Irtipäästämistä

Takana on taas yksi hyvin eläväinen elämän viikko.
Perheessämme riehui toistamiseen tänä talvena vatsatauti ja se on aiheuttanut mulle stressipisteitä ihan kilisemällä. Kirjoittelin täällä blogissa noin kuukausi taaksepäin aiheesta, siitä omasta voimakkaasta vatsatautipelostani, mikä saa jokaisen perheeseen iskeytyvän vatsataudin tuntumaan minusta pieneltä maailmanlopulta. Taas mentiin samalla kaavalla, yksi kerrallaan, lapset aloitti, mies jatkoi ja minä hermoilin peläten omaa vuoroani. Pintapuolisesti kykenen kyllä toimimaan normaalisti, arki pyörii yhtä tahtia pyykkikoneen oksennuspyykkien kanssa, siivoilen oksennukset milloin niitä mihinkin osuu ja lohdutan pahoinvoivia. Taustalla siellä itselläni kuitenkin on mukana se pelko ja hermopaine, mikä aivan varmasti kuluttaa ihmisen voimia, vaikka ei ulospäin näykään. Hankin luontaistuotekaupasta supertehokkaat maitohappobakteerit ja yritin niiden avulla väistellä tautia, tai edes sen iskiessä edes helpottaa sitä. Ja kyllä, tämä suunnitelma toimi sen verran, että kun se sitten viikon tautirumban päätteeksi tuli lopulta minullekin, se tuli hyvin lievänä versiona. Sairastin sellaiset 12 tuntia ja se kohdallani sisälsi vain kovaa vatsakipua, huonovointisuutta, mahan lurinaa ja lörinää ja sitä, että en syönyt mitään enkä juonut pisaraakaan. Vaikka olo oliki ihan selkeästi kipeä, niin silti selvisin todella vähällä, mistä olenkin äärimmäisen kiitollinen. (Ja sen maitohappobakteerin nimi on Biolatte Boulardii, monestakin syystä apteekin meijeripohjaisia valmisteita tehokkaampi.)

Kun tämä viikon piinapenkki päättyi, ei oma pääkoppa ja tunneilmasto heti saanut lepoa, vaan luvassa oli sitten jotain muuta. Ja tässä päästään aiheeseen, joka on henkiselle polulle lähteneille enemmän kun tuttu: Vanha ystäväpiiri saattaa alkaa mennä joltain osin uusiksi.
Tämän asian tiimoilta sain ystäviltäni sellaista palautetta, että heitä ei henkisessä minussa ärsytä mikään muu asia kun se, että sen myötä minä olen alkanut asettamaan itseni muiden ihmisten yläpuolelle. Toisilla tulee siinä kuulemma sellainen olo, että he ovat maan matosia minun rinnalla ja elävät vääränlaista elämää, ja minä katson yksin jotenkin eläväni oikeaa ja onnellista elämää. Okei, koska tämä ei missään määrin pidä paikkansa enkä tätä syytöstä todeksi tunnista, mun piti kuitenkin miettiä, että mistä tällainen syytös tulee. Mun kirjoituksista ilmeisesti, koska puheissakaan ei juuri olla näiden ystävien kanssa Facebookia enempää. Ja en voi päätyä muuhun kun siihen tulokseen, että mun kirjoituksia voi tulkita hyvin monella tavalla, jokaisella lukijalla on ne omanlaisensa lukulasit silmillä ja jos joku kokee mun jutut yläpuolelle asettumisena, niin syyn luulen silloin löytyvän niistä lukijan henkilökohtaisista lukulaseista. Jokin siellä lukijan sisällä haluaa nähdä mun asiani tässä valossa ja onko se sitten jotain lukijan omaa peiteltyä epävarmuutta kuitenkin? Voi se olla jotain muutakin, mutta oli mitä hyvänsä niin se ei tee todeksi sitä asiaa, että minä kokisin kaikkia "ei-henkisiä" kohtaan jonkinlaista ylemmyyttä ja paremmuutta.

Hyvä esimerkki on se, mitä juuri äskeisen kappaleen alussa kirjoitin. Kerroin, että henkiselle polulle lähteneille on jokseenkin tuttu aihepiiri tämä, että ystäväpiiri saattaa alkaa mennä joltain osin uusiksi. Ymmärrän hyvin, että jos sen haluaa lukea sillä tietyllä tavalla, niin ei se kovin vaikeaa ole. Voi hyvin omissa korvissaan kuulla, kuinka minä tuollakin lauseella asettuisin toisten yläpuolelle, että minä ikäänkuin sanoisin, että "näin siis tapahtuu, koska jotkut entiset ystävät ei epähenkisyydessään enää riitä tai kelpaa minulle, joka olen muuttunut niinpaljon paremmaksi." Näin voisi kuulla, halutessaan. Mutta sanoinko minä niin, tai tarkoitinko minä niin, vai laitettiinko tekstin päälle vain tällainen pieni sävyero? En sanonut, enkä tarkoittanut, mutta joku saattaa sen silti niin korvissaan kuulla ja silloin se mielestäni kielii vain lukijan omasta epävarmuudesta omaa arvokkuuttaan kohtaan. Jos ihminen kokee minun jotenkin asettuvan yläpuolelle ja vielä ärsyyntyy tästä erityisesti, niin sehän on vain viesti siitä, että olo on uhattu. Kenenkään, joka ei koe oloaan yhtään uhatuksi, ei yksinkertaisesti tarvitse ärsyyntyä. Miksi se olo sitten on uhattu? Koska ihminen ei enää olekaan varma, että onko hänkin myös arvokas ihminen, vaikka hän ei olekaan kokenut samaa henkistä muutosta kuin minä. Enkä mollaa tässä kenenkään epävarmuutta, minäkin olen elämässäni ollut enemmän kuin epävarma ja olen usein vieläkin. Ei todellakaan ole varaa mollata kenenkään epävarmuutta, mutta tahdon vain pointata siihen, koska hirveän usein ihmisten hyökkäävästä käytöksestä ja ärsyyntymisen takaa löytyykin ne omat arvottomuuden tunteet. Sellaisen kanssa ei ole helppo elää ja etenkään sellaisen olemassaoloa itsessään on äärimmäisen haavoittuvaista myöntää, ja niinpä sitä ei yleensä haluta myöntää, tai usein edes itse nähdä.

Fakta nyt kuitenkin on se, että kun itse kasvaa voimakkaasti henkisesti, sitä alkaa katsella maailmaa ihan uudella tavalla ja valitettavasti (?) siihen liittyy myös se, että alkaa katsella ihmisiä uudella tavalla ja ehkä nähdä tutuissakin ihmisissä ihan uudenlaisia asioita, joita ei ole ennen niin pannut merkillekään. Saatat ehkä huomata jopa, että vanhassa ystävässä, jonka seurassa olet ennen viihtynyt ihan hyvin, alkaa tulla esiin piirteitä, joiden seurassa sinun onkin äkkiä hankalampi olla. Tämä ei ole yläpuolelle asettumista, tämä on vain sitä, että sitä oman kasvunsa myötä siirtyy ikäänkuin uudelle taajuudelle (ei paremmalle, vain uudelle) ja jos se kaveri edelleen vaikuttaa siellä vanhalla taajuudella jolla sinäkin ennen olit, niin siihen teidän väliseen taajuusyhteyteen alkaa tulla häiriöitä. Se voi ilmetä monella tavalla. Saatat yhtäkkiä alkaa huomaamaan, että kaveri jonka seurassa ennen oli ihan hyvä olo, alkaakin puheillaan tai asenteellaan tehdä sinun olosi jotenkin raskaaksi. Hän saattaa omalla energiallaan vaikuttaa sinun energiaasi raskauttavasti, olla jopa energiasyöppö. Tämä kaikki vain siksi, että sinä itse olet herkistynyt eri tavalla niille energioille ja yksinkertaisesti (tai vaikka ihan monimutkaisestikin) alkanut katsella maailmaa eri tavalla. Olet myös alkanut arvostaa itseäsi eri tavalla ja sen johdosta et enää halua laittaa itseäsi tilanteisiin, jossa sinun ei ole hyvä olla. Olet alkanut asettaa oman hyvinvointisi nimissä tiettyjä rajoja, jotka ovat vain ja ainoastaan tervettä itsekkyyttä. (Se, että joku alkaa ilmentää elämässään yhtäkkiä tervettä itsekkyyttä, koetaan lähipiirissä myös hyvin usein uhkana, ja se yleensä aiheuttaa vastustuta ja ärsyyntymistä myös.) Ja kun vanha ystäväpiirisi huomaa sinussa tapahtuneen muutoksen, huomaa että sinulla onkin yhtäkkiä rajat etkä sinä ole samalla tavalla muovailtavissa kuin ennen, se pettyy ja tuntee olonsa uhatuksi, ja sitten alkaa kuulua yhtä jos toisenlaista kritiikkiä sitä sinussa tapahtunutta muutosta kohtaan. Mustasukkaisuutta? Ehkä, tavallaan.

Ja niin, tottakai jokainen henkisen kasvun kokenut mieltää sen oman muutoksensa nimenomaan hyväksi, "olen muuttunut paremmaksi", nimen omaan verraten vain siihen entiseen vanhaan itseensä. Turha kai sitä on kieltää. Se on sen ihmisen oma käsitys itsestään ja elämästään ja itse en hetkeäkään epäile, etteikö se myös pitäisi paikkansa että paremmaksi on kasvettu. Jääkö siinä vanhoille tutuille, jotka ehkä kokevat että he eivät ole nyt kokeneet itse tuollaista muutosta, sellainen olo että henkisesti kasvanut jotenkin viestittää, että "minä tässä kasvoin ja muutuin paremmaksi, sinä taas et" ja se koetaan jotenkin yläpuolelle asettumiseksi? Jotain tällaista siinä varmasti on. Pitäisi ehkä muistaa, että kahta eri ihmistä ei voi pistää vierekkäin ja sitten ikäänkuin pituusmitalla mitata, että kumpi heistä on toistaan parempi. Oli sitten kyseessä henkisesti kasvupyrähdyksen kokenut tai ei. Henkisesti kasvanut toki itse itsessään, sillä omalla henkilökohtaisella kasvumitallaan kokee saaneensa lisää mittaa ja tulleensa ehkä täydemmäksi ja paremmaksi ihmiseksi verrattuna siihen, joka itse oli aiemmin. Mutta tarkoitus ei ole koskaan, tai ainakaan minulla, asettua muiden viereen omaa paremmuttani vertaamaan. Se on kerta kaikkiaan ihan mahdotontakin ja täysin epätarkoituksenmukaista. Minulle iloksi ja onneksi itselleni riittää se, että voin todeta itse kasvaneeni ja sen myötä nauttivani elämästä ihan uudella tavalla. Totta kai perästä aina kuuluu. Sieltä kuuluu loukkaantumista siitä, että minun henkisen kasvun pyrähdykseni aiheutti sen, että yhtäkkiä minua ei kiinnostakaan kaikki vanhat asiat, jotka minua kiinnosti ennen, ehkä myös mukaan luettuna tietyt ihmiset tai heidän tarjoamansa seura. Sellainen loukkaantuminen taitaa olla vähintäänkin inhimmillistä, jos itsensä kokee ikäänkuin "hylätyksi."

Tällaisten asioiden teemoissa meni minulla viikonloppu.
Minulla on elämässäni ollut eräs ystäväpiiri, joka on ollut itselleni erityisen tärkeä sellaisten asioiden takia, jotka siellä ystävyyden taustalla on. Itse asiassa se on yhtä lailla ollut tärkeä asia kaikille siinä piirissä oleville ihmisille. Ihan syystäkin olemme pitäneet ystävyyttämme erityislaatuisena ja tärkeänä, mutta kun se fyysinen yhdessäolo ja yhteydenpito ajan myötä on vähentynyt merkittävästi (asuinpaikkojen takia lähinnä), olemme ehkä pistäneet tämän ystävyyden ikäänkuin säilöön kaikelta pölyltä, ikäänkuin tärkeä esine laitetaan vitriiniin, josta sitä voidaan katsella ja muistella, kuinka tärkeä tämä asia minulle onkaan. Koska sille asialle (tässä tapauksessa ystävyydelle) ei arkipäivässä ole oikein muuta käyttöä, se voidaan laittaa sinne vitriiniin tärkeiden asioiden paikalle. Ja sillä, että ystävyydelle ei ole käyttöä, tarkoitan vain sitä, että siitä sen fyysisen läheisyyden puuttuessa puuttuu sen arkipäivän ystävyyden aspekti kokonaan. Ja tämähän on ihan ok juttu, moni ystävyys toimii ihan tältäkin pohjalta.

Sitten tapahtui niin, että siitä paljon ihannoimastamme ja tärkeänä pitämästämme ystävyydestä alkoi minun silmiini näkyä vähän häiritseviä asioita. Yritimme näiden ystävien kanssa sopia päivämäärää, jolloin voisimme kaikki kokoontua yhteen edes kerran vuodessa ja vaihtaa kuulumisia ja muuta mukavaa. Kävimme tätä keskustelua Facebookissa yksityisessä viestiketjussa ja itse aloin kiinnittää siinä keskustelussa huomiota sellaiseen piirteeseen, että kukaan ei oikein ollut valmis ottamaan millään tavalla huomioon toisten hyvää, vaan mentiin koko ajan jotenkin hyvin oma napa edellä. Jos joku heitti ilmaan, että hänellä olisi tässä tapaamisen järjestämisessä joku oma erityishaasteensa, niin sitä ei haluttu ottaa huomioon, koska se olisi pilannut sen oman toiveen siitä, millainen tapaamisen pitäisi olla. Ei ollut mitään halua huomioida toisten haasteita tai toiveita. Voin hyvin käyttää itseäni yhtenä esimerkkinä. Nyt kun olen jo isosti raskaana, en luonnollisesti ole kovin kiinnostunut menemään mukaan kosteisiin illan viettoihin, jotka päättyvät baariin menoon. Tämä on tähän saakka vahvasti ollut se tämän porukan kulttuuri ja minä olen ollut menossa aina mukana, hyvin monesti raskaana tai imettävänä. Ehkä nämä ihmiset ovat tottuneet siihen, että minä joustan tässä enkä nurise vastaan, minun erityishaasteistani ei ole ennenkään tarvinnut välittää. Kaiken lisäksi he ovat aina, viimeiset 10 vuotta ainakin, tienneet että minä inhoan baariin menoa. Aina ei tarvitse tehdä minun mieleni mukaan, vaan yhteistä hyvää pyritään hakemaan, mutta olisihan se jotain jos tämä asia olisi heidän aloitteestaan huomioitu edes kerran näiden vuosien aikana. Heidän mielestään olisi nytkin ollut varmasti ihan ok, että minäkin tulisin tapaamiseen ja siinä vaiheessa kun he lähtisivät sinne baariinsa, minä voisin sitten poistua paikalta, koska en kerran omasta tahdostani halua tulla baariin. He eivät tule ajattelleeksi, että minä ryysin paikalle kolmen lapseni kanssa muutaman sadan kilometrin takaa vain heitä tapaamaan (jätän lapset toki hoitoon paikan päällä) ja minkä takia: Jotta voin katsella kun he juovat alkoholia ja lähtevät baariin? Onko se sellainen tapaaminen, jota minä taas kerran toivoisin ja voisiko edes yhden ainoan kerran ajatella, että yritetään keksiä jotain sellaista yhdessä oloa, joka tuntuisi kivalta jokaisesta? Minusta se olisi todellista ystävyyttä, ottaa asia huomioon jopa ilman, että minä sitä joudun erikseen pyytämään (esitin tämän asian kyllä, mutta se ignoorattiin).

Olen saanut tässä asiassa nimittäin toisenlaista vertailupohjaa uudemmista ystävistä. Esimerkiksi pikkujoulut, joita suunnittelin yrittäjäkollegoiden kanssa tuossa viime vuoden puolella. Olin jo raskaana enkä mitenkään näkyvästi vielä, ja nämä kollegat olivat alusta saakka sitä mieltä että missään nimessä ei näissä pikkujouluissa voida ajatellakaan mitään yökerhoilua, koska minä olen raskaana. He olivat suurinpiirtein sitä mieltä, että ei voida mennä edes yhdelle drinksulle sen takia, etten minä vain koe sitä tylsänä. Me olimme pikkujouluja varten jo varanneet hotellihuoneenkin, siis siinä vaiheessa, kun ei vielä tiedetty minun olevan raskaana. Oli puhuttu oikein kunnon pikkujoulubailuista, joista ei voi tulla edes siis yöksi kotiin. Siitä huolimatta he olivat valmiita luopumaan tästä suunnitelmasta aivan oitis kun raskauteni selvisi ja voin vakuuttaa, että minä en tällaista muutosta ehtinyt edes ehdottaakaan, kun he olivat jo päättäneet että pikkujoulujen luonne muuttui minun raskauteni takia. Kaiken tämän he tekivät valittamatta ja nurisematta, minua arvostaen ja kunnioittaen. Tässä kohtaa minä sekä jouduin nostamaan heille hattuani siitä, että he käyttäytyivät kuten todelliset ystävät käyttäytyy ja sen lisäksi jouduin aika montaa kertaa sanomaan, että kyllä me nyt yksille drinksuille voidaan mennä, onhan sentään pikkujoulu ;) Muuten teimme asioita, joista kaikki saivat jotain, menimme syömään hyvin ja katsomaan stand-up komiikkaa clubille. Syödessämme ja clubilla ollessamme sai kukin kynnelle kykenevä juoda vaikka lasitokulla alkoholia, se ei minua häirinnyt eikä minulta ole pois. Kollegat saivat kyydin kotiin minulta ja uskoakseni kaikki oli tyytyväisiä. Varsin hienoa yhdessä oloa eikä kelleen jäänyt ollenkaan paha mieli. Tämä tietysti saa minut ihmettelemään, että miksi nämä minun vanhemmat ystävät eivät ole valmiita kunnioittamaan minua samassa määrin, eivät edes kun minä tuon asian esiin? Kukaan heistä ei ottanut kuuleviin korviinsa sitä, kuten ei ole ottanut näinä monena vuotena aikaisemminkaan. Ja edelleen, en tarkoita että minä olen joku päätähti, jonka pillin mukaan on kaikkien muiden mentävä. Yhteinen hyvä, sitä minä haen. Mutta saattaisin kyllä odottaa, että kun näitä tapaamisia tässä on järjestelty jo monet, monet kerrat ja minäkin olen JO neljättä kertaa raskaana niiden aikana, niin olisiko liikaa pyydetty, että edes yhden kerran huomioitaisiin tämä seikka. Jos on tarkoitus tavata kerran vuodessa tahtiin, niin eikö sen tapaamisen pitäisi olla meille kaikille mukava ja arvokas? Vai eikö me enää osata olla yhdessä muuten kuin alkoholin voimalla ja lähtemällä baariin huutamaan kurkkumme käheiksi? Yritin tuoda esiin, että me olemme jo aika vanhoja ja nähneet yhdessä lukuisat baarireissut, että juna kulkee eteenpäin, ehkä meidänkin pitäisi. Mutta ei, ei ja ei.

Joka tapauksessa tällaista tiettyä itsekkyyttä ja toisen hyvästä välinpitämättömyyttä aistin siinä keskustelussa niin paljon, muutenkin kuin omalle kohdalleni osuvaa, että yhtäkkiä en ollut yhtään varma, haluanko oikeastaan edes olla mukana tapaamassa näitä ihmisiä. Ja lopulta sanoin sen ihan ääneenkin. Tässä kohtaa tuli tehtyä se tämän keissin paha moka. Yhtäkkiä minusta tuli se pahantekijä, joka ikäänkuin meinasi mennä sinne muiden vitriinikaapeille varastamaan sieltä sen heidän kauan arvossaan pitämän ja ihannoiman ystävyydenpokaalin, jonka pinnassa kukaan ei halunnut nähdä naarmuja, joita minä nyt sormella osoitin. Kun minä toin ne omalla rehellisyydelläni esille, se järkytti niin pahasti kanssatovereita, että reaktio muistutti painekattilaa jonka kannen minä menin pahaa aavistamattomana nostamaan. Siitä eteenpäin meni vuorokausi keskustelua, jossa sain jatkuvasti kaikilta tahoilta kuulla erilaisia negatiivisia kritiikkejä itsestäni ja toiminnastani. Kukaan ei tullut tuumaakaan vastaan, ei ollut valmis sanomaan että ehkä minä myös osuin aavistuksen totuuteen. Kukaan ei ollut valmis näkemään, että kauan ihannoimamme ystävyys olikin oikeasti ehkä jotain muuta, kuin minä olimme sitä halunneet pitää. Vain yksi näistä ihmisistä sanoi minulle, että ehkä jollain tavalla ymmärtää pointtini, mutta että minä toin sen pointtini esiin epärakentavasti ja suorastaan heitin sen heidän kasvoilleen aika hurjalla tavalla (ja sen takia sen voi ohittaa??). Sen lisäksi kuulin, että olin pointtini kanssa todella hyökkäävä ja ylipäätään törkyisellä tavalla olin tässä asialla. Totta kai siinä melkein heti ensi metreillä haluttiin tuoda myös esiin kauan piilossa pidetty kritiikki minun henkistä kasvua kohtaan. Siis jotkut toivat. Oltiin sitä mieltä, että henkinen kasvuni on ihan ok ja "kiva, jos olet löytänyt sen avulla tasapainon elämääsi", MUTTA (sieltä tulee aina se mutta) koettiin hyvin ärsyttävänä se, että henkisen kasvuni myötä minä olin alkanut asettumaan toisten yläpuolelle, ja niin edelleen, kerron tuolla aiemmin jo nämä näkökohdat. Toki haluttiin myös tuoda esiin se, että yhtään ei todellakaan ymmärretä, miksi minä ajattelen kaikesta niin kuin ajattelen ja ihan ulalla ollaan koko jutusta. Joku oli sitä mieltä, että en kykene enää näkemään metsää puilta, kun vain pyörin siellä omissa henkisissä maailmoissani, toisin sanoen en kykene enää näkemään kuinka minä itse asiassa nyt yksin olin syypää tähän koko sotkuun. Sain kuulla myös tuutin täydeltä siitä, millainen teeskentelijä itse asiassa olen. Puhun kyllä postivisuudesta ja toisten ihmisten arvostamisesta ja hyväksymisestä, mutta itse en kuitenkaan pystynyt niitä toteuttamaan, vaadin sitä vain muilta. Latasin kuulemma toisten niskaan juuri parhaillaan aimo annoksia negatiivisuutta, sain kuulla kuinka en todellakaan toiminut arvokkaasti ja kuinka kaikilla oli nyt "todella paska fiilis" ja ilo koko tapaamisestakin oli nyt mennyt. Oltiin hirveän loukkaantuneita, yllättyneitä ja hämmentyneitä.

Kun useampi ihminen pistää töötistä tulemaan sinulle saman laadun kuraa niskaan, on siinä äärimmäisen vaikea, minun ainakin, seistä omassa voimassani ja totuudessani ja pitää niin sanotusti pää kylmänä. Pakostihan sitä alkoi alkoi kasaamaan hirveitä syyllisyyden tiiliskiviä niskaansa, "näinkö kelvoton minä olenkin, näinkö tekopyhä, näinkö asiattomasti minä todella käyttäydynkin??" Voitte varmaan uskoa, millaisissa tunnon tuskissa minä kierin tämän kaiken keskellä. En enää tiennyt, mikä on totta ja mikä ei.
Kunnes puhuin ensin yhden rakkaan ystäväni kanssa, joka laittoi minun palikat taas järjestykseen. Ja otin vielä yhteyttä luottoparantaajankin ja kerroin tilanteesta. Hän todella, jälleen kerran, nosti minut jaloilleen ja palautti kartalle. Ymmärsin yhtäkkiä taas kirkkaasti, mistä oli kyse. Ei ainakaan siitä, että minä olisin tehnyt mitään väärää. Ei ole mitään väärää siinä, että sanoin suoraan mitä tunsin. Se on vähintäänkin jokaisen ihmisen oikeus ja todelliset ystävät olisivat sen myös ottaneet vastaan. Ehkä viimeistään tässä vaiheessa aloin entistä selvemmin tajuta, että se kauan ihannoimamme ystävyys siellä vitriinikaapissa oli päässyt pahasti tummumaan ja naarmuntumaan, mutta minä yksin halusin myöntää sen, muut ei. Muut halusivat edelleen jatkaa tätä valheellista roolia meistä niin ystävinä, niin ystävinä, ja minä taas näin jo jotain muuta.

Jäin kuitenkin miettimään yhteislinjassa toitotettua kritiikkiä siitä, että minä olen niin kamalan hyökkäävä, epärakentava ja negatiivinen ja mitä kaikkea. Tämä hämmensi minua kamalasti. Yksi näistä ystävistäni, jotka kritiikkiä antoi, kehotti jopa minua lukemaan omat tekstini uudestaan, jolloin ehkä itsekin näkisin asian sisältämän totuuden. Koska todellakin halusin tietää, jos oikeasti tietämättäni olen heidän väittämänsä kaltainen, luin tekstini. Luin koko keskustelun moneen kertaan. En nähnyt siellä mitään kohtaa, jossa olisin ollut alkuunkaan hyökkäävä tai erityisen epärakentava. Minä vain sanoin, esimerkkejä keskustelustamme tuoden, mikä minua oli pistänyt silmään.
Lopulta tarvitsin ulkopuolisen mielipiteen oman hämmennykseni keskelle. Pyysin miestäni lukemaan tekstit. Ja toisin kuin luulette ehkä, hän ei ole puolueellinen. Itse asiassa, kuten olen täällä blogissakin tuonut esiin monta kertaa, hän on minun pahin kriitikkoni. Hän on erittäin diplomattinen luonne ja hän osaa olla sitä jopa tällaisessa tilanteissa. Lukuisia kertoja olen saanut häneltä kritiikkiä kirjoituksistani, olipa sitten kyseessä blogi, Facebook tai jokin ristiriitatilanne jonkun ihmisen kanssa. Hän on joka kerta todennut suoraan ja kaunistelemattomasti, mikäli hänen mielestään minä olen ollut liian kärkäs tai hyökkäävä, tai esittänyt asiani jotenkin huonosti. Uskokaa minua, mieheni mielipiteeseen voin todella tässä asiassa luottaa ja niinpä hän tutustui koko pitkään keskusteluun. Ja sitten hän sanoi, että hän ei näe että minä olisin ollut mitenkään hyökkäävä tai epäasiallinen, ei millään tavalla. Hänen mukaansa minä olin vain ja ainoastaan rehellinen, ja jostain syystä ystäväni eivät olleet valmiita ottamaan asiaani vastaan. He tulivat pahasti ehkä yllätetyiksi mielipiteeni johdosta ja ehkä se epämukava tunne heissä kääntyi sitten tällaiseksi minun syyttelyksi. Osa heistä oli itse asiassa itse hyökkääviä ja epäasiallisia, mutta vain minua syytettiin siitä.
Ja koska mieheni kyllä osaa antaa kritiikkiä tarvittaessa, hän myös sanoi minun miinuspuolekseni sen, että teen samaa mitä naiset tekee: Puhun asiat puhki. Miehet olisivat kuulemma lopettaneet keskustelun jo aikoja sitten, mutta minä ja nämä ystäväni jatkoimme sitä liian pitkään, halusimme kääntää jokaisen kiven nurin eikä se siitä paremmaksi muuttunut. Totta.
Toisen miinuspojon sain siitä, että kuulemma jälleen näytin sen puoleni, että mun on aina saatava viimeinen sana. Totta sekin tavallaan, haluan vain tarkentaa siihen, että tämä viimeisen sanan saamisen tarve tulee mulla esiin silloin, kun koen tulleeni kohdelluksi todella epäreilusti. Jos minua syytetään asioista mielestäni täysin kohtuuttomasti ja epäreilusti, minä pakkaan olemaan vähän sellainen, että en osaa vain jättää asiaa omaan arvoonsa ja olen tantereella puolustamassa itseäni vielä silloinkin, kun muut ovat jo poistuneet.

Ja laittaakseni jonkinlaisen pisteen tälle pitkälle stoorille ja henkisesti raskaalle viikolle, minä totean nyt ainakin toistaiseksi jatkavani elämää muutamaa ystävää vähemmällä lastilla. Osa tästä porukasta nimittäin näytti tässä käydyssä keskustelussa todella omat värinsä ja minulle ei tullut siitä itselleni mitään muuta oloa kuin se, että mihin ihmeeseen minä näitä ihmisiä oikein tarvitsen? Ihmisiä, jotka eivät ole valmiita kunnioittamaan minua tuon enempää, jotka ovat valmiita hyökkäämään minua vastaan tuolla tavalla? Tässä kohtaa löysin taas omat rajani, tämä nykyinen Johanna omistaa jonkinlaiset rajat ja kunnioittaa omia rajojaan. Olen arvokas ihminen ja esitin asiani täysin arvokkaasti, ja odotan sen mukaista kohtelua. Sille en voi mitään, jos se koira älähtää johon kalikka kalahtaa, vai  miten se sanonta nyt menikään. Jokaisen pitää itse katsoa omaan peiliinsä, kukaan ei voi tehdä sitä puolesta. Olen katsellut omaan peiliini ihan riittävästi tämän asian tiimoilta ja omatuntoni on puhdas. Toki jossain eletään nyt ajatellen, että minä hylkäsin omat tärkeät ystäväni tällaisen asian takia. Itse asiassa, minusta asia on pikemminkin niin päin, että nämä ihmiset itse hylkäsivät ystävyytemme jo paljon aiemmin ja tässä tapauksessa se vain tuli pinnan alta esiin.
Koska myöskin edelleen olen hyvin anteeksiantavainen ihminen ja kuitenkin rauhaa rakastava ja mieluummin rakkautta elämään luova, niin olen avoin sille mahdollisuudelle, että nämäkin ihmiset ehkä huomaavat minun puheissani olevan jotain perää ja omissaan jotain uudelleen suodatettavaa. Minulta saa aina uuden mahdollisuuden, ei minulta rakkaus ketään kohtaan lopu vaikka rajani pidänkin pystyssä.