Tässä kohdin matkaa

Viime päivinä minulle on tuotu useasta suunnasta pieniä välähdyksiä siitä, millä tavoin tulen tulevaisuudessa ammatillisesti toimimaan. Itselläni se asia on ollut melkoisesti ajatuksissa viime aikoina, ei hermostuneesti ja stressaten vaan ainoastaan tiedostaen että jotain tulee eteeni kun aika on oikea. Minulla on jo yksi ammatti, olen sairaanhoitaja. Jotenkin olen vain syvällä sisälläni vahvasti tiennyt jo pitkään, etten tule tekemään sitä työtä. Tiedän sen nyt, en tule toimimaan sairaanhoitajana, minun varalleni on jotain muuta. Nyt tunnen hiukan sen tehtävän energiaa jota minulla on, kiitos monien päähäni tulleiden ajatusten ja ideoiden sekä niiden viestien, joita on tullut muiden ihmisten kautta. Kiitos kiitos kiitos, että olen saanut raottaa verhoa vähäsen. Olen saanut syvän varmuuden siitä, etten koskaan tule toimimaan missään kovin arkipäiväisessä "kahdeksasta neljään" työssä. En tule juoksemaan missään oravan pyörässä. Tulen tekemään ihan omaa juttuani, jotain missä toimin jonkinnäköisessä yhteisössä ja sen sisällä teen sitä omaa juttuani sekä osallistun sen yhteisön pyörittämiseen. Olen saanut myös vihiä siihen, mitä tuo toiminta voisi olla, ihan yleisiä linjoja. Nyt sisälläni on varmuus. Tiedän että tie vie eteenpäin ja polun varrella on oikeat opasteet minua johdattamassa. Tällä hetkellä minun ei tarvitse tietää enempää, se ei ole ajankohtaista ja enempi tieto tulevasta vain sotkisi sitä asiaa, johon minun pitää keskittyä juuri nyt tässä kohtaa. Nyt on minun aika kasvaa itse ja olla lasteni lähellä. Tässä kohtaa tarvitsen rauhaa elämääni, jotta voin tehokkaasti keskittyä muutoksiin itseni kohdalla. Kiitos kiitos kiitos todellakin!

Viime aikoina olen myös päässyt katsomaan matkaani menneeseen suuntaan. Välillä on hyvä katsoa sen verran taakse, että näkee miten pitkälle onkaan tullut. En haluaisi huolestua siitä, että pidätte minua brassailevana besserwisserinä, kun puhun näin, mutta ollakseni aivan rehellinen olen ihan äärettömän ylpeä itsestäni ja onnellinen siitä, mitä näen kun katson taakse. Olen todella ylösnousemuspolulla. Jokaisella meillä on sama polku ajankohtainen jossain vaiheessa, mutta meillä on kaikilla oma täydellinen aikataulumme. Kesän korvalla 2011 tapahtui jotain, jonka jälkeen olen ollut tällä polullani sen itse täydesti tiedostaen. Alussa oli hämmennystä, mutta samaan aikaan kasvavaa sisäistä varmuutta. Alusta saakka olen tiennyt sisälläni aivan varmasti, että tämä on jotain missä en tule kääntymään takaisin. Tämä on tieni kotiin. Kohta tulee siis täyteen jo kolme vuotta tällä tielläni valoon ja on huikeaa katsoa taaksepäin. Miten paljon olenkaan muuttunut! Välillä kun mietin ja katson taaksepäin vanhan Johannan toimia ja elämää, se tuntuu ikään kuin jonkun toisen elämältä. Tämän kolmen vuoden aikana (ja oikeastaan eniten viimeisen vuoden aikana) minulla on ollut rohkeus kaivaa itsestäni esiin sitä todellista itseäni, joka elää rakkaudesta eikä pelosta, jonka ego joutuu yhä useammin isännän saappaista rengin penkille, joka tietää oman voimansa, joka tietää olevansa joka hetki johdatettu, joka elää yhä enemmän henkiset lait huomioiden, joka tietää olevansa ikuinen sielu väliaikaisessa maallisessa tomumajassa ja upean jumalallisuuden ilmentymä. Nämä asiat ovat muuttaneet minua radikaalisti ja muuttavat joka ikinen hetki, tuntuu että hetki hetkeltä yhä vahvemmin. Luulen, että kun tämä vuosi pääsee päätökseensä, olen aivan eri Johanna mitä olen nyt. Tunnen ja tiedän sen nyt. Viime vuosi ja tämä kuluva vuosi yhä kiihtyvällä intensiteetillä on sellainen transformaation vuosi että tutina käy.

Joudun nyt ehkä käyttämään sellaisia ylisanoja, joiden myötä saatatte alkaa epäilemään että voiko minua enää ottaa vakavasti. Vakuutan että voi ottaa, vakuutan myös että siltikin tuntuu ettei sanani riitä kertomaan näiden asioiden suuruutta. Nykyelämäni on nimittäin tulvillaan hurmioitunutta ilon, onnen ja täyttymyksen tunnetta. Miten olen ennen voinut elää ilman tätä? Mikä ennen tuotti minulle niin paljon iloa ja onnea, että se olisi tuntunut tältä? En osaa vastata. Tämä ilo (ja onni ja rakkaus) tulee sisältä. Se palaa sisälläni kuin ikuinen liekki, jota mikään ei voi sammuttaa. Liekin suuruus toki vaihtelee päivästä ja tilanteesta toiseen, välillä käy sellainen roihu etten oikein tiedä mihin sen kaiken kanavoisin. Liekki ei sammu koskaan, pienimmilläänkin se antaa minulle jatkuvan valon, joka muistuttaa minua kaiken tarkoituksesta synkimpänäkin hetkenä.

Vasta nyt olen alkanut todella ymmärtää mitä tarkoittaa, kun sanotaan että et voi todella rakastaa ketään muuta ennen kuin rakastat itseäsi ensin. Tai että voit rakastaa muita vain niin paljon kuin rakastat itseäsi. Ymmärrän syvästi vasta nyt mitä sillä tarkoitetaan. Minulla ei ole jakaa todellista pyyteetöntä, vilpitöntä rakkautta kenellekään, ellen ensin rakasta itseäni yhtä ehdoitta ja täysin. Tässä kohtaa olen vielä ainakin sitä mieltä, että rakkaus omiin lapsiin ei aivan istu tämän lausekkeen alle. Koska rakkaus omia lapsia kohtaan on minusta vilpitöntä ja pyyteetöntä rakastit sitten itseäsi tai et. En tiedä, tulenko muuttamaan tätä käsitystä joskus, mutta nyt minusta tuntuu pääpiirteittäin siltä. Samalla matka itsensä rakastamiseen täysin ja ehdoitta on ehdottomasti tärkein matka minkä voit tehdä, ja samalla se on myös todella haastava. Itse asiassa se vaatii rohkeutta! Vaatii todella rohkeutta uskaltaa hyväksyä itsensä täysin ja rakastaa itsensä läpikotaisin. Ja mitä kaikkea se tarkoittaakin, kun alat rakastaa itseäsi? Ei ole kyse vain tunteesta sisälläsi vaan on kyse asiasta, joka heijastuu jokaiseen tekoosi ja toimeesi ja valintaasi, sen heijastuksen tulee huomaamaan jokainen ihminen ympärilläsi ja kaikki eivät tule siitä pitämään. Vaatii rohkeutta tiputtaa pois ne ajatusmallit ja uskomukset, joita olet itsesi ympärille yhdessä ympäröivän maailman kanssa rakentanut. Se on tärkein, se on haastavin ja se on palkitsevin matka. Tässä asiassa en ole vielä kovin hyvä opettaja, koska oma matka on sen verran kesken vielä. Mutta tiedän meneväni eteenpäin. Sain juuri uusia ihania maistiaisia ihan yllättäen. Olin pari päivää sitten joogassa, jossa on aina ollut hieman tuskallista katsoa itseään peilistä, olla siinä koko tunti kasvotusten oman itsensä ja kehonkuvansa kanssa. Nyt huomasin joogassa yhtäkkiä katsovani itseäni peilistä rakastaen ja hellyydellä. Ihana minä, juuri tällaisena, juuri näine mutkine ja makkaroineni. Ihana minä! Havahduin ja yllätin itseni! En nähnytkään yhtäkkiä epäkohtia, näin ihanan ja rakastettavan naisen, täydellisen juuri sellaisena. Samalla joogakerralla sain yhtäkkiä ajatuksen päähäni: Koska tämä jooga on niin ihanaa ja koska haluaisin jakaa tätä hyvää oloa muillekin, niin mitäpä jos minä lähtisin opiskelemaan joogaopettajaksi. Taas havahduin: Mitä juuri ajattelinkaan! Ohhoh! Vannon, että vielä vähän aikaa sitten oma mieleni olisi blokannut tällaisen idean jo kauan ennen kuin se olisi iskeytynyt edes tietoisuuteeni. Koska vielä vähän aikaa sitten minä sidoin itseäni vahvasti erilaisilla uskomuksilla. Minulla oli esimerkiksi sellainen vahva uskomus tai pinttynyt luulo (mistä lie tullut) että minä olen jotenkin erityisen epäliikunnallinen ja minkään sortin liikuntamuodon vetäminen toisille ei nyt vain voisi tulla kohdallani mitenkään kyseeseen, edes mieleen oikeastaan koska se on niin kaukana todellisuudesta. Etenkin uskomukseni joogaopettajia ja tosiharrastajia kohtaan ovat olleet vahvasti stereotyyppiset: Hoikkia ja terveitä viherpiipertäjiä. Siis kaukana minusta. Ja nyt yhtäkkiä, kysyin itseltäni että mitäpä jos minä lähtisin joogaopettajakoulutukseen. Ensin hämmästyin, että edes ajattelin sellaista, sitten tajusin millaisten uskomusten mukaan olen itseäni sitonut ja sen jälkeen päädyin riemastuttavaan varmuuteen siitä, että jos minä haluan ryhtyä joogaopettajaksi, niin ei ole mitään mikä minua estäisi! Minä menisin koulutukseen juuri tällaisena, yhtä arvokkaana ja potentiaalina kuin kuka tahansa muukin, en suostu enää sitomaan itseäni omituisin ajatusmallein ja uskomuksin, jotka ovat tulleet ties mistä.
Se oli hyvä joogatunti se :)

Kerronpa vielä ihanan pikku tarinan, joka tapahtui tässä juuri. Eräs tuttuni on juuri asettumassa asumaan taloon, jossa hän on aistinut olevan jotain "ylimääräistä" ja sinne kuulumatonta. Hän otti minuun yhteyttä ja pyysi, josko voisin katsoa hiukan tilannetta ja tarvittaessa tehdä energiapuhdistusta taloon. Ryhdyin toimeen ja kyllä vain, talosta löytyi välitilaan jäänyt tyttölapsen henki, jonka yhdessä taivaisten auttajien kanssa saatoimme valoon Luojan luokse. Pari päivää tämän jälkeen tuttuni oli matkalla kotiin ja lähetti siinä autossa kotiinsa etukäteen hyvää energiaa ja puhdisti taloa mielessään (kerroin hänelle miten hän voi itse työskennellä näiden asioiden kanssa). Kun hän pääsi kotiin, löytyi keittiöstä lentelemästä keltainen perhonen. Keskellä helmikuuta! He olivat lasten kanssa ihmetelleet perhosta ja sen yllättävästä ilmestymisestä oli ollut heille valtavasti iloa. Tuttavani yhdisti tämän perhosen jotenkin tähän kodin puhdistamiseen ja niinhän se juuri olikin: Tyttölapsen sielu palasi perhosen muodossa kiittämään siitä, että autoimme häntä. Tätä tapahtuu ihan yleisesti ja muutenkin luotamme Luojan luokse lähteneet läheiset saattavat tulla tervehtimään meitä juuri esim. pikkulinnun tai lähellämme liihottelevan perhosen olomuodossa. Olkaa tarkkoja ja luottakaa vaistoonne näiden ilmestymisien kanssa ;)

Tällaisin ajatuksia ja terveisin tervehdin teitä tänään!
Valoa ja Rakkautta päiviinne!