Sensuuria ja pelkoenergiaa

Ääh.
Tiedättekö, mulle on viime aikoina käynyt tosi paljon sitä, että mun kirjoitukset hävitetään. Varsinkin Facebookissa ja varsinkin, jos olen kirjoittamassa jotain vähänkin paatoksella tai huonolla energialla. Saatan kirjoittaa hartaasti, tiedostaakin, että tämä teksti ei nyt ihan ole Valosta ja Rakkaudesta, mutta "hitto kun harmittaa, pitää päästä sanomaan ja valittamaan". Ja ihan hirveän, hirveän monta kertaa: Phum, ja teksti katoaa ennen kuin saan sen julkaistuksi. Niin on käynyt niin monta kertaa, että se alkaa olemaan jo huvittavaa (ja turhauttavaa). Yksi päivä yritin keskustella ystäväni kanssa Facebookin chatissa, ja kirjoitin oikein tunteella jotain. Sekin katosi, ja teksti oli kyllä juuri sellainen, että ikäänkuin minulle olisi haluttu sanoa, että "pidä se vain omana tietonasi".

Nyt mulla on ollut viikon verran kirjoituksen alla teksti tänne blogiin. Se oli melkein valmis, lopusta puuttui vähäsen. Äsken päätin sen vihdoin kirjoittaa loppuun ja mitä tapahtui: Phum, se katosi. Sitä ei enää ole, ei luonnoksena, ei minään. Joten se siitä. Jotain tässä mulle ilmeisesti koitetaan nyt sanoa tai näyttää. Tekisi mieli kiukutella ja purnata, mutta yritän vain naurahtaa huvittuneena ja ottaa vastaan sen, että tämä oli vissiin tarkoitettu.

Meillä on mennyt viikko tässä tiiviisti vatsataudin tunnelmissa. Minulla olisi paljon vielä traumahoidettavaa tuon aiheen kanssa, pelkään niin kovin vatsatautia, olen pelännyt lapsesta saakka. En kykene muistamaan aikaa, ettenkö olisi pelännyt. Nyt kun tässä on mutusteltu näitä tunnelmia viikko, alan saamaan tarpeekseni. Kun meillä ensimmäinen sairastuu, mun ahdistus kasvaa suuriin mittoihin. Viritän käsidesit, vaihdan vessoista pyyhkeet käsipapereihin, eristän sairasvessan, pyyhin Kloritella vessoja ja ovenkahvoja. Olen lähes hysteerinen, koska pelkään niin paljon taudin leviämistä (kai ennen kaikkea itseeni). Joka päivä menee siinä hermostuneessa odotuksessa: Kuka seuraavaksi, tuntuuko nyt omassa mahassa jotain erilaista, nytkö se iskee. Joka iltaa kohden tämä ahdistus nousee suuriin mittoihin. Ensin sairasti esikoinen, kolmen päivän perästä keskimmäinen. Sitten menikin viisi päivää ja minä ehdin jo suurinpiirtein vetää liput salkoon ja olla super-kiitollinen siitä, että me muut ei sairastuttu ollenkaan. Kunnes viime yönä, sekä mieheni että kuopuksemme aloittivat yhtä aikaa urakan. Mies jo illalla vihjaili, että nyt mahassa tuntuu siltä, ja mullahan meni yöunet. Poltin valoja puolen yötä, luin kirjaa ja kuuntelin miehen sekä kuopuksen jokaista mahan murahdusta aivan paniikissa. Ja siinä vaiheessa mua alkoi todella kypsyttää. Mä en jaksa enää, en tätä mielipuolista pelkäämistä. Mä olen pelännyt kokonaisen viikon, ollut kaiken aikaa ahdistunut ja peloissani. Se syö ihmistä, se kuluttaa, se ei ole mitään sellaista mitä varten me täällä olemme. Emme ole tulleet pelkäämään, mä en halua myöskään enää pelätä. Voisin mantrata: En suostu enää pelkäämään, mutta en pysty siihen. Tiedän, että minulla on jotain suurta käsiteltävänä, jokin asia taustalla jonka takia pelkään niin kovin. Kysyin asiasta jo luottoparantajalta ja hän sanoi, että todennäköisesti minulla on taustalla jokin trauma asiasta, mikä pitäisi hoitaa pois. Joka tapauksessa viime yö oli sellainen kulminaatiopiste, että mulla tuli mitta täyteen. Tajusin, että tämä ei tässä lapsiperheessä varmaan ihan viimeinen vatsatauti ole, aionko kaiken kokea tällä tavoin joka kerta, kun meillä joku oksentaa. Ei enää! Olen pelännyt koko viime viikon ja tulevan viikon pelkään taas, kun odotan taas uudestaan omaa vuoroani. Olen totaalisen väsynyt pelkäämään.

Nyt tietysti pelkään vähän, että miten käy ylihuomisen 121212-meditaation, johon olen osallistumassa luottoparantajan luona. En kai vaan ole silloin sairaana. Tiedän, että on "väärin" pelätä, lähettää pelkoenergiaa koko ajan tuleviin päiviin. Tämä ajatus vain väkisin tulee mieleen, vaikka yritän pyyhkiä sen mielestäni. Tahtoisin niin keskittyä tähän upeaan aikaan, tähän viikkoon 121212-energioissa, ensi viikolla 211212-energioissa, ja minun kaikki energiani menee vain pelkäämiseen ja arjen pyörittämiseen. Saako huokaista? (Ja toivoa, että huolimatta epävaloisasta aiheenvalinnasta, tämä teksti ei sano phum...)