Ylösnousemus -mikä se on?

Viimeisimpien postauksieni jälkeen sain lähipiiristä kummastuneen ja hieman huvittuneenkin katseen kera esitetyn kysymyksen: Mistä kumman ylösnousemuksesta sinä puhut?
Osasin odottaa sitä. En oikeastaan mielellään käytä tuollaisia sanoja, koska siitä tulee mieleen eri uskontojen hierarkiset tavat (kun teet nämä ja nämä asiat, kuten kaste/konfirmaatio jne, saavutat tämän ja tuon. Asioille on siis ikään kuin ehtoja ja ja ulkoapäin tuotoja etappeja...). Ylösnousemus on tietysti myös vahvasti käsite, jonka kristittyinä näemme tietyssä valossa. Ja ihan samasta asiasta ei nyt ole kyse.

Yritin miettiä sanoja ylösnousemuksen selittämiselle ja sitten aloin etsiä sanoja muista lähteistä. Oman selittämisen sijaan taidan tässä kohtaa käyttää lainasanoja, jotka tulevat Diana Cooperilta (referoituna):

"Elämme yhtä maailmanhistorian ihmeellisintä aikakautta. Koskaan koko universumin historiassa maaplaneetta ei ole ollut näin suuressa siirtymävaiheessa, millä tarkoitetaan planeettamme ylösnousemusta eli kohoamista kolmannesta ulottuvuudesta viidenteen. Olemme kaikki siunattuja saadessamme olla täällä maan päällä juuri tänä aikana. Meillä on nyt upea mahdollisuus henkiseen harppaukseen, mikäli itse näin haluamme. Ylösnousemus tarkoittaa sitä, että me nostamme värähtelytasomme valon tasolle ja koska kaikki ajatuksemme, tunteemme ja tekomme ovat aurassamme olevaa värähtelyä, niin kyetäksemme tuohon siirtymään meidän täytyy käydä läpi aikamoinen puhdistautumisprosessi. Vasta silloin säteilemme korkeammalla tasolla ja elämme ilossa ja vapaudessa
On olemassa muutamia väärinkäsityksiä, joita ihmisillä liittyy käsitteeseen ylösnousemus. Jotkut luulevat, että se tarkoittaa sitä, että kohotessa korkeammille tasoille otetaan mukaan fyysinen keho. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa.
On tosin ollut aikoja, jolloin maaplaneetalle inkarnoituneessa kehossa ei ollut mahdollista nousta valoon ja jäädä yhtä aikaa fyysiseen kehoon.
2000 vuotta sitten ihmisten värähtelytaso oli niin alhaalla, etteivät silloiset kehot olisi kestäneet ylösnousemukseen tarvittavaa valomäärää. Tuolloin ylösnoustiin niin, että otettiin fyysinen keho mukaan. Nyt tilanne on toinen, koska olemme ihmisinä ja ihmiskuntana kehittyneitä noista ajoista.
Älä siis murehdi perheesi jättämistä. Kukaan ei pyydä sinua leijumaan ulos avoimesta katosta. Vapautumisen tielläsi pysyt lujasti ja onnellisesti ratin takana eli elät kuten aiemminkin mutta hehkut, loistat ja säteilet korkeamman värähtelytason valoa.
Vapauduttuaan ihminen elää jatkuvasti viidennessä ulottuvuudessa. Nyt on heräämisen aika, ja valotyöläiset ottavat yhä enemmän paikkansa päästämällä irti väärästä egostaan."

Itse olen alkanut nyt puhua enemmän ylösnousemuspolulla olemisesta, koska viimeisen puolen vuoden aikana olen todella alkanut tuntea että olen keskellä valtavaa puhdistusprosessia ja irtipäästämistä. Päästän siis irti kaikista niistä itseäni rajoittavista malleista, uskomuksista ja muureista, joita olen elämäni (ja menneiden elämieni) aikana itselleni luonut. Koskaan elämässäni en ole ollut tällaisen muutoksen keskellä ja jotenkin tunnen myös että minä olen ikään kuin "liukuhihnalla" jossa asiat tulevat eteeni, ilman että minä kokoajan valitsen että "seuraavaksi voisin puhdistaa tuon ja tuon asian". Olen tehnyt valintani kerran, jollain tasolla olen tehnyt valinnan lähteä tälle tielle ja tässä nyt ollaan, "liukuhihnalla".
Puhuttaessa ylösnousemuksesta nähdään helposti vain se päämäärä. Sitten kun olet ylösnousemuksesi suorittanut, olet valmis. Mutta niinhän se ei ole. Kyseessä on matka, polku, ja se itsessään on ihana ja arvokas. Elämäähän täällä ollaan elämässä eikä odottamassa jonkun tietyn hetken koittamista.

Siirtyessämme eteenpäin omalla polullamme alamme integroida yhä korkeampia värähtelyitä itseemme. Se on kova paikka kehollemme ja niinpä kehomme muuttuu mukana, kun kuljemme eteenpäin. Taannoin moni jakoi Facebookissa sitä uutista, jossa kerrottiin tiedemiesten testanneen veden reagointia erilaisiin energiataajuuksiin. Valitettavasti minulla ei ole nyt sitä linkkiä jakaa tähän enkä edes muista koko juttua kovin selvästi, mutta pääpiirteissään se meni niin, että kun vettä pidettiin korkeiden energiataajuuksien läheisyydessä, se alkoi vaikuttaa veden rakenteeseen. Tämä oli nyt hyvin karkea selitys aiheesta (jos joku löytää linkin, niin vinkatkaa minulle). Ja kun oma kehomme muodostuu suurelta osin vedestä, sama asia on nähtävissä myös siinä. Muutumme solutasoa myöten kun kuljemme eteenpäin ylösnousemuspolulla. Kehomme muuntuu pikkuhiljaa, tästähän puhuttiin tuossa edellä Diana Cooprin sanoissa. Mikään ei tietysti tapahdu hetkessä. Itse koin tämän nyt vahvasti juuri äsken. Olin muutaman päivän todella korkeissa energioissa, en oikein osaa selittää mistä se valotykitys johtui, mutta saatoin aistia sen kyllä joka tavalla (kaksi aiempaa postaustani kirjoitin sinä aikana ja ehkä se välittyy niistäkin). Oli tunne, ettei sieluni mahdu tähän kehoon, olin täynnä valoa ja rakkautta, sydänkeskus oli apposen avoimena. Se oli huikea tunne, se on jopa sanojen ulottumattomissa. Menin vielä sunnuntai-illalla nukkumaan aivan täysin näissä svääreissä ja maanantaiaamullakun heräsin huomasin jonkun muuttuneen. Olin väsynyt ja hiljainen. Hurja keveys ja virtaava energia oli poissa, olin taas jalat vahvasti maan pinnalla, olin hiukan uupunut mutta rauhallinen. Tajusin sen kyllä heti, että kehoni ei ole vielä valmis olemaan jatkuvasti noin korkeissa energioissa. Se väsyy ja uupuu ja se tarvitsee lepoa.
Kun alat pikkuhiljaa muuttaa sitä omaa värähtelytasoasi korkeammille taajuuksille alat myös henkisten lakien mukaan vetää puoleesi asioita, jotka sopivat tuohon sinun nykytaajuuteesi. Käyttäen itseäni esimerkkinä olen vetänyt puoleeni mitä upeinta matkaseuraa, ihmisiä joiden kanssa energiamme kohtaavat ja taajuus on sama. Samalla tämä on tarkoittanut vanhan taaksejättämistä, mutta sen ymmärtää kun alat tuntea ettet oikein enää sovi yhteen kaiken vanhan kanssa. Ei ole enää yhteistä taajuutta, it really makes sense.

Alkuaikoina, kun olin kokenut henkisen heräämisen, olin valmis menemään mihin tahansa tapahtumaan tai koitokseen, jossa vain puhuttiin näistä asioista jotenkin. Imin itseeni kaikkea kuin sieni. Nykyään olen jo melko valikoiva. Tarjollahan on vaikka mitä, siitä ei ole pulaa. Mutta en enää osallistuisi mihin tahansa enkeli-iltaan tai menisi kenen tahansa energiahoitajan pakeille ja tässä nimenomaan tunnustelen sitä energiaa ja taajuutta millä toimitaan. Resonoiko tämä tapahtuma tai ihminen minun kanssani samalla taajuudella? Tunnistan kyllä melko nopeasti, mitkä asiat ovat minua varten ja mitkä ei ja se onkin melkoisen hyvä vaisto olla olemassa. Vain omaa vaistoaan eli intuitiotaan kuuntelemalla voit toteuttaa omaa elämänpolkuasi. Silloin kuljet ikään kuin elämänvirrassa, jossa sinun tiellesi tulee juuri ne asiat, joiden on tarkoitus sinun korkeimmaksi parhaaksesi. Voit tehdä jatkuvasti valintoja, eikä ole olemassa oikeaa ja väärää sinänsä, on vain erilaisia valintoja. Kukaan missään ei tuomitse sinua mistään valinnastasi. Mutta sen olen oppinut, että jos valitset vastoin sydämesi ääntä, niin melko nopeasti saatat löytää itsesi niin sanotusti ryteiköstä.

Tulipa mieleeni kun mainitsin tuon, että viimeisen puolen vuoden aikana olen todella lähtenyt voimakkaasti puhdistumisprosessiin, että käydessäni viime kevättalvella Jukka Viertomantereen vastaanotolla (hän on astrologi ja jonkinsortin "näkijä", tekee hyvin omanlaisiaan tulkintoja!) , hän sanoi silloin (olin raskaana) että kun vauvani on syntynyt, alkaa minun henkisellä tielläni aivan uusi vaihde. Nyt vasta muistin tuon ja tajusin, että hänen sanansa kävivät toteen täydellisesti.

Hetki kiitokselle

Kiitos tästä ihanasta aurinkoisesta päivästä, jossa on jo lupaus keväästä.
Kiitos syvästä ilosta ja onnesta sydämessäni.
Kiitos että saan elää ilossa ja sydän täynnä rakkautta.
Kiitos että voin myös jakaa eteenpäin tuota rakkautta.
Kiitos, että saan tehdä Luojan työtä.
Kiitos että saan välittää valoa ja rakkautta eteenpäin sitä tarvitseville.
Kiitos, että saan tehdä yhä enemmän Luojan työtä ja että saan eteeni yhä suurempia tehtäviä.
Kiitos, että saan toimia valotyöntekijänä, muita opastaen.

Kiitos, olen nyt valmis siihen sydänjuuriani myöten, olen valmis aloittamaan päätoimisesti Luojan työssä.
Kiitos, että saan kulkea omaa ylösnousemuspolkuani.
Kiitos, että saan olla mukana auttamassa Äiti Maata ylösnousemuksessa.
Kiitos, että minulla on tukijoukot joita en olisi edes osannut toivoa.
Kiitos minulle niin tärkeistä valoystävistäni, kiitos aivan jokaisesta valosiskosta.
Kiitos, että elämä haastaa minut jatkuvasti, jolloin opin kokoajan.
Kiitos että peileinäni toimii myös ihmisiä, jotka eivät tunnista ja tunnusta samoja asioita kuin minä.
Kiitos, että minulla on kyky kanavoida ajatukseni kirjoitukseksi.
Kiitos miehestäni, kiitos rakkaudesta välillämme.
Kiitos jokaisesta lapsestamme.
Kiitos suojelusenkelini Daniel, kulkemisesta rinnallani joka hetki.
Kiitos henkioppaani ja mentorini, että saan tutustua teihin paremmin tulevana aikana.

Kiitos kiitos kiitos!

Tässä kohdin matkaa

Viime päivinä minulle on tuotu useasta suunnasta pieniä välähdyksiä siitä, millä tavoin tulen tulevaisuudessa ammatillisesti toimimaan. Itselläni se asia on ollut melkoisesti ajatuksissa viime aikoina, ei hermostuneesti ja stressaten vaan ainoastaan tiedostaen että jotain tulee eteeni kun aika on oikea. Minulla on jo yksi ammatti, olen sairaanhoitaja. Jotenkin olen vain syvällä sisälläni vahvasti tiennyt jo pitkään, etten tule tekemään sitä työtä. Tiedän sen nyt, en tule toimimaan sairaanhoitajana, minun varalleni on jotain muuta. Nyt tunnen hiukan sen tehtävän energiaa jota minulla on, kiitos monien päähäni tulleiden ajatusten ja ideoiden sekä niiden viestien, joita on tullut muiden ihmisten kautta. Kiitos kiitos kiitos, että olen saanut raottaa verhoa vähäsen. Olen saanut syvän varmuuden siitä, etten koskaan tule toimimaan missään kovin arkipäiväisessä "kahdeksasta neljään" työssä. En tule juoksemaan missään oravan pyörässä. Tulen tekemään ihan omaa juttuani, jotain missä toimin jonkinnäköisessä yhteisössä ja sen sisällä teen sitä omaa juttuani sekä osallistun sen yhteisön pyörittämiseen. Olen saanut myös vihiä siihen, mitä tuo toiminta voisi olla, ihan yleisiä linjoja. Nyt sisälläni on varmuus. Tiedän että tie vie eteenpäin ja polun varrella on oikeat opasteet minua johdattamassa. Tällä hetkellä minun ei tarvitse tietää enempää, se ei ole ajankohtaista ja enempi tieto tulevasta vain sotkisi sitä asiaa, johon minun pitää keskittyä juuri nyt tässä kohtaa. Nyt on minun aika kasvaa itse ja olla lasteni lähellä. Tässä kohtaa tarvitsen rauhaa elämääni, jotta voin tehokkaasti keskittyä muutoksiin itseni kohdalla. Kiitos kiitos kiitos todellakin!

Viime aikoina olen myös päässyt katsomaan matkaani menneeseen suuntaan. Välillä on hyvä katsoa sen verran taakse, että näkee miten pitkälle onkaan tullut. En haluaisi huolestua siitä, että pidätte minua brassailevana besserwisserinä, kun puhun näin, mutta ollakseni aivan rehellinen olen ihan äärettömän ylpeä itsestäni ja onnellinen siitä, mitä näen kun katson taakse. Olen todella ylösnousemuspolulla. Jokaisella meillä on sama polku ajankohtainen jossain vaiheessa, mutta meillä on kaikilla oma täydellinen aikataulumme. Kesän korvalla 2011 tapahtui jotain, jonka jälkeen olen ollut tällä polullani sen itse täydesti tiedostaen. Alussa oli hämmennystä, mutta samaan aikaan kasvavaa sisäistä varmuutta. Alusta saakka olen tiennyt sisälläni aivan varmasti, että tämä on jotain missä en tule kääntymään takaisin. Tämä on tieni kotiin. Kohta tulee siis täyteen jo kolme vuotta tällä tielläni valoon ja on huikeaa katsoa taaksepäin. Miten paljon olenkaan muuttunut! Välillä kun mietin ja katson taaksepäin vanhan Johannan toimia ja elämää, se tuntuu ikään kuin jonkun toisen elämältä. Tämän kolmen vuoden aikana (ja oikeastaan eniten viimeisen vuoden aikana) minulla on ollut rohkeus kaivaa itsestäni esiin sitä todellista itseäni, joka elää rakkaudesta eikä pelosta, jonka ego joutuu yhä useammin isännän saappaista rengin penkille, joka tietää oman voimansa, joka tietää olevansa joka hetki johdatettu, joka elää yhä enemmän henkiset lait huomioiden, joka tietää olevansa ikuinen sielu väliaikaisessa maallisessa tomumajassa ja upean jumalallisuuden ilmentymä. Nämä asiat ovat muuttaneet minua radikaalisti ja muuttavat joka ikinen hetki, tuntuu että hetki hetkeltä yhä vahvemmin. Luulen, että kun tämä vuosi pääsee päätökseensä, olen aivan eri Johanna mitä olen nyt. Tunnen ja tiedän sen nyt. Viime vuosi ja tämä kuluva vuosi yhä kiihtyvällä intensiteetillä on sellainen transformaation vuosi että tutina käy.

Joudun nyt ehkä käyttämään sellaisia ylisanoja, joiden myötä saatatte alkaa epäilemään että voiko minua enää ottaa vakavasti. Vakuutan että voi ottaa, vakuutan myös että siltikin tuntuu ettei sanani riitä kertomaan näiden asioiden suuruutta. Nykyelämäni on nimittäin tulvillaan hurmioitunutta ilon, onnen ja täyttymyksen tunnetta. Miten olen ennen voinut elää ilman tätä? Mikä ennen tuotti minulle niin paljon iloa ja onnea, että se olisi tuntunut tältä? En osaa vastata. Tämä ilo (ja onni ja rakkaus) tulee sisältä. Se palaa sisälläni kuin ikuinen liekki, jota mikään ei voi sammuttaa. Liekin suuruus toki vaihtelee päivästä ja tilanteesta toiseen, välillä käy sellainen roihu etten oikein tiedä mihin sen kaiken kanavoisin. Liekki ei sammu koskaan, pienimmilläänkin se antaa minulle jatkuvan valon, joka muistuttaa minua kaiken tarkoituksesta synkimpänäkin hetkenä.

Vasta nyt olen alkanut todella ymmärtää mitä tarkoittaa, kun sanotaan että et voi todella rakastaa ketään muuta ennen kuin rakastat itseäsi ensin. Tai että voit rakastaa muita vain niin paljon kuin rakastat itseäsi. Ymmärrän syvästi vasta nyt mitä sillä tarkoitetaan. Minulla ei ole jakaa todellista pyyteetöntä, vilpitöntä rakkautta kenellekään, ellen ensin rakasta itseäni yhtä ehdoitta ja täysin. Tässä kohtaa olen vielä ainakin sitä mieltä, että rakkaus omiin lapsiin ei aivan istu tämän lausekkeen alle. Koska rakkaus omia lapsia kohtaan on minusta vilpitöntä ja pyyteetöntä rakastit sitten itseäsi tai et. En tiedä, tulenko muuttamaan tätä käsitystä joskus, mutta nyt minusta tuntuu pääpiirteittäin siltä. Samalla matka itsensä rakastamiseen täysin ja ehdoitta on ehdottomasti tärkein matka minkä voit tehdä, ja samalla se on myös todella haastava. Itse asiassa se vaatii rohkeutta! Vaatii todella rohkeutta uskaltaa hyväksyä itsensä täysin ja rakastaa itsensä läpikotaisin. Ja mitä kaikkea se tarkoittaakin, kun alat rakastaa itseäsi? Ei ole kyse vain tunteesta sisälläsi vaan on kyse asiasta, joka heijastuu jokaiseen tekoosi ja toimeesi ja valintaasi, sen heijastuksen tulee huomaamaan jokainen ihminen ympärilläsi ja kaikki eivät tule siitä pitämään. Vaatii rohkeutta tiputtaa pois ne ajatusmallit ja uskomukset, joita olet itsesi ympärille yhdessä ympäröivän maailman kanssa rakentanut. Se on tärkein, se on haastavin ja se on palkitsevin matka. Tässä asiassa en ole vielä kovin hyvä opettaja, koska oma matka on sen verran kesken vielä. Mutta tiedän meneväni eteenpäin. Sain juuri uusia ihania maistiaisia ihan yllättäen. Olin pari päivää sitten joogassa, jossa on aina ollut hieman tuskallista katsoa itseään peilistä, olla siinä koko tunti kasvotusten oman itsensä ja kehonkuvansa kanssa. Nyt huomasin joogassa yhtäkkiä katsovani itseäni peilistä rakastaen ja hellyydellä. Ihana minä, juuri tällaisena, juuri näine mutkine ja makkaroineni. Ihana minä! Havahduin ja yllätin itseni! En nähnytkään yhtäkkiä epäkohtia, näin ihanan ja rakastettavan naisen, täydellisen juuri sellaisena. Samalla joogakerralla sain yhtäkkiä ajatuksen päähäni: Koska tämä jooga on niin ihanaa ja koska haluaisin jakaa tätä hyvää oloa muillekin, niin mitäpä jos minä lähtisin opiskelemaan joogaopettajaksi. Taas havahduin: Mitä juuri ajattelinkaan! Ohhoh! Vannon, että vielä vähän aikaa sitten oma mieleni olisi blokannut tällaisen idean jo kauan ennen kuin se olisi iskeytynyt edes tietoisuuteeni. Koska vielä vähän aikaa sitten minä sidoin itseäni vahvasti erilaisilla uskomuksilla. Minulla oli esimerkiksi sellainen vahva uskomus tai pinttynyt luulo (mistä lie tullut) että minä olen jotenkin erityisen epäliikunnallinen ja minkään sortin liikuntamuodon vetäminen toisille ei nyt vain voisi tulla kohdallani mitenkään kyseeseen, edes mieleen oikeastaan koska se on niin kaukana todellisuudesta. Etenkin uskomukseni joogaopettajia ja tosiharrastajia kohtaan ovat olleet vahvasti stereotyyppiset: Hoikkia ja terveitä viherpiipertäjiä. Siis kaukana minusta. Ja nyt yhtäkkiä, kysyin itseltäni että mitäpä jos minä lähtisin joogaopettajakoulutukseen. Ensin hämmästyin, että edes ajattelin sellaista, sitten tajusin millaisten uskomusten mukaan olen itseäni sitonut ja sen jälkeen päädyin riemastuttavaan varmuuteen siitä, että jos minä haluan ryhtyä joogaopettajaksi, niin ei ole mitään mikä minua estäisi! Minä menisin koulutukseen juuri tällaisena, yhtä arvokkaana ja potentiaalina kuin kuka tahansa muukin, en suostu enää sitomaan itseäni omituisin ajatusmallein ja uskomuksin, jotka ovat tulleet ties mistä.
Se oli hyvä joogatunti se :)

Kerronpa vielä ihanan pikku tarinan, joka tapahtui tässä juuri. Eräs tuttuni on juuri asettumassa asumaan taloon, jossa hän on aistinut olevan jotain "ylimääräistä" ja sinne kuulumatonta. Hän otti minuun yhteyttä ja pyysi, josko voisin katsoa hiukan tilannetta ja tarvittaessa tehdä energiapuhdistusta taloon. Ryhdyin toimeen ja kyllä vain, talosta löytyi välitilaan jäänyt tyttölapsen henki, jonka yhdessä taivaisten auttajien kanssa saatoimme valoon Luojan luokse. Pari päivää tämän jälkeen tuttuni oli matkalla kotiin ja lähetti siinä autossa kotiinsa etukäteen hyvää energiaa ja puhdisti taloa mielessään (kerroin hänelle miten hän voi itse työskennellä näiden asioiden kanssa). Kun hän pääsi kotiin, löytyi keittiöstä lentelemästä keltainen perhonen. Keskellä helmikuuta! He olivat lasten kanssa ihmetelleet perhosta ja sen yllättävästä ilmestymisestä oli ollut heille valtavasti iloa. Tuttavani yhdisti tämän perhosen jotenkin tähän kodin puhdistamiseen ja niinhän se juuri olikin: Tyttölapsen sielu palasi perhosen muodossa kiittämään siitä, että autoimme häntä. Tätä tapahtuu ihan yleisesti ja muutenkin luotamme Luojan luokse lähteneet läheiset saattavat tulla tervehtimään meitä juuri esim. pikkulinnun tai lähellämme liihottelevan perhosen olomuodossa. Olkaa tarkkoja ja luottakaa vaistoonne näiden ilmestymisien kanssa ;)

Tällaisin ajatuksia ja terveisin tervehdin teitä tänään!
Valoa ja Rakkautta päiviinne!

Kadonnut itku

Minulla on ollut pinnalla viime kuukausina vahvasti se, että en osaa itkeä. Itku on suorastaan kadonnut! En tiedä olenko osannut ikinä itkeä, mutta olen huomannut tämän "puutteen" elämässäni vasta viime vuosien aikana.
Elämässä on ollut tilanteita, joihin itku olisi luonnollisesti kuulunut, mutta minun kohdalla ei. Esimerkkeinä tulee nyt itselläni mieleen esimerkiksi neljän lapsemme syntymä. Moni vanhempi -ei kaikki- tirauttaa kyyneleen jos toisenkin lapsensa syntymän hetkellä tai ainakin melko välittömästi sen jälkeen. Minä en ole itkenyt, ei ole edes käynyt lähellä.
Välillä elämässä kuulee surullisia uutisia, jotka eivät kosketa välttämättä suoranaisesti sinua itseäsi, mutta vaikka jotain läheistä ihmistä. Mieleeni tulee muutaman vuoden takaa tilanne, jossa läheinen ystävä menetti pienen vauvansa. Ystäväpiirin sisällä asiaa itkettiin monetkin kerrat ja monet varmasti ihan omissa oloissaankin, mutta en minä. En edes sillä hetkellä kun kuulin asiasta, ei kyyneltäkään. Olin järkyttynyt, olin shokissa, olin huolissani ystävästä ja mitä vain tunteita voisi tähän luetella, mutta en itkenyt kertaakaan. Sydän kuristui kasaan rinnassa monta kertaa, mutta silmiä se ei kastellut. Silloin todella ihmettelin asiaa. Mikä minua oikein vaivaa? Silloin jotenkin tunnustelin asian olevan niin, että en uskaltanut antaa itkulle valtaa, pelkäsin jotenkin mikä vyöry sieltä tulee niskaan, jos raotan itkulle ovea. Suojelin jotenkin itseäni, niin sen tunsin. En uskaltanut heittäytyä täysin, siis aivan kokonaan, miettimään sen ystäväni tuskan valtavuutta, koska pelkäsin mihin se minut vie.

Nyt kun liikun näissä "henkisissä piireissä", näen paljon tunteita äärilaidasta toiseen. Henkisellä tiellä eteenpäin meno ja kasvaminen on yhtä lailla rankkaa kuin palkitsevaakin. Oman itsensä kuoriminen esiin kaikkien muurien ja kerrosten alta tekee välillä todella kipeää ja irtipäästäminen itselle vahingollisista asioista ei todellakaan ole helppoa hommaa. Niinpä enkeli-illoissa ja -retriiteissä näkee paljon itkua, välillä jopa huutoa ja karjuntaa. Ja mitä enemmän sitä sivusta katselen, sen enemmän ihmettelen omaa kateissa olevaa itkuani. Käydessäni intuitiivisen energiahoitajan kurssia koimme paljon tätä samaa. Puhdistimme menneiden elämien tapahtumia ja taakkoja ja nykyelämämme rajoitteita. Paljon itkua. Itse korvasin tämän itkun puutteeni usein hervottomalla naurulla. Muut itki ja minä tyrskyin naurun kourissa niin, että vesi kyllä lensi silmistä. Ymmärrän, että niin itku kuin naurukin puhdistaa, ja se oli minun tapani, mutta silti: Miksi en osaa itkeä??

Etenkin enkeliretriiteissä asiat ehtivät viikonlopun aikana mennä välillä melko syvälle ja intensiivisiksi ja välillä siellä on tilanteita, joissa koko ryhmä itkee. Tarvitseeko mainitakaan? Kaikki paitsi minä. Jos joku sitä ihmettelee, että miksi minä itkua elämääni kaipaan, niin tässä tavallaan tulee se asian ydin: On tilanteita, joissa näen kaikkien tulleen niin syvältä kosketetuksi, että he itkevät, ja kieltämättä se korostaa sitä seikkaa, että miksi minua ei itketä? Olenko jotenkin nyrjähtänyt, kun asiat eivät itketä minua? Olenko rakentanut sisälleni niin vahvan muurin, ettei sen läpi asiat pääse koskettamaan? Itku-laukaisimeni on vahvan kuoren alla suojassa ja piilossa ja ilmeisestikin minulla on ollut omat hyvät syyni sellainen kuori rakentaa, mutta kun tahtoisin kovasti ymmärtää miksi näin on tapahtunut ja ehkä sitä kautta purkaa moisen rakennelman.

Katson taaksepäin. Ymmärrän, että olen aina jollain tavalla piilottanut itkua. Lapsuuden kodissani pidin tunteet itselläni, varsinkin jos kyseessä oli suunnaton onni/ilo, tai sitten suru/pettymys. Saatoin jakaa näitä fiiliksiä ystävilleni tai kirjoitin niistä päiväkirjaani tai kirjeisiin, mutta kotioloissa olin oppinut pitämään naaman peruslukemilla ja amputoimaan itsestäni tällaiset suuret tunteet. Vuosikausia pelkäsin ahdistuneena sitä tilannetta, kun rakas mummoni kuolee. Pelkäsin sitä koska tajusin silloin joutuvani vaikeaan tilanteeseen: mummon hautajaisiin omien vanhempieni kanssa. Tiesin, että hautajaisissa minua itkettäisi ja ajatus niin voimakkaan surun ja itkun piilottelemisesta perheen edessä ahdisti ja pelotti. Miten pystyisin siihen? Ja kun mummoni pari vuotta sitten kuoli, muistan tilanteen hautajaisista. Olimme koko pieni suku kokoontuneet kappelin pihalle odottamaan hautajaisten alkua. Mummoni yksi tytär tuli sanomaan minun äidilleni tiukkaan sävyyn, että "et sitte ala parkumaan!" Hän kielsi itkemästä heidän oman äitinsä hautajaisissa! Luulenpa, että hän teki näin, koska pelkäsi omaa itkuaan. Ehkä hänkin oli elämänsä aikana oppinut syväjäädyttämään tunteensa sisälleen ja ajatus julkisesta itkusta oli hänelle kauhistus. Ehkä hän siksi toivoi, etteivät muutkaan itkisi, niin hänenkin olisi helpompi selviytyä itkutta. Jotenkin tajusin jotain suurempaa siitä tilanteesta. Tajusin, että ehkä tämä itkun pelko ei olekaan mikään minun ihan oma juttuni, vaan kyseessä saattaa olla ikään kuin sukutrauma, ikävä suvun perintö. Eräänlainen suvun kulttuuri siitä, että ääritunteet pidetään itsellä ja piilotetaan ikään kuin niitä ei olisikaan?
(Mummon hautajaiset meni ihan hyvin, päätin antaa itselleni oikeuden itkeä juuri niin paljon kuin itkettää, vaikka se kuinka pelottaisi tai ahdistaisi. Ja niinpä tein, oli ihan hyvä huomata että en kuollut siihen eikä kukaan sukulainenkaan näyttänyt siitä pahasti kärsivän.)

On kuitenkin joitain tilanteita, joissa minua itkettää niin pirusti että en mitenkään pysty sitä estämään. Yksi on monelle äidille tuttu tilanne: Omien lasten kevät- ja joulujuhlat, sekä kaikenlaiset muut näytökset. Esikoiseni eskarin kevätjuhlassa itkin niin hirveästi, että olin varma ettei kukaan muu itkenyt yhtä paljon. Jotenkin se meinaa hävettää ja nolottaa sekin? Minusta ei ole mitenkään mukavaa näyttää edes perheelleni, että minä liikutun ja että minua itkettää. Kaikki teeveestä tulevat vauvansyntymisjututkin itkettää, ne sellaiset tositilanteissa kuvatut, vaikka omien lasten syntymä ei ole itkettänyt yhtään. Tällaisia ohjelmia katson mielelläni, mutta toisaalta haluaisin katsoa niitä yksin, koska tiedän että ne itkettää. Minusta ei siis ole mukavaa liikuttua nykyperheenkään edessä, mieluummin amputoin itsestäni sellaiset tunteet jos vain voin.

Kyllä muistan viime vuosilta tilanteita, joissa olen itkenyt, vuolaastikin. Yleensä enemmän liikutuksesta kuin ehdasti surusta tai epätoivosta. Mutta viime aikoina kun olen oikein toivonut, että voisin välillä vaikka itkeä, niin itku on ollut ihan lukkojen takana.
Jotenkin on sellainen tunne asiasta, että syvälle minuun on haudattu niin ikäviä ja kurjia asioita ja tunteita, että itkupatojen sulkeminen suojaa myös näitä asioita. Jotenkin siis niin, että jos alkaisin päästää jotain ulos, niin pelottaa millainen likainen hyökyaalto sieltä saattaisi lähteä liikkeelle. Samaan aikaan tämä on myös turhauttavaa siksi, että eteenpäin menon meininki ja tahto henkisessä kasvussa on kova ja tunnen tämän asian pidättelevän minua. Tuntuu, että juuri nyt olen tullut niille itkuni porteille omalla tielläni. Että juuri nyt on se kohta tiellä, jolloin pitää joko kulkea niistä pelätyistä porteista ja katsoa mitä siellä takana on, tai sitten on valittava jokin aivan muu tie. Valinta on selvä, mutta tällä hetkellä en tiedä miten nuo portit aukaistaan. Voin kai vain pyytää tähän enkelien ja oppaideni apua ja luottaa oikeiden asioiden tulevan eteeni.