Elämisen sietämätön keveys

Paranee vain!
Nyt kun olen raportoinut aikamoisen tahmaista tammikuun kulkua itselläni, niin on suuri ilo todeta, että jo alkaa helpottaa. Paras lääke ajan lisäksi taisi tällä kertaa olla Intuitiivisten parantajien kurssikerta eilen. Siellä tuli taas niin paljon sellaista energiaa, viestejä, hoitoa ja puhdistusta, että saatiin minutkin jälleen raiteilleni. Tänään minulla on ollut vapaapäivä, jonka olen viettänyt ihan itsekseni, se on tullut tosi tarpeeseen. Etenkin näiden kurssipäivien jälkeen koen tarvitsevani tätä vapaata oman itseni kanssa tavallista enemmän.

Joka kurssikerran jälkeen olen yhtä monttu auki sen asian kanssa, että tämä meidän tuleva lapsi on niin paljon läsnä kurssilla joka kerta. Nyt vasta paremmin tajuan, että hänhän vain käyttää hyödykseen hyvän tilanteen: Tupa täynnä herkkiä ihmisiä, jotka ovat valmiita aistimaan hänen läsnäoloaan ja viestejään, väylä on auki hänelle. Ja kyllä hänestä on kuultukin. Joka ikinen kerta, siis ihan joka kerta, kun kurssilla tehdään harjoitushoitoja, saan kuulla hänestä jotain. Joka kerta minua hoitava pari alkaa kertoa tästä lapsesta, siitä että hoitaja näkee tämän lapsen ja sitten minulle kerrotaan tästä lapsesta kaiken näköistä. Eilen sain mahdollisuuden ihan kysyä häneltä asioita. Meillä oli tehtävänä tehdä parittain hoidot sillä tavalla, että hoidettava sai olla vähän "hankala asiakas", sellainen joka kyselee kovasti koko ajan. Tarkoitus oli harjoitella sitä, miten hoitaja pysyy siinä "virrassa", kun kokoajan tulee kysymyksiä ja kaikkea kommenttia. Sinänsä tällainen asiakas ei nyt ole hankala, siksi laitoin sen lainausmerkkeihin. Sanotaanko, että ehkä haastavampi hoitaa, mutta ei hankala.
Niinpä käytin tilanteen hyväkseni ja haastavana hoidettavana kysyin kaikkea, mitä olen halunnut kysyä. Heti kun hoito alkoi, hoitaja kertoi että tämä minun lapsen sielu oli siinä läsnä ja hyvin hyvin onnellinen oli tämä sielu, eikä millään malttaisi odottaa, että hänen maallinen taival jo alkaisi. Kysyin, että voisiko hän kertoa, minkä sukupuolen hän on valinnut tulevalle matkalleen ja sain vastauksen kuin apteekin hyllyltä. Tyttö. Saman tiedon olen saanut monella tavalla ja monta kertaa ennenkin, kukaan ei koskaan ole yrittänyt väittää häntä pojaksi. Kysyin, että mahtaako meillä olla kovasti yhteistä menneisyyttä, kun hän tuntuu jotenkin hyvin tutulta kaikella tapaa. Vastaus tuli taas heti, "no ON! Etkö muista!?" Se oikein huudahdettiin. Kysyin, että miksi hän valitsi kummitätinsä niin kuin valitsi, mikä yhteys heillä on. Kuulin, että myös he ovat vanhoja kavereita, itse asiassa me olemme kaikki kolme samaa sieluperhettä ja olemme sopineet tämän asian keskenämme näin, että tässä elämässä olemme tällä tavalla suhteessa toisiimme. Aika ihanaa. Kummitäti kuulemma tarvitsee omalla tavallaan tämän lapsen energiaa ja lapsi taas tarvitsee kasvuvuosinaan kummitädin valoa ja lempeää rakkautta. Myöhemmin, kun lapsi aikuistuu, kelkka kääntyy heillä vähän toisin päinkin. Minut hän taas valitsi äidikseen, koska minä pystyn tarjoamaan hänelle sellaisen kasvualustan, että hän voi kasvaa täyteen mittaansa uuden ajan lapsena. Tulemme kuulemma joutumaan aika ajoin vähän ahtaallekin tämän lapsen kanssa, mutta ennen kaikkea saamme häneltä aivan valtavasti. Isälleen tällä lapsella on myös jokin rakkaudellinen oppiläksy tuotavanaan.

Tämän hoidon jälkeen teimme vielä saman parin kanssa toisen hoidon, jossa sai ihan vain nauttia, ei tarvinnut olla hankala. Ja kyllä minä nautinkin, otin vain vastaan kaiken mitä minulle tuotiin ja viestittiin. Siis ikävä kyllä, olen unohtanut kokonaan, mitä tuossa hoidossa sanottiin, mutta muistan että ajattelin, että eihän tämä ole tottakaan, näin upeita ja osuvia viestejä ja näin ihanaa hoitoa!

Kurssilla tehtiin myös yksi ryhmähoito, sellainen että yksi ihminen hoiti koko ryhmää. Kävimme lattialle maate siskonpetiin, 10 naista vierekkäin. Eila-vetäjä siinä antoi vielä jotain ohjeita hoitoon ja sitten hän sanoi, että "kuunnelkaas kaikki, mitä tällä Johannan lapsen sielulla on teille sanottavaa." Ihmiset alkoi sieltä huudella, mitä kuulivat lapsen sielun viestivän. Kovasti se kehoitti meitä leikkimään ja iloitsemaan, taisi tietää millainen hoito oli tulossa. Eila vielä lisäsi, että "niin, ja sitten se sanoo että te näytätte ihan tolloilta, kun makaatte siellä lattialle tuolla tavalla!" Meitä kyllä vähän nauratti tämä ja kohta hoidon alettua meitä nauratti vähän enemmänkin. Hoitaja veti hoitoa ja kanavoi viestiä, sitten yksi hoidettava alkoi laulaa, sillä tavalla ilman sanoja laulaa loilottaa. Kohta hoitaja yhtyi kuoroon kauniilla äänellään ja kohta siellä taisi laulaa yksi sun toinen. Ja nyt en muista, mistä se alkoi, mutta joku (olinkohan se minä) alkoi  nauraa aivan hillittömästi. Nauru tarttui nopeasti ympärille ja seuraavan vartin me naurettiin aivan katketaakseen koko porukka. Vesi lensi silmistä ja me vain naurettiin ja naurettiin. Eila kanavoi enkeleitä, jotka sanoivat että "kylläpä saimme tehdä töitä, että saimme teidät nauramaan senkin TOSIKOT!" Ja taas naurettiin lisää. Tuli sieltä jotain viestiä siihen nauramiseen liittyen, siinä meitä sillä tavalla hoidettiin ja tämä ilon energia istutettiin meihin vähän pysyvämminkin.
Kyllä oli kuulkaa taas sellaista hommaa, että!

Nyt kurssipäivän jälkeen on sellainen olo, että voisin tehdä taas mitä vaan. Jos tätä ennen olen kärsinyt vähän huonoa omista siitä, että en ole saanut aikaiseksi yhtään harjoitushoitoa tai kanavointia, en kerta kaikkiaan ole löytänyt niihin puhtia tämän oman arkeni keskeltä, niin nyt tekisin vaikka mitä! Hoitaisin, kanavoisin... täältä pesee! Uskomattoman kevyt energia kulkee mussa juuri tänään, eilisen jälkeen. Ihanaa.

Kysyin eilen myös joka kerta viestiä yritykseni kohtaloon liittyen, kun siihen oli vain mahdollisuus. Toisin sanoen kysyin sitä kahdelta eri henkilöltä, sen lisäksi että olen kysynyt sitä aiemmin Eilalta. Sain koko ajan vähän samaa vastausta ja nyt minä lakkaan ihan murehtimasta siitä asiasta. Se järjestyy, ei ihan vielä, mutta ajallaan ja parhain päin.

Uskaltauduin raottamaan omaa verhoani tuolla Facebookin puolella kaiken tämän suhteen. Kerroin hiukan siitä, että sain tulevalta lapselta eilen kaikenlaista viestiä ja että olen myös tavannut hänet yksi yö, kun hän tuli vierailulle. Minua ei ollenkaan pelota tulla kaapistani ulos, olen kyllä tullut jo aiemminkin monta kertaa ja uskallan kyllä olla avoimesti sitä mitä olen. Jotenkin tuo Facebook vain on aika arveluttava paikka, olen itsekin huomannut miten itseäni saattaa ärsyttää jonkun ihmisen käytös siellä. Kaikenlainen paasaaminen ja tuputtaminen alkaa herkästi ärsyttää. Ja kun kyseessä on tällainen asia, joka valtavirrassa tuskin menee kovin helposti läpi, joka herättää ehkä tavallista suurempaakin ihmetystä, niin joku saattaa herkästi ärsyyntyä. Sitten on niitä, jotka kuittaavat sen tyyliin "no kukin saa vapaasti uskoa mihin tahtoo, ei se minua haittaa yhtään" ja sekin tuntuu jotenkin huonolta, koska itselleni tämä ei ole mikään uskon asia vaan totisinta totta. Olen sen itse niin monta kertaa kokenut, että tuolla jossain on tosiaan näkymättömiä auttajia, jotka auttavat  meitä monella tapaa. Olen nähnyt näitä vierailijoita verhon toiselta puolen. Kun pohdin kiivaasti, missä voisimme järjestää enkeliretriittimme, sain konkreettisen nimen, joka antoi meille sen paikan, ja niin edelleen. Mistä nämä kaikki tulevat, jos ei sen kuvitellun verhon toiselta puolen?
Uskon asioita on sitten ne, jotka tunnen sydämessäni vahvasti mutta joita en voi selittää, konkretisoida. Kuten se, että tuleva lapsi valitsi oman kummitätinsä ja lähetti minulle viestin siitä. Ei ole olemassa mitään kirjelappusta, jonka häneltä sain. Tuli vain sisäinen tieto siitä. Uskon asia. Kun luottoparantaja osaa kertoa minulle suhteestani vanhempiini ja jopa naapuriini, kertoa minulle asioita näistä ihmisistä, joita hän ei koskaan ole tavannut eikä muutenkaan selostuksia kuullut, niin en voi sitä mitenkään todistaa. Sattumaa, sanoisi joku. Uskon asioita.
Mutta kun yöllä herää, nousee sängyssään istumaan ja näkee edessään hahmon, se on kovin todellinen. Se on eräänlainen aistihavainto, se ei ole kovinkaan uskon asia sillon enää. Joku oli kylässä, ja uskon asioillani selitän, kuka se oli.

Ihan harmittaa, että niin moni ei halua nähdä ja ymmärtää, miten upea tämä Universumi ja maailmankaikkeus oikein onkaan! He ehkä säälivät minua, kun olen antanut enkeleiden ja ties minkä huuhaan sekoittaa pääni. Kyllä minäkin ajattelen sellaisia, kun kuulen juttuja jostain uskonlahkoista, jotka rajoittaa jäseniensä elämää ihan hulluilla tavoilla. "Mihin noiden ihmisten todellisuudentaju on oikein kadonnut??"
Minua ei  kukaan rajoita mitenkään. Kukaan ei sano, että teen syntiä, kun teen noin tai näin, kukaan ei tuomitse mistään. Sanotaan vain, että olen täällä maan päällä oppimassa, hyvän ja pahan kaksinaisuudesta ja siihen kuuluvat erehdykset, ja silloinkin kun erehdyn pahastikin, minua vain rakastetaan ja yritetään auttaa eteenpäin. Kukaan tai mikään ei ole yläpuolellani. Minua kehoitetaan nauttimaan elämästä, iloitsemaan lasten lailla, nauramaan, laulamaan. Minua kehoitetaan rakastamaan itseäni. Minua kehoitetaan rakastamaan jokaista ihmistä ja olentoa maan päällä, koska olemme lopulta kaikki yhtä, kaikki saman Jumalan rakkaita lapsia. Kukaan ei ole toista arvokkaampi eikä ketään ole unohdettu, vaikka kukin tekisi mitä ja uskoisi mihin. Universaali Rakkaus, se on minun uskon asiani, ja silti joku saattaa kokea sen itseään uhkaavana ja ahdistavana. Miksi? Miksi jotkut haluavat käyttää energiansa mieluummin negatiivisuuden lietsomiseen, stressaamiseen, rahan palvomiseen, materian palvomiseen, toisten vahingoittamiseen... Lista on loputon. Miksi?