Joskus suurimmat oivallukset tulevat hyvin hiljaa ja äkkiarvaamatta.
Minulle kävi juuri äsken niin. Tajusin jotain hyvin tärkeää ja perustavaa laatua olevaa ihan "sattumalta".
Annanpa hiukan taustaa. Olen viime aikoina innostunut valtavasti hiusten laittamisesta, tarkemmin sanottuna erilaisten lettien tekemisistä. Minun tytöillä on pitkät hiukset ja olen osannut letittää hiuksia jo lapsesta saakka, joten tarvittava materiaali on olemassa. Nyt siitä on kehkeytynyt minulle suurempikin intohimo ja olen jopa alkanut haaveilla siitä, että voisin tehdä sitä isommassakin mittakaavassa. Sitä toivetta siivittämään aloin kerätä Facebook-sivuilleni julkista valokuva-albumia kampauksista, joita olen tehnyt. Meidän tytöt siis tietävät nykyään, että lettiväkerrysten jälkeen otetaan valokuva :)
Tähän uuteen intohimooni liittyen vietin juuri iltaani selaten netistä erilaisia kampauskuvia. Katselen, että mitä kaikkea sitä voisi vielä yrittää. Samalla ajatusten taustalla kävi tuumarulla siitä, että perustaisinko oikein blogin tätä aihetta varten ja vielä senkin taustalla kai ajattelin itsekseni, että miksiköhän minulla on tarve saada tämä kaikki näytille. Ja yhtäkkiä mieleeni tuli ajatus, joka ei ole näin kirkkaana tullut mieleeni koskaan ennen: Äitini ei ole kertaakaan sanonut näistä hienoista lettikuvistani mitään! Ei koskaan. Lukuisat Facebook-kaverini, nuoret ja vanhat, ovat kehuneet niitä lukuisin sanoin, mutta äitini: Radiohiljaisuus. Kyse ei ole siitä, etteikö hän koskaan kommentoisi. Kyllä hän kommentoi, mutta vain kuvia joita lisään omista lapsistani. Kommentoidaan ja tykätään. Mutta mikään, mikä liittyy minuun: Radiohiljaisuus.
Tämän tajuaminen pysäytti minut, totaalisesti.
Aloin miettiä kaikkia niitä asioita, joissa olen hyvä. Osaan yhtä sun toista. Osaan kirjoittaa, ja sitä taitoa olen todella käyttänyt. Osaan tehdä kaunista. Meillä on kaunis koti, minulla on kaunis käsiala, osaan laittaa hiukset kauniisti... Mainitakseni nyt jotain ensiksi mieleentulevia. Olen jopa oppinut soittamaan pianoa, ihan itse, perhana!! En muista koskaan kuulleeni näistä, enkä muistakaan taitavuuksistani, mitään hyvää. Niitä ei vanhempani ole koskaan huomioineet, ikäänkuin niitä ei olisi olemassakaan. Miten vaikea olisi vaikka sanoa, kun tulee uuteen ja komeaan kotiimme ensi kertaa: "No mutta onpas teillä nyt hieno koti!" Olemme rakentaneet jo kaksi upeaa taloa nykyisen perheeni kanssa, mutta kertaakaan en ole kuullut äitini sanovan niistä mitään. Tämä oli nyt vain yksi esimerkki, ja mitä enemmän näitä ajattelen sitä enemmän niitä tulvii mieleen.
Tietyllä tavalla olen myös aikaansaava, olen mukana monessa. Olen käynyt nyt vaikka mitä koulutuksiakin, intuitiivinen parantaja, ayurvedinen hieroja... Olen näistä kertonut Facebookissa monet kerrat. Hassua, että joudun sanomaan tämän, mutta sanon kuitenkin: Äitini on tiedettävä nämä asiat minusta, koska hän on lukenut sen Facebookista monta kertaa. Mutta koskaan, edes yhtä kertaa, hän ei ole maininnut minulle näistä asioista mitään. Ei livenä, eikä linjojen takaa eikä kirjallisesti. Hän ei ole yhdellä sanallakaan osoittanut, että hän tietää minun nykyään puuhailevan sellaistakin. Ei kysymyksiä, ei kommentteja. Radiohiljaisuus.
Ei kehuja, ei kannustusta, ei mitään.
Ignorance.
Kun tämä kaikki iskeytyi tajuntaani valtavana hyökynä, tuli mieleeni jotain muutakin. Tuli mieleeni erään sukulaiseni sanat, jotka hän sanoi kerran, kun meillä oli käynnissä eräänlainen välienselvittely. Miksi sinun pitää aina olla noin huomionhakuinen? Olen ajatellut sitä usein, miksi hän näkee minut huomionhakuisena. Olenko, minä muka? Ja nyt yhtäkkiä tajuan tämän kaiken! Kyllä! Minä syydän hullun tavalla kaikkien eteen taidonnäytteitäni. Katsokaa ihmiset, minä osaan tällaistakin! Katsokaa, kuulkaa, minä voin tehdä jotain hyvää, minä osaan, minä pystyn, minä yritän! Miksi? Koska loputtomasti, loputtomasti pieni-Johanna sisälläni juoksee sen asian perässä, että äiti edes yhden kerran huomaisi minut! Huomaisi ja sanoisi sen, mitä koskaan en ole kuullut: Tyttäreni, kylläpä sinä osaat. Kylläpä sinä olet hyvä. Wau!
Perustavaa laatua, niinhän minä sanoin. Tämä oivallus on perustavaa laatua ja tarkoitan sitä, että tämän oleellisen tärkeän asian päälle minä olen rakentanut niin paljon. Olen rakentanut sille koko elämäni ajan. Olen odottanut jo yli 35 vuotta, että kuulisin kerran vanhemmiltani ne sanat, että olen hyvä, että osaan. Että kuulisin kannustuksen heidän huuliltaan, että näkisin uskon heidän silmistään, että edes yhden kerran näkisin, että he ihailevat minua jostain mitä teen! Edes kerran, jumalauta!! Viha alkaa nousta sisälläni. Pienen lapsen raivo, pettymys ja turhautuminen. Yhtäkkiä olen valtavan väsynyt tähän. Ikuiseen kilpajuoksuun tämän asian kanssa! Huomatkaa minut! Kehukaa! Kannustakaa!! Jos lapsi rakennetaan kantamaan sisällään näin suurta tyhjää aukkoa, se lapsi kasvaessaan saattaa käyttää koko loppuelämänsä sen aukon täyttämiseen ja kannettu vesi kun ei kaivossa pysy. Siksipä se aukko on siellä aina vain ja kilpajuoksu loputon, ja hyvin hyvin uuvuttava.
Lapsuuden perheessäni ei sanottu koskaan hyviä asioita. Ne ignoorattiin. Jos toin kotiin hyvin menneen kokeen koulusta, sille hymähdeltiin. Kun joku meni huonosti, räyhättiin. Koskaan, koskaan en muista että vanhempani olisi kehuneet minua. Sanoneet että näytän kivalta, tai että olen hyvä, tai että osaan jotakin. Niistä vaiettiin. Koskaan en kuullut ihailua isäni huulilta, niinpä hain sitä kuin hullu koko nuoruuteni lukuisista poikaystävistä. Hain ja hain, kuin mielipuoli. Hyväksyin mitä vain, vaikka sellaisenkin josta en edes liiemmin pitänyt, kunhan se vain tykkäsi minusta, ihaili minua! (Sen sijaan isäni ihaili kyllä parasta ystävääni ja muisti aina sanoa tälle ystävälleni kun hänet näki: "Hei kaunokki!")
Mikä ihmeen asia saisi minut lopettamaan tämän kilpajuoksun? Tekemään asioita joltain muulta pohjalta, ilman sitä sisäisen lapsen tarvetta saada vanhemmiltaan hyväksyntää?
Tällä hetkellä en osaa vastata siihen.
Miten päästää irti siitä hyväksynnän tarpeesta?
En tiedä.
Mutta tällä hetkellä olen kiitollinen tästä suuresta oivalluksesta. Tiedän, että se vie eteenpäin.
Koskettavaa... Miiten vaikea onkaan päästä irti asioista, mitkä liittyy vanhempiin. Miten päästä irti kaikesta menneisyydestä. Anteeksi anto taitaa olla ainoa keino, niin kaikessa itselle kuin vanhemmillekkin. Ketään kun ei pysty muuttamaan, vaikka kuinka haluaisi, pitää vain hyväksyä jokainen niine vikoineen ja puutteineen mitkä on. Jokainen kulkee täällä omaa polkuaan, jokaisella omat opit opittavanaan. Jotkut tarvitsevat useamman elämän oppiakseen, toiset taas oivaltavat tässä elämässä läksynsä, oppivat jakamaan rakkauttaan laajemmin.
VastaaPoistaSuosittelen kirjoittamaan kirjeen, jossa kerrot kaikki tunteesi hyvät ja huonot, aivan kaiken mikä on hiertänyt sinua. Älä kuitenkaan lähetä sitä, vaan polta se tuhkaksi, se puhdistaa. Sitten lähetä valoa ja rakkautta heille sydämmesi pohjasta. Ota se tavaksesi silloin kun he tulevat mieleesi. Positiivisia ajatuksia jos vain suinkin mahdollista. Pyydä myös Arkkienkeli Mikaelia katkaisemaan kaikki tunnesiteet ja kielteiset energiat ympäriltäsi, ja vielä kaikki muut taivaiset auttajt korkeimmasta valosta auttamaan niin kuin on korkeimmaksi parhaaksesi.
Toivottavasti tämä auttaa. Kannattaa kokeilla.
Ihanaa että olet oivaltanut tämän. Minäkin olen viime vuosina samoja asioita pohtinut. Tänä kesänä jotenkin urakalla käynyt lapsuttani ja suhdetta vanhempiini läpi. Kehuja en muista juuri saaneeni. En saanut tukea opintojen valintaan, mihin suuntaan lähteä. Jälkeenpäin olen siitä katkera, olisin todellakin kaivannut tukea ja keskustelua elämän valintoihin, kyselyä mitä haluan tehdä, miksi haluan tulla jne.Asenne oli välinpitämätön, "teet niin kuin itse haluat." En ollut 15-16-vuotiaana saati vielä parikymppisenä kypsä niin isoja päätöksiä tekemään. Yhä vieläkin haen omaa alaani.
VastaaPoistaKotona oli tiukka uskonnollinen kasvatus, ja paineita olla tietynlainen tuli sieltäkin. Aikuistuttuani sain onneksi voimia lähteä uskonyhteisöstä, vaikka tiesin että se oli vanhemilleni kova paikka. En voinut elää enää heidän mielikseen. En elää "uskovaisen" elämää kieltoineen ja sääntöineen. Mutta nyt sentään elän rehellisesti ja avoimesti omaa elämääni, minua ei rajoita säännöt joiden mukaan elää ja olla tietynlainen. Elän elämääni ja olen onnekseni löytänyt tämän henkisen polun jota kulkea ja josta saan turvaa enemmän kuin koskaan maallisesta ulkokultaisesta uskonyhteisöstä.
Vanhempien kiitoksen ja kehun hakeminen jatkuu edelleen. Äitini on kehunut minua ainoastaan käsitöistä, joita olen tehnyt. Mutta saamani opiskelupaikat, työpaikat ym. normaalit asiat joista yleensä iloitaan ja onnitellaan tms. niin ei mitään. Jostain syystä äidilleni on vaikeaa kehua minua saati muitakaan lapsia mistään. En tiedä mistä se kumpuaa. Eikö hän ole sellaista lapsena saanut kokea.. Mistä minä sitten omaa lastani osaan kehua, kiittää, kertoa päivittäin rakastavani? Kehun vaikkapa lapseni piirroksia, kannustan ja kehun häntä ihan omana itsenään! Luin jostain ajatuksen, joka meni suunnilleen näin että "parasta äitiydessä on se, kun voi olla omille lapsilleen sellainen äiti jonka olisi toivonut itselläänki olevan." Tämän ajatuksen yritän aina muistaa. Kyllä minä hermostun välillä, enkä ole koko ajan läsnä, mutta pyydän myös näitä anteeksi. Minä halaan ja sylittelen päivittäin eskarilaistani, kyselen kuulumiset ja kerron että välitän. Jotenkin tuntuu, että siinä samalla minä silittelen ja halaan itseäni, sinä pikkutyttönä joka haluaisi kuulla ne tärkeimmät sanat. Itse haluan säilyttää avoimet välit tyttäreeni, olla hänelle aina läheinen, lämmin ja rakastava äiti.
Kun äitini sai kuulla että olemme jo vuosikausia yrittäneet saada toista lasta, mitä sain vastaukseksi.. täydellisen hiljaisuuden. Ei mitään. Tuo oli myöskin sellainen asia, jonka kertomista olin välttänyt, mutta kun viimein sain sen kerrottua.. niin ei mitään. Elämäni vaikein asia, johon halusin tukea äidiltä, niin en sitä saanut. Tukea kaipaisin vieläkin, jos vain hän haluaisi puhua siitä. Vaikeita asioita ei ole kun niistä ei puhuta..
Huomaan että minulla on myös monesti vaikea ottaa kehuja vastaan. Töissä kun pomo kehuu ja kiittää, tunnen mielihyvää, mutta usein on jotenkin kova tarve sitten vähätellä, no eihän tämä nyt mitään.. Tai kun joku kehaisee, että nätti paita tai koru.. Tämäkö, tämähän on vanha.. Plaah! Olen opetellut vähä vähältä ottamaan kiitoksia ja kehuja vastaan. Saatan sanoa kampausta tai paitaa kehuessa, että kiitos, kiva niin minäkin tykkään tästä. Tai kun pomo kehuu, sanon että kiva kuulla. :) Heti tulee parempi mieli itsellekin, ja ehkä kehun antajalle. Mutta ei siitä pääse mihinkään että olisi niin ihanaa kuulla äidin suusta, että olen rakas ja tärkeä. Toisaalta, enpä minäkään sitä osaa sanoa ääneen äidille. Äiti kyllä näyttää rakkauttaan muilla tavoin, tekee ruokaa ja antaa tekemäänsä leipää mukaan, marjoja tms.. Isäkin on nikkaroinut meille kaikenlaista. Arvostan niitäkin tietysti.
Tuossa yläpuolella kommentti herättelee minuakin, pitäisi osata antaa anteeksi. Päästää irti. Mitä tässä valittamaan..He ovat parhaansa tehneet ja polkuaan kulkeeet. Kunpa osaisi vain hyväksyä.. Kai minun tämä täytyi nyt tähän purkaa että voin sitä itsekin työstää. Rukoilen, että osaan päästää irti.
Kaikkea hyvää teille jotka tämän luette. <3
-Sohvi.