Kotiläksyjä

Aloitin noin kuukausi sitten työstämään omia solmukohtiani oikein "koutsin" avulla. Valmentajan löysin Facebookin kautta, jollain tavalla ennestään tuttu ihminen näistä henkisistä piireistä. Itse asiassa, siinäkin kävi niin, että hänet ikäänkuin tuotiin minulle ja näin tämän tarkoituksen heti.
Keskustelimme silloin kuukausi sitten parin sähköpostin verran, hän lähinnä heitteli kysymyksiä ja näin tarkensi tilannettani ja minä kirjoitin vuolaasti (senhän minä osaan!). Sitten hän heitti minulle kotiläksyn, minun piti tehdä itsestäni SWOT-analyysi. Tiedättehän sen, paperi jaetaan neljään ruutuun ja kuhunkin ruutuun kirjoitetaan yksi sana: Vahvuudet, Heikkoudet, Mahdollisuudet, Uhat. Minun piti siis tehdä SWOT-analyysi omasta itsestäni. Tartuin toimeen tein ruudukon ja sitten *raks raks* ei mitään tapahtunut! En saanut siihen sanaakaan. Yritin seuraavana päivänä uudestaan, sama tulos. Sen jälkeen analyysi jäi kummittelemaan vain pään perukoille, muistin sen välillä ja asia ei tuntunut aukeavan sen enempää. En saanut lopulta edes otettua yhteyttä tuohon koutsiinkaan, sekin vain jotenkin jäi.

Tuli enkeliretriitti ja pari ihanaa viikkoa korkeissa energioissa ja eteenpäinmenoa tunnustelen ja riemuiten. Ja sitten, noin viikko sitten, tuli taas raskas arki ja imaisi minut likaiseen viemäriinsä. Viimeisen viikon aikana olisin joka päivä halunnut pariin kertaa purskahtaa itkuun tai ottaa kassini ja häipyä. Tällaiset tunteet ei ole mulle kovin yleisiä, mutta sen verran niitä tunnistan ja suuret määrät syötyä suklaatakin sen vahvistaa, että olen tosi stressaantunut ja jaksamiseni rajoilla. Toisaalta en usko negatiiviseen ajatteluun ja siksi painin sen ristiriidan kanssa, että haluaisin painaa nämä ajatukset jonnekin taka-alalle ja toisaalta haluaisin sanoa kaikille juuri nyt, että olen tosi väsynyt ja en tunnu jaksavan tätä hommaa. Se mikä elämästä tekee juuri nyt raskaan, on tämä rakentaminen. Mies on hirveästi pois kotoa (hänen pitää siis rakentaa se talo ja se, miten hänen stressitasonsa jakselee, onkin ihan toinen juttu) ja minä pyöritän tätä perhearkea. Esikoista pitää kuskata kouluun, lapsia viedä harrastuksiin, kaupassa käydä joka välissä ja ruokaa laittaa kaksi kertaa päivässä. Vauva tarvitsee tietysti paljon, syliätissiävaippaahuomiota. Esikoinen oireilee koulun alkamisen aiheuttamaan väsymystä ja "kriisiä" ja voimakkaana Leijona-luonteena tuo sen kaiken esille aika haastavalla tavalla. Olen hänen kanssaan tukkanuottasilla tuon tuosta ja toisaalta sitten kannan huolta siitäkin, että miten hän kasvaa ja kehittyy, kun paineet hänellekin ovat näin kovat. Ja kaksi muuta tyttöä kuopuksen ja esikoisen välissä tarvitsevat myös oman osansa. Koti menee hirveään sotkuun päivässä ja jokapäiväinen turhautumisen aihe on myös se, etten voi tehdä niitä asioita raksalla joissa osaisin nyt auttaa ja aikataulu rutisee ja paukkuu muutenkin, eikä mies yksinään ehdi kaikkea. Tilanne todella syö minua ja sitten tulee kirsikkana kakun päälle se huonouden tunne siitä, että miksi en jaksa tätä "tavallista" arkea, onhan sitä yksinhuoltajiakin, joiden pitää jaksaa. Itse asiassa, luulen että niskassani painaa yhteislastina koko viimeisen 7 vuoden painot. Vaikka se on ollut onnellista aikaa, olemme saaneet 7 vuodessa 4 lasta. Mutta olemme sinä aikana myös muuttaneet 3 kertaa, rakentaneet 2 taloa ja sen aikana olen kokenut myös elämäni haastavimman ja painajaismaisimman ihmissuhdesotkun, joka oli kestoltaan pitkä, mutta päättyi lopulta kyllä onnellisesti. Eihän nuo nyt asioina ole siis paljon mitään, mutta jotenkin tunnen että viimeisen 7 vuoden aikana on tapahtunut kuitenkin isoja ja raskaitakin asioita hyvin tiiviillä tahdilla ja kun on edellisestä selvinnyt, niin on uusi ollut jo ovella. Ei ole oikein ollut aikaa hengähtää. Ja nyt kun on taas raskasta tämän rakentamisen takia, niin tuntuu että mieli oireilee oikeastaan näitä kaikkia asioita yhdellä kertaa. Tulee se sellainen "mä en jaksa enää" -fiilis. Toisaalta tulee myös se häpeän tunne siitä, että itsehän olemme tämän kaiken halunneet ja nyt kun olemme saaneet sen, niin nyt sitten valitetaan.

No, en nyt halua sen enempää paneutua tähän raskaaseen fiilikseen. Kunhan vähän raotin verhoa :)

Tämä minun henkinen koutsi sitten kyseli tässä yksi päivä mun perääni, kun ei ole minusta kuulunut. Vastasin lyhyesti, että jumituin siihen SWOT-analyysin tekoon ja on ollut vähän kiirettäkin. Vastaus, jonka sain häneltä oli mielenkiintoinen:

"Ymmärrettävää tuo jumittaminen, koska et pidä tällä hetkellä itseäsi yhtään tärkeänä.

Keksit kaikkea muuta, pidät perhettä etusijalla ja sitä kautta luot kiireenkin,

jotta et vain vahingossakaan saisi ajateltua itseäsi.

Tämä on sinun egosi luomusta. Egosi haluaa määritellä sinut ja sydämesi jää täten varjoon,

eikä pääse näkemään asioita itsensä kautta. Nyt Johanna uusi tehtävä tähän väliin,

jotta pääset työstämään tuota SWOT-analyysiä itsestäsi.

Eli: pakota itsesi ottamaan itsellesi aikaa.

Ja lisäksi: laitan sinulle universumiin hoidon odottamaan. Kun menet nukkumaan illalla, hoito käynnistyy, kun haluat vastaanottaa sen. Ravistellaan hieman hoidolla tuota sinun egoasi ja puhdistellaan solumuistista negatiivisia kiinnittymiä, jotta saadaan aloitettua mielesi, sydämesi ja kehosi puhdistaminen ja uudistaminen.

Autan sinua niin kauan kuin se on tarpeen. Ja olen aina täällä!

Kirjoita joka päivä mulle. Ihan sama vaikka se olis:"Tänään en jaksa." Mutta kirjoita päiväkirjan muodossa, jotta näen, mitä egosi ja sydämesi "ajattelevat". Kirjoitus asusta ja sanoista ja henkilöstä lähtee ne energiat, jotka aistin ja tulkitsen."

 

Arvostan todella hänen suorapuheisuuttaan. Minun pitäisi nyt siis todella kääntää luuppi itseäni kohden. Taitaa olla aikamoinen testi, miten tässä tilanteessa 4 lapsen äitinä teen sen tuntematta siitä huonoa omatuntoa? Pakotan itseni ottaaan omaa aikaa. Huh.

Annan esimerkin. Näin viime viikolla Facebookissa ilmoituksen, että Tommy Hellstenin Lindnäs-dialogissa huomiselle maanantaille olisi vielä vapaita paikkoja, aiheena on "Itsensä rakastaminen". Minun aiheeni! Heti kun näin tämän, tunsin kutsun mennä. Olen nyt taas alkanut lukea Tommy Hellstenin kirjoja uudestaan ja itsensä rakastaminen on siis todella jotain, mitä minä juuri nyt opettelen (varmasti se yksi suurin haaste tällä polulla). Mutta, heti alkoi soida päässä se levy, että enhän minä voi. Jos minä menen sinne, ei mies pääse maanantaina raksalle ollenkaan ja sitten se joutuu vielä hoitamaan kaikki lapset yksin. Maksaakin paljon se tapahtuma, monta kymppiä. Enhän minä voi, huono omatunto pisteli sydämessä oitis.
Toinen esimerkki: Olen viime viikot tuntenut aivan julmettua kutsua mennä metsään, luontoon! Sellaista, että olen tuntenut lähes fyysistä kipua, kun en ole mennyt. Arkena lasten kanssa tuntuu jotenkin hankalalta ja haastavalta, en ole saanut mentyä. Olen haaveillut perheen yhteisestä Nuuksion retkestä, mutta kun on se rakentaminen, eihän me voida tuhlata yhtä kokonaista päivää siihen. Ja eilen kun ajelin tuolla 2-tiellä, näin tien vieressä Liesjärven kansallispuiston kyltit. Olen siellä joskus ollut päiväretkellä ja nyt tuli ihan hirveä tarve ja hinku mennä sinne, mun on päästäVÄ! Mutta enhän mä voi.
Onko tämä sitä itsensä taka-alalle pistämistä? Että enhän mä voi ikinä mitään. Vaikka mun päivät ovat itkun pidättelyä ja karkaamisen harkitsemista, niin siltikään en voi ottaa itselleni välillä muutamaa tuntia siihen, että tekisin jotain josta saisin voimia hetkeksi aikaa? Täytyy ihan ihmetellä itseäni. Tuo metsä-juttu on sellainen, josta tiedän että saisin heti voimaa ja tasapainoa. Enkö juuri sitä tarvitse, ja eikö juuri sitä tarvitse myös neljä lastani äidiltään? Voimaa, jaksamista ja tasapainoa?
Itsensä rakastaminen, no se on pitkä projekti ja voi sitä polkua yrittää yksinkin tarpoa. Mutta jos haluaisinkin oikein panostaa siihen, saada oppia viisahilta ja käydä sitä käsittelevässä tilaisuudessa. Ehkä alan rakastamaan itseäni päivä päivältä enemmän ja eikö se ole juuri se, mitä pienet lapseni äidiltään tarvitsevat? Esimerkin siitä, miten itseään rakastetaan? Nämä ovat siis todella tärkeitä juttuja ja silti minä käyn niitä itse mitätöimään. Alan itse tekemään päätöksiä sen puolesta, että joku talo olisi tärkeämpi kuin se, että minä jaksan hoitaa tämän oman osuuteni näiden elämäni arvokkaimpien lahjojen kanssa.

 

Nyt minun on siis pakotettava itseni ottamaan itselleni omaa aikaa.
Ensimmäisenä sieltä hyppää silmille se itsekkyys. Esimerkiksi se, että laitan itseni heti mittaikulle mieheni viereen. Mies käy töissä ja sen jälkeen hän käyttää vapaa-aikansa raksalla. Ei hän ota juurikaan omaa aikaa, lopun aikansa hän antaa meille ja minun auttamiselle. Miten minä voisin olla niin itsekäs, että minä otan omaa aikaa vaikka "minullahan on muutenkin helppoa, kun en edes käy töissä enkä rakenna taloa." Tuttuja vanhoja virsiä. Tässä pitää repäistä itsensä pois sieltä mittatikulta. Täytyy ajatella, että minun valintani ovat omiani, mieheni tekee omansa. Minun ei tarvitse tehdä samoja valintoja. Minun täytyy kohdistaa se luuppi itseeni ja ehkä se ei kaadakaan meidän perheonneamme välittömästi. Ehkäpä oma voimaantuminen johtaa myös parisuhteen voimaantumiseen ja sen kerrannaisvaikutukset meihin kaikkiin ovat vain positiiviset. Väsyneenä ja stressaantuneena alan rakentaa itseni ympärille muureja, joiden läpi en halua päästää ketään. Siellä muurieni sisällä haudon loppuja rippeitäni. Uskon, että olen paljon mukavampi vaimo, kun en ole loppuunpalanut ja yliajettu kokoajan.