Irti pelosta

Tänään haluan kirjoittaa pelosta. Jouduin vastatusten oman suuren pelkoni kanssa ja sitä myöten tein myös paljon ajatustyötä siitä, että olisiko nyt viimeistään oikea aika päästää pelosta irti.

Niin kauan kuin muistan, siis ihan varhaislapsuudesta lähtien, olen pelännyt oksentamista. Pelko on ollut halvaannuttava ja omaa elämääni monella tapaa vaikeuttanut laatuaan. Lapsena ja nuorena se oli todella pahana, pelko koski niin omaa kuin muidenkin oksentamista. Kaikki tilanteet, joissa oksentamisen riski oli läsnä, olivat vaikeita. Huvipuistolaitteet, keinuvat laivat (matkapahoinvointi yleensäkin), humalaiset ihmiset ja niin edelleen. Muistan vielä nuorena aikuisena, kuinka kamala kokemus minulle oli tulla yöjuoksuilta kotiin yöbussilla, jossa oli paljon vahvasti humalaisia ihmisiä ja suljetussa tilassa, josta en pääse pakoon. Aivan kamalaa. Istuin ahdistuneena ja kyyläsin ympärilleni, miltä kukin näytti, näyttikö pahoinvoivalta, ehkä kohta pahoinvoivalta. Joka vuotinen vatsatautiaika on ollut minulle aina vaikea, ahdistus alkaa marraskuussa kun tiedän että kohta se alkaa ja ahdistus kestää niin pitkälle kevääseen kuin vatsatautikausi kestää. Itse asiassa olen itse todella harvoin sairastanut vatsatautia (lapsuuden jälkeen), mutta vuodesta toiseen olen elänyt lamaannuttavassa pelossa siitä, koska se iskee.

Kun lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi, tämä asia oli tietenkin ensimmäisenä mielessäni (sekä se, että podin yleensäkin sairaalakammoa, verikammoa... Jotenkin kuitenkin tunsin, että olin vain jostain syystä luonut tällaiset pelot itselleni mielen voimalla ja että rohkealla asenteella ne olisivat myös voitettavissa). Olin lapsesta saakka ollut mielettömän kiinnostunut sairauksista ja sairastamisesta, monet monet kerrat istuin kotona pyörivässä nahkatuolissa 8cm paksu lääkärikirja sylissäni. Luin sen monta kertaa, tiesin kaiken sairauksista. Minulla oli myös kova hoivavietti ja tuntui luonnolliselta kaiken tämän pohjalta, että halusin sairaanhoitajaksi, mutta sitten oli nämä kovat pelot. Jotenkin vain päätin kohdata asian ja rohkeana tyttönä menin sairaanhoitajakouluun (Oikeasti juttu meni niin, että pelosta johtuen jänistin, en mennyt ollenkaan pääsykokeisiin joihin minut kutsuttiin. Silti minulle tuli myöhemmin kotiin kirje, jossa kerrottiin kuinka paljon olen pisteitä saanut pääsykokeessa ja haastattelussa, ja minut toivotettiin tervetulleeksi kouluun. Tajusin jo silloin, että nyt on kohtalo pelissä ja minun on kai tarkoitus mennä.) Sairaalaharjoittelut oli minulle vaikeita, kyllä. Oksennuspelko varjosti kaikkea, enkä kehdannut kenellekään kertoa siitä. Kirurgian osastolla ollut harjoittelu oli erityisen vaikea, koska meidän piti noutaa heräämöstä potilaita, jotka olivat olleet leikkauksessa, ja niinhän siinä välillä kävi että pahoinvointinen potilas oksensi jo matkalla osastolle. Jotenkin selvisin ja pikkuhiljaa aloin päästä pahimmasta pelosta. Sairaanhoitajan uran edetessä alkoi pelko hellittää sen verran, että pystyin ihan hyvin kohtaamaan oksentelevan potilaan, jos kyseessä ei ollut tartuntavaara (siis vatsatauti ja sairaalamaailmassa oksentelut harvemmin johtuu siitä). Olin ylpeä itsestäni, tiesinhän miten suuresta pelosta oli ollut kysymys. Eri asia oli sitten sairaalamaailmassa tuttu vitsaus, noroviruksen hyökkääminen lähes koko osaston kimppuun. Näissä tilanteissa olin superahdistunut, jynssäsin käsiäni ja en uskaltanut edes ruokatauoilla syödä mitään, etten vain tulisi vieneeksi noroa ruoan mukana elimistööni. Joka potilashuoneessa oli vastassa ripuloiva tai oksenteleva potilas. Teki mieli jäädä sairaslomalle, töihin tuleminen oli kamalaa. En kuitenkaan koskaan saanut noroja, vaikka kollegat saivat.

Edelleen vatsatautiset ihmiset on niitä, joita pelkään "kuollakseni". Tässä asiassa apuun on tulleet tietenkin lapseni. Heidän kanssaan olen joutunut kohtaamaan vatsatautia oksentelevan ihmisen montakin kertaa ja siinä asiassa on vain pitänyt hellittää pelosta jollain tapaa. En voi paeta paikalta (vaikka siitä aina haaveilenkin, että matkalaukku käteen ja äiti karkaa viikoksi mummolaan, kun tauti iskee perheeseen). Edelleen vatsatautikausi on ollut itselleni vaikea, jatkuvaa ahdistusta. Tätä tehostaa mukavasti Facebook, jossa tätä asiaa jaetaan oikein auliisti. Pahimpina aikoina saa lukea joka päivä useamman päivityksen siitä, kuinka yrjö on tullut taloon. Ymmärrän kyllä nämä päivitykset, olen niitä tehnyt itsekin. Mutta sen voin kyllä sanoa, että voi miten vihaan niitä päivityksiä! Ihan vain koska olen jo oppinut mitä se minussa itsessäni saa aikaan. Ahdistus nousee ja se pysyy pinnassa tukevasti, kun saan lukea joka päivä miten yrjö on tullut kylään nyt tuonnekin, ja tuonne ja tuonne... Kyllä se kohta varmaan tulee meillekin, pakkohan sen on, kun se tulee kaikille muillekin. Tällainen pelossa eläminen on _todella_ kuluttavaa ja raskasta. Olen ollut pitkään erittäin kyllästynyt koko pelkoon, koska olen alkanut näkemään miten se rajoittaa minua, mutta en oikein ole tiennyt mitä tehdä. Itse asiassa olen ajatellut mennä energiahoitoon hoitamaan ihan vain sitä asiaa, mutta en ole saanut aikaiseksi.

Nyt tämän vuoden osalta olen jo alkanut huokaista helpotuksesta, viikon päästä on jo kesäkuu ja vatsatautikausi on jo taatusti ohi. Jossain vaiheessa aivan vähän aikaa sitten tuntui, että vatsatauti oli ihan jokaisella vuorotellen ja me Kultapossukerholaiset vain porskutimme terveinä. Olin kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä. Kunnes sitten viime yönä puolen yön aikaa esikoisemme alkoi yhtäkkiä oksentaa rajusti. Ensimmäinen tunne oli taas se pelko ja paniikki, "voi ei, ei tätä!" Välittömästi alkaa se rulla kiertää päässäni, missä aikataulussa tämä tauti kiertää koko perheen, minkälainen kärsimys tässä onkaan edessä. Koko talven olin ajatellut mielessäni sellaista kuvaa, että jos täällä joku alkaa oksentaa, niin minä otan vauvan ja terveet lapset kainaloon ja lähden vaikka yötä vasten pois kotoa viikoksi. (Jättäisin miehen hoitamaan sairasta lasta, koska hänelle tämä asia ei ole ihan näin iso peikko kuin minulle.) Nyt kun esikoinen sitten alkoi oksentaa, ei tämä lähteminen kyllä tullut mieleenikään vaan jotenkin kuitenkin tulee se tunne, että hemmetin ikäväähän tämä on mutta nyt minua tarvitaan täällä. Sillä välin kun mies hoitelee lasta ja auttaa häntä suihkuun, minä haen vatsatauti-pakkini esiin. Kloritea, suihkupullo, kertakäyttöhanskoja, käsidesi... Laitan hanskat käteen ja siivoan kahden huoneen lattialta oksennukset ja tarkkaa hygieniaa käyttäen vien likaiset tekstiilit pesukoneeseen ja hoidan pinnat siistiksi, viimeiseksi Kloritilla pyyhinnät. Aivan viimeiseksi pesen kädet ja myös jalat (paljain jaloin tassuttelin lattioilla, joihin oksennusta oli roiskunut) ja laitan käsidesiä. Kiitos sairaanhoitajan ammatin, ymmärrän paljon hygieniasta ja aseptiikasta, ja vatsataudin iskiessä minusta kuoriutuukin melkoinen hygienianatsi täällä kotona. Ehkä siksi itsekin säästyn melkein joka kerta taudilta.
Ennen nukkumaan menoa otan vielä kaksi maitohappobakteeria ja annan miehelle samat. Esikoinen haluaa tulla meidän huoneeseen nukkumaan, joten haen hänelle varasängyn varastosta ja laitan ämpärin sängyn viereen. Koko yö aamuun saakka menee vessassa rampaten. En nuku juuri yhtään, siinä välissä kun potilas nukkuu, pelkään ja panikoin ja mietin, miksi yhä edelleen olen näin kiinni tässä pelossani. Aamulla, kun mies on jo lähtenyt töihin ja pieninkin vielä nukahtaa uudelleen, lähtee potilas katsomaan aamutelkkaria ja minä ajattelen, että ah, saan nukkua hetken. Alan olla väsymyksestä sekopäinen. aina kun alan vaipua uneen, esikoinen tulee ja sanoo, että "äiti, paha olo!" Hän on näistä lapsistani perinyt vähän oksennuspelkoa ja hän haluaa äidin henkiseksi tueksi vessaan. Niinpä käyn koko aamun puolen tunnin välein hänen kanssaan vessassa yökkimässä sappinesteitä. Väsyttää.
Kun pieninkin lopulta herää, on pakko nousta itsekin. Otan ensi töikseni kymmenen kokonaista valkopippuria veden kera, tämän olen oppinut luontaishoitojen puolelta. Pippuri tappaa pöpöt mahasta, pippureita kannattaa niellä joka päivä niin kauan kuin tautiuhka on päällä.

Yön tunteina kun mietin tätä omaa kovaa pelkoani ja ikävää tunnetta, joka siitä nousee, tajusin että ehkä tämä tuotiin minulle nyt puhdistettavaksi tämän taudin iskemisen myötä, niinkuin viime aikoina on tuotu paljon muitakin asioita jotka edustavat minussa vanhaa energiaa. Mietin, että olen kantanut tätä pelkoa, lamaannuttavaa pelkoa, mukanani jo noin 35 vuotta, eikö se ole kutakuinkin tarpeeksi? Miksi annan pelolle niin suuren vallan, pitäisihän minun tietää ja osata paremmin! Puhuin yläkertaan, sanoin että olen valmis päästämään irti tästä pelostani, pyysin opastusta ja tukea tähän asiaan. Pyysin, että mikäli tämä pelko nousee jostain entisten elämien kokemuksista tai tämän elämän kokemuksista, niin nuo kokemukset lähetettäisiin valoon puhdistettavaksi ja niiden energiasidokset minuun katkaistaisiin. Yritin myös miettiä, että miten voisin tämän kanssa työskennellä, miten saisin sen pelkorullan päässäni lakkaamaan. Ja yhtäkkiä tajusin. Pelko on sitä, että mieleni karkaa edelleni. Saatan vatsataudin iskiessä perheeseen viettää viikon siinä pelon tilassa, odottaen että koska se iskee seuraavaan ja ennen kaikkea: Koska se iskee minuun. Lähes aina käy niin, että se ei edes iske minuun ja sikäli koko pelkoni oli turhaa. (Minä kyllä hoitelisin potilaat nou problem, jos vain tietäisin 100% varmuudella, ettei minulla ole tartuntavaaraa). Tiedostan itsekin, miten raskasta aikaa nämä viikot minulle ovat, kun elän hirveässä pelossa koko ajan. Tiedostan kuitenkin senkin, että mielen karkaaminen tuleviin hetkiin piruja seinille maalaamaan on tavallaan harhaa. Ei ole mitään tulevaa hetkeä, on vain nyt-hetki enkä koskaan voi oikeastaan elää muuta kuin nyt-hetkessä. En voi oikeasti elää menneessä enkä tulevassa, niitä ei juuri nyt ole olemassakaan, joten miksi veisin energiani sellaiseen, mitä ei oikeasti juuri nyt ole olemassakaan? Tämä koskee niin menneiden kuin tulevien murehtimista. Kun elän nyt-hetkessä, täynnä kiitollisuutta siitä että juuri nyt kaikki on hyvin, luon tuleviin nyt-hetkiin itselleni sitä samaa hyvää. Kun huomioni ja energiani on keskitettynä siihen hyvään, jota minulla juuri nyt on, se henkisten lakien mukaan vetää magneettisesti puoleensa lisää hyvää. Sitä saa mitä tilaa, tämä pitää todellakin paikkaansa. Mielemme voima on valtava, ja se mihin mielemme on keskittynyt, sitä me samalla tilaamme itsellemme lisää.
Niinpä pysäytin pelkorullan päässäni ja mietin hetken nyt-hetkeä. Onko juuri nyt jokin asia, joka minulla on pielessä? Ei todellakaan. Minullahan oli kaikki loistavasti. Minä olen terve, minulla on hyvä olo, on hiljaista, kaikki nukkuvat juuri nyt ja minäkin voin käydä rauhallisesti nukkumaan. Juuri nyt on kaikki hyvin eikä minulla ole mitään tässä hetkessä, josta minun pitäisi olla pahoillani. Aloin keskittyä tähän. Huomasin, että mieleni halusi herkästi karata sinne pelkoon, se halusi herkästi karata tulevaan ja pelkorulla päässäni oli valmis lähtemään käyntiin. Jouduin palauttamaan mieleni nyt-hetkeen ja toden teolla keskittymään siihen. Mutta tajusin kirkkaasti, että ei ole muuta tapaa. Sitä olen nyt yrittänyt kantaa mukanani tänään. 
Esikoinen lakkasi yhtäkkiä jatkuvan oksentamisen ja halusi aamupalaa kuten muutkin. Annoin hänelle suolakeksiä ja hiukan jääteetä, pienen määrän vain. Hän söi sen ja voi hyvin, alkoi näyttää ja kuulostaa omalta itseltään. Seuraavaksi lapset halusivat ulos, esikoinen etunenässä. Niinpä läksimme koko sakki ulos kävelylle ja kaikessa tässä yritin keskittyä siihen, miten terveinä ja iloisina olemme täällä ulkona, enkä siihen että kohta se iskee johonkin muuhun se kamala tauti. Toki kun näen vauvan konttaavan lattioilla ja imeskelevän sitten käsiään, ajattelen että voi ei. Mieleni karkaa jo maalaamaan kaikki ne pirut seinille, kuinka inhottavaa se tulee olemaan kun tuo pikkumies sairastuu ja sotkua tulee ja kärsimystä pienelle. Mieli on siis todella voimakas ja ennen kaikkea sinnikäs. Sen taltuttaminen käy ihan työstä. Mutta tässä nyt istun, lapset leikkivät, kaikki voivat hyvin ja siinä on kaikki mihin minun kannattaa juuri nyt keskittyä. Ja kumma kyllä, on myös sellainen olo, että "okei, meillä on vatsatautia ilmassa. Jos se iskee minuun, niin sitten se iskee. Se on kurja tauti, mutta en todellakaan kuole siihen eikä se myöskään ole mitään, josta en muutenkin selviytyisi." Mitä ihmettä, mitä tämä puhe on??!!