Olen pohtinut parina viime päivänä paljon omaa "enkelikaapista" ulostulemistani ja olemistani. Tämä on tullut jotenkin eteeni nyt hyvin voimakkaasti, jostain syystä se pakkaa mieleen monelta kantilta juuri nyt. Yksi syy on ehkä se, että tulin sanoneeksi Facebookissa ääneen jotain sellaista, mikä oli sinne ehkä liian "paksua" tai värikästä. Olenhan kyllä tuonut esille näitä ajatuksiani siellä ennenkin, mutta kaikista rajuimmat otokset olen jättänyt tänne blogin suojiin. Jotenkin ehkä ajatuksena, että blogia lukevat tekevät itse päätöksen tulla tänne, mutta Facebookissa kaikki kaverini siellä ikäänkuin tahtomattaankin joutuvat lukemaan päivitykseni. Tavallaan. No, minä siis tulin siellä kertoneeksi tästä, että syntymätön lapsemme kävi vieraisilla yksi yö. Siihen joku kommentoi jotain (ihan kannustavasti) ja keskustelua jatkoin siinä sitten kertomalla myös siitä, kuinka silloin kerran myös profeetta Hesekiel teki yöllisen vierailun luonani. Tiesin jo sitä kirjoittaessani, että se tulee olemaan joillekin aivan "too much"ja että otan siinä kyllä riskin tulla leimatuksia aika hurahtaneeksi hihhuliksi. Kukaan ei itse asiassa siihen mitään kommentoinut, mutta sehän ei tuossa maailmassa ollenkaan tarkoita sitä, etteikö kellään mitään ajatuksia olisi ollut. Facebookissa kai enemmän "tykätään" ja taputetaan olalle, ei siellä kaverit ala sanomaan, että "vitsi mitä skeidaa!" Jotenkin vaan olen ollut tuntevinani nahoissani sen jälkeen, että joku jossain varmasti puhuu ja silmiään pyörittelee. Yleisemmin tapana on, että sitä tapahtuu selän takana, tuskin kukaan tulee siitä minulta itseltäni kysymään. Eikä siinä mitään, mutta se siis vain on saanut minut paljon miettimään tätä esillä oloa näiden asioiden tiimoilta. Miten minä haluan olla esillä ja onko se kaiken sen arvoista? Samaan aikaan ystäväni, joka on myös ollut hyvin avoin kaikesta intuitiivisesta parantamisesta ja enkeleistä Facebookissa, on saanut oikein suoraan tykitettyä kuraa niskaansa, suoraan häneen kohdistuvaa halveksuntaa, väheksymistä ja jopa pilkkaa. Siinä jää miettimään asioita, kun sellaista kohtaa. Mikä ihme saa jotkut suoranaisesti hyökkäämään vastaan? Eniten siinä aina ihmetyttää se, että miten herkästi jotkut ovat valmiita tuomitsemaan, ilman mitään parempaa tietoa asiasta? (No, niinhän meillä ihmisillä on yleensäkin tapana toimia, monessa muussakin asiassa.)
Minulla on myös sellainen oma maadoittaja täällä kotona, tuo rakas aviosiippa välillä kyseenalaistaa että mitä Facebookiin kannattaa kirjoittaa ja mitä ei. Ylipäätään saan kuulla siitä aika usein, vaikka kirjottaisin ihan maallisista asioista vaan. Pitäisi vissiin osata olla sillä tavalla iisimmin, että ei turhaan ärsyttäisi ketään. Ei saisi paasata, ei paljastaa, ei kirjoittaa liian pitkästi, liian usein, liian henkilökohtaista... ja niin edelleen. Minulle se on tosi vaikeaa. Olen ensinnäkin aika avoin, se on minulle hyvin luontaista. Olen myös kova kirjoittamaan, nautin tavallaan siitä Facebookin kommunikaatiosta sikäli, että minulle on niin helppoa ilmaista itseäni kirjoittamalla ja kun koko ajan kovasti havannoin tätä maailmaa ympärilläni, mun tekisi aina mieleni kirjoittaa kaikesta. Minulle vain kerta kaikkiaan on hyvin luontaista ja yksinkertaista syöttää kaikki ajatukseni kirjoitetuiksi sanoiksi, se on minulle jopa helpompaa kuin niiden samojen ajatusten saaminen puhutuiksi sanoiksi. Minulle on siis helpompaa kirjoittaa kuin puhua.
Tämän kaiken voisi myös lukea tähtikartastani. Tällainen minä olen, tällaisten tähtien ja planeettojen alla olen syntynyt ja mitä ilmeisemmin tällainen minun myös kuuluu olla. Jotkut ominaisuuteni olen saanut itselleni haasteeksi, jotkut taas hyödyksi. Se, että minussa on paljon kirjoittajan energiaa ja kykyä, se on ehdottomasti tarkoitettu käytettäväksi. Se, että minulle annettiin paljon edelläkävijän ajatuksia ja energiaa, sekä rohkeutta seistä hiukan uusienkin ja ei-niin-yleisten ajatusteni kanssa näkyvästi esillä, senkin katson tarkoitetuksi. Ja näin minä olen ollut, välillä se vain tulee takaisin silmille. Kaikki eivät kestä ajatuksiani, "totuuksiani" eikä varsinkaan sitä, että puhun niistä niin ääneen. Se on ikävää, koska en halua satuttaa ketään enkä usko kyllä loukkaavani ketään.
Eräs sukulainen toi kerran esiin mielipiteensä siitä, että miksi minun pitää olla niin huomionkipeä kokoajan. Olin tosi hämmästynyt, ihan vilpittömästi. En ole itse kokenut koskaan, että kärsisin huomionkipeydestä sen enempää kuin muutkaan. Tämän asian esille tuonut ihminen taas on ehkä minun vastakohtani, hyvin sellainen suljettu persoona, joka ei oikein anna itsestään mitään kuin aivan lähimmille ihmisille. Joten ehkä hän vain edustaa linjan eri päätä minuun verrattuna, ja hänen perspektiivistään katsottuna minä olen jopa huomionkipeä, kun olen niin avoin ja tykkään puhua kaikesta. En voi olla miettimättä, mitä hänenlaiset ihmiset mahtavat ajatella näistä minun enkelihöpinöistä Facebookissa. Olenko taas huomionkipeä, kun kerroin näistä yöllisistä vierailijoista? Itse koen, että en kaipaa sillä mitään erityishuomiota itselleni, vaan asialleni. Haluan kai vähän herätellä ja ravistella: Hei, jos tämä on näin totta minulle, niin mahtaisitko sinä voida hetken miettiä, että voisiko tämä olla totta ihan yleensäkin??
Kun mieheni toi esille, että se Hesekielin vierailusta kertominen Facebookissa oli ehkä vähän liikaa, niin meinasin vähän närkästyä. Tai no en oikeastaan, mutta pienen puolustuskannan otin kuitenkin. Sanoin, että en ymmärrä. Jos seuraa tämän päivän mediaa, niin näitä juttuja alkaa olla enenevissä määrin. Manuela Bosco kertoi Ylen aamu-tv:ssä näkevänsä enkeleitä, uusimman MeNaiset-lehden kannessa Kirsi Salo näkyi puhuvan henkisestä heräämisestään ja niin edelleen. Jos nämä ihmiset tuovat näitä asioita esiin näinkin julkisesti, niin miksi sitä katsotaan pahalla kun minä kerron vastaavaa Facebookissa kaveripiirille, joka on noin 60 henkilön laajuinen? Sitä paitsi, mikä täsäs on niin "väärin"?? En minä voi sille mitään, että olen nähnyt, mitä olen nähnyt. En mitä kutsunut sen koommin Hesekieliä kuin lastanikaan tulemaan vierailulle. He vain tulivat ja siinä se. Oliko väärin se, että minä näin heidät, vai se että minä uskoin näkemääni, vai se että minä kerroin siitä julkisesti?? Miksi se oli väärin, tai vastoin yleistä etikettiä?
Mies tähän totesi hyvin, että häntä ei haittaa se, että minä kerron niistä asioista, ei ollenkaan, mutta pitää ehkä miettiä, MISSÄ kertoo. Että onko Facebook oikea paikka siihen. Ja sitäpä on ehkä hyvä miettiä, aivan niin. Mutta jokin osa minussa vastustaa tätä. Miksi se on huono foorumi? No joo, olen useasti kuullut kuinka ihmiset sanovat, että heille Facebook on nimenomaan kevyt foorumi, sinne tullaan lukemaan semmoista diipadaapaa eikä haluta vaivata päätään millään. Okei, mutta onko se siis yleinen Facebookin etiketti, joka kaikkien siellä olijoiden tulisi omaksua? Että puhutaan vaan kevyistä asioista, eikä sohita mitään, mikä saattaa mennä ns. rajojen ulkopuolelle, tai toisin ajatteluksi? Tähän ei varmasti ole oikeaa vastausta. Ratkaisuja kyllä on, aina voi bannata näkyvistä sellaisen ihmisen, jonka juttuja ei jostain syystä jaksa ottaa vastaan. Niin minäkin teen, jos joku on kovin negatiivinen tai raskas jutuissaan ja huomaan sen vaikuttavan itseeni huonolla tavalla, bannaan heidän päivityksensä näkyvistäni. Moni on voinut tehdä niin minulle, ja heillä on siihen varmasti syynsä. Mutta miksi osa ihmisistä ei kestä juttuja henkisyydestä? Onko se sitä, että se sotketaan liikaa hengellisyyteen, uskonnollisuuteen? Tietysti se on helppo sotkea, kun puhutaan enkeleistä ja ilmestyvistä profeetoista. Itse katson avautuneeni ennen kaikkea henkisyydelle, ja uskonnollisuus minussa on jopa karissut ja sulkeutunut sen myötä. Tämä nyt on termeillä pallottelua, mutta näin minä sen ymmärrän.
Omituisesti eteeni on viime päivinä myös tuotu ihmisiä, joista hiukan pintaa raaputtamalla paljastuukin ihminen, jolla on omat henkiset kokemuksensa, mutta ei uskallusta puhua niistä. Nyt kun luomukauppani on myynnissä, olen ollut puheissa monenkin ostajaehdokkaan kanssa asian tiimoilta. Yksi heistä oli tällainen yllättävä ihminen ja se, miten meidän keskustelumme johti siihen pisteeseen, että hän uskalsi avautua minulle näistä kokemuksistaan ja viesteistä rajan takaa, se oli jotenkin jälleen kerran ihan ihmeellistä. Se tuntui itse asiassa taas kerran vähän johdatetulta, ei ollenkaan sattumalta. Ja kun tähän aiheeseen päästiin, se tuntui avittavan myös sitä itse asiaa, mistä puhuttiin, eli kaupan ostamista. Se oli jotenkin jännittävä ja tarkoitettu juttu, minkä tuloksia en osaa vielä sanoa. Tunnen kuitenkin sisälläni sen, että se keskustelu oli hyvin tärkeä, jollain tavalla.
Sitten meni pari päivää ja kaupassani tuli käymään kirjanpitotoimistosta ihminen, joka on viime kuukaudet hoitanut juuri minun kirjanpitoni. En ole koskaan häntä tavannut enkä kanssaan puhunut kuin sähköpostissa. Ja taas sama juttu! Varovasti sieltä alkoi tulla juttua intuitiosta, energiahoidoista ja kaikesta vastaavasta. Aivan ihana ihminen, pienillä näkijän kyvyillä varustettuna. Ja kun hän oli näin paljon uskaltanut kertoa, hän kertoi senkin että hän on vähän aavistellut minusta tällaista ja kuulemma minun kirjanpitoni tekeminen on aina hänen kuukautensa valopilkku ja hän tsemppaa hiljaa pöytänsä ääressä, jos näkee että kaupallani on ollut hyvä kuukausi. Ihan ihmeellinen kohtaaminen oli tuokin, ja jotenkin tunnen että nämä molemmat ihmiset tuotiin tarkoituksella minulle saman viikon sisään. Jotta huomaisin, jotta oppisin, jotta ymmärtäisin. Huomasin ainakin sen, että he molemmat uskalsivat avautua minulle, koska itse olin niin avoin näistä touhuistani ensin. Jos pitäisin kaikki henkiseen elämään liittyvät juttuni tiukasti sisälläni, ei näitäkään keskusteluja olisi käyty. Ja jotenkin, tämän kautta, koen tämän omaksi tehtäväkseni maailmassa. Puhua ääneen, rohkeasti ja rehellisesti. Minua ei haittaa, vaikka koko maailma tietäisi minun olevan "hurahtanut". Se tietää aina myös tuomitsemista ja pahoja puheita, mutta sitä en voi estää. Sitten on ihmisiä, joille on tärkeää suojella itseään, pitää kaappinsa ovet tiukasti kiinni, ettei kukaan vain saa tietää, mainehan siinä menee. Kukin tavallaan ja tyylillään.
Voi sitä lapsosta!
Mun on pakko kertoa, mitä syntymättömän lapsemme tuleva kummitäti Jonna koki tänään ollessaan energiahoitajalla, ihan ensimmäistä kertaa kyseisellä hoitajalla.
Kesken hoidon hoitaja oli kysynyt Jonnalta, että "mites, oletko sä haaveillut vielä lapsesta?" Jonna oli siihen vastannut, että "no en oikeestaan, kuinka niin?" Hoitaja kertoi sitten, että kun hän näkee sellaisen oikein pyöreäposkisen iloisen vaaleanpunaisiin puetun pienen vauvaenkelin, joka huiskuttaa valtavasti käsiään. Jonna oli kyllä heti tunnistanut "tapauksen". Jos joku ei nyt enää muista, niin muistin virkistykseksi kerron, että juuri ennen kun sain itse tietää olevani raskaana, Jonna teki minulle energiahoitoa, jossa hän kertoi näkevänsä pyöreäposkisen, iloisen, vaaleanpunaisiin puetun vauvan, joka huiskutti valtavasti käsiään ja sanoi, että "äiti, täällä mä olen, täällä mä olen". Tämä oli siis tämä minun syntymätön lapseni, joka tuli silloin tervehtimään ja siitä silloin sainkin sitten ajatuksen, että pitäisikö ihan tehdä raskaustesti (tein ja positiivinen oli).
Ja niinkuin viime postissa kerroin, tuleva vauva, minä ja Jonna olemme kaikki samaa sieluperhettä ja meillä on yhteisiä menneisyyttä takana menneiden elämien muodossa ja näin. Ollaan ikäänkuin taivaasta tuttuja toisillemme. Tähän elämään olemme tehnet sielunsopimuksen keskenämme, että tässä elämässä olemme toistemme elämässä näissä roolissa: minä lapsen äitinä, lapsi ja Jonna hänen kumminaan. Ja tämä selittää sen, miksi jo ennen tämän raskauden alkua sain niin vahvan intuition siitä, että juuri Jonnan pitää olla tulevan lapseni kummi. Se tunne oli niin vahva, että vaikka mitään lasta ei silloin edes ollut tulossa, niin silti ilmoitin siitä miehelleni ja sitten Jonnallekin.
Hassua, vaikkakin niin selkeää.
Jonnaa hoitanut ihminen kertoi myös, että hän näkee tällä vauvalla oikein isot ja vahvat siivet. Ihana. Yksi minua hoitanut kurssikaverikin kertoi aivan raskauden alussa (kurssikaveri ei silloin tiennyt mun olevan raskaana) näkevänsä vauvaenkelin, joka silloin toi minulle jotain viestiäkin.
No niin, ja palatakseni vielä kummitäti Jonnaan ja hänen saamaansa hoitoon: Hoitaja oli sanonut Jonnalle myös, että hänellä on jotenkin sellainen olo, että Jonnasta tulisi tämän lapsen kummi. No, tämähän me jo tiedettiin!!
Hei, aika uskomatonta. Taas.
Paranee vain!
Nyt kun olen raportoinut aikamoisen tahmaista tammikuun kulkua itselläni, niin on suuri ilo todeta, että jo alkaa helpottaa. Paras lääke ajan lisäksi taisi tällä kertaa olla Intuitiivisten parantajien kurssikerta eilen. Siellä tuli taas niin paljon sellaista energiaa, viestejä, hoitoa ja puhdistusta, että saatiin minutkin jälleen raiteilleni. Tänään minulla on ollut vapaapäivä, jonka olen viettänyt ihan itsekseni, se on tullut tosi tarpeeseen. Etenkin näiden kurssipäivien jälkeen koen tarvitsevani tätä vapaata oman itseni kanssa tavallista enemmän.
Joka kurssikerran jälkeen olen yhtä monttu auki sen asian kanssa, että tämä meidän tuleva lapsi on niin paljon läsnä kurssilla joka kerta. Nyt vasta paremmin tajuan, että hänhän vain käyttää hyödykseen hyvän tilanteen: Tupa täynnä herkkiä ihmisiä, jotka ovat valmiita aistimaan hänen läsnäoloaan ja viestejään, väylä on auki hänelle. Ja kyllä hänestä on kuultukin. Joka ikinen kerta, siis ihan joka kerta, kun kurssilla tehdään harjoitushoitoja, saan kuulla hänestä jotain. Joka kerta minua hoitava pari alkaa kertoa tästä lapsesta, siitä että hoitaja näkee tämän lapsen ja sitten minulle kerrotaan tästä lapsesta kaiken näköistä. Eilen sain mahdollisuuden ihan kysyä häneltä asioita. Meillä oli tehtävänä tehdä parittain hoidot sillä tavalla, että hoidettava sai olla vähän "hankala asiakas", sellainen joka kyselee kovasti koko ajan. Tarkoitus oli harjoitella sitä, miten hoitaja pysyy siinä "virrassa", kun kokoajan tulee kysymyksiä ja kaikkea kommenttia. Sinänsä tällainen asiakas ei nyt ole hankala, siksi laitoin sen lainausmerkkeihin. Sanotaanko, että ehkä haastavampi hoitaa, mutta ei hankala.
Niinpä käytin tilanteen hyväkseni ja haastavana hoidettavana kysyin kaikkea, mitä olen halunnut kysyä. Heti kun hoito alkoi, hoitaja kertoi että tämä minun lapsen sielu oli siinä läsnä ja hyvin hyvin onnellinen oli tämä sielu, eikä millään malttaisi odottaa, että hänen maallinen taival jo alkaisi. Kysyin, että voisiko hän kertoa, minkä sukupuolen hän on valinnut tulevalle matkalleen ja sain vastauksen kuin apteekin hyllyltä. Tyttö. Saman tiedon olen saanut monella tavalla ja monta kertaa ennenkin, kukaan ei koskaan ole yrittänyt väittää häntä pojaksi. Kysyin, että mahtaako meillä olla kovasti yhteistä menneisyyttä, kun hän tuntuu jotenkin hyvin tutulta kaikella tapaa. Vastaus tuli taas heti, "no ON! Etkö muista!?" Se oikein huudahdettiin. Kysyin, että miksi hän valitsi kummitätinsä niin kuin valitsi, mikä yhteys heillä on. Kuulin, että myös he ovat vanhoja kavereita, itse asiassa me olemme kaikki kolme samaa sieluperhettä ja olemme sopineet tämän asian keskenämme näin, että tässä elämässä olemme tällä tavalla suhteessa toisiimme. Aika ihanaa. Kummitäti kuulemma tarvitsee omalla tavallaan tämän lapsen energiaa ja lapsi taas tarvitsee kasvuvuosinaan kummitädin valoa ja lempeää rakkautta. Myöhemmin, kun lapsi aikuistuu, kelkka kääntyy heillä vähän toisin päinkin. Minut hän taas valitsi äidikseen, koska minä pystyn tarjoamaan hänelle sellaisen kasvualustan, että hän voi kasvaa täyteen mittaansa uuden ajan lapsena. Tulemme kuulemma joutumaan aika ajoin vähän ahtaallekin tämän lapsen kanssa, mutta ennen kaikkea saamme häneltä aivan valtavasti. Isälleen tällä lapsella on myös jokin rakkaudellinen oppiläksy tuotavanaan.
Tämän hoidon jälkeen teimme vielä saman parin kanssa toisen hoidon, jossa sai ihan vain nauttia, ei tarvinnut olla hankala. Ja kyllä minä nautinkin, otin vain vastaan kaiken mitä minulle tuotiin ja viestittiin. Siis ikävä kyllä, olen unohtanut kokonaan, mitä tuossa hoidossa sanottiin, mutta muistan että ajattelin, että eihän tämä ole tottakaan, näin upeita ja osuvia viestejä ja näin ihanaa hoitoa!
Kurssilla tehtiin myös yksi ryhmähoito, sellainen että yksi ihminen hoiti koko ryhmää. Kävimme lattialle maate siskonpetiin, 10 naista vierekkäin. Eila-vetäjä siinä antoi vielä jotain ohjeita hoitoon ja sitten hän sanoi, että "kuunnelkaas kaikki, mitä tällä Johannan lapsen sielulla on teille sanottavaa." Ihmiset alkoi sieltä huudella, mitä kuulivat lapsen sielun viestivän. Kovasti se kehoitti meitä leikkimään ja iloitsemaan, taisi tietää millainen hoito oli tulossa. Eila vielä lisäsi, että "niin, ja sitten se sanoo että te näytätte ihan tolloilta, kun makaatte siellä lattialle tuolla tavalla!" Meitä kyllä vähän nauratti tämä ja kohta hoidon alettua meitä nauratti vähän enemmänkin. Hoitaja veti hoitoa ja kanavoi viestiä, sitten yksi hoidettava alkoi laulaa, sillä tavalla ilman sanoja laulaa loilottaa. Kohta hoitaja yhtyi kuoroon kauniilla äänellään ja kohta siellä taisi laulaa yksi sun toinen. Ja nyt en muista, mistä se alkoi, mutta joku (olinkohan se minä) alkoi nauraa aivan hillittömästi. Nauru tarttui nopeasti ympärille ja seuraavan vartin me naurettiin aivan katketaakseen koko porukka. Vesi lensi silmistä ja me vain naurettiin ja naurettiin. Eila kanavoi enkeleitä, jotka sanoivat että "kylläpä saimme tehdä töitä, että saimme teidät nauramaan senkin TOSIKOT!" Ja taas naurettiin lisää. Tuli sieltä jotain viestiä siihen nauramiseen liittyen, siinä meitä sillä tavalla hoidettiin ja tämä ilon energia istutettiin meihin vähän pysyvämminkin.
Kyllä oli kuulkaa taas sellaista hommaa, että!
Nyt kurssipäivän jälkeen on sellainen olo, että voisin tehdä taas mitä vaan. Jos tätä ennen olen kärsinyt vähän huonoa omista siitä, että en ole saanut aikaiseksi yhtään harjoitushoitoa tai kanavointia, en kerta kaikkiaan ole löytänyt niihin puhtia tämän oman arkeni keskeltä, niin nyt tekisin vaikka mitä! Hoitaisin, kanavoisin... täältä pesee! Uskomattoman kevyt energia kulkee mussa juuri tänään, eilisen jälkeen. Ihanaa.
Kysyin eilen myös joka kerta viestiä yritykseni kohtaloon liittyen, kun siihen oli vain mahdollisuus. Toisin sanoen kysyin sitä kahdelta eri henkilöltä, sen lisäksi että olen kysynyt sitä aiemmin Eilalta. Sain koko ajan vähän samaa vastausta ja nyt minä lakkaan ihan murehtimasta siitä asiasta. Se järjestyy, ei ihan vielä, mutta ajallaan ja parhain päin.
Uskaltauduin raottamaan omaa verhoani tuolla Facebookin puolella kaiken tämän suhteen. Kerroin hiukan siitä, että sain tulevalta lapselta eilen kaikenlaista viestiä ja että olen myös tavannut hänet yksi yö, kun hän tuli vierailulle. Minua ei ollenkaan pelota tulla kaapistani ulos, olen kyllä tullut jo aiemminkin monta kertaa ja uskallan kyllä olla avoimesti sitä mitä olen. Jotenkin tuo Facebook vain on aika arveluttava paikka, olen itsekin huomannut miten itseäni saattaa ärsyttää jonkun ihmisen käytös siellä. Kaikenlainen paasaaminen ja tuputtaminen alkaa herkästi ärsyttää. Ja kun kyseessä on tällainen asia, joka valtavirrassa tuskin menee kovin helposti läpi, joka herättää ehkä tavallista suurempaakin ihmetystä, niin joku saattaa herkästi ärsyyntyä. Sitten on niitä, jotka kuittaavat sen tyyliin "no kukin saa vapaasti uskoa mihin tahtoo, ei se minua haittaa yhtään" ja sekin tuntuu jotenkin huonolta, koska itselleni tämä ei ole mikään uskon asia vaan totisinta totta. Olen sen itse niin monta kertaa kokenut, että tuolla jossain on tosiaan näkymättömiä auttajia, jotka auttavat meitä monella tapaa. Olen nähnyt näitä vierailijoita verhon toiselta puolen. Kun pohdin kiivaasti, missä voisimme järjestää enkeliretriittimme, sain konkreettisen nimen, joka antoi meille sen paikan, ja niin edelleen. Mistä nämä kaikki tulevat, jos ei sen kuvitellun verhon toiselta puolen?
Uskon asioita on sitten ne, jotka tunnen sydämessäni vahvasti mutta joita en voi selittää, konkretisoida. Kuten se, että tuleva lapsi valitsi oman kummitätinsä ja lähetti minulle viestin siitä. Ei ole olemassa mitään kirjelappusta, jonka häneltä sain. Tuli vain sisäinen tieto siitä. Uskon asia. Kun luottoparantaja osaa kertoa minulle suhteestani vanhempiini ja jopa naapuriini, kertoa minulle asioita näistä ihmisistä, joita hän ei koskaan ole tavannut eikä muutenkaan selostuksia kuullut, niin en voi sitä mitenkään todistaa. Sattumaa, sanoisi joku. Uskon asioita.
Mutta kun yöllä herää, nousee sängyssään istumaan ja näkee edessään hahmon, se on kovin todellinen. Se on eräänlainen aistihavainto, se ei ole kovinkaan uskon asia sillon enää. Joku oli kylässä, ja uskon asioillani selitän, kuka se oli.
Ihan harmittaa, että niin moni ei halua nähdä ja ymmärtää, miten upea tämä Universumi ja maailmankaikkeus oikein onkaan! He ehkä säälivät minua, kun olen antanut enkeleiden ja ties minkä huuhaan sekoittaa pääni. Kyllä minäkin ajattelen sellaisia, kun kuulen juttuja jostain uskonlahkoista, jotka rajoittaa jäseniensä elämää ihan hulluilla tavoilla. "Mihin noiden ihmisten todellisuudentaju on oikein kadonnut??"
Minua ei kukaan rajoita mitenkään. Kukaan ei sano, että teen syntiä, kun teen noin tai näin, kukaan ei tuomitse mistään. Sanotaan vain, että olen täällä maan päällä oppimassa, hyvän ja pahan kaksinaisuudesta ja siihen kuuluvat erehdykset, ja silloinkin kun erehdyn pahastikin, minua vain rakastetaan ja yritetään auttaa eteenpäin. Kukaan tai mikään ei ole yläpuolellani. Minua kehoitetaan nauttimaan elämästä, iloitsemaan lasten lailla, nauramaan, laulamaan. Minua kehoitetaan rakastamaan itseäni. Minua kehoitetaan rakastamaan jokaista ihmistä ja olentoa maan päällä, koska olemme lopulta kaikki yhtä, kaikki saman Jumalan rakkaita lapsia. Kukaan ei ole toista arvokkaampi eikä ketään ole unohdettu, vaikka kukin tekisi mitä ja uskoisi mihin. Universaali Rakkaus, se on minun uskon asiani, ja silti joku saattaa kokea sen itseään uhkaavana ja ahdistavana. Miksi? Miksi jotkut haluavat käyttää energiansa mieluummin negatiivisuuden lietsomiseen, stressaamiseen, rahan palvomiseen, materian palvomiseen, toisten vahingoittamiseen... Lista on loputon. Miksi?
Olin tänään jälleen hoidossa tutulla luottoparantajalla Eilalla. Kylläpä taas odotin sinne pääsyä, kokemus on jo opettanut, että sieltä lähtee aina jotenkin rikkaampana kotiin.
Minulla on vähän matkaa tuonne parantajalle ja matkalla sinne aloin jo mielessä käydä läpi niitä asioita, joita halusin tänään hoidossa tuoda esiin. Aika paljon sitä omaa 3D-mössöäni, jota olen saanut nyt maistella. Kaiken näköistä tahmaa nousi pintaan ja nyt matkalla hoitoon sillä oli ikäänkuin oikein lupa nousta. Loppumatkasta huomasin oikein selvästi, miten sen kaiken ajatteleminen vaikutti olooni ja energiaani. Olo oli todella raskas, maahan painettu, ikävä, energia oli raskas. Sanoin yläkertaan viestiä, että nyt on kaikki moska pinnassa, ja siitä sen saa mun luvallani mitä mieluten kuoria pois hoidon aikana.
Tämän raskaan harmaan viittani ja energiani totesi myös Eila. Ja niinpä me aloitettiin hoito. Musta siinä hoidossa sanottiin tosi hyvin se asia, vähän samaa mitä pari ihanaa ihmistä on mulle tässä jo ehtinyt sanoakin, mutta hiukan vain eri sanoin: Kun tällaiselle henkiselle tielle lähtee, tulee aina välillä näitä kuoppia, joihin putoaa. Kuopassa ei ole kiva olla, tässä minun kuopassani oli nyt tarjolla paljon vanhaa energiaa ja sitä "3D-moskaa" niin kuin minä sitä kutsuin. Tähän kuoppaan tipahtamisella on aivan erityinen merkitys. Siellä ollessaan huomaa, millainen muutos minussa on jo tapahtunut, miten paljon eteenpäin olen mennyt. Miten se vanha tuntuu todellakin vanhalta. Kuopan tarkoitus on ikäänkuin kysyä meiltä, että haluammeko mennä eteenpäin, vai jäädä siihen vanhaan. Kumman valitsemme? Mulla tuli tästä oikeastaan aika hyvä olo sikäli, että ainakin mulle on hyvin selvää, mitä minä valitsen. Nyt vasta tajusin asian paremmin, nyt vasta huomasin miten huono fiilis mulle itselleni on tullut siitä, että olen joutunut kohtaamaan itsessäni niin paljon sitä vanhaa. Taisin sanoakin siinä hoidon alkuun juuri näillä sanoin, että tuntuu välillä siltä, kuin olisi taas se vanha Johanna. En tykkää enää olla se, en tykkää tunteista joita minulla nousee. Se ei vain tunnu enää hyvältä. Tämä ei tarkoita sitä, että omaa menneisyyttään tulisi jotenkin dissata tai inhota, ei ei. Minun menneisyys on tehnyt minusta sen ihmisen joka olen, ja se on tärkeää. Toivottavasti kaikki ymmärrätte oikein, mitä tässä tarkoitan sillä vanhalla. Sitä, että lähdettyäni henkiselle polulle, olen kasvanut ihmisenä paljon, kehittynyt, mennyt etenepäin, ja se vanha Johanna edusti sitä vanhaa energiaa.
Saattaa myös olla, että elämään tulee paljon ihmisiä ja tilanteita, jotka edustavat hyvin tätä vanhaa energiaa ja näiden kohtaamisella on sama tarkoitus, peilata meille sitä itsessämme tapahtunutta muutosta ja ehkä tavallaan "testata", että kuinka pysymme omassa voimassamme kun meidät ympäröi vanha energia. Huomaan, että myös minulle on käynyt näin. Sen lisäksi, että olen saanut "nauttia" 3D-mössötunteista omassa itsessäni, on elämään tullut ihminen, joka edustaa hyvin paljon sellaista negatiivista ja raskasta ajattelua. Oikein kiva ihminen, mutta voi että mulla tulee sen juttuja kuunnellessa raskas olo. Ihan sellanen, että haluaisi sanoa, että "lopeta pliis." Ja samaan aikaan saa tehdä töitä, ettei itse lähde siihen hirveästi mukaan. Luulen, että hän on omalla tavallaan peilinä minulle, tätä oli ennen, haluatko sitä vielä?
Itseäni on eniten tässä labyrintissani helpottanut juuri se tieto, että tällä kaikella on nyt tarkoituksensa. Aloin jotenkin ikäänkuin hyväksymään sen, että nyt tuntuu tältä ja se tapahtuu syystä. Sallin itselleni enemmän ne tunteet, niitä voi ikäänkuin asettua tarkastelemaan eri perspektiivistä. Niihin ei tarvitsekaan upota täysin.
Helpottavaa oli myös se, etät hoidossa sanottiin, että kaikkion juuri niinkuin pitääkin, ihan kohdallaan. Eli tämäkin mössö-vaihe kuuluu täydellisesti asiaan eikä ole syytä hakata päätä seinään.
Mielenkiintoista oli myös huomata se, että kun olen tuntenut ärsytystä jotain tiettyä ihmistä kohtaan viime aikoina, sellaista harmin ja hankauksen tunnetta, mikä tuntuu tietysti ikävältä ja hämmentävältä, kaikella tavalla ärsyttävältä, niin nyt kun annoin hoidon myötä sille tilaisuuden raaputtaa tunteita vähän pintaa syvemmältä, niin mitä löysinkään? Löysin pohjalta tunteen hylätyksi tulemisesta, ja se kipukohta taas ulottuu menneisyyteeni. Sieltä nousee jokin syvä kipu, vanha haava, joka on haudattu syvälle kaikkien turvamuurien alle. Sieltä se välillä pääsee muistuttamaan itsestään, kun jokin sopiva tilanne elämässä tulee eteen ja laukaiseen vanhan muiston. Useinhan tämä on täysin tiedostamatonta. Niinpä tämäkin ihminen, jota kohtaan päällisin puolin ja jostain syystä tunsin ärsytystä, herätti minussa sen syvälle haudatun haavan ja koska sitä haavaa on niin vaikea katsoa suoraan, sitä ei tule välttämättä huomanneeksi. En halua nyt puhua tästä asiasta sen tarkemmin tässä, mutta joka tapauksessa oivalsin tämän hoidon aikana itse, ehkä uskalsin antaa sen tulla pintaan turvallisessa ympäristössä ja tämän jälkeen Eila kanavoi minulle siitä pitkät pätkät. Haava tuli pintaan ja minä itkin, se tuntuikin yhtäkkiä tavattoman surulliselta ja pahalta, hetken aikaa. Mutta näin minä parannun siitä, kykenin katsomaan asiaa silmiin ja tajuamaan, mitä sen kaiken ärsytyksen ja hankauksen takana oikein on. Siihen vielä taivaisten auttajien rakkaudellinen tuki ja opastus, mitä muuta tarvitsen? Tunsin, kuinka energia minun ja tuon ihmisen välillä muuttui oitis.
Kuulin taas myös ihania asioita tulevasta lapsesta. Taidettiin yleisesti puhua siitä, miten minäkin liikaa soimaan ja tuomitsen itseäni, kaikilla tavoin ja myös äitinä. Paljon muistutettiin siitä itsensä rakastamisesta ja hyväksymisestä. Me niin mielellämme koemme sitä riittämättömyyttä ja huonommuutta. Minua muistutettiin taas siitä, että tuleva lapsi on valinnut minut äidikseen aivan syystä, kuten myös olemassa olevat lapset. Tuleva lapsi on sellainen, joka saattaa herättää hämmennystä ympäristössään, kun hän puhuu enkeleistä ja valomaailmoista, ja hän tarvitsee vierelleen äidin, joka ymmärtää häntä näissä asioissa. Hän tarvitsee äidin, joka ei sano että "mistä sä nyt oikein puhut lapsi?!". Tälle lapselle on tärkeää, että on edes yksi henkilö, joka tietää ja tunnustaa, että lapsi ei puhu omiaan, höpöhöpö-juttuja. Ja onhan lapsella myös sellainen kummitäti :)
Kerroin myös Eilalle jo aikaisemmin esikoiseni peloista, joista puhuin täällä blogissakin viime postauksessani. Pyysin, että Eila valottaisi vähän, mitä esikoinen oikein käy nyt läpi ja miten voisin häntä auttaa. Minulle kerrottiin, että tämä on todella hyvin tyypillinen "oireyhtymä" 5-6-vuotiailla, nämä kuolemaan liittyvät pelot. Meilläkin kuoli viime vuoden puolella kaksi isomummoa perheestä ja kun tällaisia tapahtuu, lapsi saattaa jäädä miettimään että kun nuo kuoli, niin se tarkoittaa, että minäkin kuolen joskus, mitä sitten? (Aiemminhan esikoinen ahdisteli sitä, että me vanhemmat kuollaan joskus, nyt hän on edennyt prosesissa omaan itseensä). Minua neuvottiin kertomaan lapselle mahdollisimman hyvin ja sen ihan sen oman totuuteni mukaisesti asioista, se on hyvä että lapsella on tietoa ettei hänen tarvitse kehittää sitä itse. Muuten ei voi oikein muuta kuin tukea ja lohduttaa. Eila on myös antanut esikoiselleni kaukohoitoa nyt parina iltana ja täytyy kyllä sanoa, että nyt ei ole ollut niin hankalia iltoja hänen kanssaan pariin päivään. Eila kertoi myös, että esikoiseni on hyvin erikoinen ja herkkä lapsi vaistoamaan kaiken ympärillään. Sen olen huomannut itsekin, että hän on hyvin intuitiivinen mitä tulee toisten ihmisten tunnetiloihin. Kuten usein tällaisilla ihmisillä, hän myös on hyvin empaattinen ja tuntee toisen surun, pelon tai ikävän omissa nahoissaan. Tässä hän muistuttaa kovin paljon itseäni.
Kun ajelin hoidosta kotiin päin tänään, huomasin jossain vaiheessa, että hymyilin itsekseni koko ajan. Olo oli todella kevyt ja valoisa, ei huolta. Tämä tapahtuu joka kerta, kun käyn hoidossa. Samoin, kun olen tehnyt hoitoja muille, kuulen usein palautteessa, että on ollut tullut hoidettavalle tosi rauhallinen ja jotenkin selittämättömän hyvä olo.
Löysinpä tämän illan päätteeksi vielä hyvin osuvan lauseen Solaran Tyrskyraportista vuodelle 2013:
"Monet meistä ovat saattamassa loppuun vanhaa tarinaansa. Tämä merkitsee, että monet vanhentuneet käyttäytymismallit, rajoittuneet havaintotavat ja pitkään tukahdutetut tunnejäämät nousevat pintaan vapautettavaksi. Tätä jatkuu, kunnes emme enää kanna niitä sisällämme. (...)
2013 on kiinalainen käärmeenvuosi, mutta sitä voidaan tarkemmin kuvata nahkansa luovan käärmeen vuotena. Tämä johtuu siitä, että kaikki mikä ei ole rehellistä ja aitoa, poistuu meistä kaikilla mahdollisilla tasoilla. Tämä tapahtuu usein yllättävän helposti, se vain häipyy pois. Kaivamme esiin uskomattoman määrän kauan haudattuna olevaa kamaa, mikä tarvitsee huomioitamme. Jos yritämme sulloa sen takaisin kätkettyihin nurkkiimme ja teeskentelemme, ettei sitä ole, voi ilmestyä terveysongelmia. Kaikkia kiinnikkeitä joita meillä on kaksinaisuuteen, korostetaan jatkuvasti, kunnes niistä luovutaan. Jos olemme edelleen kiinni vanhassa tarinassamme ja jatkamme vanhojen kaksinaisuuteen perustuvien mallien toistamista, tämä vuosi voi olla kuoppaista menoa, kunnes opimme siirtämään ne sivuun."
(lue kokonaan täältä)
Minulle sanottiin hoidossa myös, liittyen kaikkeen mitä nyt kannan mukanani ehkä turhinakin huolina, että kuukauden päästä kaikki on aivan toisin :)
Heippa uuteen vuoteen!
Täällä raskas olo jatkuu vaan. Jos siis jo vähän viime kerralla yritin ainakin vihjaista siihen suuntaan, että ei kovin hääppösissä tunnelmissa mennä. En nyt halua valittaa, valittaja minussa saisi jo poistua paikalta. (Katsoin vaan tuossa pikaisesti omaa FB-profiiliani ja viimeisiä päivityksiä: Vali vali, vali vali, lapset sairastaa, vieläkin ne sairastaa, vali vali... Yök.) Haluan vain tähän blogiin todeta, purkaa omaa oloani ja ajatuksiani, josko sieltä keskeltä löytyisi joku kultakimpale.
Usein onkin sitten niin kovin vaikea kuvata tätä omaa olotilaa. Itseäkin se hämmentää, ei osaa panna sanoiksi oikein itsellekään. Löydän pari kuvaavaa sanontaa. Olo on vähän kuin olisin eksynyt keskelle labyrinttia ja alkaisin hiljalleen huomaamaan ensimmäiset väsymisen merkit kaiken etsimisen jälkeen. Sellainen olo, eksynyt. Myös vähän sellainen olo, että kun tässä ajassa odottaisi, että se juna lähtisi kulkemaan kovaa vauhtia eteenpäin, ja nimenomaan eteenpäin, tuntuu kuin mun junani ois lähtenyt tuksuttamaan yllättäen taaksepäin.
Mulla nousee nyt hirveästi pintaan kaikkea 3D-mössöä, jotenkin ihan liikaa. Kateutta, ärtymystä, negaa. Oikeen kunnon ihmissuhderoskat ja pahat vibat nostaa päätään. Joku ihminen, joka on aina ollut piikki lihassa, on sitä nyt ihan toden teolla. Ja jos oikein rohkeasti uskaltaisin asiaa tarkastella, joutuisin kai vain toteamaan, että kateutta se vain on tai omaa arvottomuuden tunnetta kuitenkin. Ehkä juuri näiden voimakkaiden 3D-tunteiden takia mulla eniten on sellainen olo, että juna kulkee nyt taaksepäin. Ihan kuin näkisin itseni vilkuttamassa nenäliinalla junan ikkunasta kaikille niille, jotka menevät siinä toisella raiteella junassa sinne "oikeaan" suuntaan.
Jos yritän nyt lukea kanavointeja tai hyvin valoisten ihmisten tekstejä, mä alan hyppelemään tekstiä, pla pla plaa, en jaksakaan lukea. Mikä ähky mulle on nyt tullut? Yhtäkkiä tuntuu omituisesti siltä, että ikäänkuin mä en olisikaan valmis tähän kaikkeen, tähän uuteen, kasvuun, egon irti karistamiseen, kaikkeen. Ihan kuin pakenisin, ihan kuin pelottaisi liikaa sittenkin, ihan kuin en olisikaan valmis. Ja näen itseni pomppivan harmista tasajalkaa: Mutta kun minä halusin, kuitenkin!!
Toivottavasti lukijat pidätte oman valokupunne yllä tätä lukiessanne, en halua tartuttaa kellekään mitään huonoja viboja tekstistäni. Tiedän, että kaadan tämän kuin likasaavin tänne nyt, jotta pääsisin edes hetkeksi kiertämästä näitä fiiliksiä. Jospa jotain lähtisi ja uutta parempaa mahtuisi sisälle. Vai onko tämä sittenkin huono metodi?
Arjessakin on juuri nyt jotenkin omia pikkuhaasteitaan, jotka väsyttävät mua niin, että se lisää tätä kaikkea. Sanon todellakin pikkuhaasteita, koska pikkuisia ne ovat. Lähinnä se kai on tätä lasten jatkuvaa sairastelua ja talon rakentamista. Meidän tämäkin viikko on ollut sitä, että minä olen kotona aamupäivän lasten kanssa. Kun lähden töihin klo 12 mies tulee töistä kotiin, ovella nähdään. Kun tulen töistä klo 18, mies lähtee raksalle illaksi hommiin. Ovella nähdään. Lapset metelöi, kiukkuaa ja sekoittaa, välillä ovat oikein ihania itsejään. Sitähän se on, pienten lasten kanssa. Mutta mä olen tosi väsynyt jotenkin. Sekin on raskasta, kun kolmesta lapsesta ei oikein kukaan ole kunnossa. Keskimmäinen oli vesirokosta tosi sairaana, vieläkään ei oikein pysty esimerkiksi syömään, kun suu ja kurkku on täynnä rakkuloita. Esikoisella on vatsa kipeä ties monetta päivää, särkylääkettä päänsärkyyn on syöty monta päivää myös. On tullut jotenkin itsellä sellainen valitusmitta täyteen. En jaksa enää kuunnella, mikä kelläkin on nyt huonosti. On ollut tässä arjessa sellainen hyvin tahmea olo jo monta päivää, kaipaisin jotain irtiottoa. Tänään sain kuningasajatuksen ja soitin heti töistä miehelle: "Lähdetään koko perhe viikonlopuksi minilomalle kylpylään!" Mieskin oli heti mukana, "joo, lähdetään vaan, raksallakaan ei ole mitään tärkeää juuri nyt." Ja kohta mies muisti: "Paitsi että, lapset on ihan täynnä näppylöitä. Ei niitä voi viedä kylpylään." No eipä niin, en kyllä kehtaa. Jos näkisitte tuon keskimmäisenkin kropan, niin ymmärtäisitte. Se ei ole mitenkään terveen näköinen ollenkaan.
Luin äskeisen tekstini läpi ja mua alkoi jotenkin naurattaa, sillä tavalla että voisin kehittää tästä oikein kunnon räkätyskohtauksen. Miten huvittavaa, mun elämäni on kyllä aika huvittavaa. Tämä arki kaikkinensa on koomista suorastaan. Yksi pieni lapsi on mahassa lisää. Ja kuulkaa, sen puoleen voin ilolla todeta, että voin tosi hyvin juuri nyt. Yritän nauttia siitä, kaiken sen väsyn ja huonovointisuuden jälkeen, jonka vielä hyvin muistan. Loppuraskautta kohti saattaa tulla sitten omat haasteensa taas, mutta juuri nyt on oikein hyvä olla.
Esikoinen se tuolta sängystään hipsi juuri alakertaan. Tätä nämä illat on olleet jo pari viikkoa. Uni ei tule, pelottaa kovasti. 6-vuotiaan maailma on jotenkin aika ahdistava, kun sitä alkaa pikkuhiljaa tajuamaan tämän elämän kokonaisuuden isommassa mittakaavassa. Kykenen jotenkin muistamaan itse sen ajan lapsuudesta, kun liian suuret ajatukset valvotti liian pienen tytön päätä, ja miltä se silloin tuntui. Pelotti ja ahdisti.
Häntä pelottaa olla yksin, pelottaa vaikka olisi valo päällä (ja hän nukkuu siis samassa huoneessa pikkusiskonsa kanssa). Ennen auttoi se, kun pääsi vanhempien sänkyyn, nyt ei oikein sekään. Nyt häntä taas pelottaa. Kysyin, että mikä pelottaa. "No se kun mä en halua kuolla." Neuvoin häntä sanomaan omalle suojelusenkelilleen, että pitää hänestä nyt niin hyvää huolta, että hän ei kuole kuin vasta vanhana rouvana. "Mutta en mä halua kuolla silloinkaan."
Mä jotenkin sympatiseeraan häntä, koska muistan itse nuo ajatukset hyvin selvästi. Mietin niitä itse, mitä sitten kun kuolen? Kaikki se tyhjyys, se mitättömyys ja päättyminen ahdisti ja itketti, pelotti. Ilta toisensa jälkeen. Miten voisin auttaa tyttöä noiden ajatusten kanssa?
