Kadonnut itku

Minulla on ollut pinnalla viime kuukausina vahvasti se, että en osaa itkeä. Itku on suorastaan kadonnut! En tiedä olenko osannut ikinä itkeä, mutta olen huomannut tämän "puutteen" elämässäni vasta viime vuosien aikana.
Elämässä on ollut tilanteita, joihin itku olisi luonnollisesti kuulunut, mutta minun kohdalla ei. Esimerkkeinä tulee nyt itselläni mieleen esimerkiksi neljän lapsemme syntymä. Moni vanhempi -ei kaikki- tirauttaa kyyneleen jos toisenkin lapsensa syntymän hetkellä tai ainakin melko välittömästi sen jälkeen. Minä en ole itkenyt, ei ole edes käynyt lähellä.
Välillä elämässä kuulee surullisia uutisia, jotka eivät kosketa välttämättä suoranaisesti sinua itseäsi, mutta vaikka jotain läheistä ihmistä. Mieleeni tulee muutaman vuoden takaa tilanne, jossa läheinen ystävä menetti pienen vauvansa. Ystäväpiirin sisällä asiaa itkettiin monetkin kerrat ja monet varmasti ihan omissa oloissaankin, mutta en minä. En edes sillä hetkellä kun kuulin asiasta, ei kyyneltäkään. Olin järkyttynyt, olin shokissa, olin huolissani ystävästä ja mitä vain tunteita voisi tähän luetella, mutta en itkenyt kertaakaan. Sydän kuristui kasaan rinnassa monta kertaa, mutta silmiä se ei kastellut. Silloin todella ihmettelin asiaa. Mikä minua oikein vaivaa? Silloin jotenkin tunnustelin asian olevan niin, että en uskaltanut antaa itkulle valtaa, pelkäsin jotenkin mikä vyöry sieltä tulee niskaan, jos raotan itkulle ovea. Suojelin jotenkin itseäni, niin sen tunsin. En uskaltanut heittäytyä täysin, siis aivan kokonaan, miettimään sen ystäväni tuskan valtavuutta, koska pelkäsin mihin se minut vie.

Nyt kun liikun näissä "henkisissä piireissä", näen paljon tunteita äärilaidasta toiseen. Henkisellä tiellä eteenpäin meno ja kasvaminen on yhtä lailla rankkaa kuin palkitsevaakin. Oman itsensä kuoriminen esiin kaikkien muurien ja kerrosten alta tekee välillä todella kipeää ja irtipäästäminen itselle vahingollisista asioista ei todellakaan ole helppoa hommaa. Niinpä enkeli-illoissa ja -retriiteissä näkee paljon itkua, välillä jopa huutoa ja karjuntaa. Ja mitä enemmän sitä sivusta katselen, sen enemmän ihmettelen omaa kateissa olevaa itkuani. Käydessäni intuitiivisen energiahoitajan kurssia koimme paljon tätä samaa. Puhdistimme menneiden elämien tapahtumia ja taakkoja ja nykyelämämme rajoitteita. Paljon itkua. Itse korvasin tämän itkun puutteeni usein hervottomalla naurulla. Muut itki ja minä tyrskyin naurun kourissa niin, että vesi kyllä lensi silmistä. Ymmärrän, että niin itku kuin naurukin puhdistaa, ja se oli minun tapani, mutta silti: Miksi en osaa itkeä??

Etenkin enkeliretriiteissä asiat ehtivät viikonlopun aikana mennä välillä melko syvälle ja intensiivisiksi ja välillä siellä on tilanteita, joissa koko ryhmä itkee. Tarvitseeko mainitakaan? Kaikki paitsi minä. Jos joku sitä ihmettelee, että miksi minä itkua elämääni kaipaan, niin tässä tavallaan tulee se asian ydin: On tilanteita, joissa näen kaikkien tulleen niin syvältä kosketetuksi, että he itkevät, ja kieltämättä se korostaa sitä seikkaa, että miksi minua ei itketä? Olenko jotenkin nyrjähtänyt, kun asiat eivät itketä minua? Olenko rakentanut sisälleni niin vahvan muurin, ettei sen läpi asiat pääse koskettamaan? Itku-laukaisimeni on vahvan kuoren alla suojassa ja piilossa ja ilmeisestikin minulla on ollut omat hyvät syyni sellainen kuori rakentaa, mutta kun tahtoisin kovasti ymmärtää miksi näin on tapahtunut ja ehkä sitä kautta purkaa moisen rakennelman.

Katson taaksepäin. Ymmärrän, että olen aina jollain tavalla piilottanut itkua. Lapsuuden kodissani pidin tunteet itselläni, varsinkin jos kyseessä oli suunnaton onni/ilo, tai sitten suru/pettymys. Saatoin jakaa näitä fiiliksiä ystävilleni tai kirjoitin niistä päiväkirjaani tai kirjeisiin, mutta kotioloissa olin oppinut pitämään naaman peruslukemilla ja amputoimaan itsestäni tällaiset suuret tunteet. Vuosikausia pelkäsin ahdistuneena sitä tilannetta, kun rakas mummoni kuolee. Pelkäsin sitä koska tajusin silloin joutuvani vaikeaan tilanteeseen: mummon hautajaisiin omien vanhempieni kanssa. Tiesin, että hautajaisissa minua itkettäisi ja ajatus niin voimakkaan surun ja itkun piilottelemisesta perheen edessä ahdisti ja pelotti. Miten pystyisin siihen? Ja kun mummoni pari vuotta sitten kuoli, muistan tilanteen hautajaisista. Olimme koko pieni suku kokoontuneet kappelin pihalle odottamaan hautajaisten alkua. Mummoni yksi tytär tuli sanomaan minun äidilleni tiukkaan sävyyn, että "et sitte ala parkumaan!" Hän kielsi itkemästä heidän oman äitinsä hautajaisissa! Luulenpa, että hän teki näin, koska pelkäsi omaa itkuaan. Ehkä hänkin oli elämänsä aikana oppinut syväjäädyttämään tunteensa sisälleen ja ajatus julkisesta itkusta oli hänelle kauhistus. Ehkä hän siksi toivoi, etteivät muutkaan itkisi, niin hänenkin olisi helpompi selviytyä itkutta. Jotenkin tajusin jotain suurempaa siitä tilanteesta. Tajusin, että ehkä tämä itkun pelko ei olekaan mikään minun ihan oma juttuni, vaan kyseessä saattaa olla ikään kuin sukutrauma, ikävä suvun perintö. Eräänlainen suvun kulttuuri siitä, että ääritunteet pidetään itsellä ja piilotetaan ikään kuin niitä ei olisikaan?
(Mummon hautajaiset meni ihan hyvin, päätin antaa itselleni oikeuden itkeä juuri niin paljon kuin itkettää, vaikka se kuinka pelottaisi tai ahdistaisi. Ja niinpä tein, oli ihan hyvä huomata että en kuollut siihen eikä kukaan sukulainenkaan näyttänyt siitä pahasti kärsivän.)

On kuitenkin joitain tilanteita, joissa minua itkettää niin pirusti että en mitenkään pysty sitä estämään. Yksi on monelle äidille tuttu tilanne: Omien lasten kevät- ja joulujuhlat, sekä kaikenlaiset muut näytökset. Esikoiseni eskarin kevätjuhlassa itkin niin hirveästi, että olin varma ettei kukaan muu itkenyt yhtä paljon. Jotenkin se meinaa hävettää ja nolottaa sekin? Minusta ei ole mitenkään mukavaa näyttää edes perheelleni, että minä liikutun ja että minua itkettää. Kaikki teeveestä tulevat vauvansyntymisjututkin itkettää, ne sellaiset tositilanteissa kuvatut, vaikka omien lasten syntymä ei ole itkettänyt yhtään. Tällaisia ohjelmia katson mielelläni, mutta toisaalta haluaisin katsoa niitä yksin, koska tiedän että ne itkettää. Minusta ei siis ole mukavaa liikuttua nykyperheenkään edessä, mieluummin amputoin itsestäni sellaiset tunteet jos vain voin.

Kyllä muistan viime vuosilta tilanteita, joissa olen itkenyt, vuolaastikin. Yleensä enemmän liikutuksesta kuin ehdasti surusta tai epätoivosta. Mutta viime aikoina kun olen oikein toivonut, että voisin välillä vaikka itkeä, niin itku on ollut ihan lukkojen takana.
Jotenkin on sellainen tunne asiasta, että syvälle minuun on haudattu niin ikäviä ja kurjia asioita ja tunteita, että itkupatojen sulkeminen suojaa myös näitä asioita. Jotenkin siis niin, että jos alkaisin päästää jotain ulos, niin pelottaa millainen likainen hyökyaalto sieltä saattaisi lähteä liikkeelle. Samaan aikaan tämä on myös turhauttavaa siksi, että eteenpäin menon meininki ja tahto henkisessä kasvussa on kova ja tunnen tämän asian pidättelevän minua. Tuntuu, että juuri nyt olen tullut niille itkuni porteille omalla tielläni. Että juuri nyt on se kohta tiellä, jolloin pitää joko kulkea niistä pelätyistä porteista ja katsoa mitä siellä takana on, tai sitten on valittava jokin aivan muu tie. Valinta on selvä, mutta tällä hetkellä en tiedä miten nuo portit aukaistaan. Voin kai vain pyytää tähän enkelien ja oppaideni apua ja luottaa oikeiden asioiden tulevan eteeni.