Hengenvetojen välillä

Hei kaikki!

Jostain syystä on ollut hankalaa kirjoittaa viime aikoina. En osaa oikein selittääkään, miksi. Toki työhön liittyvässä joulukiireessäkin oli tekemistä, mutta monesti mietin blogia ja siellä vallitsevaa hiljaisuutta. Kävin ihanassa 21.12.12 meditaatiossakin, mutta siitäkään ei oikein irronnut mitään sanottavaa. On ollut jotenkin sisäänpäin kipuileva olo enemmän kuin sellainen ulospursuava "kuulkaa kaikki!"-fiilis. Tuossa voimakkaiden päivien 121212 ja 211212 välissä olin jotenkin aika "down low" ja pettynyt siihen, millaiset fiilikset mulla oli. Olin kai odottanut, että kaikki vain paranisi ja valaistuisi vuoden loppua kohden, olisi huippuenergioita ja mahtavaa aikaa. Sitten olinkin ärsyyntynyt ja todella tahmeissa 3D-asioissa rämpivä. Odotin, että lentäisin kovaa ja korkealla ja se olikin jotain ihan muuta. Kai se kaikki arkinen tahmeus ja ärsytys oli jotain kipuilua ja irtipäästämistä, ja utelias mieleni halusi tietysti tietää, että mistä tämä nyt johtuu, miksi minusta tuntuu tältä? Mun olisi helpompi olla, jos aina olisi selitys joka asiaan olemassa heti ja selkokielisenä.

No, paljon ja kauan odotettu 211212-päivä tuli ja meni. Sitä on mielenkiintoista miettiä, miten suurta pelkoa ja ahdistusta tunsin tuota päivää kohtaan vielä vuoden 2011 puolella. Tämä liittyy paljon siihen, millainen olin ennen heräämistäni (elämäni ennen ja jälkeen heräämisen, kaksi hyvin eri asiaa tavallaan). Entinen Johanna pelkäsi kuolemaa, pelkäsi maailmanloppua, pelkäsi tuntematonta. Kun heräsin kesän alussa 2011, kului ensimmäiset kuukaudet ahmien kanavointeja, jotka käsittelivät vuoden 2012 loppua ja aikaa sen jälkeen. Minulla oli suuri tarve kuulla ja tietää, että odotettavissa olikin jotain muuta kuin suuri ajan ja maailman päättyminen. Se todella ahdisti minua suuresti aikanaan. Viimeiseen vuoteen en kuitenkaan ole kantanut tätä pelkoa yhtään enää mukanani, voin sanoa vilpittömästi että en yhtään. En pelännyt tuota maagista päivää, en pelkää enää kuolemaa. En omaani, enkä muiden. Maallista ikävän tunnetta pelkään edelleen ja siinä on syy pelätä myös esim omien lasten tai miehen kuolemaa, mutta muuten se ei minua pelota.

Osallistuin luottoparantajani Eilan meditaatioon 211212 ja se oli hieno kokemus se. Itselleni jäi päällimmäisenä mieleen siitä kosmiset yhteydet, jotka itselleni edelleen tuntuvat jotenkin kotoisilta. (11.11.11 meditaatiossa oli ilmassa tätä samaa, voit lukea kokemukseni siitä täältä.) Tässä meditaatiossa näin, miten olentoja muilta planeetoilta tuli joukkoomme ja he asettuivat meidän piirin sisälle omaksi sisäpiirikseen. He olivat kasvot meihin päin ja sitten tervehdittiin. Jos meillä päin halataan, niin heidän kanssaan lämmin tervehdys tapahtui siten, että otettiin molemmat toisemme olkapäiltä kiinni ja painettiin otsat yhteen hetkeksi. Kerroin tästä meditaation jälkeen muillekin ja oli siellä parilla muullakin vähän samantyyppisiä meditaatio-kokemuksia, että kosmiset yhteydet olivat tosiaan hyvin auki ja se oli myös sitä, mitä oli luvassa tästä eteenpäin yhä enemmän. Yhteydenpito muiden planeettojen olentoihin on jatkossa yhä helpompaa, yhteydet vahvistuvat ja helpottuvat. Itselläni ei vieläkään ole valmista vastausta siihen, miksi minua erityisesti puhuttelevat nuo maan ulkopuoliset, vaikka toki olen monesti eri lähteistä kuullutkin, etät olen itse lähtöisin tuolta muilta planeetoilta, "tähdistä tullut". Se yhtälö, että olen kosmista alkuperää ja silti minulla on myös näitä maan päällisiä elämiä, ei ole vielä selvinnyt. Mitä missä milloin, näitä pyörittelen, ja saan varmasti vastauksen joskus.

Joulu tuli myös vietettyä ja nyt tässä hiukan arkeen palaillaan, ennen uuden vuoden juhlintaa. Tällä hetkellä itsellä on hyvin sellainen olo, kuin olisin jossain välitilassa, hiukan pysähtyneessä, kuin hengen vetojen välisessä tyhjässä tilassa. Tiedän, mistä olen tullut, mutta en oikein tiedä mihin olen menossa. Sellainen olo. Kipuilen taas omia, henkilökohtaisia asioitani ja se herättää lähipiirissä vähän hämmennystä ja turhautumista. Toivoisin, että voisin sanoa ja selittää, että missä mennään, mutta en osaa. Itsekin olen hämmentynyt. Nyt on kuitenkin niin, että kaipaan omaa tilaa, kuin ilmaa ympärilleni, kuplan jota ei saa rakkaimmatkaan rikkoa. Minun on saatava nyt olla vain yksin omissa nahoissani, minussa ei ole nyt annettavaa eikä jaettavaa. Jollain lailla haluan nyt eristäytyä, vaikka fyysisesti olenkin läsnä. Osallistun arkeen ja olen perheen kanssa kuten ennenkin, mutta en halua päästää ketään liian lähelle.Tätä on vaikea selittää läheiselleen ja sitä on siten tietysti vaikea myös ymmärtää. Kuulostankin tässä hyvin selkeältä, kuin tietäisin mitä tapahtuu ja missä mennään, mutta oikeasti en tiedä yhtään. Tiedän vain sen tunteen, että juuri nyt en halua pakottaa itseäni mihinkään muuhun kuin miltä minusta tuntuu ja että tämä kaikki tapahtuu nyt jonkun vuoksi, jonkun hyväksi. En tiedä, minkä. Kasvanko, päästänkö irti, jätänkö taakseni jotain vanhaa traumaa? En tiedä, mutta tarvitsen siihen nyt oman tilani ja aikani. Rakkaimmat ovat edelleen rakkaimpiani, siihen ei tule muutosta, mutta heiltä vaaditaan nyt hiukan kärsivällisyyttä. Toivotaan, että tämän nahan luomisen alta paljastuu entistä parempi ja ihanampi minä, ja kaikki tämä oli sen arvoista.

Olen miettinyt itsekseni mennyttä vuotta ja tulevaa. Tämä vuosi 2012 on ollut itselleni aika  hurja, paljon kaikkea. Vauhdissa vauhtia ei oikein itse edes huomaa, mutta jälkeenpäin kun asioita summailee ja katselee, tuntuukin että huh huh. Tänä vuonna myimme talon, jonka olimme vasta itse rakentaneet ja muutimme toiseen kotiin. Tähän vuoteen mahtuu kaksi raskautta. Uuden talon rakennus alkoi, minä perustin luomukaupan, kotiäitiys loppui ja lapset menivät hoitoon, esikoinen aloitti eskarin. Aloitin intuitiivisen parantajan koulutuksen, enkeli-illat alkoivat täällä meidän tiloissa ja tulin yhä enemmän "ulos enkelikaapistani", Jonna-ystävä tuli mun elämään. Mummoni siirtyi ajasta ikuisuuteen, samoin kuin mieheni mummo. Paljon kaikkea.
Ensi vuosi aika lailla viimeistelee niitä asioita, joita tänä vuonna aloitettiin. Talo valmistuu, lapsi syntyy, valmistun intuitiiviseksi parantajaksi, esikoinen menee kouluun. Paljon ihanaa odotettavaa on ensi vuodelle.

Ja ehkä huomaatte, että asiat alkavat muutenkin avautua, tulla valoon. Olen jo paljastanut tässä tekstissä jotain, mitä en ole ennen maininnut. Kerroin tuolla aiemmin oman nimeni ja luottoparantajaakin kutsuin nimellä. Jonna-ystäväkin sai nimen. On aika lopettaa kaapissa piilottelu, ainakin vähä vähältä. Minulla ei ole mitään salattavaa, yritän olla ihan kokonaisena omana itsenäni tässä elämässä. Kaikki tietää, että täydellinen en ole, kuten ei kukaan muukaan, mutta aivan varmasti muutun koko ajan paremmaksi. Tällainen siis minä olen, Johanna. Kiva, kun olet mukana!

PS: Tämän linkin takana on valtavan hyvä juttu siitä, mitä me odotimme päivältä 21.12.12, mitä se lopulta oli ja mitä se ei ollut. Kannattaa lukea!

Sensuuria ja pelkoenergiaa

Ääh.
Tiedättekö, mulle on viime aikoina käynyt tosi paljon sitä, että mun kirjoitukset hävitetään. Varsinkin Facebookissa ja varsinkin, jos olen kirjoittamassa jotain vähänkin paatoksella tai huonolla energialla. Saatan kirjoittaa hartaasti, tiedostaakin, että tämä teksti ei nyt ihan ole Valosta ja Rakkaudesta, mutta "hitto kun harmittaa, pitää päästä sanomaan ja valittamaan". Ja ihan hirveän, hirveän monta kertaa: Phum, ja teksti katoaa ennen kuin saan sen julkaistuksi. Niin on käynyt niin monta kertaa, että se alkaa olemaan jo huvittavaa (ja turhauttavaa). Yksi päivä yritin keskustella ystäväni kanssa Facebookin chatissa, ja kirjoitin oikein tunteella jotain. Sekin katosi, ja teksti oli kyllä juuri sellainen, että ikäänkuin minulle olisi haluttu sanoa, että "pidä se vain omana tietonasi".

Nyt mulla on ollut viikon verran kirjoituksen alla teksti tänne blogiin. Se oli melkein valmis, lopusta puuttui vähäsen. Äsken päätin sen vihdoin kirjoittaa loppuun ja mitä tapahtui: Phum, se katosi. Sitä ei enää ole, ei luonnoksena, ei minään. Joten se siitä. Jotain tässä mulle ilmeisesti koitetaan nyt sanoa tai näyttää. Tekisi mieli kiukutella ja purnata, mutta yritän vain naurahtaa huvittuneena ja ottaa vastaan sen, että tämä oli vissiin tarkoitettu.

Meillä on mennyt viikko tässä tiiviisti vatsataudin tunnelmissa. Minulla olisi paljon vielä traumahoidettavaa tuon aiheen kanssa, pelkään niin kovin vatsatautia, olen pelännyt lapsesta saakka. En kykene muistamaan aikaa, ettenkö olisi pelännyt. Nyt kun tässä on mutusteltu näitä tunnelmia viikko, alan saamaan tarpeekseni. Kun meillä ensimmäinen sairastuu, mun ahdistus kasvaa suuriin mittoihin. Viritän käsidesit, vaihdan vessoista pyyhkeet käsipapereihin, eristän sairasvessan, pyyhin Kloritella vessoja ja ovenkahvoja. Olen lähes hysteerinen, koska pelkään niin paljon taudin leviämistä (kai ennen kaikkea itseeni). Joka päivä menee siinä hermostuneessa odotuksessa: Kuka seuraavaksi, tuntuuko nyt omassa mahassa jotain erilaista, nytkö se iskee. Joka iltaa kohden tämä ahdistus nousee suuriin mittoihin. Ensin sairasti esikoinen, kolmen päivän perästä keskimmäinen. Sitten menikin viisi päivää ja minä ehdin jo suurinpiirtein vetää liput salkoon ja olla super-kiitollinen siitä, että me muut ei sairastuttu ollenkaan. Kunnes viime yönä, sekä mieheni että kuopuksemme aloittivat yhtä aikaa urakan. Mies jo illalla vihjaili, että nyt mahassa tuntuu siltä, ja mullahan meni yöunet. Poltin valoja puolen yötä, luin kirjaa ja kuuntelin miehen sekä kuopuksen jokaista mahan murahdusta aivan paniikissa. Ja siinä vaiheessa mua alkoi todella kypsyttää. Mä en jaksa enää, en tätä mielipuolista pelkäämistä. Mä olen pelännyt kokonaisen viikon, ollut kaiken aikaa ahdistunut ja peloissani. Se syö ihmistä, se kuluttaa, se ei ole mitään sellaista mitä varten me täällä olemme. Emme ole tulleet pelkäämään, mä en halua myöskään enää pelätä. Voisin mantrata: En suostu enää pelkäämään, mutta en pysty siihen. Tiedän, että minulla on jotain suurta käsiteltävänä, jokin asia taustalla jonka takia pelkään niin kovin. Kysyin asiasta jo luottoparantajalta ja hän sanoi, että todennäköisesti minulla on taustalla jokin trauma asiasta, mikä pitäisi hoitaa pois. Joka tapauksessa viime yö oli sellainen kulminaatiopiste, että mulla tuli mitta täyteen. Tajusin, että tämä ei tässä lapsiperheessä varmaan ihan viimeinen vatsatauti ole, aionko kaiken kokea tällä tavoin joka kerta, kun meillä joku oksentaa. Ei enää! Olen pelännyt koko viime viikon ja tulevan viikon pelkään taas, kun odotan taas uudestaan omaa vuoroani. Olen totaalisen väsynyt pelkäämään.

Nyt tietysti pelkään vähän, että miten käy ylihuomisen 121212-meditaation, johon olen osallistumassa luottoparantajan luona. En kai vaan ole silloin sairaana. Tiedän, että on "väärin" pelätä, lähettää pelkoenergiaa koko ajan tuleviin päiviin. Tämä ajatus vain väkisin tulee mieleen, vaikka yritän pyyhkiä sen mielestäni. Tahtoisin niin keskittyä tähän upeaan aikaan, tähän viikkoon 121212-energioissa, ensi viikolla 211212-energioissa, ja minun kaikki energiani menee vain pelkäämiseen ja arjen pyörittämiseen. Saako huokaista? (Ja toivoa, että huolimatta epävaloisasta aiheenvalinnasta, tämä teksti ei sano phum...)