Täällä tapahtuu nyt niin isoja asioita, ettei meinaa blogiin ehtiä!
Meillä on talo ollut myynnissä nyt jo parisen kuukautta ja edellispäivänä sille löytyi ostaja, tarjoukset siis on hyväksytty puolin ja toisin. Kahdessa päivässä olemme saaneet järjestettyä itsellemme uuden asunnon, melko varmasti. Muutamme vuokralle tammi-helmikuun vaihteessa. Muuton jälkeen tehdään tonttikaupat ja kevään korvalla alkaa ehkä jo uuden kodin rakentaminen. Myyntiin, muuttoon ja uuden talon aloitukseen liittyy niin paljon tekemistä ja suunnittelua, että tiedän sen vievän hetkeksi taas aikani ja ajatukseni ihan täysin. Vähän pelottaakin, että miten raiteiltaan se minut heittää ajatellen tätä henkistä matkaani. Jotenkin koen tarvitsevani rauhaa ja hitautta elämääni voidakseni kunnolla paneutua itseeni, keskukseeni, tähän kaikkeen. Helpommin sitä voisi kuvata sanomalla, että päässä pitää olla "tilaa" näille henkisille ajatuksille, ja jos on kovin paljon muuta ajateltavaa, niin tilaa ei silloin jää. Toisaalta, otan tämän haasteena, positiivisena sellaisena. Yritän olla luomatta itse turhaa kiireen tuntua, yritän rauhoittaa elämää niin paljon kuin mahdollista tässä tilanteessa ja edelleen keskittyä olemaan syvemmin läsnä ja oma todellinen itseni. Ja valo-olennothan ovat mitä mahtavin apu myös ihan käytännön asioissa, monessa asiassa heiltä voi pyytää apua ja tukea, ja sitä myös mitä erilaisemmissa muodoissa yleensä saa! Muuttoavuksi siis pyydetään pari riuskaa miestä ja liuta enkeleitä :o)
Isovanhempien puolelta on jo tullut tarjous hoitaa lapsia muuttopuuhien aikaan. Luulen, että joudun tuota tarjousta käyttämäänkin. Yritämme järjestää niin, että muutamme vuokra-asuntoon pari viikkoa ennen kuin joudumme luovuttamaan tämän nykyisen kodin seuraaville. Näin saisimme muuttaa rauhassa, tyhjentää kaikki nurkat rauhassa (suuri osa meidän tavaroista ja huonekaluista menee säilytykseen ihan toiseen paikkaan vuokra-asumisen ajaksi, joten kaiken koordinoiminen oikeisiin paikkoihin tulee viemään taas hetken aikaa). Lisäksi toivon, että voisin suorittaa täällä kunnon loppusiivouksen, ilman kauheaa kiirettä ja stressiä. On paljon kivempi luovuttaa tämä melko uusi talo seuraaville sillä tavalla kuin sellaisen itse haluaisi myös ottaa vastaan.
Haluaisin kuitenkin, että lapset ovat paikalla silloin, kun se itse muuttopäivä on, eli silloin kun me oikeasti viedään sängyt ja ruokapöydät uuteen kotiin. Minusta on tärkeää myös lasten saada lähteä täältä kodista oikealla tavalla, selkeästi ja reilusti. Heidän täytyy olla paikalla näkemässä, että nyt me ihan oikeasti muutetaan uuteen kotiin ja vanha koti jää taakse. Luulen, että se on lapsillekin aika kova paikka, tämä koti on meille kaikille niin rakas. Lasten pitää saada hyvästellä naapurin lapset, joiden kanssa he ovat paljon leikkineet. Itselleni tämän talon hyvästeleminen tulee olemaan rankka paikka, tiedän sen jo nyt. Tunnearvo itse rakennettuun kotiin on aina erilainen kuin muihin. Lisäksi tähän taloon liittyy niin valtavasti jo muistoja, että se tekee kipeää. Vaikka me ollaan asuttu täällä vain 2.5 vuotta, niin lapset ovat täällä ehtineet kasvaa paljon, yhtä on kannettu vatsassa, häntä on lähdetty synnyttämään tästä talosta, hänet on kastettu tässä talossa ja hän on oppinut kävelemään tässä talossa. Täällä on vietty joulua ja monia prinsessasynttäreitä. Tärkeintä on tietysti se, että lapset seuraavat meitä minne ikinä menemmekin ja talot sinänsä ovat vain aineellista mammonaa, mutta kyllä se haikeutta herättää isolla tavalla silti.
Sitten muihin aiheisiin. Olin eilen iltasella taas HotJooga-tunnilla ja se harrastus herättää kyllä minussa paljon uutta iloa. Ihan jo senkin takia, että nyt minulla on ihan oikea liikuntaharrastus, säännöllinen sellainen ja nautin siitä. On mennyt niin pitkään, että en ole harrastanut mitään ja olen kokenut siitä vähän jopa huonommuutta, ettei minua liikunta siinä määrin innosta, että jotain jaksaisin harrastaa. Tämä kaikki on näkynyt myös kropassa ja itselläni on jo pitkään ollut kehon kanssa sellainen viha-rakkaussuhde. Olin tyytymätön siihen, miltä näytän ja kuitenkaan en saanut tehdyksi asialle mitään. Inhosin omaa fyysistä kuvaani. Koin olevani laiska, saamaton, herkkusuu, ja nämä kaikki ei millään tasolla ole saaneet minua tuntemaan oloani arvokkaammaksi. Eilen joogan loppurentoutuksessa sain suuren oivalluksen. Joogan jälkeen on aina todella hyvä, rento ja kevyt olo ja sitä on todella kiitollinen itselleen siitä, että on tehnyt taas sen harjoituksen. Rentoutuksessa ajattelin tätä, olin kiitollinen kropalleni siitä, että se on suonut minulle tämän ilon. Sitten jostain tuli se ajatus: Kiitollisuus, minun ihana kehoni, joka toimii, liikkuu, hengittää. Ihana kehoni kaiken sen alla, minkä minä olen sen päälle kannettavaksi luonut. Tajusin yhtäkkiä, että ei se keho ole minua pettänyt, ei keho ole se syntipukki joka ei suostu menemään siihen muottiin kuin minä näkisin parhaaksi. Se olen minä itse, minä olen itse sen kaiken tehnyt. Minun mieleni, minun tunteeni, minun tunnelukkoni ja ahdistukseni on kaiken sen suklaan ja ylensyömisen kehooni laittanut. Kaiken tämän alla on ihana keho, rakas ja voimakas keho, josta minun pitäisi pitää huolta paremmin. Minua alkoi oikein tympimään, miten olen antanut omien tunteiden ohjata itseäni tähän suuntaan, miten olen antanut ylivallan niille tunnelukoille toimia näin, että olen hoitanut itseäni syömällä. Toisaalta, heti perään tuli anteeksi anto ja armo itseä kohtaan. Näin on nyt käynyt, tämä on ollut tähän saakka tapani lohduttaa itseäni. Sen ei tarvitse olla sitä enää, meillä on joka hetki mahdollisuus mihin tahansa muutokseen, se on vain yhden päätöksen päässä. Ja jos jotain olen halunnut jo jonkin aikaa, niin päästä omista tunnelukoistani aivan täysin, oppia rakastamaan itseäni aidosti ja alkaa pitämään fyysisestä itsestäni hyvää huolta. Olenhan sen jo aloittanut, joogaharrastus on vain minua itseäni varten. Rakastan sitä, mitä se tekee keholleni, se hyvänolontunne ja harjoituksessa kehittyminen tuo aivan valtavasti. Kaiken lisäksi, joogapaikkaa vetää kaksi aivan ihanaa ihmistä, siis ihan todella. Olen heistä oppinut ja saanut jo niin paljon pelkästään ihmisinä, että tälla kaikella täytyy olla itselleni suurempikin tarkoitus kuin pelkkä joogan harrastus. On hienoa huomata, miten paljon voimme aiheuttaa toisillemme hyvää mieltä aivan pienillä eleillä. Esimerkkinä kerron sen, että minulla on tapana varata paikka joogatunnille sähköpostiviestillä, ja joka kerta saan vastaukseksi iloisen viestin, jossa minua puhutellaan nimellä, ja viestissä on usein jotain henkilökohtaista muutenkin tai vähintään hyvän päivän toivotuksia. Tulen näistä viesteistä aina iloiselle mielelle! Tänään juuri sain tuollaisen viestin, ja siinä oli mukana kehut siitä kuinka hienosti ja nopeasti minä olen kehittynyt joogaharjoituksessa. Mikä sen parempaa kuin saada opettajalta henkilökohtaista positiivista ja kannustavaa palautetta. Minulla on siis elämässä tavalla tai toisella paljon ihania ihmisiä ja ihania asioita. Uusia ihmisiä ja vanhoja ihmisiä. Miksi on usein helpompi kuitenkin huomata ne puutteelliset ja häiritsevät seikat? Kun ottaa nopean vilkaisun ympärilleen sillä asenteella, että mitä kaikkea hyvää ja ihanaa minulla on, niin itse ainakin alan melkein haukkomaan henkeäni hämmästyksestä! Olen saanut niin paljon, enemmän kuin ikinä odotin! Joskus minulla oli tapana ajatella, että olen saanut jopa enemmän kuin koen ansainneeni, mutta tätä ajatustapaa yritän nyt jättää taakse ja alkaa pikemminkin ymmärtää, että minä olen ansainnut tämän kaiken hyvän. Minun ei tarvitse hävetä sitä tai pyydellä anteeksi sitä, mitä minulla on.
Nämä kaikki ajatukset istuvat tiukassa ja näen, että tarvitaan kuitenkin työtä niiden selättämiseksi. Vetovoimanlaki ei toimi pelkästä ajatuksesta, vaan ajatukseen pitää myös uskoa (vetovoimanlaki tarkoittaa, että vedämme elämäämme sitä, mihin uskomme ja mihin keskitämme ajatuksemme). Olen alkanut kiinnittää huomiota ajatuksiini ja uskomuksiini ja yritän koko ajan muuttaa elämääni myös niiden kautta. Mihin uskon? Uskon siihen, että tulen voittamaan tunnelukkoni ja tulen rakastamaan ja arvostamaan itseäni päivä päivältä yhä enemmän. En saa sitä ehkä ilmaiseksi, mutta jaksan tehdä töitä sen eteen. Uskon vahvasti, että sen ja muiden asioiden myötä tulen myös pitämään taas omasta kehostani ja uskon, että meistä tulee ystävät kehoni kanssa jälleen. Minun on vieläkin vaikea useimmiten uskoa, että olen yhtä hyvä, ihana ja arvokas kuin muutkin. Jos nyt ajattelen jotain ihanaa ihmistä, jonka tunnen, niin minulla on tapana oitis arvottaa itseni sellaisten alapuolelle. Ihmettelen, miten sellaiset ihanat ihmiset ikinä voisivat olla minusta kiinnostuneita, olenhan vain tavallinen maan matonen enkä mitenkään arvokas ja ihana. Tässä minulla riittää työtä, mutta aion kyllä tehdä sen työn. Tätä arvottomuutta on kannettu jo tarpeeksi pitkään ja omia haavoja peitelty tavoilla jos toisilla. Tällaisen tien olen valinnut ja kunnioitan sitä valintaa, kiitän näistä kokemuksista. Kaikkien kokemusteni kanssa olen juuri se tikas ihminen, joka olen. Tästä eteenpäin tieni tekee kuitenkin pienen käännöksen ja sekin on sieluni valinta.
Tämän viisaan ja lopulta yksinkertaisen ajatuksen näin tänään ihanan ihmisen seinällä Facebookissa:
Emme voi muuttaa kaikkia asioita,
mutta voimme aina muuttaa suhtautumistamme niitä kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti