Unelmia ja pilvilinnoja

ALUSTUS (lyhennelmä kanavoinnista "Pamela Gribbe kanavoi Maata 2010"):


Maa on siirtymävaiheessa ja mitä useampi ihminen muistaa, mikä heidän inspiraationsa on, mitä he ovat täällä antamassa ja vastaanottamassa, sitä pikemmin uudesta Maasta tulee todellisuutta. Juuri te synnytätte tämän todellisuuden... Mitä enemmän uskallatte nauttia ja huomaatte olevanne sen arvoisia, että voitte ottaa vastaan, sitä paremmin saatte yhteyden luonnolliseen inspiraatioon, siihen energiaan, jota teidän on tarkoitus antaa maailmalle. Ja kun tämä inspiraation virta vahvistuu ja löytää luovan muodon maailmassa, sitä enemmän te nautitte siitä rakkaudesta ja ilosta, jota polullenne lankeaa...
Jokaisella ihmisellä on luontainen kaipuu itsensä ilmaisemiseen, itsensä ilmentämiseen maailmassa. Sillä ei ole mitään tekemistä yhteiskunnallisen maineen tai menestyksen saavuttamisen kanssa. Pikemminkin siinä on kyse jonkin tavan löytämisestä itsenne ilmaisemiseen, jolla saatte todellista tyydytystä. Voi olla, että saatte täyden tyydytyksen perheen kasvattamisesta tai että yrityksen johtaminen inspiroi teitä. Ehkäpä eläinten hoitaminen on lähellä sydäntänne, tai kyse voi olla taiteellisesta ilmaisusta, joka tuntuu teistä luontaiselta. Jokainen sielu kaipaa saada ilmaista itseään jollakin tavalla. Tunnette täyttymystä sillä hetkellä, kun vastaatte tuohon kaipaukseen. Sillä hetkellä, kun sallitte luonnollisen sisäisen luovuuden tulla ulos, teille tulee tunne, että "kyllä, tätä minä olen, näin minun energiani haluaa virrata". Sillä hetkellä sielunne saa yhteyden Maan, tämänhetkisen todellisuuden ytimeen. On tärkeää löytää se, mitä aidosti kaipaatte elämässänne, ja tehdä tilaa sisällänne olevalle luovuuden virralle. Silloin jumalallinen ydinolemuksenne koskettaa Maata ja löytää aineellisen muodon. Seuraavaksi haluaisin painottaa teille sitä, että teidän todella tulisi pitää hieman enemmän puolianne tässä asiassa. Monet teistä tukahduttavat halunsa tehdä sitä, mitä sydän toivoo. Kovin usein te mietitte miten teidän tulisi käyttäytyä, mitä teiltä odotetaan, mitä velvollisuuksia teillä on. Sillä tavoin ette löydä keinoa luovan voimanne vapauttamiseen. Luova voimanne puhuu teille vatsastanne, sisuksistanne. Se ei välitä mistään rajoittavista säännöistä ja velvollisuuksista, joita olette sisäistäneet. Vapautukaa niistä! Tuntekaa palon ja intohimon suihkuavan vatsastanne, ja antakaa niiden virrata vapaasti. Valon kipinät löytävät tiensä vatsastanne sydämeenne, sisäpuolelta ulkopuolelle, ja tulette ilmaisemaan itseänne omalla alkuperäisellä tavallanne maan päällä. Näette, että luovuutenne koskettaa toisia ihmisiä ja että se inspiroi heitä ja saa heidät iloitsemaan. Intohimonne ja toiveidenne seuraamisella on paljon myönteisempi vaikutus maailmaan kuin sillä, että hyveellisesti teette mitä teille sanotaan ja pakotatte itsenne noudattamaan rajoittavia sääntöjä ja rakenteita. 
Nyt on muutoksen aika. On aika olla rohkea ja ottaa riskejä, kuunnella oman sydämen ääntä ja toimia sen mukaisesti kaikilla elämän alueilla. Kun aidosti antaudutte sydämenne ohjaukselle, kaivatte juurenne syvälle maahan ja alatte tuntea, että elämä täällä on todella elämisen arvoista.


Tämä lukemani teksti sai minut miettimään, mikä inspiroi minua ja sitä, että pitäiskö minun enemmän kuunnella tuota inspiraationi ääntä. Sehän on totta, että minäkin liikaa ajattelen asioita sen kautta, mikä on "sopivaa" toimintaa, mitä muut minulta odottavat ja mitä minä ehkä olen jollekin velkaa enemmän kuin itselleni. Usein syytämme olosuhteita siitä, ettemme voi tehdä asioita joita todella haluaisimme tehdä.
Yritän luetella omia haaveitani ja inspiraation lähteitäni siinä järjestyksessä kun ne päähän pälkähtävät.

Musiikki
Rakastan musiikkia, monella tavalla. Musiikin kuunteleminen on yksi nautinnollisimmista asioista ja herättää hyvin usein valtavan suuria tunteita ja yksinkertaisesti hyvää oloa! Musiikin kuunteleminen melkein aina herättää minussa luovuuden ja itseni ilmaisemisen inspiraation, ja siksi kai pidän siitä niin paljon. Kuuntelen musiikkia aivan liian vähän. En halua kuunnella sitä jatkuva ylistimuloivana mölynä, kuten taustalla auki olevana radiona, vaan haluan kuunnella itse valitsemaani musiikkia ja pysähtyä nauttimaan siitä.Niin kauan kuin muistan, olen jotenkin anteeksi pyydellyt omaa musiikkimakuani, se ei ole koskaan mielestäni ollut "katu-uskottava". Minulle on myös piruiltu musiikkimaustani niin paljon, etä se on ehkä tehnyt myös tehtävänsä. Olen antanut itseni joskus ymmärtää, että fiksummat ihmiset ottavat musiikin tosissaan eivätkä kuuntele esimerkiksi sellaisia artisteja kuin Antti Tuisku tai vastaavaa. 
Eikä minulla edes oikein ole musiikkimakua! Kuuntelen mitä vain, mikä herättää minussa jotain hyvää. On toki musiikkilajeja, joista en yleisesti ottaen saa mitään (esimerkiksi hevimusiikki), mutta muuten en ole valikoiva.
Tällä hetkellä meillä ei kotona ole edes toimivaa musiikilaitetta, jolla voisi soittaa levyjä. Onneksi on kuitenkin tietokone ja iTunes/Spotify!

Joskus vetäydyn illalla tietokoneelle lasten mentyä nukkumaan ja mieheni katsellessa telkkaria, ja soitan hyvää musiikkia itselleni, ja nautin. Usein tunnen myös jotenkin huonoa omaatuntoa siitä, että olen erakoitunut koneen ääreen sen sijaan, että voisin viettää yhteistä aikaa miehen kanssa.
Niin tai näin, jatkossa lupaan huolehtia siitä, että kuuntelen säännöllisesti musiikkia, paljon enemmän kuin nyt! Lupaan myös huomata sen, mitä se merkitsee omalle hyvinvoinnilleni ja olla tuntematta niin syyllisyyttä siihen käyttämästäni ajasta.
(Syksymmällä tein välillä yksin kävelylenkkejä ulkoja, jolloin kuuntelin nappikuulokkeilla hyvää musiikkia ja se oli myös todella voimavara. Näin pimeänä talvean se on jäänyt, mutta odottaa minua taas keväämmällä!)

Piano
En ole koskaan kokenut olevani musiikillisesti lahjakas eikä minua lapsena ohjattu harrastamaan mitään musiikin parissa. Olen itse itseni kyllä tunkenut lapsena ja nuorena kuitenkin kaikkiin mahdollisiin kuoroihin ja tykännyt esiintyä laulamalla (siis en yksin). Laulaminenkin on asia, josta todella nautin! Pianon soittoon olen aina kokenut kummaa viehtymystä. Ala-asteen eka luokasta lähtien muistan armotta kiusanneeni luokan harmoonia tai pianoa, näillä soittelin sen mitä osasin. Sähköurut minulla lapsena toki oli ja niillä opettelin itsenäisesti soittamaan. Halusin niin kovasti joskus soittaa pianoa, että päätin tehdä ensin yksin sen, minkä kykenin. Opettelin nuotit niin, että osasin jo aika nuorena soittaa kappaleita yhdellä kädellä, siis ihan vain melodiaa. Ja tämä on palvellut minua kaikki nämä vuodet. Joskus kyllä lainasin kirjastosta kirjoja, joissa opetettiin soittamista kahdella kädellä, mutta omin päin en päässyt alkeista pidemmälle. Niinpä soittelen edelleen kappaleita yhdellä kädellä, erityisesti nautin virsien soittamisesta. Ja tämän lauseen moni tuttuni on kuullut suustani jo vuosia: "Kun tulen aikuiseksi, ostan oman pianon jahankin pianonsoitonopettajan itselleni. Aion opetella soittamaan pianoa vielä joskus! Tämä haave elää edelleen ja joskus  siitä puhunkin. Sekin on vain jäänyt "olosuhteiden" alle, koska eihän minulla koskaan ole rahaa hankkia itselleni pianoa ja niin edelleen.. Tänään päätin ottaa uuden asenteen ja todella hankkia pianon itselleni (ja vielä sen opettajankin). Puhuin siitä jo miehellekin, se kuunteli myönteisenä, mutta totesi sitten, ettei meillä ole uudessa kodissa tilaa pianolle. No, voihan sen niinkin nähdä, mutta ei siihen kannata jumittua ;o)

Työ -onko pakko, ja mitä se olisi?!
Työn teko ei todellakaan ole itselleni mikään intohimo! En tiedä, johtuuko se minusta vai siitä, etten vain ole löytänyt itselleni vielä sitä työtä, josta nauttisin. Kadehdin ihmisiä, joilla on työ joka antaa heille enemmän kuin ottaa. Oma työni (joka siis jäähyllä odottaa minun kotiäitiuran loppumista) ei ole itselleni sellainen, se todellakin tuntuu ottavan enemmän kuin antavan. Minua puistattaa, kun ajattelenkin paluuta työelämään, siihen hirveään oravanpyörään! Huomaan myös, että minulla on outo tapa ajatella, että ikäänkuin en juuri nyt tekisi työtä, kuin olisin vapaalla tai lomalla. Eihän se asia ole niin, voisin itse arvostaa omaa tekemistäni enemmän! Olen valinnut olla kotona lasten kanssa mahdollisimman pitkään ja se on nyt ollut minun työni. Olen koko ajan odottanut sitä, että saisin oivalluksen siitä, mitä haluaisin tehdä sitten kun on palattava työelämään. Miksi ajattelen, että "sitten kun on palattava"? Miksen ajattele, että olen nyt unelmatyössäni ja nautin siitä?! Tietysti on melkolailla fakta, että tämä työ loppuu joskus, tai ainakin palkan saaminen siitä.
Olen pyytänyt useita kertoja enkeleiltä apua siinä, että he johdattaisivat minua sen oman tarkoitukseni ja unelmatyöni äärelle. Olen ollut luottavaisin mielin, että näin vielä tapahtuu. Minulla ei edelleenkään ole hajua siitä, mitä se on, ja on se pelottavakin tunne. Nyt, mitä enemmän asiaa mietin tämän oman inspiroitumiseni näkökulmasta niin taidan ymmärtää, mitä se ei ole. En usko, että koskaan haluan palata työhön, joka aikatauluttaa minut jollain tavalla. Aamuvuoro, iltavuoro, yövuoro. Töihin on mentävä kello sitä, kotiin pääset kello tätä. Se vaan ei palvele minua, se vain ahdistaa. Näen itseni edelleen haahuilemassa kotona, hitailemassa, elämässä arkea omaan tahtiini. Se oma tahtini on se, mitä haluan vaalia. Minua siis inspiroisi työ, jossa olisin jota kuinkin oman itseni herra, saisin tehdä työtä kun se itselleni sopii parhaiten. Jos haluaisin lukea, tai meditoida, tai nukkua, voisin tehdä niin useimmiten. Elämässä ei olisi joka päiväistä kiireen tuntua (töihin-kauppaan-kotiin-nukkumaan-töihin..) Minun on enää vaikea löytää merkitystä sellaisesta elämästä. Uskon, että en suostu enää koskaan tekemään mitään, mikä ei inspiroi minua tai palvele minua hyvin. Ja se on asia, jonka pitäisi alkaa kasvaa jokaisen meidän mielissä pikku hiljaa. Toivon todella, että tulee päivä jolloin kukaan ei vaadi meitä enää tekemään mitään, mikä ei anna meille iloa. Ja uskonkin sen tulevan. Itse yritän katsoa kaikkea tekemistäni nykyään siltä kannalta, että antaako se minulle iloa vai ei. Jos ei anna, en ehkä tee sitä. Se ei ole aina helppoa, enkä aina edes "onnistu" siinä (taivun pelosta toisten odotusten alla), mutta olen todella sen suhteen eri ihminen kuin vuosi sitten!

Kirjoittaminen
Olen varmasti tuonut sen julki usein ennenkin, että rakastan kirjoittamista. Se todella inspiroi minua. Tietenkin haluan kirjoittaa itselleni merkityksellisistä asioista ja olen lähellä menettää välillä inspiraationi, koska vastaanotto voi olla kovin hiljaista. Inspiroivan kirjoitushetken jälkeen huomaan, että se asia josta kirjoitin, ei näytäkään koskettavan muita ihmisiä. Näiden henkisten asioiden kanssa käy usein niin, ikävä kyllä. Facebook esimerkiksi näyttää olevan täysin kuollut paikka sen suhteen. Olen siellä tuonut omalla tavallani julki näitä asioita ja ajatuksia ja hirveän usein vastassa on täysi radiohiljaisuus. Se tuntuu lannistavalta. Jään aina miettimään, että millaisten ihmisten kanssa oikein elän, eikö täällä kukaan muu näe näitä asioita? Ajattelevatko kaikki mun olevan täydellisen eksyksissä? Ajatteleeko kaikki, että voi ei, taas noita juttuja? Harmittaa, etten ehkä saa ketään ajattelemaan tärkeitä asioita, joita meidän pitäisi nyt todellakin ajatella. Eikä pelkästään ajatella, vaan toimia! Harmittaa, että ihmiset ovat niin mitäänsanomattomia, etteivät he todella sano mitään! Onko asiat, joita tuon esille, niin turhia? Edes jonkinlainen keskustelu olisi parempi kuin täysi hiljaisuus ja mitäänsanomattomuus.

Liikunta -ihan tosissaanko?
Liikunta ei todellakaan ole koskaan ollut minulle intohimo, en ainakaan ole sellaista tunnistanut koskaan. Viime vuosina sohva ja herkuttelu ovat olleet paljon suurempi intohimo, ikävä kyllä. Nyt olen iloinen jooga-harrastuksesta ja toivoisin, että minulla olisi aikaa harrastaa myös jotain muuta. Mieluiten jotain, mihin liittyisi ulkoilma, koska siitä olen riippuvainen. Ja sieltä se taas tuli: "Toivoisin, että minulla olisi enemmän aikaa.."  Tähän ansaan on helppo astua. Siltähän se elämä kieltämättä tuntuu, että enempää ei ole aikaa tai "sallittua" minulle käyttää aikaa itseni liikuttamiseen. Kun on perheessä kolme pientä lasta, niin se on sellainen haastava paketti  hoitaa. En voi kuin myöntää, että tunnen todella tarvitsevani miestäni iltaisin jakamaan lastenhoidon vastuun kanssani. En olisi kovin innoissani siitä, että mieheni päättäisi alkaa harrastaa jotain monena iltana viikossa. Joudun sanomaan sen suoraan, koska asia on niin. En toki tiedä, että paljonko siihen vaikuttaa se, että olen lasten kanssa keskenään kaiket päivät. En siis tiedä, kokeeko mies asian samalla tavalla jäädessään lasten kanssa keskenään. Olen saanut kyllä täyden tuen joogailulle kaksi kertaa viikossa, mutta jotenkin itse itsessäni tunnen etten voi olla kovin paljon enempää poissa perheen luota. No, kannattaa miettiä millaisia muureja haluaa elämäänsä rakentaa...
Liikunta suhteessa omaan inspiroitumiseeni on kuitenkin tätä nykyä sellainen asia, että en usko, että enää voisin elää sillä tavalla, etten millään tavalla huoltaisi kehoa, etten tekisi mitään. Sillä tavalla taidan kyllä nyt olla koukussa liikkumiseen ja tunnen, että sen suhteen on tulossa vain kasvua. Ylipäätään minussa asuu vahvasti niitä ajatuksia, jotka ovat hiukan huolissaan omasta hyvinvoinnistani. Mietin, mitä haluan suuhuni laittaa ja miten haluaisin lisätä liikuntaa. Vanhat tavat ovat vielä tiukassa, mutta toivon uusien tapojen saavan pian tuulta alleen. Olen tässäkin pyytänyt enkelikunnalta apua, että he opastaisivat minua valitsemaan itselleni ja perheelleni terveellisempää ruokaa kaikella tavalla. Yhä enemmän tuntuu, että en haluaisi käyttää pitkälle prosssoituja elintarvikkeita tai lisäaineita. Puhdasta ja tuoretta ruokaa mahdollisimman paljon. Silti tämän toteuttaminen käytännössä tuntuu vielä haastavalta. Ylipäätään kaupassa käynti on jotenkin "ikävää", aina sen pohtiminen että mitään tänään ruoaksi. Se on se pahin juuri, mitä tehdä perheelle ruoaksi niin, että se olisi mahdollisimman terveellistä, puhdasta ja vähän prosessoitua ruokaa? Tänään meillä oli makkarakastiketta, ihan HK:n Sinisestä (siinä teille prosessoitua!).
Kun oman liikkumiseni haasteena tahtoo olla tuo perhetilanne, niin yksi ratkaisuni siihen on se, että liikutaan perheen kanssa yhdessä. Totta kai haluankin, ettei siinä käy niin, että lapset seuraavat sivusta kun aikuiset toteuttaa itseään. Viikonloppuisin tätä onkin helppo toteuttaa. Käymme joskus metsäretkillä kansallispuistossa tai vastaavissa. Olen ehdottanut, että ostaisimme myös perheen aikuisille polkupyörät, jotta voisimme tehdä pyöräretkiä. Näin talven pimeydessä kaikki tällainen aktiviteetti tuntuu vähän jäävän. Monesti tuntuu olevan myös rahasta kiinni asiat. Meillä ei esimerkiksi aikuisilla ole suksia tai luistimia, vaikka olisi kiva käydä lasten kanssa yhdessä hiihtämässä ja luistelemassa. Ja sitten on aina se arki, se arki. Illat tuntuvat olevan niin lyhyitä. Kun mieheni tulee töistä, on aina ne samat jutut: Ruokaa pitää tehdä ja kaupassakin käydä pahimmassa tapauksessa, sitten saatta ajollain lapsista olla jumppaa tai muuta harrastetta. Sitten onkin kello jo niin paljon, ettei enää kannata mitään. Aion todella kehittää sitä, että loisimme systeemin jossa kävisimme vain kerran (tai max kaksi kertaa) viikossa kaupassa, jolloin jäisi enemmän aikaa illoissa muulle. Nyt käymme joka toinen päivä ja silloinkin pitää kantaa 4-5 litraa maitoa, mehulitroja ja kaikkea. No, onneksi ei ole kyse millään tavalla ylitsepääsemättömistä asioista, vain järjestely- ja tottumiskysymyksistä.
Olen iloinen siitä, että muutamme nyt talon myymisen myötä asumaan lähemmäs keskustaa. Aion ottaa siitä kaiken irti sillä tavalla, että kävelemme kauppaan ja lapsiakin voi viedä harrastuksiin kävellen. On se ulkoilmaa keskustassakin, vaikka ei ehkä yhtä raikasta kuin metsässä  ;o)

Kaikki järjestyy, kunhan vain tiedämme mitä haluamme, ja uskomme itsemme ja omiin haaveisiimme. Pieniin ja suuriin.
Unelmoikaa ihmiset. Mielikuvitus on yhä enemmän puikoissa, kun vuosi 2012 etenee. Asiat, joille suomme aikaa ja voimaa ajatuksissamme, alkavat ilmentyä todeksi. Ottakaa tavaksenne unelmoida, päivittäin. Ostakaa ihana pieni kirja, johon kirjoitatte iltaisin ennen nukkumaan menoa hiukan unelmia. Eikä niiden tarvitse olla järkeviä, älkää rakentako muureja unelmienne ympärille. Unelmoikaa omaa elämäänne, unelmoikaa meidän yhteisen Maaplaneettamme puolesta, unelmoikaa ihmiskunnan puolesta! Unelmoikaa sellaistakin, mikä tuntuu nykyhetkessä ihan täysin mahdottomalta koskaan nähdä. Luottakaa siihen, että se mikä on meistä tuntunut mahdottomalta aina, voi hyvin pian ollakin mahdollista. Ajatuksillamme ja haaveillamme on uskomaton voima, usko siihen koko itsesi voimalla!