Arkea ja aaltoliikettä

Huomenna tulee täyteen tasan neljä kuukautta tämän blogin pitoa, ja tilastot näyttävät tällä hetkellä vierailuja tähän blogiin tehdyn 1606 kertaa. Siis noin 400 per kuukausi, hienoa! Toki tiedän, että monet niistä ovat vain etusivulla pyörähtämisisä, blogin seuraajat käyvät katsomassa onko tullut uutta kirjoitusta tai joku hakukoneiden kautta eksynyt käy toteamassa, että täällä ei ehkä ole mitään hänelle. Siitä huolimatta olen iloinen, että blogin kävijämäärät ovat olleet nousussa ja näistä asioista kiinnostuneita selvästi on muitakin kuin minä!

Tällä hetkellä puksutetaan tasaista arkea eteenpäin. Myydään taloa, suunnitellaan varovaisesti tulevaa kotia ja eletään tasaisesti. Olen miettinyt tästä omasta arjestani sillä tavalla, että olen tosi kiitollinen, että olen saanut olla nämä 5 vuotta jo kotona lasten kanssa ja saan vielä olla vastaisuudessakin. Se on mahdollistanut minulle tässä uudessa elämän vaiheessa sen, että voin elää arkeani aikalailla kuten haluan. Voin hitailla, voin vain olla, minua ei sido mitkään olosuhteet kiireeseen. Tässä siis vertaan siihen, että jos juoksisin päivät työpaikan, päiväkodin, ruokakaupan ja lasten harrastusten väliä, niin mitä se elämä sitten olisi. Toki painin aika paljon syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteiden kanssa, kun en jaksa niin kauheasti suorittaa lasten kanssa mitään. Pidän kiinni ruokarytmistä ja nuorimmaisen päiväunista, ja yritän huolehtia, että ainakin lapset ulkoilisi joka päivä jonkin verran. Ei me joka päivä jollotella puistoon, muutaman kerran viikossa vaan. Välillä lapset leikkii omalla pihalla sen mitä leikkivät. Nyt kun kaikki ennen kotona lasten kanssa olleet kaveritkin on palanneet töihin, niin me ei kauheasti edes käydä missään, ollaan kotosalla. Ja hyvä niin oikeastaan, koska kolmena päivänä viikossa meillä on kuitenkin kerhoja ja muskareita, jotka viemisineen ja hakemisineen tuo ihan riittävästi sitä kiireen tuntua ja touhua viikkoon. Helposti syyllisyys kuitenkin narahtaa niskaan, jos olen liian epäaktiivinen. Koen sitä myös itseni puolesta, kyllähän minullekin tekisi hyvää ulkoilla paljon. Kuopuksemme ulkoilee lähinnä vaunuissa nukkuessaan ja siitäkin koen syyllisyyttä. Jos käymme puistossa, hän usein nukkuu silloin (no, ei aina). Ajattelen, että se on kamalaa hänelle olla aina näissä kodin seinien sisäpuolella, ainoat pistäytymiset ulkomaailmaan ovat kauppareissut ja vaunu-unet. Paljon siihen vaikuttaa myös tämä vuodenaika, pimeyden takia ei tule alkuillastakaan oikein enää mentyä ulos. Tilejä tasatakseni yritän viikonloppuisin järjestää koko perheen ulkoiluja, jolloin se on mukavampaa minullekin.
Mietin sitä, että onko hyvä vetää aina perässään sitä syyllisyyden kivirekeä? Toisaalta se auttaa meitä näkemään, missä voisi olla parannettavaa... vai sittenkin ei? Minulla esimerkiksi on sellaiset lapset, että pienen ikäeronsa vuoksi kaksi vanhimmaista viihtyvät keskenään leikeissään, sekä ulkona että sisällä. Minua ei sinne hirveästi tarvita, joten voin paljon nauttia omastakin olosta arjen pyörittämisen lomassa. Voin lepäillä, lukea, kirjoittaa, vaikka meditoida parhaassa tapauksessa.
Voisi nauttia siitä, että näin on!? Ja ehkä se on myös se syy, että olen viihtynyt niin hyvin kotona lasten kanssa!


Suhteellisen rauhallisesta arjesta huolimatta olen kuitenkin kokenut niinkin, että minulla ei oikein ole "aikaa" kääntyä sisäänpäin niin paljon kuin haluaisin. Tuntuu, että sen oman sydämen ja intuition kuunteleminen vaatisi enemmän rauhaa ja hiljaisuutta onnistuakseen. Pakko sekin on myöntää, että se on myös valintojen tekemistä. Niin helposti tulee istahdettua tähän koneenkin ääreen arkisin, jos ei muuta tähdellisempää ole. Ehkä minä oikeasti elänkin parasta mahdollista arkea siihen nähden, että voisin kääntyä hiukan sisäänpäinkin (8 tuntia työelämässä joka päivä siihen ei ainakaan mahdollisuutta antaisi). Harmittaa tässä asiassa sellainen oma saamattomuus ja jahkailu, miksi en saa tuotua niitä asioita elämääni, joita siihen niin kovasti haluaisin?! Haluaisin jaksaa meditoida säännöllisesti, haluaisin antaa tilaa ja hiljaisuutta sisältä nousta jotain uutta ja vastauksia jo oleviin kysymyksiin. Kyllähän vietän näiden aiheiden äärellä paljon aikaa päivittäin sillä tavalla, että luen kirjoja aiheesta koko ajan, luen netistä aiheeseen liittyvää joka päivä. Mutta lopulta se kaikki on kuitenkin itseni ulkopuolella, mitä luen. Haluaisin antaa tilaa sille, että yhä enemmän alkaisi tulla sisältäpäin, sen oman voiman kasvulle haluaisin antaa tilaa. En edes muista koska olen viimeksi tehnyt meditointiharjoituksia tai käynyt kunnon keskustelua enkelitasolle (pieniä nopeita kiitoksia lukuunottamatta).


Tämä on jatkuvaa aaltoliikettä, ja näin olen ymmärtänyt sen todella olevan kaikille. Yhdessä sysäyksessä tunnen liukuvani eteenpäin polullani ja kohta taas aalto vetäytyy ja seisahtuu hiukan, ennen uutta eteenpäin liukua. Pysyvä suunta on kuitenkin aina eteenpäin, välillä sitä ei vaan niin helposti huomaa.