Irtipäästämisen voima

Sain juuri kokemuksen siitä, miten jokin asia elämässä jota pitää hyvänä ja arvokkaana asiana itselle, voikin kääntyä sinua itseäsi vastaan.
Minulla on ollut noin puolen vuoden ajan jokapäiväinen rakas harrastus. Meillä on muutaman rakkaan valoystävän kanssa ollut Facebookissa oma keskusteluketju, jossa olemme keskustelleet päivittäin ja olemme kyllä kasvaneet siellä niin tiiviisti yhteen, että näistä ihmisistä on tullut minulle ihan mahdottoman rakkaita ja tärkeitä. Tämän puolen vuoden aikana on itseni kohdalla tapahtunut ihan huikeaa kasvamista ja eteenpäin menoa, ja paljolti juuri siitä ansiosta että nämä ihmiset ovat olleet tukena, viisaina sanoina ja peileinä koko ajan. Olen kokenut vahvasti, että meidät tuotiin yhteen tarkoituksella, sillä keskusteluketjulla on ollut tarkoituksensa meidän kaikkien polun kannalta. Meidät tuotiin yhteen tukemaan toisiamme aikana, jolloin kasvamme kohisten (ja usein kivun kautta). Se miten tuo ryhmä aikoinaan tuli saatetuksi kasaan, tapahtui tuttuun tapaan puolittain sattuman kauppana. Senhän toki tiedämme, että sattumia ei ole, vaan ne ovat tarkoin mietittyjä yhteensattumia kaikki. Joka tapauksessa, siinä vain kävi niin että löysimme hyvin pian itsemme tuomassa keskusteluun omat kipumme ja haavamme, ilomme ja onnemme, ja se on ollut paikka johon olen kaiken voinut turvallisesti kantaa. Siellä on ollut vastassa rakkaus ja hyväksyntä, siellä on ollut todella helppo kasvaa. Todellisia enkeliystäviä, jollaisia joskus en tiennyt olevan olemassakaan.

No niin ja kohtuus kaikessa, niin kuin sanotaan. Minulla ei vain ole oikein taipumusta siihen kohtuuteen. Niinpä olen käyttänyt päivittäin paljon aikaa tässä keskusteluketjussa, kotona olen pitkin päivää klikkaillut itseni sisään katsomaan onko tullut uutta juttua. Kaiken mitä minulle on tapahtunut, hyvän ja ikävämmän, olen vienyt ystävieni kuultavaksi ja ennen pitkää minun ja elämäni väliin ilmestyi ikäänkuin suodatin. Suodatin kaikki asiani näiden ystävieni kautta. Sain heiltä aina hyvää näkemystä ja viisautta. Eivät he toki aina päätäni silittäneet, jos he näkivät minulla kasvun paikan he eivät todellakaan päästäneet minua niin helpolla. He rakkaudella puskivat ja hiukan piiskasivat, jotta uskaltaisin kulkea ahtaista porteista eteenpäin. Heistä ja yhteisestä virtuaalikeskustelustamme tuli itselleni elintärkeä, olin siitä oikeastaan aika riippuvainen.

Sitten tuli huhtikuu. Se kaamea huhtikuu, mistä monet henkisellä tiellä kulkevat puhuvat. Oli kardinaali suurristiä ja mitä kaikkea energiapöhinää olikaan, joka todella puski meistä kaiken vanhan skeidan pintaan eteemme tarkasteltavaksi ja pois lastista heitettäväksi, jos niin uskalsimme. Tukalaa oli minullakin huhtikuussa, todellista matalalentoa välillä. Kotona ahdisti, asiat eivät tuntuneet arjessa toimivan, voimat oli ihan loppu, jouduin katsomaan itseäni monta kertaa peiliin ja myöntämään, että homma ei pelitä, koska teen pelkopohjaisia valintoja enkä arvosta itseäni lähellekään tarpeeksi. Minulla oli toiveita miten elämäni pitäisi sujua, jotta olisin tyytyväinen, mutta silti minulla ei ollut rohkeutta laittaa niitä toiveita todeksi, vaikka siihen tarjoutui mahdollisuuksia. Tuskailin ja piehtaroin, ärisin ja murisin, ja luulenpa että valoystävilläni oli minussa kestämistä.
Toukokuu vaihtui ja olo meni ylös ja alas. Asiat eivät vieläkään vain toimineet, ketutti ja ketutti vielä enemmän, alkoi olla päiviä etten nähnyt oiken mitään hyvää missään enkä kenessäkään. Edes parhaiden ystävieni hyvät uutiset eivät hymyilyttäneet, lähinnä ketutti nekin. Teki mieltä näyttää kieltä koko maailmalle ja tunsin itseni huonoksi ystäväksi, huonoksi äidiksi ja ties miten monella tavalla huonoksi. Miten olin päässyt tähään pisteeseen? Valitin surkeuttani näille valoystävilleni ja heidän joukossaan on varsinkin yksi oikea totuuden torvi, joka soittelee rakkaudellisesti torveaan mutta ai että miten se kirvelee, kun torven toitanta osuu itseä juuri sinne oikeaan arkaan paikkaan. Juuri sinne paikkaan, jonne pitäisi katsoa mutta ei haluaisi (ja rakastan Totuuden torven soittajaa suuri siksi!!) Hän yritti minulle sanoa, miten kierrän samassa suossa kokoajan kun en suostu päästämään irti tietyistä uskomuksistani ja peloistani. Niin totta, niin totta.
En tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä minulla vain tuli tunne, että minun pitää hypätä. Hypätä pelkojeni tuolle puolen. Yksi suurimmista peloistani on hylätyksi tulemisen pelko, se vaikuttaa monen tekoni, valintani ja toimeni taustalla. Minulle tuli tunne, että energiani ovat levällään pitkin poikin, mitään ei ole minulla itsellä. Olin levittänyt energiani sinne virtuaalikeskusteluun, jossa suodatin kaikki asiani koko ajan. Nämä ihmiset olivat minulle niin rakkaita ja läheisiä, että joidenkin kanssa tunsin olevani kuin siiamilainen kaksonen energiatasolla (tämäkin osuva kuvaus tuli sieltä jonkun valoystävän viisaasta suusta ja osui kyllä kohdilleen). Minä olin hyvää vauhtia tukehduttamassa omaa itseäni ja voimaani sillä, että ripustauduin liikaa. Ensin ajattelin, että jos yritän olla pois keskustelusta vaikka viikon. Tiesin, että se ei tulisi onnistumaan, en malttaisi olla vilkaisematta mitä toisille kuuluu. Jotenkin tunsin, että se ei riitä. Minun todella piti hypätä. Minulla oli vahva tunne, että minun pitää sanoa itseni ihan kokonaan irti keskusteluryhmästä, itse asiassa sain tähän ihan suoraa viestiä yläkerrasta. Voi miten se pelotti! Ajattelin, ettei minua ole olemassakaan sen jälkeen kun lähden siitä ryhmästä. Vanha hylätyksi tulemisen pelko nosti vahvasti päätään. Pelkäsin, että jos lähden, minä unohdun ja katoan. Silti tunne oli hyvin vahva, se tunne että minun on tehtävä niin kuin ohjataan, koska muu olisi itsepetosta ja kulkemista taaksepäin. Niinpä minä kerroin ystäville, että näin on tehtävä ja koska he toimivat aina rakkaudesta käsin, he ymmärsivät sen täysin. Ja sitten se pelottava klik, ja olin ulkona viestiketjusta. En enää pääse sinne lukemaan viestejä.

Ensin tiirautin muutaman kyyneleen. Käytin myös aika monta tuntia kuunnellen joka mutkassa pääni hälinää siitä, että mitäköhän ne muut nyt ajattelee, ja mistäköhän ne nyt puhuu ja mitäköhän ne nyt minusta tykkää jne. Uudestaan ja uudestaan. Sitten pysäytin itseni ja sanoin, että "lopeta!!" Oikeastaan oli hyvä huomata, miten paljon minä ajattelin heitä koko ajan ja sitä, mitäköhän ne nyt ajattelee kun minä tein näin, vieläkö minut hyväksytään jne. Minun ja maailmani välissä oli edelleen se suodatin, se suodatin on se "ne muut". Mitäköhän ne muut ajattelee? Niinpä niin. Sanoin itselleni tiukasti, että nyt on aika keskittyä siihen, mitä Johanna ajattelee. Ja niin se mielen pälinä sitten lakkasi ja tilalle astui huikaiseva voiman ja onnen tunne. Olin äärettömän ylpeä siitä, että olin toiminut pelosta huolimatta niin kuin minulle oli parhaaksi. Tunsin, miten yhtäkkiä kaikki voima ja energia on minulla itselläni, minä pystyn mihin vain! Nautin suunnattomasti voimakkaasta itsenäisyyden tunteesta, mikä suorastaan yllätti minut! Tapahtuipa mitä tahansa, vain minä yksin olin ottamassa sitä vastaan, sitä ei enää jaeta moneen osaan ystäville. Vain minä, minä päätän kaikesta itse enkä minä koko ajan kysele muilta. Ja voi miten paljon enemmän minä olen taas läsnä omassa elämässäni, siinä arjessa ja kaikessa.

Ja mikä kummallisinta, heti kun uskalsin päästää irti, jokin energiatasolla muuttui myös ja asiat lähtivät liikkumaan. Heti lähti tapahtumaan asioita, minä pääsin eteenpäin omissa suunnitelmissani, joiden kanssa olen vain junnannut ja tuskaillut ja etsinyt tapaa ja tietä. Miten, milloin ja miten minusta muka on mihinkään. Näitä olen kelannut ja nyt yhtäkkiä vain huomaan meneväni kovaa eteenpäin ja se kaikki tulee luonnostaan, puskematta. Yhtäkkiä saan asiakkaita hoitoihin, minulle ihan vieraita ihmisiä, juuri sitä mitä olen odottanut. Tämän irtipäästämisen jälkeen sain oman voimani takaisin ja se näyttäytyi uutena rohkeutena, uskallan sanoa asiat ja uskallan seistä sen takana mitä tunnen, koska minulla on oma voima itselläni. Ero on valtava!
Se todella pitää paikkansa, että joskus meidän vain on uskallettava päästää irti vanhasta, jotta uusi voi ilmentyä.

Itse uskon, että löydän jonkun minulle paremman tavan olla valoystävieni kanssa yhteydessä. He ovat edelleen minulle tärkeitä ja rakkaita, mutta sain arvokkaan oppiläksyn siitä, miten paljon itsestään kannattaa antaa ja mikä on liikaa.

Kiitollinen kaikesta tästä!!!