaltani tässä, IHANAAAMAHTAVAAAUPEEETAA-EI-KOSKAAN-ENÄÄ!! Ihan rehellisesti, tämä oli mun olo.
"Supistukset kovia ja säännöllisiä, 7-8cm auki" on Jonna kirjoittanut vihkoon.
Minulla ei itsellä ole enää selkeitä muistikuvia tapahtumista. Tässä kohtaa kuitenkin tehtiin siis tämä sisätutkimus, ja supistusten ollessa niin kovia oli taas tosi inhottavaa kiivetä sängylle ronklattavaksi. Jälleen kätilö osasi rauhoittaa minut, "Johanna, hengitä syvään, rentoudu." Hän antoi näin yksinkertaisia ja lempeitä ohjeita, mutta tein juuri kuten hän pyysi ja huomasin joka kerta, että miten paljon se auttaa. Nuo senttimäärät taisi mua hiukan "masentaakin", koska olin jo aikamoisissa kivuissa ja tajusin, että ihan vielä tämä ei riitä, lisää on luvassa. Sitä kysyy itseltään, että riittääkö omat voimat, mutta mieleen ei tullut mitään muuta kuin että näillä mennään. Edelleen turvallinen ja hyvä olo kuitenkin antoi voimia jatkaa loppuun.
Kätilö haluaa mun käyvän taas pissalla. Inhottaa, mutta pakko kai se on. Pöntöllä ei tule pissaa eikä onneksi supistustakaan ennen kuin parahiksi nousen ylös ja laulelenkin sitten supistuksen lavuaaria vasten nojaten. Kätilö on kärppänä paikalla ja hieroo selkääni voimakkaasti ja mun laulaessa tuskallisesti hän alkaa laulaa selkäni takana mukana, mutta matalampaa Aaa:ta. Huomaan, että hän antaa minulle siis sävelen, oma Aaa:ni onkin päässyt kohoamana turhan korkeaksi ja kätilön esimerkistä madallan heti ääntäni ja taas huomaan, mikä vaikutus sillä on: Mitä matalampi, sen parempi. Supistuksen mentyä ohi sanon kätilölle, että tuo oli hyvä, voimakas hieronta ja matalan äänen antaminen. Pyysin, että hän sanoo miehelleni, että hän antaisi mulle matalan äänen supistuksen tullen, jos se tahtoo mulla kohota. Kätilö ohjaa miestä, minusta ei ole enää puhumaan niin pitkästi. Minä singahdan vain takaisin sängyn viereen. Tässä vaiheessa olen pystyssä koko ajan, seison siis ja nojaan etukumarassa sänkyyn. No more jumppapalloja. Sanon Jonnalle, että saa hieroa voimakkaasti.
Supistukset ottavat nyt tehoa joka kerta enemmän ja enemmän. Minun on vaikea enää keskittyä rentouttamaan itseäni, hengitys ja laulukin alkaa väkisin mennä örinäksi, murinaksi ja huohottamiseksi. Yritän kuitenkin pitää ääntä päällä, vaikka se ei ehjää Aaa:n hengittämistä enää olekaan. Sattuu niin kamalasti. Huomaan itse jostain kaiken keskeltä, että nyt alkaa olla lopulliset tapahtumat käsillä, kyllä sen vain tuntee, kun nämä viimeiset supistukset tulee. Ne tulevat tiheästi ja ne tulevat voimalla, ja sitä pystyy enää vaivoin ottamaan niitä vastaan. Vaikerrusta, ulinaa, huohottamista. Näen kätilön availevan pakkauksia, hänkin tietää valmistautua jo lähestyvään syntymään. Synnytysjakkaralle on laitettu muovi valmiiksi.
Noin klo 21.05
Kätilö on lähtenyt vielä käymään jossakin ja sitten mulle tulee supistus. Seison syvässä kumarassa edelleen sänkyyn nojaten ja supistuksen tullen tunnen kakkahädän tunnetta. Tuttu tunne tämä jo, vauva alkaa syntyä. On vaikea puhua, kun supistaa ja painattaa, mutta saan vaikerrettua miehelle, että "soita kelloa, nyt se syntyy". Tässä kohtaa pelko ja epäusko taitaa käväistä paikalla, muistaakseni vaikerran Jonnalle ja miehelle, että "pelottaa, en pysty tähän, en halua" tai jotain muuta yhtä järkevää. Se pelko, mikä tässä vaiheessa tulee (kai aika luonnostaan), pitää vain sanoa ulos. Kätilö tulee takaisin heti kellon soitosta, Jonna ja mies viestittää asian hänelle ja kätilö taitaa tässä välissä nopeasti kysyä, että saako opiskelija tulla mukaan saliin. Taidan vastata, että "ihan sama" tai jotain yhtä valaisevaa, mutta todellakin ihan sama tässä vaiheessa millään, vauva tulee nyt!
Suurin piirtein seuraavan supistuksen tullen tunnen ihan valtavaa painetta alapäässä, nyt vauva meinaa kyllä syntyä ihan väkisin ja vajoan lattialle nelin kontin polvilleni. Tässä ei taaskaan tule mitään sellaista hallittua siirtymää ponnistusvaiheeseen, tyyliin: aletaan sitten pikku hiljaa ponnistella, vaan tämäkin vauva haluaa tulla ulos ihan-just-nyt, ponnistamalla tai ilman. Joku taitaa kysyä, että haluanko siirtyä synnytysjakkaralle ja ehkä saan vastattua jotain siihen suuntaan, että ei pysty. Tunnen kuinka vauva tuntuu pusertuvan ulos ihan väkisin, taidan huutaa. Infernaalisen kamalan kauhea tunne, sattuu, halkeaa, apua. Huoneeseen singahtaa myös toinen kätilö ja se opiskelija, en tosin näe heitä enkä kai mitään muutakaan. Yritän vain pysyä siinä tolpillani, kontillaan käsieni varassa ja olla kuolematta kipuun. Hetken tuntuu taas siltä, että tästä ei veljet selvitä, näinkö hirveän tuntuista tämä olikin. Jonna ja mieheni tulevat vierelleni maahan hekin ja kuulen takaani kätilön vakavan mutta lempeän äänen: "Johanna.. Johanna, nyt hengitä ulos rauhallisesti, hengitä ulos". Siis ihan loistavia ohjeita. Tuntui nimittäin aika kamalalta olla siinä vauva puolitiessä ulos tulossa, ihan hirveä tunne. Ja jotenkin kätilön vakaa ääni sai mut aina tekemään niin kuin hän pyysi, niinpä hengitin rauhallisesti ulos pitkään ja olo helpottui heti kummasti. En muista tarkkaan, mitä tässä oikein tapahtui ja missä järjestyksessä. Luulen, että vauva syntyi noin kahdella supistuksella (ponnistusvaiheen pituudeksi on merkitty 2 minuuttia, sama kuin kuopuksen synnytyksessä jossa en ponnistanut yhtäkään kertaa). Kätilö pyysi mua levittämään jalkoja, "anna vauvalle tilaa syntyä" ja kerran tai kaksi ponnistinkin, kun kätilö pyysi. Olisikohan ollut, että ponnistin sen kerran tai kaksi, en edes mitenkään hirveällä voimalla, ja pää syntyi sillä. Aavistuksen helpotti siinä kohtaa ja kysyin, että missä mennään, mitä tapahtui. Kätilö vastasi taas rauhallisesti, että "vauvan pää on syntynyt" ja tässä kohtaa muistan ajattelleeni, että huh, pahin on takana. Seuraavalla supistuksella tai ponnistuksella solahti vartalo ulos ja siinä hetkessä tiesin, että tämä oli mun osaltani tässä, IHANAAAMAHTAVAAAUPEEETAA-EI-KOSKAAN-ENÄÄ!! Ihan rehellisesti, tämä oli mun olo.
Vauva syntyi klo 21.15.
Kuulin vauvan ottavan pari pientä rääkäisyä selkäni takana ja ajattelin, että ihanaa, vauva on ulkona, tästä se kaikki ihana nyt alkaa. En tiedä tai tiedostanut, mitä Jonna ja mies teki tässä kohtaa tai mitä sanoja on vaihdettu. Jälkeenpäin jompikumpi sanoi, että olivat joutuneet hiukan kannattelemaan mua siinä ponnistuksessa, muuten olisin mennyt naamalleni lattialle.
Kätilö ehdotti, että yrittäisin nousta lattialta sängylle ja kai siihen joku tuli hiukan auttamaankin, ei mitään havaintoa. Mutta sängylle nousin ja siinä vaiheessa näin kaikki apurit paikalla, opiskelijan ja toisen kätilön ja vauvan! Mutta kyllä sitä niin sumussa vaan hetken aina on tuon kaiken jälkeen, että siitä ei oikein jää sellaista kirkasta kuvaa ollenkaan. Synnytyksen hoitanut kätilö kuitenkin tästä taisi poistua, hänellä oli tulossa vuoro päätökseen ja hän läksi kai kirjaamaan kanslian puolelle ja toinen kätilö opiskelijan kanssa jäi hoitamaan hommat loppuun. Synnytyksen hoitanut kätilö tuli mulle sanomaan, että hän lähtee ja jotain kannustavaa sanoi synnytyksestäkin, tyyliin "hienosti meni", en muista enää sen tarkemmin. Kiitin häntä siitä, että hän oli minulle juuri oikea kätilö tähän synnytykseen.
Sain vauvan rinnalle paidan alle ja sitten me vaan ihmeteltiin, että minkänäköinen kaveri sieltä tuli. Jonna seisoi selvästi vähän taustalla (kostein silmin ;D ) ja antoi mieheni tulla sängyn viereen vauvaa katsomaan. Mulla tuli edelleen pieniä supistuksia, liittyykö se sitten siihen istukan syntymiseen, mutta ne sai vähän irvistelemään ja hengitelläkin piti aina niiden tullen. Sain kohtua supistavan pistoksen, mikä ilmeisesti edesauttaa istukan syntymistä. Pitkää napanuoraa siinä hämmästeltiin ja moneen kertaan kokeiltiin, olisiko istukka valmis syntyään. Kätilöopiskelija nyki napanuorasta monta kertaa ja pyysi mua ponnistamaankin vähäsen, mutta istukka ei ilmeisesti ollut vielä irronnut. Äärimmäisen epämiellyttävä tunne tällä kertaa muuten tuo istukkahommakin, aiemmin se on tullut musta jotenkin puolihuomaamatta. Istukkaa saatiin odotella aika kauan, puoli tuntia vauvan syntymästä, mutta mitään vuotoa ei missään ollut, joten ei huolta sen puoleen. Lopulta kätilö tuli paikalle katsomaan tilannetta opiskelijan kanssa ja vatsan päältä painamalla ja mun ponnistuksella istukka sitten kyllä tulikin ulos. Hyi, ei jää ikävä sitäkään kokemusta.
Mies sai leikata tällä kertaa napanuoran, sanoi että sitkeä oli.
Kuulin vauvan ottavan pari pientä rääkäisyä selkäni takana ja ajattelin, että ihanaa, vauva on ulkona, tästä se kaikki ihana nyt alkaa. En tiedä tai tiedostanut, mitä Jonna ja mies teki tässä kohtaa tai mitä sanoja on vaihdettu. Jälkeenpäin jompikumpi sanoi, että olivat joutuneet hiukan kannattelemaan mua siinä ponnistuksessa, muuten olisin mennyt naamalleni lattialle.
Kätilö ehdotti, että yrittäisin nousta lattialta sängylle ja kai siihen joku tuli hiukan auttamaankin, ei mitään havaintoa. Mutta sängylle nousin ja siinä vaiheessa näin kaikki apurit paikalla, opiskelijan ja toisen kätilön ja vauvan! Mutta kyllä sitä niin sumussa vaan hetken aina on tuon kaiken jälkeen, että siitä ei oikein jää sellaista kirkasta kuvaa ollenkaan. Synnytyksen hoitanut kätilö kuitenkin tästä taisi poistua, hänellä oli tulossa vuoro päätökseen ja hän läksi kai kirjaamaan kanslian puolelle ja toinen kätilö opiskelijan kanssa jäi hoitamaan hommat loppuun. Synnytyksen hoitanut kätilö tuli mulle sanomaan, että hän lähtee ja jotain kannustavaa sanoi synnytyksestäkin, tyyliin "hienosti meni", en muista enää sen tarkemmin. Kiitin häntä siitä, että hän oli minulle juuri oikea kätilö tähän synnytykseen.
Sain vauvan rinnalle paidan alle ja sitten me vaan ihmeteltiin, että minkänäköinen kaveri sieltä tuli. Jonna seisoi selvästi vähän taustalla (kostein silmin ;D ) ja antoi mieheni tulla sängyn viereen vauvaa katsomaan. Mulla tuli edelleen pieniä supistuksia, liittyykö se sitten siihen istukan syntymiseen, mutta ne sai vähän irvistelemään ja hengitelläkin piti aina niiden tullen. Sain kohtua supistavan pistoksen, mikä ilmeisesti edesauttaa istukan syntymistä. Pitkää napanuoraa siinä hämmästeltiin ja moneen kertaan kokeiltiin, olisiko istukka valmis syntyään. Kätilöopiskelija nyki napanuorasta monta kertaa ja pyysi mua ponnistamaankin vähäsen, mutta istukka ei ilmeisesti ollut vielä irronnut. Äärimmäisen epämiellyttävä tunne tällä kertaa muuten tuo istukkahommakin, aiemmin se on tullut musta jotenkin puolihuomaamatta. Istukkaa saatiin odotella aika kauan, puoli tuntia vauvan syntymästä, mutta mitään vuotoa ei missään ollut, joten ei huolta sen puoleen. Lopulta kätilö tuli paikalle katsomaan tilannetta opiskelijan kanssa ja vatsan päältä painamalla ja mun ponnistuksella istukka sitten kyllä tulikin ulos. Hyi, ei jää ikävä sitäkään kokemusta.
Mies sai leikata tällä kertaa napanuoran, sanoi että sitkeä oli.
Vauva siinä mun rinnalla otti jo ensi-imujaan tissiltä, oikein napakasti lähti imemään ja imi pitkään. Pissatkin teki mun päälle. Meille tuotiin kärryllinen syötävää, teetä, kahvia, sämpylää, mehua... Minäkin siitä lopulta nousin syömään ja vauva vietiin pesulle ja mitoille.
Mitat oli:
Pituus 51cm
Paino 3890g
Pipo 36.8cm
Mitat oli:
Pituus 51cm
Paino 3890g
Pipo 36.8cm
Meidän perheen pienin vauva! Tosin, myös ainut joka on syntynyt suurin piirtein lasketun ajan kieppeillä, siskot kun ovat kaikki kypsytelleet ja kasvatelleet itseään mahassa kaksi viikkoa ylimääräistä ollen kaikki sitten yli neljäkiloisia.
Vauvalla oli vähän alilämpöisyyttä, joten hänelle laitettiin kapalon sisään lämpöpussi ja sitten me syliteltiin häntä vuorotellen kaikki ja näpsittiin vielä lisää valokuvia. Jotain juteltiin synnytyksestäkin ja sen tapahtumista ja tunnelmista, hyvin oli meillä aikaa siinä vähän tasoittaa tunnelmia ja katsella vauvaa. Lopulta kätilö ehdotti, että minä menisin suihkuun ja sitten kohti lapsivuodeosastoa. Tässä vaiheessa Jonna sanoi lähtevänsä kotiin ja jättävänsä meidät muut vielä keskenään. Halaukset ja kiitokset Jonnalle, ja sitten menin suihkuun. Ja sen jälkeen tavarat kasaan ja lapisvuodeosastolle, josta mieskin sitten lähti kotiin päin hiukan ennen puolta yötä. Mulla meni ensimmäinen yö vauvaa tuijotellessa ja sain olla koko sairaalassa olon ajan yksin kahden hengen huoneessa. Melko rauhassa sain olla muutenkin, henkilökunta ei mua paljon vaivannut. Jos vauvalta ei olisi seurattu sokereita, en olisi varmasti nähnyt henkilökuntaa ollenkaan :D Vauvan sokereissa ei ollut muuten kertaakaan mitään huolestuttavaa, vaan ne pysyivät aivan loistavasti mallillaan. Kiitos kiitos kiitos, tähänkin olin pyytänyt apua jo etukäteen.
Vauvalla oli vähän alilämpöisyyttä, joten hänelle laitettiin kapalon sisään lämpöpussi ja sitten me syliteltiin häntä vuorotellen kaikki ja näpsittiin vielä lisää valokuvia. Jotain juteltiin synnytyksestäkin ja sen tapahtumista ja tunnelmista, hyvin oli meillä aikaa siinä vähän tasoittaa tunnelmia ja katsella vauvaa. Lopulta kätilö ehdotti, että minä menisin suihkuun ja sitten kohti lapsivuodeosastoa. Tässä vaiheessa Jonna sanoi lähtevänsä kotiin ja jättävänsä meidät muut vielä keskenään. Halaukset ja kiitokset Jonnalle, ja sitten menin suihkuun. Ja sen jälkeen tavarat kasaan ja lapisvuodeosastolle, josta mieskin sitten lähti kotiin päin hiukan ennen puolta yötä. Mulla meni ensimmäinen yö vauvaa tuijotellessa ja sain olla koko sairaalassa olon ajan yksin kahden hengen huoneessa. Melko rauhassa sain olla muutenkin, henkilökunta ei mua paljon vaivannut. Jos vauvalta ei olisi seurattu sokereita, en olisi varmasti nähnyt henkilökuntaa ollenkaan :D Vauvan sokereissa ei ollut muuten kertaakaan mitään huolestuttavaa, vaan ne pysyivät aivan loistavasti mallillaan. Kiitos kiitos kiitos, tähänkin olin pyytänyt apua jo etukäteen.
Tunnelmat synnytyksen jälkeen oli tosi hyvät. Myöhemmin osaston kätilö kysyi, että minkä arvosanan antaisin synnytykselle, asteikolla 1-10, ja sanoin että kyllä sille ihan täyden kympin voin antaa. Se meni paremmin kuin olin uskaltanut ajatellakaan. Olinhan toki asennoitunut luomusynnytykseen, sitä itse tahdoin, mutta silti olin etukäteen vielä epävarma että pystynkö siihen oikeasti vai jääkö vain kauniiksi sanoiksi. Oli todella hienoa huomata, että kun hommaan lähtee sillä valmiiksi harkitulla asenteella, niin jostain se voima vaan löytyy ja ilman mitään hammasten kiristelyjä. Itselläni on myös vahva usko siihen, että oma synnytykseni eteni niinkuin eteni (aika rauhallisesti ja lempeästi, ilman sellaista hallitsemattomuuden tunnetta mitä on ollut aikaisemmissa synnytyksissä tietyissä vaiheissa), koska olin tilannut itselleni tällaisen synnytyksen. Olin mielessäni käynyt monta kertaa läpi synnytyksen, en ehkä tietoisesti ja tarkoituksella, mutta jollain tavalla vaan miettinyt sitä että näin se minun luomusynnytys sitten etenee, rauhallisesti ja hallitusti. Ja niin tapahtui, niin että neljäs synnytykseni oli jopa hitaampi kuin aiempi (olisi voinut kuvitella toisinkin).
Hyvin vahvasti oli myös sellainen tunne, että kokonaisuus piti olla juuri tämänlainen, jotta asiat meni näin kun ne meni. Tunsin jo hyvin aikaisessa vaiheessa raskautta, että Jonnan olisi tultava toiseksi tukihenkilöksi mukaan synnytykseen, siis miehen lisäksi. Alkuun mun oli hyvin vaikea selittää, että miksi, mulla oli vain siitä vahva tunne että näin sen vain kuuluu mennä. Sain taistella vähän tuulimyllyjä vastaankin tämän asian kanssa, mutta koska koin sen asian itselleni niin oikeaksi ja tärkeäksi, niin pidin kuitenkin kiinni tästä asiasta ja pyysin, että asia järjestyy parhain päin. Jotenkin synnytyksen jälkeen mun on vielä helpompi nähdä se, että miksi se oli niin tärkeää. En suoraan sanottuna usko, että olisin välttämättä kyennyt alkaa viemään läpi tällaista luomusynnytystä, jos mulla ei olisi ollut Jonnan tukea siinä. En halua väheksyä miehen osuutta, toivon että kaikki ymmärtää sen että mieheni halusin olevan paikalla totta kai, mutta koska vaikeampaa on ollut selittää joillekin se, miksi haluan sinne vielä miehen lisäksi jonkun muun, niin itse kyllä näen Jonnan läsnäololla olleen suuren merkityksen juuri siltä kantilta, että uskalsin lähteä toteuttamaan omaa ajatustani tämän luomusynnytyksen suhteen. Molemmat, mieheni ja Jonna, tukivat minua hienosti ja tarvitsin heitä molempia, jotta kykenin viemään tämän läpi tällä tavalla.
Hyvin vahvasti oli myös sellainen tunne, että kokonaisuus piti olla juuri tämänlainen, jotta asiat meni näin kun ne meni. Tunsin jo hyvin aikaisessa vaiheessa raskautta, että Jonnan olisi tultava toiseksi tukihenkilöksi mukaan synnytykseen, siis miehen lisäksi. Alkuun mun oli hyvin vaikea selittää, että miksi, mulla oli vain siitä vahva tunne että näin sen vain kuuluu mennä. Sain taistella vähän tuulimyllyjä vastaankin tämän asian kanssa, mutta koska koin sen asian itselleni niin oikeaksi ja tärkeäksi, niin pidin kuitenkin kiinni tästä asiasta ja pyysin, että asia järjestyy parhain päin. Jotenkin synnytyksen jälkeen mun on vielä helpompi nähdä se, että miksi se oli niin tärkeää. En suoraan sanottuna usko, että olisin välttämättä kyennyt alkaa viemään läpi tällaista luomusynnytystä, jos mulla ei olisi ollut Jonnan tukea siinä. En halua väheksyä miehen osuutta, toivon että kaikki ymmärtää sen että mieheni halusin olevan paikalla totta kai, mutta koska vaikeampaa on ollut selittää joillekin se, miksi haluan sinne vielä miehen lisäksi jonkun muun, niin itse kyllä näen Jonnan läsnäololla olleen suuren merkityksen juuri siltä kantilta, että uskalsin lähteä toteuttamaan omaa ajatustani tämän luomusynnytyksen suhteen. Molemmat, mieheni ja Jonna, tukivat minua hienosti ja tarvitsin heitä molempia, jotta kykenin viemään tämän läpi tällä tavalla.
Edellisiin synnytyksiin verrattuna tämä oli hyvin erilainen. MInä olin täysin tällä kertaa mukana tässä tapahtumassa, se ei ollut vain jotain joka tapahtuu minulle, vaan minä olin mukana siinä. Olin täysin mukana supistusten aallokossa, eläen niiden mukana ja helpottaen omaa oloani tietoisilla tavoilla. Missään vaiheessa en kertaakaan käy mitään keskustelua itseni kanssa siitä, että ottaisinko kuitenkin jotain puudutteita, tai edes sitä ilokaasua. Lyhyesti sanottuna: Ei tullut mieleenkään, en yksinkertaisesti tarvinnut tai kaivannut niitä mitenkään. Supistukset teki toki kipeää, eikä se loppua kohden todellakaan ollut mukavaa, mutta jotenkin siinä oli koko ajan läsnä sellainen turva ja rauha, että tästä selvitään näillä keinoilla ja nämä henkilöt (mies, Jonna ja kätilö) ovat täällä tukemassa ja auttamassa mua. Mua auttoi myös se kokemus, mikä mulla edellisistä synnytyksistä on. Kun alkoi loppusenteillä tehdä todella vaikeasti kipeää, tiesin että nyt ollaan niin loppusuoralla että tätä ei kestä enää kauaa. Jos olisin ollut ensi kertaa synnyttämässä, tämä tieto ja sen tuoma lohtu olisi tietysti puuttunut.
Aiemmissa synnytyksissä olen ollut aina lähes kaiken aikaa makuuasennossa. Kukaan ei ole koskaan edes kannustanut pystyasentoon, päinvastoin. Epiduraalipuudutuksen laiton yhteydessä sitä on oikein joutunut petiin vaakatasoon odottamaan, että se anestesialääkäri nyt kohta juuri tulee, pitää olla valmiina petissä pistettäväksi kun se tulee, ja tähän tyyliin. Olen ollut avautumisvaiheen maate (poikkeus kuopustyttömme synnytyksessä olin tunnin ammeessa) ja kaikki aikaisemmat lapset on syntyneet siinä tutussa puoli-istuvassa asennossa. Olen jotenkin kokenut, että kätilöt ei mielellään lähde paljon muuta edes ehdottelemaan, puoli-istuva sopii heille oikein hyvin. Olen myös kokenut sen makuuasennon jotenkin kipeänä, siinä sitten makaat tuskissasi ja vedät ilokaasua minkä keuhkoistasi pääset ja puristat samalla miehen käden siniseksi, kun kipu on niin infernaalista. Taistelua, kärsimystä, tuskaa... Ne on ne sanat, jotka mulle tulee mieleen, kun mietin näitä aikaisempia synnytyksiäni. Ja tähän viimeiseen synnytykseeni en liittäisi noista sanoista mitään... no, ehkä tuskaa vähän, mutta taitaa kuulua vähän asiaankin. Käydessäni energiahoidossa hiukan ennen synnytystä minulle tuotiin viestiä siitä, että mun olisi hyvä suosia pystyasentoa synnytyksessä, se makuuasento olisi vain turhan tuskallinen. Se oli hyvä viesti se ;)
Olen äärimmäisen kiitollinen tästä hienosta kokemuksesta! Se ei saa mua ajattelemaan, että saattaisin vielä joskus haluta synnyttää lisää lapsia, enemmänkin olen edelleen helpottunut, että minun ei enää tarvitse. Neljä riittää, sekä lapsimääränä perheessä että synnytyksinä (että raskauksina!).
Olen myös kiitollinen itselleni siitä, että uskalsin olla niin rohkea. Olin rohkea, kun kuuntelin omia vaistojani jo ennen synnytystä ja olin rohkea, kun uskalsin luottaa luonnon voimaan ja itseeni luonnollisena naisena, synnyttäjänä!
Aiemmissa synnytyksissä olen ollut aina lähes kaiken aikaa makuuasennossa. Kukaan ei ole koskaan edes kannustanut pystyasentoon, päinvastoin. Epiduraalipuudutuksen laiton yhteydessä sitä on oikein joutunut petiin vaakatasoon odottamaan, että se anestesialääkäri nyt kohta juuri tulee, pitää olla valmiina petissä pistettäväksi kun se tulee, ja tähän tyyliin. Olen ollut avautumisvaiheen maate (poikkeus kuopustyttömme synnytyksessä olin tunnin ammeessa) ja kaikki aikaisemmat lapset on syntyneet siinä tutussa puoli-istuvassa asennossa. Olen jotenkin kokenut, että kätilöt ei mielellään lähde paljon muuta edes ehdottelemaan, puoli-istuva sopii heille oikein hyvin. Olen myös kokenut sen makuuasennon jotenkin kipeänä, siinä sitten makaat tuskissasi ja vedät ilokaasua minkä keuhkoistasi pääset ja puristat samalla miehen käden siniseksi, kun kipu on niin infernaalista. Taistelua, kärsimystä, tuskaa... Ne on ne sanat, jotka mulle tulee mieleen, kun mietin näitä aikaisempia synnytyksiäni. Ja tähän viimeiseen synnytykseeni en liittäisi noista sanoista mitään... no, ehkä tuskaa vähän, mutta taitaa kuulua vähän asiaankin. Käydessäni energiahoidossa hiukan ennen synnytystä minulle tuotiin viestiä siitä, että mun olisi hyvä suosia pystyasentoa synnytyksessä, se makuuasento olisi vain turhan tuskallinen. Se oli hyvä viesti se ;)
Olen äärimmäisen kiitollinen tästä hienosta kokemuksesta! Se ei saa mua ajattelemaan, että saattaisin vielä joskus haluta synnyttää lisää lapsia, enemmänkin olen edelleen helpottunut, että minun ei enää tarvitse. Neljä riittää, sekä lapsimääränä perheessä että synnytyksinä (että raskauksina!).
Olen myös kiitollinen itselleni siitä, että uskalsin olla niin rohkea. Olin rohkea, kun kuuntelin omia vaistojani jo ennen synnytystä ja olin rohkea, kun uskalsin luottaa luonnon voimaan ja itseeni luonnollisena naisena, synnyttäjänä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti