Yksinäisyys

Olen miettinyt yksinäisyyttä.
Ihan vain koska olen tuntenut sitä.
Ja olen ymmärtänyt, että ehkä se onkin lahja, eikä rangaistus.

Kotiäitiys nyt neljännen lapsen kohdalla on ihan erilaista kuin ennen. Tällä kertaa tuttavapiirissä ei ole paljonkaan muita kotiäitejä, kaikki ovat töissä. Ensimmäisten lasten kohdalla kotona olo oli välillä niinkin sosiaalista ja vilkasta, että piti tietoisesti ottaa välillä lepopäiviä, jolloin ollaan vain kotona. Nyt ollaan sitten vain ja pelkästään kotona ja muuta ei oikein tapahdu. En näe paljoakaan perheen ulkopuolista porukkaa, paitsi silloin jos otan vastaan asiakkaita tai osallistun johonkin kurssille tai iltaan. Mutta se mikä elämästä on hävinnyt kokonaan, on yksittäiset tapaamiset ystävien kanssa. Ja nyt kun lopetin keskusteluryhmässä Facebookissa, ei tule enää edes virtuaalitapaamisia.

Tässä kyllä hyvin konkretisoituu itsellekin tämä nykyajan meno. Virtuaalimaailma, siellä ihmiset on ja siellä ihmiset tavataan. Tyydyttääkö se? Valheellisesti kyllä. Nyt kun en enää siellä yhtä paljon seurustele, tajuan että se alkaakin helposti korvaamaan kaiken kanssakäymisen. Ollaan hyviä ystäviä, mutta ei nähdä koskaan. Nähdään Facebookissa. Ystävyys onkin vaihtunut sydän-hymiöiksi ja murutteluksi virtuaalimaailmassa. Tuntuu jotenkin tyhjältä.. ja epätodelta.

Kirjoitin tässä eräänä päivänä siitä (Facebookin Tie valoon -sivulla), että kun me ihmiset kohtaamme haasteita tai negatiivisia tunteita elämässämme, me helposti haluamme kääntää selän maailmalle. Nyt saan heti kokea itse sen mitä kirjoitin. Nyt kun olen hiukan yksinäinen ja kaipaan niitä todellisia ihmiskontakteja ja tapaamisia, huomaan että sitä helposti katkeroituu ja se selkä maailmalle alkaa kääntyä. Pää puhuu kaikenlaista: "Ei sitten, jos ei kerran kelpaa. Ei kenenkään tarvi minun olemassaoloani muistaa. Sillä on kyllä aikaa kaikille muille mutta ei minulle." Ja tätä rataa. Mieli on synkkä, surettaa, on vihainen ihmisille. Tämä on juuri se vaihe, kun suljemme sydämemme ja käännymme sisäänpäin. Pitäkää tunkkinne!

Tällaisia ajatuksia ja tunteita on ollut tänään pinnassa. Kurja fiilis. Harmikseni vain huomasin, millaisen olon se tekee, kantaa raskasta taakkaa ja katkeruutta. Aloin miettiä asiaa, ja sitten mieleeni nousi että ehkä sieltä yksinäisyyden tunteesta nousee jotain arvokasta. Ehkä se, että juoksee karkuun yksinäisyyttä onkin oikeasti sitä, että juoksee karkuun jotain muuta. Mitä se sitten on? Sitä, että ei halua kohdata itseään, omaa erillisyyttään? Sitä, ettei halua joutua vastatusten sen kanssa, kuinka riität itse itsellesi?

Yritin myös ajatella, että jos tunnen katkeruutta ja jopa vihaa, niin onko ne ihan niitä todellisia tunteita. Mistä ne nousevat? Mikä todella on niiden takana? Ja hahaa, sieltä se tuttu peikko taas löytyi: Hylätyksi tulemisen pelko! Pelko siitä, etten olekaan tärkeä, että en olekaan arvokas. Ja tässä se ongelma juuri piilee. Omasta itsestään, omasta sisimmästään pitäisi kummuta sellainen arvon ja kunnioituksen ja rakkauden tunne, ettei sen jälkeen tarvitsisi ketään ihmistä enää sitä pönkittämään. Silloin sinä riität itse itsellesi ja olet kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa ihan eri lähtökohdista. Se ei ole enää riippuvuutta ja eikä sidoksissa olemista. Se on puhdasta kanssakäymistä vailla pelkoja ja omituisia energiasidoksia.

Jos aina juoksemme karkuun yksinäisyyttä, emme tule ikinä kohdanneeksi näitä asioita. Siksi ajattelin, että yksinäisyyden tunne onkin lahja. Äkkiä olenkin kiitollinen siitä, että minulle tuotiin tämäkin kokemus, koska muuten en olisi huomannut, että minulla on tämäkin "nurkka vielä siivoamatta". En olisi huomannut, että reagoin ja toimin edelleen hylätyksi tulemisen pelosta käsin ja siitä käsin, että etsin omaa arvoani itseni ulkopuolelta. Vaikka olen työskennellyt näiden asioiden kanssa jo kauan ja päässyt eteenpäin, niin silti aina vain löytyy jäänteitä tästä.  Tätähän se on, tämän polun kulkeminen. Riisut sitä vanhaa kuorta ja kuonaa itsestäsi kerros kerrokselta. Jokainen kerros palkitsee. Henkisen polun kulkeminen, ylösnousemustie, kuvataankin usein spiraaliksi. Kuljet sitä ympäri kierros kierrokselta, ja jokaisella kierroksella palaat samojen aiheiden ääreen. Jotain, mitä putsasit itsestäsi jo viime kierroksella, tulee eteesi vielä uudestaan toisessa muodossa ja aina uudestaan joka kierroksella, kunnes lopulta olet putsannut sen asian itsestäsi lopullisesti. Mutta jos et tule kohdanneeksi itseäsi, haavojasi ja "pimeyttäsi", et koskaan tulee putsanneeksi yhtään mitään. Silloin juokset laput silmillä lujaa, karkuun itseäsi ja Valon kutsua sisälläsi.