Kotiläksyjä

Aloitin noin kuukausi sitten työstämään omia solmukohtiani oikein "koutsin" avulla. Valmentajan löysin Facebookin kautta, jollain tavalla ennestään tuttu ihminen näistä henkisistä piireistä. Itse asiassa, siinäkin kävi niin, että hänet ikäänkuin tuotiin minulle ja näin tämän tarkoituksen heti.
Keskustelimme silloin kuukausi sitten parin sähköpostin verran, hän lähinnä heitteli kysymyksiä ja näin tarkensi tilannettani ja minä kirjoitin vuolaasti (senhän minä osaan!). Sitten hän heitti minulle kotiläksyn, minun piti tehdä itsestäni SWOT-analyysi. Tiedättehän sen, paperi jaetaan neljään ruutuun ja kuhunkin ruutuun kirjoitetaan yksi sana: Vahvuudet, Heikkoudet, Mahdollisuudet, Uhat. Minun piti siis tehdä SWOT-analyysi omasta itsestäni. Tartuin toimeen tein ruudukon ja sitten *raks raks* ei mitään tapahtunut! En saanut siihen sanaakaan. Yritin seuraavana päivänä uudestaan, sama tulos. Sen jälkeen analyysi jäi kummittelemaan vain pään perukoille, muistin sen välillä ja asia ei tuntunut aukeavan sen enempää. En saanut lopulta edes otettua yhteyttä tuohon koutsiinkaan, sekin vain jotenkin jäi.

Tuli enkeliretriitti ja pari ihanaa viikkoa korkeissa energioissa ja eteenpäinmenoa tunnustelen ja riemuiten. Ja sitten, noin viikko sitten, tuli taas raskas arki ja imaisi minut likaiseen viemäriinsä. Viimeisen viikon aikana olisin joka päivä halunnut pariin kertaa purskahtaa itkuun tai ottaa kassini ja häipyä. Tällaiset tunteet ei ole mulle kovin yleisiä, mutta sen verran niitä tunnistan ja suuret määrät syötyä suklaatakin sen vahvistaa, että olen tosi stressaantunut ja jaksamiseni rajoilla. Toisaalta en usko negatiiviseen ajatteluun ja siksi painin sen ristiriidan kanssa, että haluaisin painaa nämä ajatukset jonnekin taka-alalle ja toisaalta haluaisin sanoa kaikille juuri nyt, että olen tosi väsynyt ja en tunnu jaksavan tätä hommaa. Se mikä elämästä tekee juuri nyt raskaan, on tämä rakentaminen. Mies on hirveästi pois kotoa (hänen pitää siis rakentaa se talo ja se, miten hänen stressitasonsa jakselee, onkin ihan toinen juttu) ja minä pyöritän tätä perhearkea. Esikoista pitää kuskata kouluun, lapsia viedä harrastuksiin, kaupassa käydä joka välissä ja ruokaa laittaa kaksi kertaa päivässä. Vauva tarvitsee tietysti paljon, syliätissiävaippaahuomiota. Esikoinen oireilee koulun alkamisen aiheuttamaan väsymystä ja "kriisiä" ja voimakkaana Leijona-luonteena tuo sen kaiken esille aika haastavalla tavalla. Olen hänen kanssaan tukkanuottasilla tuon tuosta ja toisaalta sitten kannan huolta siitäkin, että miten hän kasvaa ja kehittyy, kun paineet hänellekin ovat näin kovat. Ja kaksi muuta tyttöä kuopuksen ja esikoisen välissä tarvitsevat myös oman osansa. Koti menee hirveään sotkuun päivässä ja jokapäiväinen turhautumisen aihe on myös se, etten voi tehdä niitä asioita raksalla joissa osaisin nyt auttaa ja aikataulu rutisee ja paukkuu muutenkin, eikä mies yksinään ehdi kaikkea. Tilanne todella syö minua ja sitten tulee kirsikkana kakun päälle se huonouden tunne siitä, että miksi en jaksa tätä "tavallista" arkea, onhan sitä yksinhuoltajiakin, joiden pitää jaksaa. Itse asiassa, luulen että niskassani painaa yhteislastina koko viimeisen 7 vuoden painot. Vaikka se on ollut onnellista aikaa, olemme saaneet 7 vuodessa 4 lasta. Mutta olemme sinä aikana myös muuttaneet 3 kertaa, rakentaneet 2 taloa ja sen aikana olen kokenut myös elämäni haastavimman ja painajaismaisimman ihmissuhdesotkun, joka oli kestoltaan pitkä, mutta päättyi lopulta kyllä onnellisesti. Eihän nuo nyt asioina ole siis paljon mitään, mutta jotenkin tunnen että viimeisen 7 vuoden aikana on tapahtunut kuitenkin isoja ja raskaitakin asioita hyvin tiiviillä tahdilla ja kun on edellisestä selvinnyt, niin on uusi ollut jo ovella. Ei ole oikein ollut aikaa hengähtää. Ja nyt kun on taas raskasta tämän rakentamisen takia, niin tuntuu että mieli oireilee oikeastaan näitä kaikkia asioita yhdellä kertaa. Tulee se sellainen "mä en jaksa enää" -fiilis. Toisaalta tulee myös se häpeän tunne siitä, että itsehän olemme tämän kaiken halunneet ja nyt kun olemme saaneet sen, niin nyt sitten valitetaan.

No, en nyt halua sen enempää paneutua tähän raskaaseen fiilikseen. Kunhan vähän raotin verhoa :)

Tämä minun henkinen koutsi sitten kyseli tässä yksi päivä mun perääni, kun ei ole minusta kuulunut. Vastasin lyhyesti, että jumituin siihen SWOT-analyysin tekoon ja on ollut vähän kiirettäkin. Vastaus, jonka sain häneltä oli mielenkiintoinen:

"Ymmärrettävää tuo jumittaminen, koska et pidä tällä hetkellä itseäsi yhtään tärkeänä.

Keksit kaikkea muuta, pidät perhettä etusijalla ja sitä kautta luot kiireenkin,

jotta et vain vahingossakaan saisi ajateltua itseäsi.

Tämä on sinun egosi luomusta. Egosi haluaa määritellä sinut ja sydämesi jää täten varjoon,

eikä pääse näkemään asioita itsensä kautta. Nyt Johanna uusi tehtävä tähän väliin,

jotta pääset työstämään tuota SWOT-analyysiä itsestäsi.

Eli: pakota itsesi ottamaan itsellesi aikaa.

Ja lisäksi: laitan sinulle universumiin hoidon odottamaan. Kun menet nukkumaan illalla, hoito käynnistyy, kun haluat vastaanottaa sen. Ravistellaan hieman hoidolla tuota sinun egoasi ja puhdistellaan solumuistista negatiivisia kiinnittymiä, jotta saadaan aloitettua mielesi, sydämesi ja kehosi puhdistaminen ja uudistaminen.

Autan sinua niin kauan kuin se on tarpeen. Ja olen aina täällä!

Kirjoita joka päivä mulle. Ihan sama vaikka se olis:"Tänään en jaksa." Mutta kirjoita päiväkirjan muodossa, jotta näen, mitä egosi ja sydämesi "ajattelevat". Kirjoitus asusta ja sanoista ja henkilöstä lähtee ne energiat, jotka aistin ja tulkitsen."

 

Arvostan todella hänen suorapuheisuuttaan. Minun pitäisi nyt siis todella kääntää luuppi itseäni kohden. Taitaa olla aikamoinen testi, miten tässä tilanteessa 4 lapsen äitinä teen sen tuntematta siitä huonoa omatuntoa? Pakotan itseni ottaaan omaa aikaa. Huh.

Annan esimerkin. Näin viime viikolla Facebookissa ilmoituksen, että Tommy Hellstenin Lindnäs-dialogissa huomiselle maanantaille olisi vielä vapaita paikkoja, aiheena on "Itsensä rakastaminen". Minun aiheeni! Heti kun näin tämän, tunsin kutsun mennä. Olen nyt taas alkanut lukea Tommy Hellstenin kirjoja uudestaan ja itsensä rakastaminen on siis todella jotain, mitä minä juuri nyt opettelen (varmasti se yksi suurin haaste tällä polulla). Mutta, heti alkoi soida päässä se levy, että enhän minä voi. Jos minä menen sinne, ei mies pääse maanantaina raksalle ollenkaan ja sitten se joutuu vielä hoitamaan kaikki lapset yksin. Maksaakin paljon se tapahtuma, monta kymppiä. Enhän minä voi, huono omatunto pisteli sydämessä oitis.
Toinen esimerkki: Olen viime viikot tuntenut aivan julmettua kutsua mennä metsään, luontoon! Sellaista, että olen tuntenut lähes fyysistä kipua, kun en ole mennyt. Arkena lasten kanssa tuntuu jotenkin hankalalta ja haastavalta, en ole saanut mentyä. Olen haaveillut perheen yhteisestä Nuuksion retkestä, mutta kun on se rakentaminen, eihän me voida tuhlata yhtä kokonaista päivää siihen. Ja eilen kun ajelin tuolla 2-tiellä, näin tien vieressä Liesjärven kansallispuiston kyltit. Olen siellä joskus ollut päiväretkellä ja nyt tuli ihan hirveä tarve ja hinku mennä sinne, mun on päästäVÄ! Mutta enhän mä voi.
Onko tämä sitä itsensä taka-alalle pistämistä? Että enhän mä voi ikinä mitään. Vaikka mun päivät ovat itkun pidättelyä ja karkaamisen harkitsemista, niin siltikään en voi ottaa itselleni välillä muutamaa tuntia siihen, että tekisin jotain josta saisin voimia hetkeksi aikaa? Täytyy ihan ihmetellä itseäni. Tuo metsä-juttu on sellainen, josta tiedän että saisin heti voimaa ja tasapainoa. Enkö juuri sitä tarvitse, ja eikö juuri sitä tarvitse myös neljä lastani äidiltään? Voimaa, jaksamista ja tasapainoa?
Itsensä rakastaminen, no se on pitkä projekti ja voi sitä polkua yrittää yksinkin tarpoa. Mutta jos haluaisinkin oikein panostaa siihen, saada oppia viisahilta ja käydä sitä käsittelevässä tilaisuudessa. Ehkä alan rakastamaan itseäni päivä päivältä enemmän ja eikö se ole juuri se, mitä pienet lapseni äidiltään tarvitsevat? Esimerkin siitä, miten itseään rakastetaan? Nämä ovat siis todella tärkeitä juttuja ja silti minä käyn niitä itse mitätöimään. Alan itse tekemään päätöksiä sen puolesta, että joku talo olisi tärkeämpi kuin se, että minä jaksan hoitaa tämän oman osuuteni näiden elämäni arvokkaimpien lahjojen kanssa.

 

Nyt minun on siis pakotettava itseni ottamaan itselleni omaa aikaa.
Ensimmäisenä sieltä hyppää silmille se itsekkyys. Esimerkiksi se, että laitan itseni heti mittaikulle mieheni viereen. Mies käy töissä ja sen jälkeen hän käyttää vapaa-aikansa raksalla. Ei hän ota juurikaan omaa aikaa, lopun aikansa hän antaa meille ja minun auttamiselle. Miten minä voisin olla niin itsekäs, että minä otan omaa aikaa vaikka "minullahan on muutenkin helppoa, kun en edes käy töissä enkä rakenna taloa." Tuttuja vanhoja virsiä. Tässä pitää repäistä itsensä pois sieltä mittatikulta. Täytyy ajatella, että minun valintani ovat omiani, mieheni tekee omansa. Minun ei tarvitse tehdä samoja valintoja. Minun täytyy kohdistaa se luuppi itseeni ja ehkä se ei kaadakaan meidän perheonneamme välittömästi. Ehkäpä oma voimaantuminen johtaa myös parisuhteen voimaantumiseen ja sen kerrannaisvaikutukset meihin kaikkiin ovat vain positiiviset. Väsyneenä ja stressaantuneena alan rakentaa itseni ympärille muureja, joiden läpi en halua päästää ketään. Siellä muurieni sisällä haudon loppuja rippeitäni. Uskon, että olen paljon mukavampi vaimo, kun en ole loppuunpalanut ja yliajettu kokoajan.

Taivaallista huolenpitoa

Universumilla on sellainen jännä tapa, että se antaa meille merkkejä asioista ja opastaa tietämme, jos vain osaamme katsoa ja kuunnella. Merkit voivat olla hyvin arkipäiväisiä, ne pitää vain huomata. Ne voivat olla kapuloita rattaissa, jolloin Universumi haluaa viestittää meille että suunta on väärä. Tai merkit voivat olla erityistä myötätuulta niiden asioiden suhteen, jotka edustavat oikeaa suuntaa elämässämme.

Luulen, että sain tuta tästä asiasta menneenä viikonloppuna.
Olimme muutaman ystävän kanssa puhuneet yhteisen yritystoiminnan aloittamisesta. Lähinnä ensin haaveilleet ja sitten innostuneet asiasta enemmän ja enemmän. Saimme myös idean tiloista, jotka sopisivat toimintaan hyvin. Tilojen omistaja oli henkilö, jonka kanssa olin kerran ennenkin asioinut, joten siinä innostuksen vallassa ajattelin, että minäpä otan selvää, mikä niiden tilojen tilanne tällä hetkellä on. Yritin soittaa tälle mieshenkilölle, ei vastausta. Myöhemmin samana päivänä yritin uudestaan, ei vastausta.
Saman päivän iltana osallistuin jälleen enkeli-iltaan, jossa vetäjämme Eila sattumalta puhui meille näistä Universumin merkeistä ja käytti esimerkkinä juuri sitä, että jos yritämme tavoittaa jotain henkilöä vaikka puhelimella ja emme saa henkilö kiinni, niin silloin pitää vain luovuttaa ja uskoa, että sen puhelun aika ei ole nyt. Enkelit ja oppaat järjestävät tiellemme kaikennäköisiä asioita, kun he tarvittaessa yrittävät estää meitä etenemästä tiettyyn suuntaan. Mitä pidempään kieltäydymme näkemästä näitä merkkejä, sen isompia kapuloita rattaisiin ilmestyy. Ensin tulee pieniä kiviä tielle, sitten vähän isompia ja lopuksi on tiellemme laitettava vaikka siirtolohkare, jos ei muuten meitä saa pysäytettyä.
Kysyinkin sitten Eilalta, että pitäisikö  minun nyt siis ymmärtää jättää tämä tilojen kysely sikseen, koska minulla oli juuri käynyt näin että en tavoittanut henkilöä puhelimella yritettyäni kaksi kertaa. "Kyllä", Eila vastasi ykskantaan. Lisäsin vielä itse, että kyllähän minä oikeastaan tiesinkin, ettei tämän yritystoiminnan aika ole nyt vielä, mutta taisin vähän innostua.

Kun enkeli-ilta päättyi, vilkaisin puhelintani, johon oli tullut yksi puhelu illan aikana. Se kyseinen mieshenkilö oli yrittänyt soittaa minulle takaisin! Naureskelin Eilalle, että nyt Universumi alkoi hämmentämään pakkaa, että mites tämä nyt pitää tulkita kun se mies onkin soittanut minulle takaisin. Eila tuumasi, että taitavat testata minua nyt siinä, että luotanko siihen omaan tuntemukseeni asiasta, eli siihen että nyt ei ole oikea ajoitus tälle asialle.
Ja mitä minä tein? Toimin täysin vastoin merkkejä! Yritin soittaa miehelle heti tämän jälkeen, ei vastausta. Sitten näpyttelin tekstarin, jossa kerroin että olen tavoitellut ja kysyin tilojen tilannetta. Lähetin sen klo 21 illalla, vastausta en sille illalle enää kuitenkaan saanut.
Seuraavana päivänä puolilta päivin yritin ottaa puhelimen käteeni ja jotenkin omituisesti se lähti luisumaan kädestäni pois tipahtaen lattialle. Olin silloin juuri kaupassa. En huomannut siinä mitään, mutta myöhemmin kotona huomasin puhelimen herjaavan, ettei siinä ole sim-korttia ollenkaan. Ja eipäs vain ollutkaan. Sim-kortin päälle tuleva pieni kansi oli kai tippunut siinä tilanteessa, kun pudotin puhelimen lattialle, ja sim-kortti oli sitten päässyt tipahtamaan jossain vaiheessa myös pois. Soitin kauppaan, myyjä kävi kyykkimässä ja etsimässä korttiani putoamispaikalla ilman tulosta. Ja korttia ei ole toistaiseksi löytynyt mistään muualtakaan, joten puhelimeni ei toimi (tai siis, puhelin voi ihan hyvin, mutta sim-kortin puuttuessa liittymä ei toimi, uuden saan vasta muutaman päivän kuluttua).

Tämän tapahtuman jälkeen mietin, että mikäköhän juttu tämä nyt oli, jotenkin oli sellainen tunne heti, että tämä ei ollut nyt ihan sattumaa. Mietin, että ehkä tämä oli järjestetty juttu, ehkä tällä tavalla minä en saa jotain ikävää puhelua tai viestiä, eräänlaista taivaallista huolenpitoa siis. Meni yli vuorokausi, ennen kuin yhtäkkiä se välähti: Universumi yritti antaa minulle merkkejä, että minun tulisi jättää tilojen kysely sikseen tältä erää, mutta minä en kuunnellut. Yritin vain sitkeästi soittaa ja lopulta tekstatakin. Universumi joutui heittämään tielleni vähän isomman kiven. Minun puhelimeni piti mennä rikki, jotta en saisi puhelua/tekstaria, joka olisi vastannut näihin minun tila-kyselyihin. Jostain syystä nyt on tärkeää, että minä unohdan sen jutun tällä erää. (Toisin sanoen, jos olisin kuunnellut merkkejä aiemmin, minulla olisi todennäköisesti nyt hyvin toimiva puhelin käytössäni.)

Okei. I got the message. Kiitos taivalliset huolenpitäjät!
Oikeastaan tämä oli erittäin hyvä oppi tästä asiasta ja muistan tästä eteenpäin kunnioittaa saamiani merkkejä vähän paremmin.

Enkeliretriitin jälkilöylyt

 

Ihana ihana enkeliretriitti takana!
Retriitin päättyminen oli jälleen hiukan tuskallista. Tapahtumaa on odottanut pitkään ja kun se sitten on ohi, sitä on hetken verran tyhjä olo, ei ole enää sitä ihanaa odotusta. Ja kun viikonlopun korkeissa energioissa kellumisen jälkeen palaa kotiin ja tumpsahtaa suoraan keskelle maadoittavaa arkea, se tekee vähän kipeää. Sitä kaipaisi pehmeää laskua, jonkin näköistä rauhallista lasketumista takaisin normaalielämään. Siitä puhuu kaikki retriitissä olleet, miten väsynyt sitä kuitenkin on viikonlopun jälkeen (väsynyt ja onnellinen) ja miten hirveä päivä se maanantai on, jos joutuu menemään esimerkiksi töihin. Tunnistan asian, niin se on. Tavallaan sitä on saanut levätä arjesta ja kaikesta viikonlopun ajan ja on jotenkin myös hyvin hyvin voimantunut, mutta samaan aikaan hyvin väsynyt ja vähän "omissa maailmoissaan" hetken verran.
Oli kuitenkin ihanaa kotiin palatessa huomata, että minua oltiin ikävöity. Mies kysyi ihanasti, että "onko sulla aina yhtä kova ikävä, kun mä olen pois kotoa?" :)

 

Sanoin tänään retriitissä, että retriittiin liittyy kaksi ikävää asiaa. Toinen on tuo kotiinpaluuseen liittyvä asia ja toinen on päänsärky. Retriitissä ollaan jatkuvasti niin korkeissa energioissa, että siellä oli yksi sun toinen hedarin kourissa. Vettä pitäisi muistaa juoda paljon koko ajan, muuten se iskee aivan varmasti (tulee helposti ihan enkeli-illan tai energiahoidonkin jälkeen, jos ei juo riittävästi). Minulla itselläni särky alkoi jo perjantaina illalla ja jatkui lauantaina, yltyen lauantaina iltapäivällä todella kovaksi pääkivuksi, joka alkaa itselleni tehdä pahoinvointia herkästi. Meillä oli juuri alkamassa kahden tunnin tauko ohjelmassa, jonka aikana meillä oli mahdollisuus saada yksilöllisiä energiahoitoja. Olin itselleni varannut etukäteen hoidon, mutta kun makasin sängyssä päänsäryn kourissa, niin aloin jo miettiä että onko enää hyvä kuormittaa itseään lisäenergioilla, kun olo alkoi olla niin kurja muutenkin. Henkilö, jolta olin varannut hoidon itselleni tuli sänkyni viereen katsomaan minua ja pientä poikaani ja hän sanoi, että poikani taitaa parhaillaan puhdistaa minua ja kanavoida sitä energiaa. Koska hän on korkeavärähteinen kristallilapsi, hän kestää nämä energiat hyvin ja kykeni itseään kuormittamatta auttamaan minua siinä. Itse asiassa olimme koko aamupäivän työskennelleet juurikin kristallienergian kanssa ja sitä oli vuodatettu meihin kaikkiin runsaasti ja se taisi tehdä pääni niin kipeäksi. Kävin kysymässä sitten retriitin vetäjältä eli Eilalta, että kannattaako minun ottaa hoitoa tässä tilanteessa ja Eila sanoi, että pääkipuni johtuu siitä, että chakrani ovat kaikki ihan sekaisin. Koska energiakeskukseni eivät siis olleet kunnossa, olin vastaanotettu korkeavärähteinen energia pakkautunut kehooni ja teki pääni todella kipeäksi. Niinpä Eila sanoi, että minulle täytyy tehdä chakroja tasapainottava hoito ja sellaisen minä sain. Hoito oli aivan kertakaikkisen ihana ja pehmeä kokemus! Enkelit, Arkkienkelit ja Valon Veljeskunnan asiantuntijat työskentelivät kanssasi ja hoitivat chakrani jälleen tasapainoon ja oikeille paikoilleen. Tunsin, miten chakroja käsiteltiin ja miten energia lähti virtaamaan kehossani. Täytyin ikäänkuin pehmeällä lempeällä energialla, enää olo ei ollut raskas ja hankala. Hoidon jälkeen oloni oli täydellisen kevyt ja hyvä, olisin voinut pistää tanssiksi! Ja se antoi minulle niin mahtavan olon koko loppuretriitin ajaksi, että jollain tavalla itse pääsin tässä kohtaa vasta kunnolla vauhtiin. Tuli jänniä oloja. Yksi oli tietenkin se oman olotilan täydellinen vaihtuminen, sen fyysisen olon muuttuminn ja se ihana kevyt ja pehmeä energia. Olin kuin ihanasssa pumpulissa, mutta silti valpas. Hassua oli se, että minulla tuli ihan hirveä kosketuksen tarve. Teki mieli vain halata kaikkia ja saada kosketusta. Rakkautta, sitä lähti virtaamaan. Tähän kaikkeen liittyi sellainen kokonaisvaltainen hyvä olo ja luottamus, että uskoin kaiken olevan tästä eteenpäin itselleni mahdollista. Mikään ei ahdistanut eikä mikään painanut, minua vain hymyilytti sisäisesti.

 

Kun mietin, millaisten perustavaa laatua olevien asioiden kanssa olen viime aikoina paininut, niin ymmärrän miksi chakrajärjestelmäni oli sekaisin. Eila siinä luetteli erilaisia syitä ja tilanteita siihen, mitkä voivat laittaa chakrat epätasapanoon ja minä löysin niistä itseni heti. En nyt näistä halua sen enempää tässä puhua, henkilökohtaisia juttuja ovat, mutta kuitenkin. Tajusin, miksi jo viimeksi enkeli-illassa molemmat käteni särkivät ja pakottivat koko illan, jouduin vähän väliä ravistelemaan niitä ikäänkuin niihin olisi pakkautunut jotakin liikaa. Retriitissä sama juttu heti alusta lähtien ja valittelin sitä ääneenkin, sen lisäksi että ravistelin käsiäni vähän väliä. Koska energiakeskukseni olivat sekaisin ja kiinni,e nergia ei päässyt virtaamaan oikein ja se pakkautui kehooni saaden aikaan näitä tuntemuksia. Särkyä ja pakottamista. Eila neuvoi minua avaamaan kämmenissäni olevat chakrat, mutta se ei auttanut, vasta tuo energiahoito auttoi. Ihana ja hyvin opettavainen kokemus! Toivon, että jatkossa tunnistan ajoissa, mikäli energiajärjestelmäni alkaa olla pielessä. Oma oloni on täysin erilainen nyt, kun kaikki on taas kunnossa.

 

Muuten se tämän kerran teema ja anti itselleni liikkui selkeästi itsensä rakastamisen aiheessa. Se on aina jännittävää etukäteen, että minkä suuren eväspaketin ja oivalluksen kanssa sitä tällä kertaa lähtee retriitistä kotiin. Tietää, että jotain taas tulee, minua avataan valtavasti ja otan askeleen eteenpäin, mutta minkä aiheen tiimoilta, se on aina yllätys. Ja tällä kertaa minulle haluttiin tuoda tätä itsensä rakastamiseen liittyvää teemaa ja miten tarpeellista se olikaan! Olen sitä teemaa pitänyt henkisellä polulla kaikista haastavimpana ja sellaisena, jonka kanssa olen aika alkutekijöissä. Tai jos en alkutekijöissä, niin ainakin isojen haasteiden kourissa. Rakasta itseäsi juuri sellaisena kuin olet, se on ollut minulle todella utopiaa että miten ikinä tuohon ajatteluun pääsen. Vaikka olen vahvistunut matkani varrella monella tapaa ja todella löytänyt suuriakin palasia siitä omasta voimastani ja erityisyydestäni (joista niistäkin olen ihan äärettömän ylpeä ja iloinen!), niin esimerkiksi ulkoisen itsensä hyväksyminen on ollut vaikeaa ja joltain osin sisäisenkin. Kannan tietysti paljon mukana menneisyyden lastia, niitä asioita jotka ovat painuneet selkäytimeen jo elämäni alusta lähtien. Arvottomuutta ja häpeää, sitä riittää. Toinen seikka on ollut sitten oma ulkoinen olemus, jota en ole missään muodossa voinut nähdä vuosiin kovinkaan kauniina ja rakastettavana. Ja tähän minulle tuotiin valtavat oivallukset retriitin aikana. Ne tuotiin muiden ihmisten suulla ja tietyissä sanoissa, joista yhtäkkiä minulle kirkastui jotakin tärkeää. Tajusin yhtäkkiä, että olen jo vuosia nähnyt itseni vain yhden linssin läpi. Linssin nimi on läskilinssi. Olen kokenut vahvasti, että minä en voi olla arvokas, kaunis, viehättävä, varteenotettava, tärkeä tai seksikäs, koska olen ylipainoinen. Joskus kun olin nuori laiha nainen, ei itsetuntoni tainnut olla juuri hääppöisempi, joten laitetaampa siihen päälle liikakilot ja se, että koen jatkuvasti etten voi pukeutua kauniisti tai kuten haluaisin ja mitä vielä. Oikeastaan minusta on aina tuntunut, että varsinkin miehet pitävät minua jotenkin tyhmänä, koska olen lihava. Juuri sitä, että en voi olla ihmisenä varteenotettava koska olen ylipainoinen, että minulla ei voisi olla mitään arvokasta sanottavaa, koska minä olen vain tällainen ylipainoinen perheenäiti. Olen kokenut näin todella vahvasti ja miten ikinä olenkin itseäni katsonut, olen nähnyt itseni vain ja ainoastaan sen läskilinssin läpi, enkä ole nähnyt mitään muuta. Se on todella hassua, että miten voimakas ihmisen mieli on. Sillä ei ole mitään väliä, mitä muut sanovat, jos se sinun linssisi on tarpeeksi paksu. Sanat eivät mene perille. Esimerkiksi mieheni on kyllä osoittanut minulle kauniita sanoja ja lukuisia kertoja kertonut ja osoittanut pitävänsä minua haluttavana naisena ja ihanana. Olen kuullut ne sanat ja kaikki, mutta ne eivät ole menneet panssarini läpi, ne ovat kimmonneet jonnekin todella kauas. Ja nyt yhtäkkiä retriitissä, en tiedä mitä tapahtui, mutta nämä sanat pääsivät lävitseni ja ensimmäistä kertaa vuosiin tajusin tämän kuvion. Juuri sen, miten paljon olen käyttänyt energiaa kaikkeen tähän, miten kauan olen pitänyt yllä läskilinssiäni ja ollut sokea itselleni. Eräs kanssa-retriittiläinen kanavoi minulle enkelikortista viestiä, meillä oli sellainen tehtävä. Ja hän alkoi puhua täydestä sydämestään minulle siitä, kuinka ihana minä olen ja kuinka minä kosketan ihmisiä kirjoituksillani ja kuinka kaunis minä olen. Hän kertoi, miten hän on aina pitänyt minua hyvin kauniina ja mitä kaikkea hän nyt sanoikaan. Ja vaikka ne olivat näin yksinkertaiset sanat, jotain tapahtui. Sain valtavan oivalluksen ja tänään se jatkui. Päätimme retriittiä niin, että istuimme suuressa ringissä ja aloimme kehumaan toisiamme. Eila antoi meille oikein tehtävän siitä ja niinpä kävimme jokaisen retriittiläisen yksi kerrallaan läpi niin, että koko rinki ihmisiä sanoi jonkun kehun siitä yhdestä ihmisestä. Minäkin sain siis oman kierrokseni, jossa jokainen sanoi minusta jonkun hyvän asian. Ja mitä ihania asioita he sanoivatkaan! Osa oli sellaisia, joita en olisi kuuna päivänä uskonut kuulevani! Ihan todella tuntui, että puhutaanko nyt muka minusta?! Sain kuulla olevani kaunis, naisellinen, seksikäs ja että kannan itseni hyvin. Olin etenkin näistä kahdesta viimeisestä aivan, että MITÄ?! Kannan itseni hyvin?! Ja minä kun olen aina iän kaiken ollut sitä mieltä, että minä jos kuka kannan itseni huonosti, koska oikeastaan en yhtään haluaisi edes esiintyä tässä omassa kehossani. Yksi osallistuja sanoi ihailevansa sitä, että minulla on aina niin kauniit vaatteet, josta jälleen hieraisin korviani. Minullako, joka aina ja joka päivä tuskailen sitä, että minulla ei ole mitään vaatteita, koska en löydä itselleni sopivia vaatteita ja pukeudun lähinnä legginseihin. Olen kokenut olevani lähinnä säälittävä koko vaatekaappini ja lukuisten halattieni kanssa, että en voinut uskoa korviani. Olen käyttänyt kaiken esteettisen energiani lähinnä lapsieni vaatettamiseen ja pyrkinyt itseni pukemaan niin hyvin kuin voin, mutta kokenut feilaavani siinä pahan kerran. No, minun todella tarvitsi saada kuulla nämä kaikki, ehkä ne olivat jopa minulle tilatut sanat. Ne herättivät minut jostain unestani lopullisesti ja tajusin, että nyt minun on aika riisua läskilinssit silmiltäni ja alettava nähdä itseni ihanana ja rakastettava naisena. Jos muutkin näkevät, niin miksi minä en vain voisi uskoa sitä? Oma oloni muuttui tästä kaikesta aivan heti, luulen että se jopa näkyy olemuksessani jotenkin. Aivan kuin olisin tiputtanut olaltani yhden harmaan ja painavan säkin, joka on kulkenut siinä päivästä toiseen jo vuosia. Nyt sitä ei enää ole, olen vapaa! Olen ihana, olen naisellinen, olen kaunis ja viehättävä, ja niin pirun seksikäs! Tästä päivästä lähtien aion tuntea joka solullani, kuinka kannan hyvin tämän upean olemukseni jonka sisällä asuu upea minä itse, ihana valoihminen! Oman hyvinvointini ja terveyteni takia saatan ehkä jonain päivänä laihduttaakin tai ehkä laihdun vain sen seurauksena, että alan vaalia niin paljon maallista kehoani ja sen sisällä asuvaa sielua, että alan syömään eri tavalla ja liikkumaan, tai mitä ikinä. Mutta ikinä enää oma itsetuntoni ja rakkauteni itseäni kohtaan ei suodatu läskilinssin kautta.

 

Olen niin kiitollinen ja onnellinen tämän retriitin jälkeen. Olen kiitollinen minun Valoystävistä ja olen kiitollinen taivaisista auttajista ja olen niin pirun onnellinen ollessani näin onnekas, johdatettu ja huolenpidetty! You make me smile, from deep inside!!

Maailman suurin halaus kaikille ihanille, jotka teitte retriitistäni täydellisen!