Sateista kesäkuun tiistaita!
Tänään pieni poikani täyttää 1 vuotta. Haikea mieli rinnassa, vuosi on kulunut ja tästä kun aika kuluu alkaa hänen vauvavuotensa ja syntymänsä painua yhä syvemmälle muistoihin. Tuntuu jotenkin erityishaikealle. Tämän lapsen syntymä oli niin erityinen, samoin olen nauttinut valtavasti hänen vauva-ajastaan. Paljon tässä haikeudessa on varmasti sitä, että tämä on tiettävästi meidän perheen viimeinen vauva. Nyt kun hän alkaa kasvaa ulos vauvuudesta, ei meillä vauvoja enää ole eikä tule. Nyyyh. Tämä taitaa melkein aina olla naisille aika kova paikka.
Tämä minun oma elämä sitten taas... aikamoista aaltoliikettä, ei voi muuta sanoa. Välillä lennetään korkealla skyhigh-tyyliin, välillä syväsukelletaan, välillä räpiköidään pinnan tuntumassa joten kuten pinnalla ja pohjamutia potkien. Ainoa pysyvä asia tuntuu olevan muutos ja aaltoilu, ylös, alas, ylös, alas... Ei tämä sinänsä eroa mitenkään minun "entisestä elämästä", tämä pinnan räpiköinti ja ajoittaiset syväsukellukset oli kyllä tuttuja sielläkin, oikeastaan ne oli ihan sitä vakiotavaraa. Skyhigh:t siitä elämästä lähinnä puuttuivat, ajanjaksot jolloin sydänkeskus on auki ja kaikki virtaa, on rakkaus ja johdatus, selkeys ja ilo. Nykyään tuo pinnalla räpiköinti ja pohjamutien potkiskelu on niin erilaista, koska tiedostaa kaiken niin paljon paremmin. Tiedostaa oman vastuunsa kaikesta mikä omassa elämässä ilmenee ja tiedostaa, että kaikki asiat ovat olemassa syystä. Niinpä kun on erityisen paljon hankausta ja muita negatunteita sekä vanhoja toimintatapoja, se tuppaa ärsyttämään. Tietää, että samalla kun uiskentelee siellä sameassa pohjamudassa missä ei juuri eteensä näe, on olemassa kuitenkin asioille kirkas selkeys, jota ei vain juuri siinä hetkessä tahdo tai osaa itse nähdä.
Tämän tekstin otsikolla viittasin juuri tähän, että toisaalta tämä räpiköinti on tuttua, se on hyvin tuttu mielentila elämästä ennen tätä laajempaa tietoisuutta. Toisaalta se taas on nykyään vieraan tuntuista, koska tiedostan enemmän ja tiedän, että silloin kun räpiköidään ei olla ihan siellä missä pitäisi olla.
Mennyt viikko on opettanut vaikka mitä. Eniten peiliin katsomisen kautta, oikeastaan 99 prosenttisesti peilin kautta. Eipä se aina niin kivuttomalta tunnu sinne peiliin katsahtaa, mutta samalla sen aina haluaa tehdä, koska tiedostaa että ei ole muuta tapaa päästä ulos kärsimyksestä. Olen joutunut näkemään itsessäni martyyrienergian ja Minä parka -energian, jonka kautta katselin maailmaa hetken aikaa ja voin sanoa, että ei tuntunut tippaakaan kivalle. Silkkaa kärsimystä. Olin yhteydessä "luottoparantajaani" jonka kanssa pääsin asiaan kiinni ja saatoin alkaa purkaa asiaa. Olo on nyt paljon helpompi ja on vaikea edes ymmärtää, miten sitä pääsi putoamaan sellaisiin energioihin.
Lisäksi pääsin kunnon testiin, jossa minulta kysyttiin kenen sanoja lopulta uskon. Kävin henkisessä illassa, jossa eräs osallistuja sanoi minulle, että olinko tietoinen aurassani olevasta vauvasta. Hämmästyin ja hämmennyin, enkä oikein osannut sanoa mitään. Mikä vauva?? Asia jäi vaivaamaan ja laitoin siitä viestiä yhdelle ja kun hänestä ei ensin kuulunut mitään, kysyin asiaa toiselta ja kun sain sieltä vastauksen sainkin vastauksen siltä ensimmäiseltä myös ja koska näiden kahden mielipiteet menivät ristiin, aloin ihmetellä asiaa vielä henkisille ystävillekin. Mitä enemmän kuoputin tätä kasaa, sitä huonompi olo mulle tuli. Tajusin, että hain vastauksia liikaa itseni ulkopuolelta ja lopulta tästä kaikesta kuoputuksesta ja "avuttomuudesta" nousi ihan valtava häpeäkin vielä. Kaikin puoli kökkö olo ja tajusin, että nyt on lopetettava ja kuultava oman sydämen ohjaus asiasta. Tämä oli hyvä oppiläksy. Voimme pyöriä vaikka millaisen sirkuksen keskellä kuulemassa kaikkia jänniä juttuja itsestämme, mutta jos kuuntelemme vain itsemme ulkopuolelta tulevia viestejä, olemme hukassa. Koin sen hyvin selkeästi nyt, ja se fiilis joka siitä seurasi oli kaukana harmoniasta. Niinpä lopulta päätin unohtaa koko asian, päästin irti, annoin olla. Ei se asia alunperinkään ollut mitään niin ihmeellistä, että se olisi vaatinut tällaiset mittasuhteet, jotka sille tuli luotua. Vauva saattaa olla aurassa tai sitten ei ja mikä sen merkitys sitten on, niin se joskus selviää tai sitten ei. Minä annan sen asian nyt olla. Ja heti on parempi olo.
Oikea oppiläksyjen intensiiviviikko tässä takana. Mutta ei se mitään, näin jälkeenpäin asiaa katsellessa tulee vain huikaiseva kiitollisuuden tunne! Kiitos kiitos kiitos! Näinhän täällä asioita useimmiten opitaan, kantapään kautta. Luulen, että minusta tulee vallan mainio opas muille, kun tiedän tarkalleen mistä puhun ja opetan. Voin sanoa, että been there done that.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti