Vapaa Nainen!

Jos yhtään tunnet kutsua, niin kuuntele tuo linkkaamani laulu. Anna sen hoitaa sinua sisältä, avaa sydänkeskuksesi sille ja ota vastaan.
Tällä hetkellä tuntuu, että voisin tehdä mitä vain, kun kuuntelen tätä kappaletta. Voimabiisi, kertakaikkiaan!!

Olen kuullut kappaleen joskus ennenkin, mutta en kiinnittänyt siihen ihan näin mittavaa huomiota silloin. Eilen kuulin sen jälleen, mutta tilanne oli erityinen. Makasin joogasalin lattialla. Ympärilläni oli yli 60 hyvin vähäpukeista tai alastonta naista, jotka olivat juuri uskaltaneet kohdata itsensä rakkaudessa. Voitte vain kuvitella, millainen energia tilassa oli. Olin vähän pienemmässä kolmen naisen ryhmässä. Vuorotellen jokainen meistä makasi lattialla silmät kiinni ja kaksi muuta silitteli makaavaa hellästi kädellään ympäri kehoa. Kosketus oli hellä, rakastava... Intiimi, mutta sellaisella rakkaudella ja hyväksynnällä, ettei mieleenkään tullut mitenkään seksuaaliset vibat. Kosketuksen lisäksi korvaan kuiskailtiin ihania huomioita kauniista kehoistamme. Taustalla soi tämä Heart of the Universe -kappale ja se loi jollain tavalla juuri oikean atmosfäärin koko tapahtumalle. Muitakin kappaleita soi, mutta juuri tämä meni jotenkin ihon alle.

Mikä harjoituksesta jäi itselleni pinnalle, oli vahva tunne siitä että meidän tulisi koskea toisiamme enemmän. Eihän tämä mikään uusi oivallus ole. Sain siitä vain itse muistutuksen, miten eheyttävä ja hiilaava on kevytkin kosketus, joka välittää rakkautta ja hyväksyntää. Johtuukohan juuri siitä, että muistan jostain vanhasta ystävästä ensimmäiseksi sen seikan, että hänellä oli tapana aina hiplata kättäni kun hän oli lähellä, sillä tavalla ihanasti, "tykkään sinusta". Enää tämä ihminen ei kuulu elämääni, tiet vei erilleen ilman suurta draamaa, mutta muistelen aina lämmöllä tätä hänen tapaansa tulla liki, viattomasti ja ihanasti. Kun hän halusi koskea minua, se viestitti minulle että hän välittää minusta ja haluaa olla lähelläni.

Emmehän me paljon kosketa toisiamme. Ystävien kesken halataan, mutta siinä taitaakin olla kaikki kosketus. Enempää ei jotenkaan rohjeta rikkoa toisen ihan henkilökohtaista reviiriä. Ja sitten toisilla meistä myös on aika vahva reviiri, sellainen rikkomaton energeettinen muuri ympärillämme, joka näkymättömillä tavoillaan viestittää, että lähellemme ei ole helppo tulla. Samalla kun ikäänkuin torjumme, me olemme nälkäisiä kosketukselle, me janoamme sitä. Kun joku tulee ja laskee kätensä hetkeksi hartioillemme tai silittää ohimennen käsivartta, saamme melkein sävärit. Ihanaa, saanko tuota lisää kiitos? Emme uskalla pyytää, mutta jäämme kaipaamaan sitä. Koske minua, olen niin yksin tässä kehossa!

Yritän oikein miettiä tätä, itseni kohdalla. Miltä se tuntuu, kun joku koskee ohimennen. Huomaan, että sillä on paljon tekemistä omanarvontunteen kanssa. Samalla kun toisen kosketus tuntuu hyvältä, se nostaa minussa hämmennyksen. Miksi hän koski minuun, vaikka en ole minkään arvoinen? Pitääkö, välittääkö hän minusta? Voinki minä olla jonkun välittämisen arvoinen? Miten syviin vesiin toisen ihmisen pieni kosketus vie, miten syviä tunteita se nostattaa. Tunne tuntuu pinnassa pienenä hämmennyksenä ja ristiriitana. Ihanaa, mutta miksi hän koskee minua noin kauniisti? Olenko sen arvoinen? Voinko olla?!
Jos kyseessä on hyvä ystävä, tietoinen mieleni tietää että ystävä pitää minusta ja välittää minusta, mutta silti alitajunta nostaa nämä tunteet pintaan. Todellako, voinko olla tämän arvoinen?

Tahdotte ehkä kuulla, missä olen ollut tekemässä harjoitusta, josta edellä kerroin. Osallistun kurssille, jonka nimi on Vapaa nainen. Universumi omilla tavoillaan toi tämän kurssin minun tietoisuuteen ja jätti minut päättämään, uskallanko. Olin jo vähän saanut vihiä kurssin sisällöstä ja toimintatavoista siellä ja kyllä minua hirvitti ja pelotti. Uskallanko tosiaan!? Tunsin, miten tässä ajetaan täyttä kaasua suoraan oman epämukavuusalueeni ja pelkojeni keskiöön. Oma kehokuva. Häpeä. Kaikki.
Mutta tunsin niin suuren kutsun osallistua ja rikkoa tämä raja itsessäni, etten voinut pitkään epäröidä. Nimeni taisi olla osallistujalistassa heti kärkikolmikossa.

Tällä hetkellä mieleni tekisi kaivaa jostain pieni muistivihko ja kirjoittaa ylös kaikki ne upeat viisaudet, mitä kuulin eilen kurssilla. Pelkään että unohdan ne, kadotan kosketuksen niihin. Osa oli asioita, joita olin kuullut ennenkin, mutta vasta nyt minussa oli kolo, johon nämä asiat saattoivat asettua. Jäin miettimään montaa juttua. Sitä, miten meidän pitäisi pitää kehoa ystävänämme. Ajatella siitä kuin ajattelemme hyvästä, rakkaasta ystävästä. Mitä hän tarvitsee? Mitä voin tehdä hänen hyväkseen? Mikä saisi hänen olonsa tuntumaan hyvältä? Annanko keho-ystävälleni riittävästi lepoa, kun se viestittää sitä tarvitsevansa? Liikuntaa, kun se tarvitsee sitä? Hyvää laadukasta ravintoa? Hellyyttä, arvostusta, rakkautta? Vai lähetänkö sille jatkuvasti energiaa, joka sanoo että sinä et kelpaa, en pidä sinusta, et ole hyväksytty? Laiminlyönkö keho-ystävääni toistuvasti eri tavoin? Ja jos jatkuvasti lähetämme kehollemme negatiivista energiaa, miten voimme odottaa sen vastaavan? Kukoistuksella? Ei, niin nämä lait eivät valitettavasti toimi.
Tämä todella herätti minussa paljon ajatuksia ja uusia polkuja.

Eilinen näytti minulle myös käsin kosketeltavasti, miten se vaikuttaa ympäristöömme millaista energiaa kannamme mukanamme. Täältä kotoa lähti hyvin eri nainen, joka tänne palasi kurssin jälkeen. En puhunut kurssista paljoakaan kotona, mutta jokin minussa oli liikahtanut ja muuttunut, energia jota säteilin oli erilaista. Emme ehkä näe sitä, emme kuule, haista tai maista sitä, mutta voimme kuudennella aistillamme aistia energian toisesta ihmisestä. Ja itse sain huomata tämän siitä, miten asiat näyttäytyivät minun ja mieheni välillä. Sain kuulla ihania sulosanoja mieheni suusta, koen olevani kuin jumalatar tämän komean, ihanan ja vahvan miehen rinnalla. Tunnen itseni sellaiseksi ja hän vahvistaa sen kaikella tavalla. Kun naiseus kukoistaa, miehetkin ovat polvillaan edessämme. Enkä tarkoita tätä miestä alentavasti ja nöyryyttävästi, vaan kaikella positiivisella ja luonnollisella tavalla. Me jumaloimme miehiä ja miehet meitä, omilla tavoillamme niinkuin meidät on tähän maailmaan luotu.

Loppuun ote kurssiesittelystä:

"Miltä tuntuu olla totaalisen vapaa?

Olla vapaa ja elossa omassa kehossaan?
Olla vapaa ahdistavista ajatusrakennelmista, olla tietoinen omista peloista, vapautua turhista rajoituksista?
Hyväksyä elämä sellaisena kuin se on? Nähdä tulevaisuus houkuttavana ja innostavana?

Miltä tuntuisi ymmärtää omat tuntemukset, nousta niiden rinnalle ja oivaltaa, että kaikki tunteet ovat rikkaus ja että kuunnellessamme tunteitamme ne ohjaavat meitä, eivät kontrolloi meitä? Olla oman itsensä herra, totaalisen elossa ja tuntevana, luottavaisena elämää kohtaan? Seistä omassa voimassa, hätkähtämättä muusta kuin elämän kauneudesta ja taiasta.

Miltä se tuntuisi?
Voisiko se olla hyvän elämän alku, uusi lehti elämässä, uusi alku - ekstaasi?

Onko sisälläsi kutsu kohdata elämä kuin tanssi, antautuen ja voimakkaana, herkkänä ja totaalisen tuntevana, onnellisena - uteliaana?

Jos sisälläsi heräsi jotain kutkuttavaa - tai ehkä vähän jotain pelottavaa mutta kutsuvaa - näistä sanoista ja tunnelmista,

TERVETULOA MUKAAN 5 KERRAN KURSSIMATKALLE KANSSANI!

Olet sydämellisesti tervetullut ja kutsuttu.

Kurssikokonaisuus vie sinut vapauttavalle matkalle naiseuteesi ja ihmisyyteesi. Voit osallistua matkalle kurssi kerrallaan ja jatkaa aina seuraavalle askeleelle, jos matka kutsuu sinua eteenpäin. Kurssit suoritetaan järjestyksessä, yhdestä viiteen"

Kurssin vetäjänä toimii Kirsi Salo.

Nähkää minut!

Joskus suurimmat oivallukset tulevat hyvin hiljaa ja äkkiarvaamatta.
Minulle kävi juuri äsken niin. Tajusin jotain hyvin tärkeää ja perustavaa laatua olevaa ihan "sattumalta".

Annanpa hiukan taustaa. Olen viime aikoina innostunut valtavasti hiusten laittamisesta, tarkemmin sanottuna erilaisten lettien tekemisistä. Minun tytöillä on pitkät hiukset ja olen osannut letittää hiuksia jo lapsesta saakka, joten tarvittava materiaali on olemassa. Nyt siitä on kehkeytynyt minulle suurempikin intohimo ja olen jopa alkanut haaveilla siitä, että voisin tehdä sitä isommassakin mittakaavassa. Sitä toivetta siivittämään aloin kerätä Facebook-sivuilleni julkista valokuva-albumia kampauksista, joita olen tehnyt. Meidän tytöt siis tietävät nykyään, että lettiväkerrysten jälkeen otetaan valokuva :)

Tähän uuteen intohimooni liittyen vietin juuri iltaani selaten netistä erilaisia kampauskuvia. Katselen, että mitä kaikkea sitä voisi vielä yrittää. Samalla ajatusten taustalla kävi tuumarulla siitä, että perustaisinko oikein blogin tätä aihetta varten ja vielä senkin taustalla kai ajattelin itsekseni, että miksiköhän minulla on tarve saada tämä kaikki näytille. Ja yhtäkkiä mieleeni tuli ajatus, joka ei ole näin kirkkaana tullut mieleeni koskaan ennen: Äitini ei ole kertaakaan sanonut näistä hienoista lettikuvistani mitään! Ei koskaan. Lukuisat Facebook-kaverini, nuoret ja vanhat, ovat kehuneet niitä lukuisin sanoin, mutta äitini: Radiohiljaisuus. Kyse ei ole siitä, etteikö hän koskaan kommentoisi. Kyllä hän kommentoi, mutta vain kuvia joita lisään omista lapsistani. Kommentoidaan ja tykätään. Mutta mikään, mikä liittyy minuun: Radiohiljaisuus.
Tämän tajuaminen pysäytti minut, totaalisesti.

Aloin miettiä kaikkia niitä asioita, joissa olen hyvä. Osaan yhtä sun toista. Osaan kirjoittaa, ja sitä taitoa olen todella käyttänyt. Osaan tehdä kaunista. Meillä on kaunis koti, minulla on kaunis käsiala, osaan laittaa hiukset kauniisti... Mainitakseni nyt jotain ensiksi mieleentulevia. Olen jopa oppinut soittamaan pianoa, ihan itse, perhana!! En muista koskaan kuulleeni näistä, enkä muistakaan taitavuuksistani, mitään hyvää. Niitä ei vanhempani ole koskaan huomioineet, ikäänkuin niitä ei olisi olemassakaan. Miten vaikea olisi vaikka sanoa, kun tulee uuteen ja komeaan kotiimme ensi kertaa: "No mutta onpas teillä nyt hieno koti!" Olemme rakentaneet jo kaksi upeaa taloa nykyisen perheeni kanssa, mutta kertaakaan en ole kuullut äitini sanovan niistä mitään. Tämä oli nyt vain yksi esimerkki, ja mitä enemmän näitä ajattelen sitä enemmän niitä tulvii mieleen.
Tietyllä tavalla olen myös aikaansaava, olen mukana monessa. Olen käynyt nyt vaikka mitä koulutuksiakin, intuitiivinen parantaja, ayurvedinen hieroja... Olen näistä kertonut Facebookissa monet kerrat. Hassua, että joudun sanomaan tämän, mutta sanon kuitenkin: Äitini on tiedettävä nämä asiat minusta, koska hän on lukenut sen Facebookista monta kertaa. Mutta koskaan, edes yhtä kertaa, hän ei ole maininnut minulle näistä asioista mitään. Ei livenä, eikä linjojen takaa eikä kirjallisesti. Hän ei ole yhdellä sanallakaan osoittanut, että hän tietää minun nykyään puuhailevan sellaistakin. Ei kysymyksiä, ei kommentteja. Radiohiljaisuus.

Ei kehuja, ei kannustusta, ei mitään.
Ignorance.

Kun tämä kaikki iskeytyi tajuntaani valtavana hyökynä, tuli mieleeni jotain muutakin. Tuli mieleeni erään sukulaiseni sanat, jotka hän sanoi kerran, kun meillä oli käynnissä eräänlainen välienselvittely. Miksi sinun pitää aina olla noin huomionhakuinen? Olen ajatellut sitä usein, miksi hän näkee minut huomionhakuisena. Olenko, minä muka? Ja nyt yhtäkkiä tajuan tämän kaiken! Kyllä! Minä syydän hullun tavalla kaikkien eteen taidonnäytteitäni. Katsokaa ihmiset, minä osaan tällaistakin! Katsokaa, kuulkaa, minä voin tehdä jotain hyvää, minä osaan, minä pystyn, minä yritän! Miksi? Koska loputtomasti, loputtomasti pieni-Johanna sisälläni juoksee sen asian perässä, että äiti edes yhden kerran huomaisi minut! Huomaisi ja sanoisi sen, mitä koskaan en ole kuullut: Tyttäreni, kylläpä sinä osaat. Kylläpä sinä olet hyvä. Wau!

Perustavaa laatua, niinhän minä sanoin. Tämä oivallus on perustavaa laatua ja tarkoitan sitä, että tämän oleellisen tärkeän asian päälle minä olen rakentanut niin paljon. Olen rakentanut sille koko elämäni ajan. Olen odottanut jo yli 35 vuotta, että kuulisin kerran vanhemmiltani ne sanat, että olen hyvä, että osaan. Että kuulisin kannustuksen heidän huuliltaan, että näkisin uskon heidän silmistään, että edes yhden kerran näkisin, että he ihailevat minua jostain mitä teen! Edes kerran, jumalauta!! Viha alkaa nousta sisälläni. Pienen lapsen raivo, pettymys ja turhautuminen. Yhtäkkiä olen valtavan väsynyt tähän. Ikuiseen kilpajuoksuun tämän asian kanssa! Huomatkaa minut! Kehukaa! Kannustakaa!! Jos lapsi rakennetaan kantamaan sisällään näin suurta tyhjää aukkoa, se lapsi kasvaessaan saattaa käyttää koko loppuelämänsä sen aukon täyttämiseen ja kannettu vesi kun ei kaivossa pysy. Siksipä se aukko on siellä aina vain ja kilpajuoksu loputon, ja hyvin hyvin uuvuttava.

Lapsuuden perheessäni ei sanottu koskaan hyviä asioita. Ne ignoorattiin. Jos toin kotiin hyvin menneen kokeen koulusta, sille hymähdeltiin. Kun joku meni huonosti, räyhättiin. Koskaan, koskaan en muista että vanhempani olisi kehuneet minua. Sanoneet että näytän kivalta, tai että olen hyvä, tai että osaan jotakin. Niistä vaiettiin. Koskaan en kuullut ihailua isäni huulilta, niinpä hain sitä kuin hullu koko nuoruuteni lukuisista poikaystävistä. Hain ja hain, kuin mielipuoli. Hyväksyin mitä vain, vaikka sellaisenkin josta en edes liiemmin pitänyt, kunhan se vain tykkäsi minusta, ihaili minua! (Sen sijaan isäni ihaili kyllä parasta ystävääni ja muisti aina sanoa tälle ystävälleni kun hänet näki: "Hei kaunokki!")

Mikä ihmeen asia saisi minut lopettamaan tämän kilpajuoksun? Tekemään asioita joltain muulta pohjalta, ilman sitä sisäisen lapsen tarvetta saada vanhemmiltaan hyväksyntää?
Tällä hetkellä en osaa vastata siihen.
Miten päästää irti siitä hyväksynnän tarpeesta?

En tiedä.

Mutta tällä hetkellä olen kiitollinen tästä suuresta oivalluksesta. Tiedän, että se vie eteenpäin.