Huono fiilis

Iltapäivää!
Nyt onkin ihan ehta iltapäivähetki. Sellainen sininen hämärä laskeutunut juuri, alan napsautella valoja päälle sisälle ja ulos. Olo on vähän väsynyt ja kyllästynyt, olisi valmis siirtymään seuraavaan asiaan tai hetkeen kokonaan. Yleensä tässä kohtaa alan odotella miestä kotiin töistä, koska hänen kotiin tulonsa tarkoittaa minulle jotenkin sitä seuraavaan vaiheeseen siirtymistä.


Täytin äsken yhden kyselyn, joka liittyy meditaatiotutkimukseen, johon haluaisin osallistua. Oikein pistin merkille, miten paljon kyselyssä vastasin kysymyksiin tavalla, jota en yleensä tee. Kyselyssä siis kyseltiin lähinnä sellaisia kysymyksiä, jotka kartoittaa minun fiiliksiäni viimeisen viikon ajalta. Hyvin paljon tuli vastauksia, joissa kerroin olleeni väsynyt, saamaton, apea, ärsyyntynyt, veltto... Ja tämä on niin totta. Minulla on todella ollut mennyt viikko sellainen. Ehkä jo muutamakin viikko, jos tarkemmin ajatellaan. Enkä todella tiedä, missä on vika. Hitailuni, josta periaatteessa nautin, on mennyt asteella yli ja nyt se lähinnä ahdistaa. En viitsisi mitään, pakolliset kotityötkin tuntuu ylivoimaisilta, sillä seurauksella että koti näyttää olevan pommin jäljiltä. Tunnen välillä ihan puhdasta epätoivoa tämän sekasotkun keskellä. Tuntuu, etten pysty selviytymään yksin näistä sotkuista, kaipaisin miehen apua siinä. Illat hänen työpäiviensä jälkeen ovat kuitenkin lyhyitä, niin kuin olen todennut, ja ne täyttyvät kauppareissuista, ruoanlaittamisesta, omasta joogasta ja muista. Lopun ajan mieskin mielellään rentoutuu vaikka teeveetä katsellen, enkä minä tohdi potkia häntä tekemään siivousta kanssani. Välillä löydän puhtia jostain ja siivoan lasten huoneet tai koko yläkerran (johon x-määrä leluja ja lasten tykötarpeita on levittäytynyt tasaisesti), mutta epätoivo iskee heti seuraavana iltapäivänä, kun lapset ovat sotkeneet taas kaiken. Tuntuu, että olen paasannut heille iät ja ajat samoista asioista ilman huomattavaa muutosta. Väsyttää, välillä jopa ahdistaa.


Nyt kun kerhot ja muskarit ovat taas alkaneet, sekin herättää ristiriitaisia ajatuksia. Tuntuu niin hullulta repiä koko porukkaa perässään aamuvarhaisesta alkaen, syödään reippaasti, puetaan reippaasti, mennään autoon reippaasti, nyt reippaasti lapset! Itse en jaksaisi herätä niin aikaisin, enkä varsinkaan jaksaisi aloittaa päivää sellaisella armeijameiningillä, missä asiat pitää todella tapahtua aikataulussa, että ehditään. Sitten menen edestakaisin kerhon ja muskarin väliä, vien ja haen ja joka välissä puen kuopusta ja vyötän autoon. Tuntuu koko touhu ihan järjettömälle. Sieltä tulee sitten se ajatus: "Onko meidän tehtävä tätä, tuottaako tämä iloa minulle, entäs lapsille?" Itse olen kuitenkin kokenut, että lapsille on tärkeää käydä jossain kodin ulkopuolella, etteivät he haudo vain kotona minun kanssani. Varsinkin nyt, kun emme muuten enää käy paljon missään, kuten kylässä. Kaikki ennen kotona olleet tuttavat on menneet töihin, eikä meillä oikein enää ole kyläilypaikkoja.
Vaikka lasten hoitaminen kotona onkin minulle arvovalinta ja tärkeä asia, niin välillä tulee hetkiä, jolloin ajattelen, että kunpa voisin toimittaa joka ikisen heistä johonkin päivähoitoon ja olla yksin, rauhassa! Jaksaisin siivota, voisin meditoida, voisin kuunnella hiljaisuutta. Oi kuinka mielellään tekisin niin. Kaikki asiat ovat ristiriitaisia, koska kuitenkaan päivähoitorumbaa en näe yhtään sen järkevämpänä kuin mitä kerroin äsken kerhoista ja muskareista. Haluaisin vain joskus olla yksin ja rauhassa. Hiljaa, ilman jatkuvaa älämölöä, sekoittamista ja häiritsemistä. Mieheni varmasti sanoisi tähän, että "käythän sinä kaksi kertaa viikossa joogassa". Käyn käyn, voi kiitos siitä että käyn. Mutta ei minulla sielläkään ole aikaa olla täysin yksin, sen hetken minkä yritän ennen tunnin alkua maata hiljaa, onnistuu joku rupatteleva rouvapari pilaamaan.


Olen tänään vähän negatiivisella tuulella, huomaan. Olen vain nyt niin väsynyt, ja kyllästynyt omaan saamattomuuteeni. Tuntuu, että vain nukun. Aamulla en jaksaisi nousta, päivisin lepään sängyssä lukien tai torkkuen, tiedostaen koko ajan valtavan syyllisyyden siitä, että vähintään lasten pitäisi päästä ulos. Ja minunkin, siitä huutaa harmaa naama peilissä ja valtavat mustat silmän aluset. Tämä tapahtuu aina talvella, oma naama alkaa näyttää yhä kamalammalta, mitä pidemmälle talvi menee. Kesä ja päivetys tuo taas esiin ihan uuden ihmisen.


Välillä olen niin apea, että melkein voisi luulla minun olevan masentunut. En kyllä ole. Se masentuneisuus ilmenee vain nyt- ja lähihetkessä, toivottumuutena. Tulevaisuuteen suhtaudun valoisasti, hyvinkin. Tuntuu vain, että tästä käsillä olevasta hetkestä puuttuu nyt jotain tärkeitä työkaluja. Tuntuu, että asioita pitäisi muuttaa radikaalisti, jotain pitäisi alkaa tekemään toisin.


Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Tuo kielletty sana.
Tarvitsisin vain vähän johdatusta, vähän tukea, vähän neuvoja.
Ja hiljaisuutta, hitto vie!!