Vapaa Nainen!

Jos yhtään tunnet kutsua, niin kuuntele tuo linkkaamani laulu. Anna sen hoitaa sinua sisältä, avaa sydänkeskuksesi sille ja ota vastaan.
Tällä hetkellä tuntuu, että voisin tehdä mitä vain, kun kuuntelen tätä kappaletta. Voimabiisi, kertakaikkiaan!!

Olen kuullut kappaleen joskus ennenkin, mutta en kiinnittänyt siihen ihan näin mittavaa huomiota silloin. Eilen kuulin sen jälleen, mutta tilanne oli erityinen. Makasin joogasalin lattialla. Ympärilläni oli yli 60 hyvin vähäpukeista tai alastonta naista, jotka olivat juuri uskaltaneet kohdata itsensä rakkaudessa. Voitte vain kuvitella, millainen energia tilassa oli. Olin vähän pienemmässä kolmen naisen ryhmässä. Vuorotellen jokainen meistä makasi lattialla silmät kiinni ja kaksi muuta silitteli makaavaa hellästi kädellään ympäri kehoa. Kosketus oli hellä, rakastava... Intiimi, mutta sellaisella rakkaudella ja hyväksynnällä, ettei mieleenkään tullut mitenkään seksuaaliset vibat. Kosketuksen lisäksi korvaan kuiskailtiin ihania huomioita kauniista kehoistamme. Taustalla soi tämä Heart of the Universe -kappale ja se loi jollain tavalla juuri oikean atmosfäärin koko tapahtumalle. Muitakin kappaleita soi, mutta juuri tämä meni jotenkin ihon alle.

Mikä harjoituksesta jäi itselleni pinnalle, oli vahva tunne siitä että meidän tulisi koskea toisiamme enemmän. Eihän tämä mikään uusi oivallus ole. Sain siitä vain itse muistutuksen, miten eheyttävä ja hiilaava on kevytkin kosketus, joka välittää rakkautta ja hyväksyntää. Johtuukohan juuri siitä, että muistan jostain vanhasta ystävästä ensimmäiseksi sen seikan, että hänellä oli tapana aina hiplata kättäni kun hän oli lähellä, sillä tavalla ihanasti, "tykkään sinusta". Enää tämä ihminen ei kuulu elämääni, tiet vei erilleen ilman suurta draamaa, mutta muistelen aina lämmöllä tätä hänen tapaansa tulla liki, viattomasti ja ihanasti. Kun hän halusi koskea minua, se viestitti minulle että hän välittää minusta ja haluaa olla lähelläni.

Emmehän me paljon kosketa toisiamme. Ystävien kesken halataan, mutta siinä taitaakin olla kaikki kosketus. Enempää ei jotenkaan rohjeta rikkoa toisen ihan henkilökohtaista reviiriä. Ja sitten toisilla meistä myös on aika vahva reviiri, sellainen rikkomaton energeettinen muuri ympärillämme, joka näkymättömillä tavoillaan viestittää, että lähellemme ei ole helppo tulla. Samalla kun ikäänkuin torjumme, me olemme nälkäisiä kosketukselle, me janoamme sitä. Kun joku tulee ja laskee kätensä hetkeksi hartioillemme tai silittää ohimennen käsivartta, saamme melkein sävärit. Ihanaa, saanko tuota lisää kiitos? Emme uskalla pyytää, mutta jäämme kaipaamaan sitä. Koske minua, olen niin yksin tässä kehossa!

Yritän oikein miettiä tätä, itseni kohdalla. Miltä se tuntuu, kun joku koskee ohimennen. Huomaan, että sillä on paljon tekemistä omanarvontunteen kanssa. Samalla kun toisen kosketus tuntuu hyvältä, se nostaa minussa hämmennyksen. Miksi hän koski minuun, vaikka en ole minkään arvoinen? Pitääkö, välittääkö hän minusta? Voinki minä olla jonkun välittämisen arvoinen? Miten syviin vesiin toisen ihmisen pieni kosketus vie, miten syviä tunteita se nostattaa. Tunne tuntuu pinnassa pienenä hämmennyksenä ja ristiriitana. Ihanaa, mutta miksi hän koskee minua noin kauniisti? Olenko sen arvoinen? Voinko olla?!
Jos kyseessä on hyvä ystävä, tietoinen mieleni tietää että ystävä pitää minusta ja välittää minusta, mutta silti alitajunta nostaa nämä tunteet pintaan. Todellako, voinko olla tämän arvoinen?

Tahdotte ehkä kuulla, missä olen ollut tekemässä harjoitusta, josta edellä kerroin. Osallistun kurssille, jonka nimi on Vapaa nainen. Universumi omilla tavoillaan toi tämän kurssin minun tietoisuuteen ja jätti minut päättämään, uskallanko. Olin jo vähän saanut vihiä kurssin sisällöstä ja toimintatavoista siellä ja kyllä minua hirvitti ja pelotti. Uskallanko tosiaan!? Tunsin, miten tässä ajetaan täyttä kaasua suoraan oman epämukavuusalueeni ja pelkojeni keskiöön. Oma kehokuva. Häpeä. Kaikki.
Mutta tunsin niin suuren kutsun osallistua ja rikkoa tämä raja itsessäni, etten voinut pitkään epäröidä. Nimeni taisi olla osallistujalistassa heti kärkikolmikossa.

Tällä hetkellä mieleni tekisi kaivaa jostain pieni muistivihko ja kirjoittaa ylös kaikki ne upeat viisaudet, mitä kuulin eilen kurssilla. Pelkään että unohdan ne, kadotan kosketuksen niihin. Osa oli asioita, joita olin kuullut ennenkin, mutta vasta nyt minussa oli kolo, johon nämä asiat saattoivat asettua. Jäin miettimään montaa juttua. Sitä, miten meidän pitäisi pitää kehoa ystävänämme. Ajatella siitä kuin ajattelemme hyvästä, rakkaasta ystävästä. Mitä hän tarvitsee? Mitä voin tehdä hänen hyväkseen? Mikä saisi hänen olonsa tuntumaan hyvältä? Annanko keho-ystävälleni riittävästi lepoa, kun se viestittää sitä tarvitsevansa? Liikuntaa, kun se tarvitsee sitä? Hyvää laadukasta ravintoa? Hellyyttä, arvostusta, rakkautta? Vai lähetänkö sille jatkuvasti energiaa, joka sanoo että sinä et kelpaa, en pidä sinusta, et ole hyväksytty? Laiminlyönkö keho-ystävääni toistuvasti eri tavoin? Ja jos jatkuvasti lähetämme kehollemme negatiivista energiaa, miten voimme odottaa sen vastaavan? Kukoistuksella? Ei, niin nämä lait eivät valitettavasti toimi.
Tämä todella herätti minussa paljon ajatuksia ja uusia polkuja.

Eilinen näytti minulle myös käsin kosketeltavasti, miten se vaikuttaa ympäristöömme millaista energiaa kannamme mukanamme. Täältä kotoa lähti hyvin eri nainen, joka tänne palasi kurssin jälkeen. En puhunut kurssista paljoakaan kotona, mutta jokin minussa oli liikahtanut ja muuttunut, energia jota säteilin oli erilaista. Emme ehkä näe sitä, emme kuule, haista tai maista sitä, mutta voimme kuudennella aistillamme aistia energian toisesta ihmisestä. Ja itse sain huomata tämän siitä, miten asiat näyttäytyivät minun ja mieheni välillä. Sain kuulla ihania sulosanoja mieheni suusta, koen olevani kuin jumalatar tämän komean, ihanan ja vahvan miehen rinnalla. Tunnen itseni sellaiseksi ja hän vahvistaa sen kaikella tavalla. Kun naiseus kukoistaa, miehetkin ovat polvillaan edessämme. Enkä tarkoita tätä miestä alentavasti ja nöyryyttävästi, vaan kaikella positiivisella ja luonnollisella tavalla. Me jumaloimme miehiä ja miehet meitä, omilla tavoillamme niinkuin meidät on tähän maailmaan luotu.

Loppuun ote kurssiesittelystä:

"Miltä tuntuu olla totaalisen vapaa?

Olla vapaa ja elossa omassa kehossaan?
Olla vapaa ahdistavista ajatusrakennelmista, olla tietoinen omista peloista, vapautua turhista rajoituksista?
Hyväksyä elämä sellaisena kuin se on? Nähdä tulevaisuus houkuttavana ja innostavana?

Miltä tuntuisi ymmärtää omat tuntemukset, nousta niiden rinnalle ja oivaltaa, että kaikki tunteet ovat rikkaus ja että kuunnellessamme tunteitamme ne ohjaavat meitä, eivät kontrolloi meitä? Olla oman itsensä herra, totaalisen elossa ja tuntevana, luottavaisena elämää kohtaan? Seistä omassa voimassa, hätkähtämättä muusta kuin elämän kauneudesta ja taiasta.

Miltä se tuntuisi?
Voisiko se olla hyvän elämän alku, uusi lehti elämässä, uusi alku - ekstaasi?

Onko sisälläsi kutsu kohdata elämä kuin tanssi, antautuen ja voimakkaana, herkkänä ja totaalisen tuntevana, onnellisena - uteliaana?

Jos sisälläsi heräsi jotain kutkuttavaa - tai ehkä vähän jotain pelottavaa mutta kutsuvaa - näistä sanoista ja tunnelmista,

TERVETULOA MUKAAN 5 KERRAN KURSSIMATKALLE KANSSANI!

Olet sydämellisesti tervetullut ja kutsuttu.

Kurssikokonaisuus vie sinut vapauttavalle matkalle naiseuteesi ja ihmisyyteesi. Voit osallistua matkalle kurssi kerrallaan ja jatkaa aina seuraavalle askeleelle, jos matka kutsuu sinua eteenpäin. Kurssit suoritetaan järjestyksessä, yhdestä viiteen"

Kurssin vetäjänä toimii Kirsi Salo.

Nähkää minut!

Joskus suurimmat oivallukset tulevat hyvin hiljaa ja äkkiarvaamatta.
Minulle kävi juuri äsken niin. Tajusin jotain hyvin tärkeää ja perustavaa laatua olevaa ihan "sattumalta".

Annanpa hiukan taustaa. Olen viime aikoina innostunut valtavasti hiusten laittamisesta, tarkemmin sanottuna erilaisten lettien tekemisistä. Minun tytöillä on pitkät hiukset ja olen osannut letittää hiuksia jo lapsesta saakka, joten tarvittava materiaali on olemassa. Nyt siitä on kehkeytynyt minulle suurempikin intohimo ja olen jopa alkanut haaveilla siitä, että voisin tehdä sitä isommassakin mittakaavassa. Sitä toivetta siivittämään aloin kerätä Facebook-sivuilleni julkista valokuva-albumia kampauksista, joita olen tehnyt. Meidän tytöt siis tietävät nykyään, että lettiväkerrysten jälkeen otetaan valokuva :)

Tähän uuteen intohimooni liittyen vietin juuri iltaani selaten netistä erilaisia kampauskuvia. Katselen, että mitä kaikkea sitä voisi vielä yrittää. Samalla ajatusten taustalla kävi tuumarulla siitä, että perustaisinko oikein blogin tätä aihetta varten ja vielä senkin taustalla kai ajattelin itsekseni, että miksiköhän minulla on tarve saada tämä kaikki näytille. Ja yhtäkkiä mieleeni tuli ajatus, joka ei ole näin kirkkaana tullut mieleeni koskaan ennen: Äitini ei ole kertaakaan sanonut näistä hienoista lettikuvistani mitään! Ei koskaan. Lukuisat Facebook-kaverini, nuoret ja vanhat, ovat kehuneet niitä lukuisin sanoin, mutta äitini: Radiohiljaisuus. Kyse ei ole siitä, etteikö hän koskaan kommentoisi. Kyllä hän kommentoi, mutta vain kuvia joita lisään omista lapsistani. Kommentoidaan ja tykätään. Mutta mikään, mikä liittyy minuun: Radiohiljaisuus.
Tämän tajuaminen pysäytti minut, totaalisesti.

Aloin miettiä kaikkia niitä asioita, joissa olen hyvä. Osaan yhtä sun toista. Osaan kirjoittaa, ja sitä taitoa olen todella käyttänyt. Osaan tehdä kaunista. Meillä on kaunis koti, minulla on kaunis käsiala, osaan laittaa hiukset kauniisti... Mainitakseni nyt jotain ensiksi mieleentulevia. Olen jopa oppinut soittamaan pianoa, ihan itse, perhana!! En muista koskaan kuulleeni näistä, enkä muistakaan taitavuuksistani, mitään hyvää. Niitä ei vanhempani ole koskaan huomioineet, ikäänkuin niitä ei olisi olemassakaan. Miten vaikea olisi vaikka sanoa, kun tulee uuteen ja komeaan kotiimme ensi kertaa: "No mutta onpas teillä nyt hieno koti!" Olemme rakentaneet jo kaksi upeaa taloa nykyisen perheeni kanssa, mutta kertaakaan en ole kuullut äitini sanovan niistä mitään. Tämä oli nyt vain yksi esimerkki, ja mitä enemmän näitä ajattelen sitä enemmän niitä tulvii mieleen.
Tietyllä tavalla olen myös aikaansaava, olen mukana monessa. Olen käynyt nyt vaikka mitä koulutuksiakin, intuitiivinen parantaja, ayurvedinen hieroja... Olen näistä kertonut Facebookissa monet kerrat. Hassua, että joudun sanomaan tämän, mutta sanon kuitenkin: Äitini on tiedettävä nämä asiat minusta, koska hän on lukenut sen Facebookista monta kertaa. Mutta koskaan, edes yhtä kertaa, hän ei ole maininnut minulle näistä asioista mitään. Ei livenä, eikä linjojen takaa eikä kirjallisesti. Hän ei ole yhdellä sanallakaan osoittanut, että hän tietää minun nykyään puuhailevan sellaistakin. Ei kysymyksiä, ei kommentteja. Radiohiljaisuus.

Ei kehuja, ei kannustusta, ei mitään.
Ignorance.

Kun tämä kaikki iskeytyi tajuntaani valtavana hyökynä, tuli mieleeni jotain muutakin. Tuli mieleeni erään sukulaiseni sanat, jotka hän sanoi kerran, kun meillä oli käynnissä eräänlainen välienselvittely. Miksi sinun pitää aina olla noin huomionhakuinen? Olen ajatellut sitä usein, miksi hän näkee minut huomionhakuisena. Olenko, minä muka? Ja nyt yhtäkkiä tajuan tämän kaiken! Kyllä! Minä syydän hullun tavalla kaikkien eteen taidonnäytteitäni. Katsokaa ihmiset, minä osaan tällaistakin! Katsokaa, kuulkaa, minä voin tehdä jotain hyvää, minä osaan, minä pystyn, minä yritän! Miksi? Koska loputtomasti, loputtomasti pieni-Johanna sisälläni juoksee sen asian perässä, että äiti edes yhden kerran huomaisi minut! Huomaisi ja sanoisi sen, mitä koskaan en ole kuullut: Tyttäreni, kylläpä sinä osaat. Kylläpä sinä olet hyvä. Wau!

Perustavaa laatua, niinhän minä sanoin. Tämä oivallus on perustavaa laatua ja tarkoitan sitä, että tämän oleellisen tärkeän asian päälle minä olen rakentanut niin paljon. Olen rakentanut sille koko elämäni ajan. Olen odottanut jo yli 35 vuotta, että kuulisin kerran vanhemmiltani ne sanat, että olen hyvä, että osaan. Että kuulisin kannustuksen heidän huuliltaan, että näkisin uskon heidän silmistään, että edes yhden kerran näkisin, että he ihailevat minua jostain mitä teen! Edes kerran, jumalauta!! Viha alkaa nousta sisälläni. Pienen lapsen raivo, pettymys ja turhautuminen. Yhtäkkiä olen valtavan väsynyt tähän. Ikuiseen kilpajuoksuun tämän asian kanssa! Huomatkaa minut! Kehukaa! Kannustakaa!! Jos lapsi rakennetaan kantamaan sisällään näin suurta tyhjää aukkoa, se lapsi kasvaessaan saattaa käyttää koko loppuelämänsä sen aukon täyttämiseen ja kannettu vesi kun ei kaivossa pysy. Siksipä se aukko on siellä aina vain ja kilpajuoksu loputon, ja hyvin hyvin uuvuttava.

Lapsuuden perheessäni ei sanottu koskaan hyviä asioita. Ne ignoorattiin. Jos toin kotiin hyvin menneen kokeen koulusta, sille hymähdeltiin. Kun joku meni huonosti, räyhättiin. Koskaan, koskaan en muista että vanhempani olisi kehuneet minua. Sanoneet että näytän kivalta, tai että olen hyvä, tai että osaan jotakin. Niistä vaiettiin. Koskaan en kuullut ihailua isäni huulilta, niinpä hain sitä kuin hullu koko nuoruuteni lukuisista poikaystävistä. Hain ja hain, kuin mielipuoli. Hyväksyin mitä vain, vaikka sellaisenkin josta en edes liiemmin pitänyt, kunhan se vain tykkäsi minusta, ihaili minua! (Sen sijaan isäni ihaili kyllä parasta ystävääni ja muisti aina sanoa tälle ystävälleni kun hänet näki: "Hei kaunokki!")

Mikä ihmeen asia saisi minut lopettamaan tämän kilpajuoksun? Tekemään asioita joltain muulta pohjalta, ilman sitä sisäisen lapsen tarvetta saada vanhemmiltaan hyväksyntää?
Tällä hetkellä en osaa vastata siihen.
Miten päästää irti siitä hyväksynnän tarpeesta?

En tiedä.

Mutta tällä hetkellä olen kiitollinen tästä suuresta oivalluksesta. Tiedän, että se vie eteenpäin.

Tutuilla mailla vierahilla

Sateista kesäkuun tiistaita!
Tänään pieni poikani täyttää 1 vuotta. Haikea mieli rinnassa, vuosi on kulunut ja tästä kun aika kuluu alkaa hänen vauvavuotensa ja syntymänsä painua yhä syvemmälle muistoihin. Tuntuu jotenkin erityishaikealle. Tämän lapsen syntymä oli niin erityinen, samoin olen nauttinut valtavasti hänen vauva-ajastaan. Paljon tässä haikeudessa on varmasti sitä, että tämä on tiettävästi meidän perheen viimeinen vauva. Nyt kun hän alkaa kasvaa ulos vauvuudesta, ei meillä vauvoja enää ole eikä tule. Nyyyh. Tämä taitaa melkein aina olla naisille aika kova paikka.

Tämä minun oma elämä sitten taas... aikamoista aaltoliikettä, ei voi muuta sanoa. Välillä lennetään korkealla skyhigh-tyyliin, välillä syväsukelletaan, välillä räpiköidään pinnan tuntumassa joten kuten pinnalla ja pohjamutia potkien. Ainoa pysyvä asia tuntuu olevan muutos ja aaltoilu, ylös, alas, ylös, alas... Ei tämä sinänsä eroa mitenkään minun "entisestä elämästä", tämä pinnan räpiköinti ja ajoittaiset syväsukellukset oli kyllä tuttuja sielläkin, oikeastaan ne oli ihan sitä vakiotavaraa. Skyhigh:t siitä elämästä lähinnä puuttuivat, ajanjaksot jolloin sydänkeskus on auki ja kaikki virtaa, on rakkaus ja johdatus, selkeys ja ilo. Nykyään tuo pinnalla räpiköinti ja pohjamutien potkiskelu on niin erilaista, koska tiedostaa kaiken niin paljon paremmin. Tiedostaa oman vastuunsa kaikesta mikä omassa elämässä ilmenee ja tiedostaa, että kaikki asiat ovat olemassa syystä. Niinpä kun on erityisen paljon hankausta ja muita negatunteita sekä vanhoja toimintatapoja, se tuppaa ärsyttämään. Tietää, että samalla kun uiskentelee siellä sameassa pohjamudassa missä ei juuri eteensä näe, on olemassa kuitenkin asioille kirkas selkeys, jota ei vain juuri siinä hetkessä tahdo tai osaa itse nähdä.
Tämän tekstin otsikolla viittasin juuri tähän, että toisaalta tämä räpiköinti on tuttua, se on hyvin tuttu mielentila elämästä ennen tätä laajempaa tietoisuutta. Toisaalta se taas on nykyään vieraan tuntuista, koska tiedostan enemmän ja tiedän, että silloin kun räpiköidään ei olla ihan siellä missä pitäisi olla.

Mennyt viikko on opettanut vaikka mitä. Eniten peiliin katsomisen kautta, oikeastaan 99 prosenttisesti peilin kautta. Eipä se aina niin kivuttomalta tunnu sinne peiliin katsahtaa, mutta samalla sen aina haluaa tehdä, koska tiedostaa että ei ole muuta tapaa päästä ulos kärsimyksestä. Olen joutunut näkemään itsessäni martyyrienergian ja Minä parka -energian, jonka kautta katselin maailmaa hetken aikaa ja voin sanoa, että ei tuntunut tippaakaan kivalle. Silkkaa kärsimystä. Olin yhteydessä "luottoparantajaani" jonka kanssa pääsin asiaan kiinni ja saatoin alkaa purkaa asiaa. Olo on nyt paljon helpompi ja on vaikea edes ymmärtää, miten sitä pääsi putoamaan sellaisiin energioihin.
Lisäksi pääsin kunnon testiin, jossa minulta kysyttiin kenen sanoja lopulta uskon. Kävin henkisessä illassa, jossa eräs osallistuja sanoi minulle, että olinko tietoinen aurassani olevasta vauvasta. Hämmästyin ja hämmennyin, enkä oikein osannut sanoa mitään. Mikä vauva?? Asia jäi vaivaamaan ja laitoin siitä viestiä yhdelle ja kun hänestä ei ensin kuulunut mitään, kysyin asiaa toiselta ja kun sain sieltä vastauksen sainkin vastauksen siltä ensimmäiseltä myös ja koska näiden kahden mielipiteet menivät ristiin, aloin ihmetellä asiaa vielä henkisille ystävillekin. Mitä enemmän kuoputin tätä kasaa, sitä huonompi olo mulle tuli. Tajusin, että hain vastauksia liikaa itseni ulkopuolelta ja lopulta tästä kaikesta kuoputuksesta ja "avuttomuudesta" nousi ihan valtava häpeäkin vielä. Kaikin puoli kökkö olo ja tajusin, että nyt on lopetettava ja kuultava oman sydämen ohjaus asiasta. Tämä oli hyvä oppiläksy. Voimme pyöriä vaikka millaisen sirkuksen keskellä kuulemassa kaikkia jänniä juttuja itsestämme, mutta jos kuuntelemme vain itsemme ulkopuolelta tulevia viestejä, olemme hukassa. Koin sen hyvin selkeästi nyt, ja se fiilis joka siitä seurasi oli kaukana harmoniasta. Niinpä lopulta päätin unohtaa koko asian, päästin irti, annoin olla. Ei se asia alunperinkään ollut mitään niin ihmeellistä, että se olisi vaatinut tällaiset mittasuhteet, jotka sille tuli luotua. Vauva saattaa olla aurassa tai sitten ei ja mikä sen merkitys sitten on, niin se joskus selviää tai sitten ei. Minä annan sen asian nyt olla. Ja heti on parempi olo.

Oikea oppiläksyjen intensiiviviikko tässä takana. Mutta ei se mitään, näin jälkeenpäin asiaa katsellessa tulee vain huikaiseva kiitollisuuden tunne! Kiitos kiitos kiitos! Näinhän täällä asioita useimmiten opitaan, kantapään kautta. Luulen, että minusta tulee vallan mainio opas muille, kun tiedän tarkalleen mistä puhun ja opetan. Voin sanoa, että been there done that.

Irti pelosta

Tänään haluan kirjoittaa pelosta. Jouduin vastatusten oman suuren pelkoni kanssa ja sitä myöten tein myös paljon ajatustyötä siitä, että olisiko nyt viimeistään oikea aika päästää pelosta irti.

Niin kauan kuin muistan, siis ihan varhaislapsuudesta lähtien, olen pelännyt oksentamista. Pelko on ollut halvaannuttava ja omaa elämääni monella tapaa vaikeuttanut laatuaan. Lapsena ja nuorena se oli todella pahana, pelko koski niin omaa kuin muidenkin oksentamista. Kaikki tilanteet, joissa oksentamisen riski oli läsnä, olivat vaikeita. Huvipuistolaitteet, keinuvat laivat (matkapahoinvointi yleensäkin), humalaiset ihmiset ja niin edelleen. Muistan vielä nuorena aikuisena, kuinka kamala kokemus minulle oli tulla yöjuoksuilta kotiin yöbussilla, jossa oli paljon vahvasti humalaisia ihmisiä ja suljetussa tilassa, josta en pääse pakoon. Aivan kamalaa. Istuin ahdistuneena ja kyyläsin ympärilleni, miltä kukin näytti, näyttikö pahoinvoivalta, ehkä kohta pahoinvoivalta. Joka vuotinen vatsatautiaika on ollut minulle aina vaikea, ahdistus alkaa marraskuussa kun tiedän että kohta se alkaa ja ahdistus kestää niin pitkälle kevääseen kuin vatsatautikausi kestää. Itse asiassa olen itse todella harvoin sairastanut vatsatautia (lapsuuden jälkeen), mutta vuodesta toiseen olen elänyt lamaannuttavassa pelossa siitä, koska se iskee.

Kun lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi, tämä asia oli tietenkin ensimmäisenä mielessäni (sekä se, että podin yleensäkin sairaalakammoa, verikammoa... Jotenkin kuitenkin tunsin, että olin vain jostain syystä luonut tällaiset pelot itselleni mielen voimalla ja että rohkealla asenteella ne olisivat myös voitettavissa). Olin lapsesta saakka ollut mielettömän kiinnostunut sairauksista ja sairastamisesta, monet monet kerrat istuin kotona pyörivässä nahkatuolissa 8cm paksu lääkärikirja sylissäni. Luin sen monta kertaa, tiesin kaiken sairauksista. Minulla oli myös kova hoivavietti ja tuntui luonnolliselta kaiken tämän pohjalta, että halusin sairaanhoitajaksi, mutta sitten oli nämä kovat pelot. Jotenkin vain päätin kohdata asian ja rohkeana tyttönä menin sairaanhoitajakouluun (Oikeasti juttu meni niin, että pelosta johtuen jänistin, en mennyt ollenkaan pääsykokeisiin joihin minut kutsuttiin. Silti minulle tuli myöhemmin kotiin kirje, jossa kerrottiin kuinka paljon olen pisteitä saanut pääsykokeessa ja haastattelussa, ja minut toivotettiin tervetulleeksi kouluun. Tajusin jo silloin, että nyt on kohtalo pelissä ja minun on kai tarkoitus mennä.) Sairaalaharjoittelut oli minulle vaikeita, kyllä. Oksennuspelko varjosti kaikkea, enkä kehdannut kenellekään kertoa siitä. Kirurgian osastolla ollut harjoittelu oli erityisen vaikea, koska meidän piti noutaa heräämöstä potilaita, jotka olivat olleet leikkauksessa, ja niinhän siinä välillä kävi että pahoinvointinen potilas oksensi jo matkalla osastolle. Jotenkin selvisin ja pikkuhiljaa aloin päästä pahimmasta pelosta. Sairaanhoitajan uran edetessä alkoi pelko hellittää sen verran, että pystyin ihan hyvin kohtaamaan oksentelevan potilaan, jos kyseessä ei ollut tartuntavaara (siis vatsatauti ja sairaalamaailmassa oksentelut harvemmin johtuu siitä). Olin ylpeä itsestäni, tiesinhän miten suuresta pelosta oli ollut kysymys. Eri asia oli sitten sairaalamaailmassa tuttu vitsaus, noroviruksen hyökkääminen lähes koko osaston kimppuun. Näissä tilanteissa olin superahdistunut, jynssäsin käsiäni ja en uskaltanut edes ruokatauoilla syödä mitään, etten vain tulisi vieneeksi noroa ruoan mukana elimistööni. Joka potilashuoneessa oli vastassa ripuloiva tai oksenteleva potilas. Teki mieli jäädä sairaslomalle, töihin tuleminen oli kamalaa. En kuitenkaan koskaan saanut noroja, vaikka kollegat saivat.

Edelleen vatsatautiset ihmiset on niitä, joita pelkään "kuollakseni". Tässä asiassa apuun on tulleet tietenkin lapseni. Heidän kanssaan olen joutunut kohtaamaan vatsatautia oksentelevan ihmisen montakin kertaa ja siinä asiassa on vain pitänyt hellittää pelosta jollain tapaa. En voi paeta paikalta (vaikka siitä aina haaveilenkin, että matkalaukku käteen ja äiti karkaa viikoksi mummolaan, kun tauti iskee perheeseen). Edelleen vatsatautikausi on ollut itselleni vaikea, jatkuvaa ahdistusta. Tätä tehostaa mukavasti Facebook, jossa tätä asiaa jaetaan oikein auliisti. Pahimpina aikoina saa lukea joka päivä useamman päivityksen siitä, kuinka yrjö on tullut taloon. Ymmärrän kyllä nämä päivitykset, olen niitä tehnyt itsekin. Mutta sen voin kyllä sanoa, että voi miten vihaan niitä päivityksiä! Ihan vain koska olen jo oppinut mitä se minussa itsessäni saa aikaan. Ahdistus nousee ja se pysyy pinnassa tukevasti, kun saan lukea joka päivä miten yrjö on tullut kylään nyt tuonnekin, ja tuonne ja tuonne... Kyllä se kohta varmaan tulee meillekin, pakkohan sen on, kun se tulee kaikille muillekin. Tällainen pelossa eläminen on _todella_ kuluttavaa ja raskasta. Olen ollut pitkään erittäin kyllästynyt koko pelkoon, koska olen alkanut näkemään miten se rajoittaa minua, mutta en oikein ole tiennyt mitä tehdä. Itse asiassa olen ajatellut mennä energiahoitoon hoitamaan ihan vain sitä asiaa, mutta en ole saanut aikaiseksi.

Nyt tämän vuoden osalta olen jo alkanut huokaista helpotuksesta, viikon päästä on jo kesäkuu ja vatsatautikausi on jo taatusti ohi. Jossain vaiheessa aivan vähän aikaa sitten tuntui, että vatsatauti oli ihan jokaisella vuorotellen ja me Kultapossukerholaiset vain porskutimme terveinä. Olin kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä. Kunnes sitten viime yönä puolen yön aikaa esikoisemme alkoi yhtäkkiä oksentaa rajusti. Ensimmäinen tunne oli taas se pelko ja paniikki, "voi ei, ei tätä!" Välittömästi alkaa se rulla kiertää päässäni, missä aikataulussa tämä tauti kiertää koko perheen, minkälainen kärsimys tässä onkaan edessä. Koko talven olin ajatellut mielessäni sellaista kuvaa, että jos täällä joku alkaa oksentaa, niin minä otan vauvan ja terveet lapset kainaloon ja lähden vaikka yötä vasten pois kotoa viikoksi. (Jättäisin miehen hoitamaan sairasta lasta, koska hänelle tämä asia ei ole ihan näin iso peikko kuin minulle.) Nyt kun esikoinen sitten alkoi oksentaa, ei tämä lähteminen kyllä tullut mieleenikään vaan jotenkin kuitenkin tulee se tunne, että hemmetin ikäväähän tämä on mutta nyt minua tarvitaan täällä. Sillä välin kun mies hoitelee lasta ja auttaa häntä suihkuun, minä haen vatsatauti-pakkini esiin. Kloritea, suihkupullo, kertakäyttöhanskoja, käsidesi... Laitan hanskat käteen ja siivoan kahden huoneen lattialta oksennukset ja tarkkaa hygieniaa käyttäen vien likaiset tekstiilit pesukoneeseen ja hoidan pinnat siistiksi, viimeiseksi Kloritilla pyyhinnät. Aivan viimeiseksi pesen kädet ja myös jalat (paljain jaloin tassuttelin lattioilla, joihin oksennusta oli roiskunut) ja laitan käsidesiä. Kiitos sairaanhoitajan ammatin, ymmärrän paljon hygieniasta ja aseptiikasta, ja vatsataudin iskiessä minusta kuoriutuukin melkoinen hygienianatsi täällä kotona. Ehkä siksi itsekin säästyn melkein joka kerta taudilta.
Ennen nukkumaan menoa otan vielä kaksi maitohappobakteeria ja annan miehelle samat. Esikoinen haluaa tulla meidän huoneeseen nukkumaan, joten haen hänelle varasängyn varastosta ja laitan ämpärin sängyn viereen. Koko yö aamuun saakka menee vessassa rampaten. En nuku juuri yhtään, siinä välissä kun potilas nukkuu, pelkään ja panikoin ja mietin, miksi yhä edelleen olen näin kiinni tässä pelossani. Aamulla, kun mies on jo lähtenyt töihin ja pieninkin vielä nukahtaa uudelleen, lähtee potilas katsomaan aamutelkkaria ja minä ajattelen, että ah, saan nukkua hetken. Alan olla väsymyksestä sekopäinen. aina kun alan vaipua uneen, esikoinen tulee ja sanoo, että "äiti, paha olo!" Hän on näistä lapsistani perinyt vähän oksennuspelkoa ja hän haluaa äidin henkiseksi tueksi vessaan. Niinpä käyn koko aamun puolen tunnin välein hänen kanssaan vessassa yökkimässä sappinesteitä. Väsyttää.
Kun pieninkin lopulta herää, on pakko nousta itsekin. Otan ensi töikseni kymmenen kokonaista valkopippuria veden kera, tämän olen oppinut luontaishoitojen puolelta. Pippuri tappaa pöpöt mahasta, pippureita kannattaa niellä joka päivä niin kauan kuin tautiuhka on päällä.

Yön tunteina kun mietin tätä omaa kovaa pelkoani ja ikävää tunnetta, joka siitä nousee, tajusin että ehkä tämä tuotiin minulle nyt puhdistettavaksi tämän taudin iskemisen myötä, niinkuin viime aikoina on tuotu paljon muitakin asioita jotka edustavat minussa vanhaa energiaa. Mietin, että olen kantanut tätä pelkoa, lamaannuttavaa pelkoa, mukanani jo noin 35 vuotta, eikö se ole kutakuinkin tarpeeksi? Miksi annan pelolle niin suuren vallan, pitäisihän minun tietää ja osata paremmin! Puhuin yläkertaan, sanoin että olen valmis päästämään irti tästä pelostani, pyysin opastusta ja tukea tähän asiaan. Pyysin, että mikäli tämä pelko nousee jostain entisten elämien kokemuksista tai tämän elämän kokemuksista, niin nuo kokemukset lähetettäisiin valoon puhdistettavaksi ja niiden energiasidokset minuun katkaistaisiin. Yritin myös miettiä, että miten voisin tämän kanssa työskennellä, miten saisin sen pelkorullan päässäni lakkaamaan. Ja yhtäkkiä tajusin. Pelko on sitä, että mieleni karkaa edelleni. Saatan vatsataudin iskiessä perheeseen viettää viikon siinä pelon tilassa, odottaen että koska se iskee seuraavaan ja ennen kaikkea: Koska se iskee minuun. Lähes aina käy niin, että se ei edes iske minuun ja sikäli koko pelkoni oli turhaa. (Minä kyllä hoitelisin potilaat nou problem, jos vain tietäisin 100% varmuudella, ettei minulla ole tartuntavaaraa). Tiedostan itsekin, miten raskasta aikaa nämä viikot minulle ovat, kun elän hirveässä pelossa koko ajan. Tiedostan kuitenkin senkin, että mielen karkaaminen tuleviin hetkiin piruja seinille maalaamaan on tavallaan harhaa. Ei ole mitään tulevaa hetkeä, on vain nyt-hetki enkä koskaan voi oikeastaan elää muuta kuin nyt-hetkessä. En voi oikeasti elää menneessä enkä tulevassa, niitä ei juuri nyt ole olemassakaan, joten miksi veisin energiani sellaiseen, mitä ei oikeasti juuri nyt ole olemassakaan? Tämä koskee niin menneiden kuin tulevien murehtimista. Kun elän nyt-hetkessä, täynnä kiitollisuutta siitä että juuri nyt kaikki on hyvin, luon tuleviin nyt-hetkiin itselleni sitä samaa hyvää. Kun huomioni ja energiani on keskitettynä siihen hyvään, jota minulla juuri nyt on, se henkisten lakien mukaan vetää magneettisesti puoleensa lisää hyvää. Sitä saa mitä tilaa, tämä pitää todellakin paikkaansa. Mielemme voima on valtava, ja se mihin mielemme on keskittynyt, sitä me samalla tilaamme itsellemme lisää.
Niinpä pysäytin pelkorullan päässäni ja mietin hetken nyt-hetkeä. Onko juuri nyt jokin asia, joka minulla on pielessä? Ei todellakaan. Minullahan oli kaikki loistavasti. Minä olen terve, minulla on hyvä olo, on hiljaista, kaikki nukkuvat juuri nyt ja minäkin voin käydä rauhallisesti nukkumaan. Juuri nyt on kaikki hyvin eikä minulla ole mitään tässä hetkessä, josta minun pitäisi olla pahoillani. Aloin keskittyä tähän. Huomasin, että mieleni halusi herkästi karata sinne pelkoon, se halusi herkästi karata tulevaan ja pelkorulla päässäni oli valmis lähtemään käyntiin. Jouduin palauttamaan mieleni nyt-hetkeen ja toden teolla keskittymään siihen. Mutta tajusin kirkkaasti, että ei ole muuta tapaa. Sitä olen nyt yrittänyt kantaa mukanani tänään. 
Esikoinen lakkasi yhtäkkiä jatkuvan oksentamisen ja halusi aamupalaa kuten muutkin. Annoin hänelle suolakeksiä ja hiukan jääteetä, pienen määrän vain. Hän söi sen ja voi hyvin, alkoi näyttää ja kuulostaa omalta itseltään. Seuraavaksi lapset halusivat ulos, esikoinen etunenässä. Niinpä läksimme koko sakki ulos kävelylle ja kaikessa tässä yritin keskittyä siihen, miten terveinä ja iloisina olemme täällä ulkona, enkä siihen että kohta se iskee johonkin muuhun se kamala tauti. Toki kun näen vauvan konttaavan lattioilla ja imeskelevän sitten käsiään, ajattelen että voi ei. Mieleni karkaa jo maalaamaan kaikki ne pirut seinille, kuinka inhottavaa se tulee olemaan kun tuo pikkumies sairastuu ja sotkua tulee ja kärsimystä pienelle. Mieli on siis todella voimakas ja ennen kaikkea sinnikäs. Sen taltuttaminen käy ihan työstä. Mutta tässä nyt istun, lapset leikkivät, kaikki voivat hyvin ja siinä on kaikki mihin minun kannattaa juuri nyt keskittyä. Ja kumma kyllä, on myös sellainen olo, että "okei, meillä on vatsatautia ilmassa. Jos se iskee minuun, niin sitten se iskee. Se on kurja tauti, mutta en todellakaan kuole siihen eikä se myöskään ole mitään, josta en muutenkin selviytyisi." Mitä ihmettä, mitä tämä puhe on??!!

Yksinäisyys

Olen miettinyt yksinäisyyttä.
Ihan vain koska olen tuntenut sitä.
Ja olen ymmärtänyt, että ehkä se onkin lahja, eikä rangaistus.

Kotiäitiys nyt neljännen lapsen kohdalla on ihan erilaista kuin ennen. Tällä kertaa tuttavapiirissä ei ole paljonkaan muita kotiäitejä, kaikki ovat töissä. Ensimmäisten lasten kohdalla kotona olo oli välillä niinkin sosiaalista ja vilkasta, että piti tietoisesti ottaa välillä lepopäiviä, jolloin ollaan vain kotona. Nyt ollaan sitten vain ja pelkästään kotona ja muuta ei oikein tapahdu. En näe paljoakaan perheen ulkopuolista porukkaa, paitsi silloin jos otan vastaan asiakkaita tai osallistun johonkin kurssille tai iltaan. Mutta se mikä elämästä on hävinnyt kokonaan, on yksittäiset tapaamiset ystävien kanssa. Ja nyt kun lopetin keskusteluryhmässä Facebookissa, ei tule enää edes virtuaalitapaamisia.

Tässä kyllä hyvin konkretisoituu itsellekin tämä nykyajan meno. Virtuaalimaailma, siellä ihmiset on ja siellä ihmiset tavataan. Tyydyttääkö se? Valheellisesti kyllä. Nyt kun en enää siellä yhtä paljon seurustele, tajuan että se alkaakin helposti korvaamaan kaiken kanssakäymisen. Ollaan hyviä ystäviä, mutta ei nähdä koskaan. Nähdään Facebookissa. Ystävyys onkin vaihtunut sydän-hymiöiksi ja murutteluksi virtuaalimaailmassa. Tuntuu jotenkin tyhjältä.. ja epätodelta.

Kirjoitin tässä eräänä päivänä siitä (Facebookin Tie valoon -sivulla), että kun me ihmiset kohtaamme haasteita tai negatiivisia tunteita elämässämme, me helposti haluamme kääntää selän maailmalle. Nyt saan heti kokea itse sen mitä kirjoitin. Nyt kun olen hiukan yksinäinen ja kaipaan niitä todellisia ihmiskontakteja ja tapaamisia, huomaan että sitä helposti katkeroituu ja se selkä maailmalle alkaa kääntyä. Pää puhuu kaikenlaista: "Ei sitten, jos ei kerran kelpaa. Ei kenenkään tarvi minun olemassaoloani muistaa. Sillä on kyllä aikaa kaikille muille mutta ei minulle." Ja tätä rataa. Mieli on synkkä, surettaa, on vihainen ihmisille. Tämä on juuri se vaihe, kun suljemme sydämemme ja käännymme sisäänpäin. Pitäkää tunkkinne!

Tällaisia ajatuksia ja tunteita on ollut tänään pinnassa. Kurja fiilis. Harmikseni vain huomasin, millaisen olon se tekee, kantaa raskasta taakkaa ja katkeruutta. Aloin miettiä asiaa, ja sitten mieleeni nousi että ehkä sieltä yksinäisyyden tunteesta nousee jotain arvokasta. Ehkä se, että juoksee karkuun yksinäisyyttä onkin oikeasti sitä, että juoksee karkuun jotain muuta. Mitä se sitten on? Sitä, että ei halua kohdata itseään, omaa erillisyyttään? Sitä, ettei halua joutua vastatusten sen kanssa, kuinka riität itse itsellesi?

Yritin myös ajatella, että jos tunnen katkeruutta ja jopa vihaa, niin onko ne ihan niitä todellisia tunteita. Mistä ne nousevat? Mikä todella on niiden takana? Ja hahaa, sieltä se tuttu peikko taas löytyi: Hylätyksi tulemisen pelko! Pelko siitä, etten olekaan tärkeä, että en olekaan arvokas. Ja tässä se ongelma juuri piilee. Omasta itsestään, omasta sisimmästään pitäisi kummuta sellainen arvon ja kunnioituksen ja rakkauden tunne, ettei sen jälkeen tarvitsisi ketään ihmistä enää sitä pönkittämään. Silloin sinä riität itse itsellesi ja olet kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa ihan eri lähtökohdista. Se ei ole enää riippuvuutta ja eikä sidoksissa olemista. Se on puhdasta kanssakäymistä vailla pelkoja ja omituisia energiasidoksia.

Jos aina juoksemme karkuun yksinäisyyttä, emme tule ikinä kohdanneeksi näitä asioita. Siksi ajattelin, että yksinäisyyden tunne onkin lahja. Äkkiä olenkin kiitollinen siitä, että minulle tuotiin tämäkin kokemus, koska muuten en olisi huomannut, että minulla on tämäkin "nurkka vielä siivoamatta". En olisi huomannut, että reagoin ja toimin edelleen hylätyksi tulemisen pelosta käsin ja siitä käsin, että etsin omaa arvoani itseni ulkopuolelta. Vaikka olen työskennellyt näiden asioiden kanssa jo kauan ja päässyt eteenpäin, niin silti aina vain löytyy jäänteitä tästä.  Tätähän se on, tämän polun kulkeminen. Riisut sitä vanhaa kuorta ja kuonaa itsestäsi kerros kerrokselta. Jokainen kerros palkitsee. Henkisen polun kulkeminen, ylösnousemustie, kuvataankin usein spiraaliksi. Kuljet sitä ympäri kierros kierrokselta, ja jokaisella kierroksella palaat samojen aiheiden ääreen. Jotain, mitä putsasit itsestäsi jo viime kierroksella, tulee eteesi vielä uudestaan toisessa muodossa ja aina uudestaan joka kierroksella, kunnes lopulta olet putsannut sen asian itsestäsi lopullisesti. Mutta jos et tule kohdanneeksi itseäsi, haavojasi ja "pimeyttäsi", et koskaan tulee putsanneeksi yhtään mitään. Silloin juokset laput silmillä lujaa, karkuun itseäsi ja Valon kutsua sisälläsi.

Valmistautumista

Kirjoitin viimeksi palavasta halusta viettää aikaa metsässä. Se on jäänyt päähän pyörimään ja olenkin miettinyt seuraavaa. Elän juuri nyt vaihetta, jossa olen selkeästi ottamassa suurempaa askelta Luojan työhön. Luojan työllä tarkoitan sitä, että työskentelen aktiivisesti Valon ja Rakkauden palveluksessa, toimien Valon ja Rakkauden lähettiläänä ja kanavana, tehden sitä kenties jopa päivätyökseni. Olen monesti viime aikoina affirmoinut tätä asiaa, kertonut yläkertaan olevani valmis ja halukas astumaan Luojan työhön ja palvelukseen, ja asioita on todella alkanut tapahtua. 

Nyt oivalsin, että voidakseni työskennellä vahvana ja täsmällisenä Valon ja Rakkauden kanavana, minun on pidettävä huolta omista energioistani ja kehostani erityisellä huolella. Siihen liittyy se, että pysyn itse tasapainossa, omassa voimassa, energiat hyvinä ja aura kirkkaana. Koska asustan fyysisessä kehossa ja toimin siinä, on minun pidettävä huoli myös siitä. Ollakseni puhdas kanava minun on pidettävä huoli myös tämän maa-astiani "puhtaudesta". Alan ymmärtää, että minun täytyy pitää erityistä huolta fyysisestä kehostani ja hyvinvoinnistani monipuolisesti. Minun on pidettävänä itseni tasapainossa, harmoniassa ja voimakkaana. Tähän liittyy se, että syön puhdasta ravintoa ja juon riittävästi puhdasta vettä päivittäin, liikun sopivasti, nukun riittävästi. Minun on hyvä käydä luonnossa tasapainottumassa, meditaatiokaan ei olisi pahaksi. Tähän liittyy se, etten aja sisääni matalavärähteisiä aineita, kuten alkoholia tai keholle epäterveellisiä myrkkyjä, jotka madaltavat omaa värähtelyäni ja näin vaikeuttavat työskentelyä korkeavärähteisten auttajien kanssa. 

Tunnen, että olen astumassa Taivasauttajien erityiseen valmennukseen, jossa opin monipuolisesti tulemaan Valon ja Rakkuden kanavaksi, ja tämä on yksi osa sitä. Tuntuu kuin nämä uudet ajatukset olisivat annettu minulle päähän nyt ihan erityisellä voimalla. Olen vähän ulalla vielä, miten tämän palettini järjestän ja opettelen pitämään itsestäni parempaa huolta, mutta siihenkin voin pyytää apua auttajilta.
Tunnen myös, että jokin on nyt muuttunut ja muuttumassa, mutta asiat menevät nyt eteenpäin pikkuhiljaa. Minun ei ole tarkoitus rynnistää nyt täysipäiväiseen työhön. Tunnen, että minulla on nyt vielä tärkeintä olla kotona lasten kanssa ja keskittyä omaan kasvuuni myös. Tunnen, että varsinainen kukoistuskausi on edessäpäin, kunhan aika on oikea kaikella tapaa.

Kun mietin, miten erilainen katsomus minulla on elämään nyt kuin kolme vuotta sitten, se tuntuu lähinnä huimaavalta. Miten voimakkaasti ihminen voi muuttua kolmessa vuodessa (sillä näinä päivinä siitä on kutakuinkin tasan kolme vuotta, kun sain valtavan henkisen herätyksen, ihan yhtäkkiä)! Olen todella kolmessa vuodessa kaivanut tietä omaan itseeni voimallisesti, en ole koskaan elämässäni kasvanut näin paljon kuin tämän ajanjakson aikana. Ja kolme vuotta, ne eivät ole menneet nopeasti, niinkuin yleensä tuntuu kun asioita katsoo taaksepäin. Nämä kolme vuotta ovat menneet itse asiassa aika hitaasti. Kun mietin sitä Johannaa silloin kolme vuotta sitten, sitä elämää, sitä valtavaa henkistä heräämistä, ajattelen että onko siitä todella vasta kolme vuotta? Tämä tunne johtuu varmasti siitä, että niin paljon asioita on muuttunut, että tuntuu vaikealta tajuta että niin paljon voi tapahtua niin lyhyessä ajassa. Jos olen itse muuttunut, niin on muuttunut myös ystäväpiiri, minulla on ollut oma luomukauppa, olen saanut yhden lapsen, olemme rakentaneet talon, muuttaneet kaksi kertaa, olen käynyt läpi yhden koulutuksen ja aloittanut toisen... Niin paljon on tapahtunut! Niin paljon hienoja asioita!

Hienointa minulle on kuitenkin se, mihin olen päässyt itseni kanssa. Aikamoista kivirekeä olenkin perässäni vetänyt aikoinaan, jos miettii miten paljon vanhaa tarpeetonta olen jo jättänyt lastista pois. Olen edelleen sama persoona kuin miksi olen syntynyt, mutta olen oppinut katsomaan pelkojeni taakse ja toimieni taakse. En reagoi enää niin paljon peloistani käsin, haavoistani käsin. Ja jos reagoin, yleensä olen siitä tietoinen. Olen oppinut arvostamaan itseäni paljon enemmän, olen oppinut omanarvontuntoa. Olen oppinut näkemään oman vastuuni kaikessa, mikä elämässäni ilmentyy.
Tiedostan myös miten paljon minulla on vielä työskenneltävää, mutta halusin nämä kehut antaa itselleni pieneksi tsempiksi ja kiitokseksi kaikesta tehdystä työstä.

PS: Kirjoitan minä-muodossa, mutta tunnen että tässä tekstissä oli nyt viestiä jollekin muullekin. Siitä syystä yksi kappale on isommalla fontilla, tunnen että se odottaa lukijaansa, kuka sitten lieneekään.

Metsässä

Metsästä löytyy ihmisyyden kaikki puolet. Ne nurjimmatkin.

aina en tiedä

kumpaa polkua lähtisin kulkemaan

tai kummalta puolelta puun kiertäisin

 

joskus tunnen
seisovani
rikkinäisenä ja paljaana
muiden joukossa

joskus tunnen
kantavani mukanani
vanhoja malleja, uskomuksia, pelkoja...
vanhaa karstaa oksillani
elinvoimaani tukahduttamassa

joskus tunnen
kuin minut olisi
revitty
irti juurineen
kaikki haavat paljaana
muiden niihin sorkkia

 

joskus tunnen
että jalkani
kantavat huterasti
olo on juureton
ja epävakaa 

Viime kuukausina minun on tehnyt mieleni metsään.
Lukuisia kertoja, melkein päivittäin.
Olen tiedostanut, että sieluni kutsuu minua luontoon,
tasapainottumaan,
saattamaan energiani harmoniaan.
En ole vastannut sieluni kutsuun.
En ole ehtinyt.
Olen ollut liian kiireinen.
Tiedättehän ihmiselämän,
aina liian kiire johonkin.
Päivittäiset asiat. Menot. Suoritteet.
Hälinä ja rahan tekemisen ja tuhlaamisen kilinä.
Vaikutuksen tekeminen muihin ihmisiin.
Itsensä unohtamisen kiire.

Sen jälkeen kun irrotin itseni yhdestä aikaani vievästä harrastuksesta
Olen ehtinyt käydä metsässä jo kaksi kertaa,
vaikka aikaa on kulunut tuosta vasta muutama päivä.

Metsä todella kutsuu minua.
Onneksi meillä täällä on maastoja, minne mennä.
Tänään kävin tunnin lenkillä metsässä pienen poikani kanssa.
Vaeltelimme ympäriinsä,
polkuja pitkin risteilin
ja poika pomppi vaunuissa.
Välillä pysähdyin,
otin pojan vaunuista,
laskin hänet maahan.
Istuin isolle kivelle
ja katselin kun poika kaiveli
tohkeissaan
maasta käpyjä, kaarnaa, risuja.
Hänkin näytti niin onnelliselta.
"Kiitos äiti että toit minut tänne."

Kuljin metsässä ja kuuntelin lintujen laulua
korkealta puiden oksilta.
Ei kuulunut muuta,
ei ihmisten ääniä, hälinää, puhelimien pirinää.
Ei näkynyt näyttöihinsä tuijottavia kanssaeläjiä.
Mietin, miksi me emme käytä enemmän
tätä luonnon ilmaiseksi tarjoamaa voimaa?
Me nykyihmiset olemme niin
stressaantuneita
täynnä
levottomia
hukassa
...
Miksi emme kaikki tule metsään,
joka ikinen päivä!
Miten hyvää se tekee,
keholle
mielelle
sielulle.
Aura kirkastuu,
asiat asettuvat paikoilleen,
asiat selkiintyvät,
ajatukset rauhoittuvat,
turha hälinä kaikkoaa päästä.
Olennainen jää,
tiedät mitä tahdot 

ja mihin olet menossa.
Kaikki selkiytyy.
Olo on hyvä
tasapainoinen
ehjä
maadoittunut
äärettömän onnellinen.

Minä olen hyvä.
Maailma on hyvä.
Tahdon varjella itseäni
ja tätä kaunista maailmaa.

Kunpa voisin välillä asua metsässä.
Rakentaa sinne pienen mökin.
Voisin olla siellä säännöllisesti
paossa elämän hälyä
ja välkettä.
Kuuntelisin lintuin laulua
ja tuulen suhinaa puissa
oksien rasahtelua
ja puskien heilahtelua.

En koskaan olisi enää hukassa.

-Johanna-

Irtipäästämisen voima

Sain juuri kokemuksen siitä, miten jokin asia elämässä jota pitää hyvänä ja arvokkaana asiana itselle, voikin kääntyä sinua itseäsi vastaan.
Minulla on ollut noin puolen vuoden ajan jokapäiväinen rakas harrastus. Meillä on muutaman rakkaan valoystävän kanssa ollut Facebookissa oma keskusteluketju, jossa olemme keskustelleet päivittäin ja olemme kyllä kasvaneet siellä niin tiiviisti yhteen, että näistä ihmisistä on tullut minulle ihan mahdottoman rakkaita ja tärkeitä. Tämän puolen vuoden aikana on itseni kohdalla tapahtunut ihan huikeaa kasvamista ja eteenpäin menoa, ja paljolti juuri siitä ansiosta että nämä ihmiset ovat olleet tukena, viisaina sanoina ja peileinä koko ajan. Olen kokenut vahvasti, että meidät tuotiin yhteen tarkoituksella, sillä keskusteluketjulla on ollut tarkoituksensa meidän kaikkien polun kannalta. Meidät tuotiin yhteen tukemaan toisiamme aikana, jolloin kasvamme kohisten (ja usein kivun kautta). Se miten tuo ryhmä aikoinaan tuli saatetuksi kasaan, tapahtui tuttuun tapaan puolittain sattuman kauppana. Senhän toki tiedämme, että sattumia ei ole, vaan ne ovat tarkoin mietittyjä yhteensattumia kaikki. Joka tapauksessa, siinä vain kävi niin että löysimme hyvin pian itsemme tuomassa keskusteluun omat kipumme ja haavamme, ilomme ja onnemme, ja se on ollut paikka johon olen kaiken voinut turvallisesti kantaa. Siellä on ollut vastassa rakkaus ja hyväksyntä, siellä on ollut todella helppo kasvaa. Todellisia enkeliystäviä, jollaisia joskus en tiennyt olevan olemassakaan.

No niin ja kohtuus kaikessa, niin kuin sanotaan. Minulla ei vain ole oikein taipumusta siihen kohtuuteen. Niinpä olen käyttänyt päivittäin paljon aikaa tässä keskusteluketjussa, kotona olen pitkin päivää klikkaillut itseni sisään katsomaan onko tullut uutta juttua. Kaiken mitä minulle on tapahtunut, hyvän ja ikävämmän, olen vienyt ystävieni kuultavaksi ja ennen pitkää minun ja elämäni väliin ilmestyi ikäänkuin suodatin. Suodatin kaikki asiani näiden ystävieni kautta. Sain heiltä aina hyvää näkemystä ja viisautta. Eivät he toki aina päätäni silittäneet, jos he näkivät minulla kasvun paikan he eivät todellakaan päästäneet minua niin helpolla. He rakkaudella puskivat ja hiukan piiskasivat, jotta uskaltaisin kulkea ahtaista porteista eteenpäin. Heistä ja yhteisestä virtuaalikeskustelustamme tuli itselleni elintärkeä, olin siitä oikeastaan aika riippuvainen.

Sitten tuli huhtikuu. Se kaamea huhtikuu, mistä monet henkisellä tiellä kulkevat puhuvat. Oli kardinaali suurristiä ja mitä kaikkea energiapöhinää olikaan, joka todella puski meistä kaiken vanhan skeidan pintaan eteemme tarkasteltavaksi ja pois lastista heitettäväksi, jos niin uskalsimme. Tukalaa oli minullakin huhtikuussa, todellista matalalentoa välillä. Kotona ahdisti, asiat eivät tuntuneet arjessa toimivan, voimat oli ihan loppu, jouduin katsomaan itseäni monta kertaa peiliin ja myöntämään, että homma ei pelitä, koska teen pelkopohjaisia valintoja enkä arvosta itseäni lähellekään tarpeeksi. Minulla oli toiveita miten elämäni pitäisi sujua, jotta olisin tyytyväinen, mutta silti minulla ei ollut rohkeutta laittaa niitä toiveita todeksi, vaikka siihen tarjoutui mahdollisuuksia. Tuskailin ja piehtaroin, ärisin ja murisin, ja luulenpa että valoystävilläni oli minussa kestämistä.
Toukokuu vaihtui ja olo meni ylös ja alas. Asiat eivät vieläkään vain toimineet, ketutti ja ketutti vielä enemmän, alkoi olla päiviä etten nähnyt oiken mitään hyvää missään enkä kenessäkään. Edes parhaiden ystävieni hyvät uutiset eivät hymyilyttäneet, lähinnä ketutti nekin. Teki mieltä näyttää kieltä koko maailmalle ja tunsin itseni huonoksi ystäväksi, huonoksi äidiksi ja ties miten monella tavalla huonoksi. Miten olin päässyt tähään pisteeseen? Valitin surkeuttani näille valoystävilleni ja heidän joukossaan on varsinkin yksi oikea totuuden torvi, joka soittelee rakkaudellisesti torveaan mutta ai että miten se kirvelee, kun torven toitanta osuu itseä juuri sinne oikeaan arkaan paikkaan. Juuri sinne paikkaan, jonne pitäisi katsoa mutta ei haluaisi (ja rakastan Totuuden torven soittajaa suuri siksi!!) Hän yritti minulle sanoa, miten kierrän samassa suossa kokoajan kun en suostu päästämään irti tietyistä uskomuksistani ja peloistani. Niin totta, niin totta.
En tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä minulla vain tuli tunne, että minun pitää hypätä. Hypätä pelkojeni tuolle puolen. Yksi suurimmista peloistani on hylätyksi tulemisen pelko, se vaikuttaa monen tekoni, valintani ja toimeni taustalla. Minulle tuli tunne, että energiani ovat levällään pitkin poikin, mitään ei ole minulla itsellä. Olin levittänyt energiani sinne virtuaalikeskusteluun, jossa suodatin kaikki asiani koko ajan. Nämä ihmiset olivat minulle niin rakkaita ja läheisiä, että joidenkin kanssa tunsin olevani kuin siiamilainen kaksonen energiatasolla (tämäkin osuva kuvaus tuli sieltä jonkun valoystävän viisaasta suusta ja osui kyllä kohdilleen). Minä olin hyvää vauhtia tukehduttamassa omaa itseäni ja voimaani sillä, että ripustauduin liikaa. Ensin ajattelin, että jos yritän olla pois keskustelusta vaikka viikon. Tiesin, että se ei tulisi onnistumaan, en malttaisi olla vilkaisematta mitä toisille kuuluu. Jotenkin tunsin, että se ei riitä. Minun todella piti hypätä. Minulla oli vahva tunne, että minun pitää sanoa itseni ihan kokonaan irti keskusteluryhmästä, itse asiassa sain tähän ihan suoraa viestiä yläkerrasta. Voi miten se pelotti! Ajattelin, ettei minua ole olemassakaan sen jälkeen kun lähden siitä ryhmästä. Vanha hylätyksi tulemisen pelko nosti vahvasti päätään. Pelkäsin, että jos lähden, minä unohdun ja katoan. Silti tunne oli hyvin vahva, se tunne että minun on tehtävä niin kuin ohjataan, koska muu olisi itsepetosta ja kulkemista taaksepäin. Niinpä minä kerroin ystäville, että näin on tehtävä ja koska he toimivat aina rakkaudesta käsin, he ymmärsivät sen täysin. Ja sitten se pelottava klik, ja olin ulkona viestiketjusta. En enää pääse sinne lukemaan viestejä.

Ensin tiirautin muutaman kyyneleen. Käytin myös aika monta tuntia kuunnellen joka mutkassa pääni hälinää siitä, että mitäköhän ne muut nyt ajattelee, ja mistäköhän ne nyt puhuu ja mitäköhän ne nyt minusta tykkää jne. Uudestaan ja uudestaan. Sitten pysäytin itseni ja sanoin, että "lopeta!!" Oikeastaan oli hyvä huomata, miten paljon minä ajattelin heitä koko ajan ja sitä, mitäköhän ne nyt ajattelee kun minä tein näin, vieläkö minut hyväksytään jne. Minun ja maailmani välissä oli edelleen se suodatin, se suodatin on se "ne muut". Mitäköhän ne muut ajattelee? Niinpä niin. Sanoin itselleni tiukasti, että nyt on aika keskittyä siihen, mitä Johanna ajattelee. Ja niin se mielen pälinä sitten lakkasi ja tilalle astui huikaiseva voiman ja onnen tunne. Olin äärettömän ylpeä siitä, että olin toiminut pelosta huolimatta niin kuin minulle oli parhaaksi. Tunsin, miten yhtäkkiä kaikki voima ja energia on minulla itselläni, minä pystyn mihin vain! Nautin suunnattomasti voimakkaasta itsenäisyyden tunteesta, mikä suorastaan yllätti minut! Tapahtuipa mitä tahansa, vain minä yksin olin ottamassa sitä vastaan, sitä ei enää jaeta moneen osaan ystäville. Vain minä, minä päätän kaikesta itse enkä minä koko ajan kysele muilta. Ja voi miten paljon enemmän minä olen taas läsnä omassa elämässäni, siinä arjessa ja kaikessa.

Ja mikä kummallisinta, heti kun uskalsin päästää irti, jokin energiatasolla muuttui myös ja asiat lähtivät liikkumaan. Heti lähti tapahtumaan asioita, minä pääsin eteenpäin omissa suunnitelmissani, joiden kanssa olen vain junnannut ja tuskaillut ja etsinyt tapaa ja tietä. Miten, milloin ja miten minusta muka on mihinkään. Näitä olen kelannut ja nyt yhtäkkiä vain huomaan meneväni kovaa eteenpäin ja se kaikki tulee luonnostaan, puskematta. Yhtäkkiä saan asiakkaita hoitoihin, minulle ihan vieraita ihmisiä, juuri sitä mitä olen odottanut. Tämän irtipäästämisen jälkeen sain oman voimani takaisin ja se näyttäytyi uutena rohkeutena, uskallan sanoa asiat ja uskallan seistä sen takana mitä tunnen, koska minulla on oma voima itselläni. Ero on valtava!
Se todella pitää paikkansa, että joskus meidän vain on uskallettava päästää irti vanhasta, jotta uusi voi ilmentyä.

Itse uskon, että löydän jonkun minulle paremman tavan olla valoystävieni kanssa yhteydessä. He ovat edelleen minulle tärkeitä ja rakkaita, mutta sain arvokkaan oppiläksyn siitä, miten paljon itsestään kannattaa antaa ja mikä on liikaa.

Kiitollinen kaikesta tästä!!!

Kirje Universumille

Olen jo viikkotolkulla kantanut mukanani kasvavaa listaa asioista, joita pitäisi hankkia, pystyä hankkimaan tai muuten vain saavuttaa. Ne kalvavat mieltäni ja tulevat ajatuksiin monta kertaa päivässä. Kyse on ihan materiaa olevista asioista kuin myös hiukan abstrakteimmista asioista.
Päätin kirjoittaa kirjeen Universumille, listata siihen kaikki nämä asiat ja sen jälkeen tietäisin, että ne ovat luotettavissa käsissä ja minun ei tarvitse niitä kokoajan miettiä.

Kirje Universumille toimii vähän samalla tavoin kuin aarrekartta-työskentely, josta siitäkin minulla on tuoretta kokemusta. Julkaisen oman kirjeeni Universumille rohkaistakseni sinuakin kirjoittamaan omasi, kun tunnet siihen tarvetta.
Muista olla pyynnöissäsi tarkka, mieti tarkkaan mitä pyydät. Olen katsonut parhaaksi ryydittää omia pyyntöjäni vielä sillä toteamuksella, että kaikki pyynnöt toteutuisi kuitenkin minulle parhaalla mahdollisella tavalla, siis minun korkeimmaksi parhaakseni.
Rakas Universumin Korkein Voima,
Rakas Sielunenkelini,
Rakas Suojelusenkelini,
Rakas Henkioppaani
sekä kaikki ne taivaiset auttajat, jotka voitte minua näiden asioiden kanssa auttaa.

Pyydän itselleni niitä asioita, joita olen tähän alle kirjoittanut.
Kiitos, että autatte minua saavuttamaan ne, kaikki minun korkeimmaksi parhaakseni.

Kiitos Kiitos Kiitos !

- Hieronta-asiakkaita, myös maksavia
- Energiahoitoasiakkaita, myös maksavia
- Näkyvyyttä ayurvedisenä hoitajana ja energiahoitajana, mainontaa, NETTISIVUT!
- Asiakkaita kirjallisiin kanavointeihin
- Lastenhoitoa lapsilleni, omaa aikaa, aikaa yhdessä mieheni kanssa ilman lapsia

- Esikoiselle verhot
- Tyttöjen huoneisiin pimennysverhot
- 3 valkoista pitkähelmaista aluspaitaa
- 2 mustat legginsit
- 3 kesämekkoa
- Ballerinat tms
- Hierontahuoneeseen tapetti, sisusteet, verhot

Kiitos Kiitos Kiitos !


Olen mennyt mukaan kurssille, joka kouluttaa ayurvediseksi hoitajaksi. Kaksi osiota on jo käyty ja tällä hetkellä teen kahta eri hierontaa: Kokovartalohierontaa sekä käsi- ja jalkahierontaa.
Aivan ihania hierontoja ovat molemmat ja niitä on myös erittäin ihanaa tehdä. Teen edullisesti harjoitushoitoja ja tarvitsen asiakkaita. Otin yhden kotimme makuuhuoneista käyttööni ja pistin sinne pystyyn hierontahuoneen, jossa voin hoitoja tehdä.
Ja yhtä lailla teen intuitiivisia energiahoitoja, niitäkin vielä edulliseen harjoitushintaan. Energiahoitoa voidaan tehdä lähihoitona tai kaukohoitona. Kirjalliset kanavoinnit ovat ihan erityisalaani ja niitäkin teen korvausta vastaan. Minut tavoittaa sähköpostista tievaloon(at)hotmail.com.

Siirryin tässä kevään mittaan äitiyslomalta hoitovapaalle ja kun perheen pienin ei ole vielä vuottakaan, ei ole vielä kiirettä miettiä työasioita täysipainoisesti. Kuitenkin itsellä olisi jo halu alkaa vähän tekemään asioita ja saada jokin kurkistus tulevaan sen osalta, että mitä siellä edessä mahtaa olla ammatillisesti. Jotenkin vain tuntuu, että kaikki vaihtoehdot, mitä itsellä on mielessä, joko vievät rahaa (opiskelu) tai ainakin vaativat paljon rahaa alkuunsaamiseksi (yrityksen pystyyn paneminen). Ja tarkoitus olisi kuitenkin saada rahaa... Huomaan, että pyörin näissä asioissa hyvin pelkopohjaisissa ajatuksissa ja tunnelmissa, enkä tahdo löytää itsestäni varmuutta ja rohkeutta, tahi edes uskoa siihen että kaikki onnistuisi. Tiedän mitä haluan tehdä, mutta minua pelottaa voinko elättää sillä itseni. Siihen on todella haastavaa juuri nyt saada rohkeus ja varmuus.

Ylösnousemus -mikä se on?

Viimeisimpien postauksieni jälkeen sain lähipiiristä kummastuneen ja hieman huvittuneenkin katseen kera esitetyn kysymyksen: Mistä kumman ylösnousemuksesta sinä puhut?
Osasin odottaa sitä. En oikeastaan mielellään käytä tuollaisia sanoja, koska siitä tulee mieleen eri uskontojen hierarkiset tavat (kun teet nämä ja nämä asiat, kuten kaste/konfirmaatio jne, saavutat tämän ja tuon. Asioille on siis ikään kuin ehtoja ja ja ulkoapäin tuotoja etappeja...). Ylösnousemus on tietysti myös vahvasti käsite, jonka kristittyinä näemme tietyssä valossa. Ja ihan samasta asiasta ei nyt ole kyse.

Yritin miettiä sanoja ylösnousemuksen selittämiselle ja sitten aloin etsiä sanoja muista lähteistä. Oman selittämisen sijaan taidan tässä kohtaa käyttää lainasanoja, jotka tulevat Diana Cooperilta (referoituna):

"Elämme yhtä maailmanhistorian ihmeellisintä aikakautta. Koskaan koko universumin historiassa maaplaneetta ei ole ollut näin suuressa siirtymävaiheessa, millä tarkoitetaan planeettamme ylösnousemusta eli kohoamista kolmannesta ulottuvuudesta viidenteen. Olemme kaikki siunattuja saadessamme olla täällä maan päällä juuri tänä aikana. Meillä on nyt upea mahdollisuus henkiseen harppaukseen, mikäli itse näin haluamme. Ylösnousemus tarkoittaa sitä, että me nostamme värähtelytasomme valon tasolle ja koska kaikki ajatuksemme, tunteemme ja tekomme ovat aurassamme olevaa värähtelyä, niin kyetäksemme tuohon siirtymään meidän täytyy käydä läpi aikamoinen puhdistautumisprosessi. Vasta silloin säteilemme korkeammalla tasolla ja elämme ilossa ja vapaudessa
On olemassa muutamia väärinkäsityksiä, joita ihmisillä liittyy käsitteeseen ylösnousemus. Jotkut luulevat, että se tarkoittaa sitä, että kohotessa korkeammille tasoille otetaan mukaan fyysinen keho. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa.
On tosin ollut aikoja, jolloin maaplaneetalle inkarnoituneessa kehossa ei ollut mahdollista nousta valoon ja jäädä yhtä aikaa fyysiseen kehoon.
2000 vuotta sitten ihmisten värähtelytaso oli niin alhaalla, etteivät silloiset kehot olisi kestäneet ylösnousemukseen tarvittavaa valomäärää. Tuolloin ylösnoustiin niin, että otettiin fyysinen keho mukaan. Nyt tilanne on toinen, koska olemme ihmisinä ja ihmiskuntana kehittyneitä noista ajoista.
Älä siis murehdi perheesi jättämistä. Kukaan ei pyydä sinua leijumaan ulos avoimesta katosta. Vapautumisen tielläsi pysyt lujasti ja onnellisesti ratin takana eli elät kuten aiemminkin mutta hehkut, loistat ja säteilet korkeamman värähtelytason valoa.
Vapauduttuaan ihminen elää jatkuvasti viidennessä ulottuvuudessa. Nyt on heräämisen aika, ja valotyöläiset ottavat yhä enemmän paikkansa päästämällä irti väärästä egostaan."

Itse olen alkanut nyt puhua enemmän ylösnousemuspolulla olemisesta, koska viimeisen puolen vuoden aikana olen todella alkanut tuntea että olen keskellä valtavaa puhdistusprosessia ja irtipäästämistä. Päästän siis irti kaikista niistä itseäni rajoittavista malleista, uskomuksista ja muureista, joita olen elämäni (ja menneiden elämieni) aikana itselleni luonut. Koskaan elämässäni en ole ollut tällaisen muutoksen keskellä ja jotenkin tunnen myös että minä olen ikään kuin "liukuhihnalla" jossa asiat tulevat eteeni, ilman että minä kokoajan valitsen että "seuraavaksi voisin puhdistaa tuon ja tuon asian". Olen tehnyt valintani kerran, jollain tasolla olen tehnyt valinnan lähteä tälle tielle ja tässä nyt ollaan, "liukuhihnalla".
Puhuttaessa ylösnousemuksesta nähdään helposti vain se päämäärä. Sitten kun olet ylösnousemuksesi suorittanut, olet valmis. Mutta niinhän se ei ole. Kyseessä on matka, polku, ja se itsessään on ihana ja arvokas. Elämäähän täällä ollaan elämässä eikä odottamassa jonkun tietyn hetken koittamista.

Siirtyessämme eteenpäin omalla polullamme alamme integroida yhä korkeampia värähtelyitä itseemme. Se on kova paikka kehollemme ja niinpä kehomme muuttuu mukana, kun kuljemme eteenpäin. Taannoin moni jakoi Facebookissa sitä uutista, jossa kerrottiin tiedemiesten testanneen veden reagointia erilaisiin energiataajuuksiin. Valitettavasti minulla ei ole nyt sitä linkkiä jakaa tähän enkä edes muista koko juttua kovin selvästi, mutta pääpiirteissään se meni niin, että kun vettä pidettiin korkeiden energiataajuuksien läheisyydessä, se alkoi vaikuttaa veden rakenteeseen. Tämä oli nyt hyvin karkea selitys aiheesta (jos joku löytää linkin, niin vinkatkaa minulle). Ja kun oma kehomme muodostuu suurelta osin vedestä, sama asia on nähtävissä myös siinä. Muutumme solutasoa myöten kun kuljemme eteenpäin ylösnousemuspolulla. Kehomme muuntuu pikkuhiljaa, tästähän puhuttiin tuossa edellä Diana Cooprin sanoissa. Mikään ei tietysti tapahdu hetkessä. Itse koin tämän nyt vahvasti juuri äsken. Olin muutaman päivän todella korkeissa energioissa, en oikein osaa selittää mistä se valotykitys johtui, mutta saatoin aistia sen kyllä joka tavalla (kaksi aiempaa postaustani kirjoitin sinä aikana ja ehkä se välittyy niistäkin). Oli tunne, ettei sieluni mahdu tähän kehoon, olin täynnä valoa ja rakkautta, sydänkeskus oli apposen avoimena. Se oli huikea tunne, se on jopa sanojen ulottumattomissa. Menin vielä sunnuntai-illalla nukkumaan aivan täysin näissä svääreissä ja maanantaiaamullakun heräsin huomasin jonkun muuttuneen. Olin väsynyt ja hiljainen. Hurja keveys ja virtaava energia oli poissa, olin taas jalat vahvasti maan pinnalla, olin hiukan uupunut mutta rauhallinen. Tajusin sen kyllä heti, että kehoni ei ole vielä valmis olemaan jatkuvasti noin korkeissa energioissa. Se väsyy ja uupuu ja se tarvitsee lepoa.
Kun alat pikkuhiljaa muuttaa sitä omaa värähtelytasoasi korkeammille taajuuksille alat myös henkisten lakien mukaan vetää puoleesi asioita, jotka sopivat tuohon sinun nykytaajuuteesi. Käyttäen itseäni esimerkkinä olen vetänyt puoleeni mitä upeinta matkaseuraa, ihmisiä joiden kanssa energiamme kohtaavat ja taajuus on sama. Samalla tämä on tarkoittanut vanhan taaksejättämistä, mutta sen ymmärtää kun alat tuntea ettet oikein enää sovi yhteen kaiken vanhan kanssa. Ei ole enää yhteistä taajuutta, it really makes sense.

Alkuaikoina, kun olin kokenut henkisen heräämisen, olin valmis menemään mihin tahansa tapahtumaan tai koitokseen, jossa vain puhuttiin näistä asioista jotenkin. Imin itseeni kaikkea kuin sieni. Nykyään olen jo melko valikoiva. Tarjollahan on vaikka mitä, siitä ei ole pulaa. Mutta en enää osallistuisi mihin tahansa enkeli-iltaan tai menisi kenen tahansa energiahoitajan pakeille ja tässä nimenomaan tunnustelen sitä energiaa ja taajuutta millä toimitaan. Resonoiko tämä tapahtuma tai ihminen minun kanssani samalla taajuudella? Tunnistan kyllä melko nopeasti, mitkä asiat ovat minua varten ja mitkä ei ja se onkin melkoisen hyvä vaisto olla olemassa. Vain omaa vaistoaan eli intuitiotaan kuuntelemalla voit toteuttaa omaa elämänpolkuasi. Silloin kuljet ikään kuin elämänvirrassa, jossa sinun tiellesi tulee juuri ne asiat, joiden on tarkoitus sinun korkeimmaksi parhaaksesi. Voit tehdä jatkuvasti valintoja, eikä ole olemassa oikeaa ja väärää sinänsä, on vain erilaisia valintoja. Kukaan missään ei tuomitse sinua mistään valinnastasi. Mutta sen olen oppinut, että jos valitset vastoin sydämesi ääntä, niin melko nopeasti saatat löytää itsesi niin sanotusti ryteiköstä.

Tulipa mieleeni kun mainitsin tuon, että viimeisen puolen vuoden aikana olen todella lähtenyt voimakkaasti puhdistumisprosessiin, että käydessäni viime kevättalvella Jukka Viertomantereen vastaanotolla (hän on astrologi ja jonkinsortin "näkijä", tekee hyvin omanlaisiaan tulkintoja!) , hän sanoi silloin (olin raskaana) että kun vauvani on syntynyt, alkaa minun henkisellä tielläni aivan uusi vaihde. Nyt vasta muistin tuon ja tajusin, että hänen sanansa kävivät toteen täydellisesti.

Hetki kiitokselle

Kiitos tästä ihanasta aurinkoisesta päivästä, jossa on jo lupaus keväästä.
Kiitos syvästä ilosta ja onnesta sydämessäni.
Kiitos että saan elää ilossa ja sydän täynnä rakkautta.
Kiitos että voin myös jakaa eteenpäin tuota rakkautta.
Kiitos, että saan tehdä Luojan työtä.
Kiitos että saan välittää valoa ja rakkautta eteenpäin sitä tarvitseville.
Kiitos, että saan tehdä yhä enemmän Luojan työtä ja että saan eteeni yhä suurempia tehtäviä.
Kiitos, että saan toimia valotyöntekijänä, muita opastaen.

Kiitos, olen nyt valmis siihen sydänjuuriani myöten, olen valmis aloittamaan päätoimisesti Luojan työssä.
Kiitos, että saan kulkea omaa ylösnousemuspolkuani.
Kiitos, että saan olla mukana auttamassa Äiti Maata ylösnousemuksessa.
Kiitos, että minulla on tukijoukot joita en olisi edes osannut toivoa.
Kiitos minulle niin tärkeistä valoystävistäni, kiitos aivan jokaisesta valosiskosta.
Kiitos, että elämä haastaa minut jatkuvasti, jolloin opin kokoajan.
Kiitos että peileinäni toimii myös ihmisiä, jotka eivät tunnista ja tunnusta samoja asioita kuin minä.
Kiitos, että minulla on kyky kanavoida ajatukseni kirjoitukseksi.
Kiitos miehestäni, kiitos rakkaudesta välillämme.
Kiitos jokaisesta lapsestamme.
Kiitos suojelusenkelini Daniel, kulkemisesta rinnallani joka hetki.
Kiitos henkioppaani ja mentorini, että saan tutustua teihin paremmin tulevana aikana.

Kiitos kiitos kiitos!

Tässä kohdin matkaa

Viime päivinä minulle on tuotu useasta suunnasta pieniä välähdyksiä siitä, millä tavoin tulen tulevaisuudessa ammatillisesti toimimaan. Itselläni se asia on ollut melkoisesti ajatuksissa viime aikoina, ei hermostuneesti ja stressaten vaan ainoastaan tiedostaen että jotain tulee eteeni kun aika on oikea. Minulla on jo yksi ammatti, olen sairaanhoitaja. Jotenkin olen vain syvällä sisälläni vahvasti tiennyt jo pitkään, etten tule tekemään sitä työtä. Tiedän sen nyt, en tule toimimaan sairaanhoitajana, minun varalleni on jotain muuta. Nyt tunnen hiukan sen tehtävän energiaa jota minulla on, kiitos monien päähäni tulleiden ajatusten ja ideoiden sekä niiden viestien, joita on tullut muiden ihmisten kautta. Kiitos kiitos kiitos, että olen saanut raottaa verhoa vähäsen. Olen saanut syvän varmuuden siitä, etten koskaan tule toimimaan missään kovin arkipäiväisessä "kahdeksasta neljään" työssä. En tule juoksemaan missään oravan pyörässä. Tulen tekemään ihan omaa juttuani, jotain missä toimin jonkinnäköisessä yhteisössä ja sen sisällä teen sitä omaa juttuani sekä osallistun sen yhteisön pyörittämiseen. Olen saanut myös vihiä siihen, mitä tuo toiminta voisi olla, ihan yleisiä linjoja. Nyt sisälläni on varmuus. Tiedän että tie vie eteenpäin ja polun varrella on oikeat opasteet minua johdattamassa. Tällä hetkellä minun ei tarvitse tietää enempää, se ei ole ajankohtaista ja enempi tieto tulevasta vain sotkisi sitä asiaa, johon minun pitää keskittyä juuri nyt tässä kohtaa. Nyt on minun aika kasvaa itse ja olla lasteni lähellä. Tässä kohtaa tarvitsen rauhaa elämääni, jotta voin tehokkaasti keskittyä muutoksiin itseni kohdalla. Kiitos kiitos kiitos todellakin!

Viime aikoina olen myös päässyt katsomaan matkaani menneeseen suuntaan. Välillä on hyvä katsoa sen verran taakse, että näkee miten pitkälle onkaan tullut. En haluaisi huolestua siitä, että pidätte minua brassailevana besserwisserinä, kun puhun näin, mutta ollakseni aivan rehellinen olen ihan äärettömän ylpeä itsestäni ja onnellinen siitä, mitä näen kun katson taakse. Olen todella ylösnousemuspolulla. Jokaisella meillä on sama polku ajankohtainen jossain vaiheessa, mutta meillä on kaikilla oma täydellinen aikataulumme. Kesän korvalla 2011 tapahtui jotain, jonka jälkeen olen ollut tällä polullani sen itse täydesti tiedostaen. Alussa oli hämmennystä, mutta samaan aikaan kasvavaa sisäistä varmuutta. Alusta saakka olen tiennyt sisälläni aivan varmasti, että tämä on jotain missä en tule kääntymään takaisin. Tämä on tieni kotiin. Kohta tulee siis täyteen jo kolme vuotta tällä tielläni valoon ja on huikeaa katsoa taaksepäin. Miten paljon olenkaan muuttunut! Välillä kun mietin ja katson taaksepäin vanhan Johannan toimia ja elämää, se tuntuu ikään kuin jonkun toisen elämältä. Tämän kolmen vuoden aikana (ja oikeastaan eniten viimeisen vuoden aikana) minulla on ollut rohkeus kaivaa itsestäni esiin sitä todellista itseäni, joka elää rakkaudesta eikä pelosta, jonka ego joutuu yhä useammin isännän saappaista rengin penkille, joka tietää oman voimansa, joka tietää olevansa joka hetki johdatettu, joka elää yhä enemmän henkiset lait huomioiden, joka tietää olevansa ikuinen sielu väliaikaisessa maallisessa tomumajassa ja upean jumalallisuuden ilmentymä. Nämä asiat ovat muuttaneet minua radikaalisti ja muuttavat joka ikinen hetki, tuntuu että hetki hetkeltä yhä vahvemmin. Luulen, että kun tämä vuosi pääsee päätökseensä, olen aivan eri Johanna mitä olen nyt. Tunnen ja tiedän sen nyt. Viime vuosi ja tämä kuluva vuosi yhä kiihtyvällä intensiteetillä on sellainen transformaation vuosi että tutina käy.

Joudun nyt ehkä käyttämään sellaisia ylisanoja, joiden myötä saatatte alkaa epäilemään että voiko minua enää ottaa vakavasti. Vakuutan että voi ottaa, vakuutan myös että siltikin tuntuu ettei sanani riitä kertomaan näiden asioiden suuruutta. Nykyelämäni on nimittäin tulvillaan hurmioitunutta ilon, onnen ja täyttymyksen tunnetta. Miten olen ennen voinut elää ilman tätä? Mikä ennen tuotti minulle niin paljon iloa ja onnea, että se olisi tuntunut tältä? En osaa vastata. Tämä ilo (ja onni ja rakkaus) tulee sisältä. Se palaa sisälläni kuin ikuinen liekki, jota mikään ei voi sammuttaa. Liekin suuruus toki vaihtelee päivästä ja tilanteesta toiseen, välillä käy sellainen roihu etten oikein tiedä mihin sen kaiken kanavoisin. Liekki ei sammu koskaan, pienimmilläänkin se antaa minulle jatkuvan valon, joka muistuttaa minua kaiken tarkoituksesta synkimpänäkin hetkenä.

Vasta nyt olen alkanut todella ymmärtää mitä tarkoittaa, kun sanotaan että et voi todella rakastaa ketään muuta ennen kuin rakastat itseäsi ensin. Tai että voit rakastaa muita vain niin paljon kuin rakastat itseäsi. Ymmärrän syvästi vasta nyt mitä sillä tarkoitetaan. Minulla ei ole jakaa todellista pyyteetöntä, vilpitöntä rakkautta kenellekään, ellen ensin rakasta itseäni yhtä ehdoitta ja täysin. Tässä kohtaa olen vielä ainakin sitä mieltä, että rakkaus omiin lapsiin ei aivan istu tämän lausekkeen alle. Koska rakkaus omia lapsia kohtaan on minusta vilpitöntä ja pyyteetöntä rakastit sitten itseäsi tai et. En tiedä, tulenko muuttamaan tätä käsitystä joskus, mutta nyt minusta tuntuu pääpiirteittäin siltä. Samalla matka itsensä rakastamiseen täysin ja ehdoitta on ehdottomasti tärkein matka minkä voit tehdä, ja samalla se on myös todella haastava. Itse asiassa se vaatii rohkeutta! Vaatii todella rohkeutta uskaltaa hyväksyä itsensä täysin ja rakastaa itsensä läpikotaisin. Ja mitä kaikkea se tarkoittaakin, kun alat rakastaa itseäsi? Ei ole kyse vain tunteesta sisälläsi vaan on kyse asiasta, joka heijastuu jokaiseen tekoosi ja toimeesi ja valintaasi, sen heijastuksen tulee huomaamaan jokainen ihminen ympärilläsi ja kaikki eivät tule siitä pitämään. Vaatii rohkeutta tiputtaa pois ne ajatusmallit ja uskomukset, joita olet itsesi ympärille yhdessä ympäröivän maailman kanssa rakentanut. Se on tärkein, se on haastavin ja se on palkitsevin matka. Tässä asiassa en ole vielä kovin hyvä opettaja, koska oma matka on sen verran kesken vielä. Mutta tiedän meneväni eteenpäin. Sain juuri uusia ihania maistiaisia ihan yllättäen. Olin pari päivää sitten joogassa, jossa on aina ollut hieman tuskallista katsoa itseään peilistä, olla siinä koko tunti kasvotusten oman itsensä ja kehonkuvansa kanssa. Nyt huomasin joogassa yhtäkkiä katsovani itseäni peilistä rakastaen ja hellyydellä. Ihana minä, juuri tällaisena, juuri näine mutkine ja makkaroineni. Ihana minä! Havahduin ja yllätin itseni! En nähnytkään yhtäkkiä epäkohtia, näin ihanan ja rakastettavan naisen, täydellisen juuri sellaisena. Samalla joogakerralla sain yhtäkkiä ajatuksen päähäni: Koska tämä jooga on niin ihanaa ja koska haluaisin jakaa tätä hyvää oloa muillekin, niin mitäpä jos minä lähtisin opiskelemaan joogaopettajaksi. Taas havahduin: Mitä juuri ajattelinkaan! Ohhoh! Vannon, että vielä vähän aikaa sitten oma mieleni olisi blokannut tällaisen idean jo kauan ennen kuin se olisi iskeytynyt edes tietoisuuteeni. Koska vielä vähän aikaa sitten minä sidoin itseäni vahvasti erilaisilla uskomuksilla. Minulla oli esimerkiksi sellainen vahva uskomus tai pinttynyt luulo (mistä lie tullut) että minä olen jotenkin erityisen epäliikunnallinen ja minkään sortin liikuntamuodon vetäminen toisille ei nyt vain voisi tulla kohdallani mitenkään kyseeseen, edes mieleen oikeastaan koska se on niin kaukana todellisuudesta. Etenkin uskomukseni joogaopettajia ja tosiharrastajia kohtaan ovat olleet vahvasti stereotyyppiset: Hoikkia ja terveitä viherpiipertäjiä. Siis kaukana minusta. Ja nyt yhtäkkiä, kysyin itseltäni että mitäpä jos minä lähtisin joogaopettajakoulutukseen. Ensin hämmästyin, että edes ajattelin sellaista, sitten tajusin millaisten uskomusten mukaan olen itseäni sitonut ja sen jälkeen päädyin riemastuttavaan varmuuteen siitä, että jos minä haluan ryhtyä joogaopettajaksi, niin ei ole mitään mikä minua estäisi! Minä menisin koulutukseen juuri tällaisena, yhtä arvokkaana ja potentiaalina kuin kuka tahansa muukin, en suostu enää sitomaan itseäni omituisin ajatusmallein ja uskomuksin, jotka ovat tulleet ties mistä.
Se oli hyvä joogatunti se :)

Kerronpa vielä ihanan pikku tarinan, joka tapahtui tässä juuri. Eräs tuttuni on juuri asettumassa asumaan taloon, jossa hän on aistinut olevan jotain "ylimääräistä" ja sinne kuulumatonta. Hän otti minuun yhteyttä ja pyysi, josko voisin katsoa hiukan tilannetta ja tarvittaessa tehdä energiapuhdistusta taloon. Ryhdyin toimeen ja kyllä vain, talosta löytyi välitilaan jäänyt tyttölapsen henki, jonka yhdessä taivaisten auttajien kanssa saatoimme valoon Luojan luokse. Pari päivää tämän jälkeen tuttuni oli matkalla kotiin ja lähetti siinä autossa kotiinsa etukäteen hyvää energiaa ja puhdisti taloa mielessään (kerroin hänelle miten hän voi itse työskennellä näiden asioiden kanssa). Kun hän pääsi kotiin, löytyi keittiöstä lentelemästä keltainen perhonen. Keskellä helmikuuta! He olivat lasten kanssa ihmetelleet perhosta ja sen yllättävästä ilmestymisestä oli ollut heille valtavasti iloa. Tuttavani yhdisti tämän perhosen jotenkin tähän kodin puhdistamiseen ja niinhän se juuri olikin: Tyttölapsen sielu palasi perhosen muodossa kiittämään siitä, että autoimme häntä. Tätä tapahtuu ihan yleisesti ja muutenkin luotamme Luojan luokse lähteneet läheiset saattavat tulla tervehtimään meitä juuri esim. pikkulinnun tai lähellämme liihottelevan perhosen olomuodossa. Olkaa tarkkoja ja luottakaa vaistoonne näiden ilmestymisien kanssa ;)

Tällaisin ajatuksia ja terveisin tervehdin teitä tänään!
Valoa ja Rakkautta päiviinne!

Kadonnut itku

Minulla on ollut pinnalla viime kuukausina vahvasti se, että en osaa itkeä. Itku on suorastaan kadonnut! En tiedä olenko osannut ikinä itkeä, mutta olen huomannut tämän "puutteen" elämässäni vasta viime vuosien aikana.
Elämässä on ollut tilanteita, joihin itku olisi luonnollisesti kuulunut, mutta minun kohdalla ei. Esimerkkeinä tulee nyt itselläni mieleen esimerkiksi neljän lapsemme syntymä. Moni vanhempi -ei kaikki- tirauttaa kyyneleen jos toisenkin lapsensa syntymän hetkellä tai ainakin melko välittömästi sen jälkeen. Minä en ole itkenyt, ei ole edes käynyt lähellä.
Välillä elämässä kuulee surullisia uutisia, jotka eivät kosketa välttämättä suoranaisesti sinua itseäsi, mutta vaikka jotain läheistä ihmistä. Mieleeni tulee muutaman vuoden takaa tilanne, jossa läheinen ystävä menetti pienen vauvansa. Ystäväpiirin sisällä asiaa itkettiin monetkin kerrat ja monet varmasti ihan omissa oloissaankin, mutta en minä. En edes sillä hetkellä kun kuulin asiasta, ei kyyneltäkään. Olin järkyttynyt, olin shokissa, olin huolissani ystävästä ja mitä vain tunteita voisi tähän luetella, mutta en itkenyt kertaakaan. Sydän kuristui kasaan rinnassa monta kertaa, mutta silmiä se ei kastellut. Silloin todella ihmettelin asiaa. Mikä minua oikein vaivaa? Silloin jotenkin tunnustelin asian olevan niin, että en uskaltanut antaa itkulle valtaa, pelkäsin jotenkin mikä vyöry sieltä tulee niskaan, jos raotan itkulle ovea. Suojelin jotenkin itseäni, niin sen tunsin. En uskaltanut heittäytyä täysin, siis aivan kokonaan, miettimään sen ystäväni tuskan valtavuutta, koska pelkäsin mihin se minut vie.

Nyt kun liikun näissä "henkisissä piireissä", näen paljon tunteita äärilaidasta toiseen. Henkisellä tiellä eteenpäin meno ja kasvaminen on yhtä lailla rankkaa kuin palkitsevaakin. Oman itsensä kuoriminen esiin kaikkien muurien ja kerrosten alta tekee välillä todella kipeää ja irtipäästäminen itselle vahingollisista asioista ei todellakaan ole helppoa hommaa. Niinpä enkeli-illoissa ja -retriiteissä näkee paljon itkua, välillä jopa huutoa ja karjuntaa. Ja mitä enemmän sitä sivusta katselen, sen enemmän ihmettelen omaa kateissa olevaa itkuani. Käydessäni intuitiivisen energiahoitajan kurssia koimme paljon tätä samaa. Puhdistimme menneiden elämien tapahtumia ja taakkoja ja nykyelämämme rajoitteita. Paljon itkua. Itse korvasin tämän itkun puutteeni usein hervottomalla naurulla. Muut itki ja minä tyrskyin naurun kourissa niin, että vesi kyllä lensi silmistä. Ymmärrän, että niin itku kuin naurukin puhdistaa, ja se oli minun tapani, mutta silti: Miksi en osaa itkeä??

Etenkin enkeliretriiteissä asiat ehtivät viikonlopun aikana mennä välillä melko syvälle ja intensiivisiksi ja välillä siellä on tilanteita, joissa koko ryhmä itkee. Tarvitseeko mainitakaan? Kaikki paitsi minä. Jos joku sitä ihmettelee, että miksi minä itkua elämääni kaipaan, niin tässä tavallaan tulee se asian ydin: On tilanteita, joissa näen kaikkien tulleen niin syvältä kosketetuksi, että he itkevät, ja kieltämättä se korostaa sitä seikkaa, että miksi minua ei itketä? Olenko jotenkin nyrjähtänyt, kun asiat eivät itketä minua? Olenko rakentanut sisälleni niin vahvan muurin, ettei sen läpi asiat pääse koskettamaan? Itku-laukaisimeni on vahvan kuoren alla suojassa ja piilossa ja ilmeisestikin minulla on ollut omat hyvät syyni sellainen kuori rakentaa, mutta kun tahtoisin kovasti ymmärtää miksi näin on tapahtunut ja ehkä sitä kautta purkaa moisen rakennelman.

Katson taaksepäin. Ymmärrän, että olen aina jollain tavalla piilottanut itkua. Lapsuuden kodissani pidin tunteet itselläni, varsinkin jos kyseessä oli suunnaton onni/ilo, tai sitten suru/pettymys. Saatoin jakaa näitä fiiliksiä ystävilleni tai kirjoitin niistä päiväkirjaani tai kirjeisiin, mutta kotioloissa olin oppinut pitämään naaman peruslukemilla ja amputoimaan itsestäni tällaiset suuret tunteet. Vuosikausia pelkäsin ahdistuneena sitä tilannetta, kun rakas mummoni kuolee. Pelkäsin sitä koska tajusin silloin joutuvani vaikeaan tilanteeseen: mummon hautajaisiin omien vanhempieni kanssa. Tiesin, että hautajaisissa minua itkettäisi ja ajatus niin voimakkaan surun ja itkun piilottelemisesta perheen edessä ahdisti ja pelotti. Miten pystyisin siihen? Ja kun mummoni pari vuotta sitten kuoli, muistan tilanteen hautajaisista. Olimme koko pieni suku kokoontuneet kappelin pihalle odottamaan hautajaisten alkua. Mummoni yksi tytär tuli sanomaan minun äidilleni tiukkaan sävyyn, että "et sitte ala parkumaan!" Hän kielsi itkemästä heidän oman äitinsä hautajaisissa! Luulenpa, että hän teki näin, koska pelkäsi omaa itkuaan. Ehkä hänkin oli elämänsä aikana oppinut syväjäädyttämään tunteensa sisälleen ja ajatus julkisesta itkusta oli hänelle kauhistus. Ehkä hän siksi toivoi, etteivät muutkaan itkisi, niin hänenkin olisi helpompi selviytyä itkutta. Jotenkin tajusin jotain suurempaa siitä tilanteesta. Tajusin, että ehkä tämä itkun pelko ei olekaan mikään minun ihan oma juttuni, vaan kyseessä saattaa olla ikään kuin sukutrauma, ikävä suvun perintö. Eräänlainen suvun kulttuuri siitä, että ääritunteet pidetään itsellä ja piilotetaan ikään kuin niitä ei olisikaan?
(Mummon hautajaiset meni ihan hyvin, päätin antaa itselleni oikeuden itkeä juuri niin paljon kuin itkettää, vaikka se kuinka pelottaisi tai ahdistaisi. Ja niinpä tein, oli ihan hyvä huomata että en kuollut siihen eikä kukaan sukulainenkaan näyttänyt siitä pahasti kärsivän.)

On kuitenkin joitain tilanteita, joissa minua itkettää niin pirusti että en mitenkään pysty sitä estämään. Yksi on monelle äidille tuttu tilanne: Omien lasten kevät- ja joulujuhlat, sekä kaikenlaiset muut näytökset. Esikoiseni eskarin kevätjuhlassa itkin niin hirveästi, että olin varma ettei kukaan muu itkenyt yhtä paljon. Jotenkin se meinaa hävettää ja nolottaa sekin? Minusta ei ole mitenkään mukavaa näyttää edes perheelleni, että minä liikutun ja että minua itkettää. Kaikki teeveestä tulevat vauvansyntymisjututkin itkettää, ne sellaiset tositilanteissa kuvatut, vaikka omien lasten syntymä ei ole itkettänyt yhtään. Tällaisia ohjelmia katson mielelläni, mutta toisaalta haluaisin katsoa niitä yksin, koska tiedän että ne itkettää. Minusta ei siis ole mukavaa liikuttua nykyperheenkään edessä, mieluummin amputoin itsestäni sellaiset tunteet jos vain voin.

Kyllä muistan viime vuosilta tilanteita, joissa olen itkenyt, vuolaastikin. Yleensä enemmän liikutuksesta kuin ehdasti surusta tai epätoivosta. Mutta viime aikoina kun olen oikein toivonut, että voisin välillä vaikka itkeä, niin itku on ollut ihan lukkojen takana.
Jotenkin on sellainen tunne asiasta, että syvälle minuun on haudattu niin ikäviä ja kurjia asioita ja tunteita, että itkupatojen sulkeminen suojaa myös näitä asioita. Jotenkin siis niin, että jos alkaisin päästää jotain ulos, niin pelottaa millainen likainen hyökyaalto sieltä saattaisi lähteä liikkeelle. Samaan aikaan tämä on myös turhauttavaa siksi, että eteenpäin menon meininki ja tahto henkisessä kasvussa on kova ja tunnen tämän asian pidättelevän minua. Tuntuu, että juuri nyt olen tullut niille itkuni porteille omalla tielläni. Että juuri nyt on se kohta tiellä, jolloin pitää joko kulkea niistä pelätyistä porteista ja katsoa mitä siellä takana on, tai sitten on valittava jokin aivan muu tie. Valinta on selvä, mutta tällä hetkellä en tiedä miten nuo portit aukaistaan. Voin kai vain pyytää tähän enkelien ja oppaideni apua ja luottaa oikeiden asioiden tulevan eteeni.