Julkisesti vai yksityisesti?

Olen pohtinut parina viime päivänä paljon omaa "enkelikaapista" ulostulemistani ja olemistani. Tämä on tullut jotenkin eteeni nyt hyvin voimakkaasti, jostain syystä se pakkaa mieleen monelta kantilta juuri nyt. Yksi syy on ehkä se, että tulin sanoneeksi Facebookissa ääneen jotain sellaista, mikä oli sinne ehkä liian "paksua" tai värikästä. Olenhan kyllä tuonut esille näitä ajatuksiani siellä ennenkin, mutta kaikista rajuimmat otokset olen jättänyt tänne blogin suojiin. Jotenkin ehkä ajatuksena, että blogia lukevat tekevät itse päätöksen tulla tänne, mutta Facebookissa kaikki kaverini siellä ikäänkuin tahtomattaankin joutuvat lukemaan päivitykseni. Tavallaan. No, minä siis tulin siellä kertoneeksi tästä, että syntymätön lapsemme kävi vieraisilla yksi yö. Siihen joku kommentoi jotain (ihan kannustavasti) ja keskustelua jatkoin siinä sitten kertomalla myös siitä, kuinka silloin kerran myös profeetta Hesekiel teki yöllisen vierailun luonani. Tiesin jo sitä kirjoittaessani, että se tulee olemaan joillekin aivan "too much"ja että otan siinä kyllä riskin tulla leimatuksia aika hurahtaneeksi hihhuliksi. Kukaan ei itse asiassa siihen mitään kommentoinut, mutta sehän ei tuossa maailmassa ollenkaan tarkoita sitä, etteikö kellään mitään ajatuksia olisi ollut. Facebookissa kai enemmän "tykätään" ja taputetaan olalle, ei siellä kaverit ala sanomaan, että "vitsi mitä skeidaa!" Jotenkin vaan olen ollut tuntevinani nahoissani sen jälkeen, että joku jossain varmasti puhuu ja silmiään pyörittelee. Yleisemmin tapana on, että sitä tapahtuu selän takana, tuskin kukaan tulee siitä minulta itseltäni kysymään. Eikä siinä mitään, mutta se siis vain on saanut minut paljon miettimään tätä esillä oloa näiden asioiden tiimoilta. Miten minä haluan olla esillä ja onko se kaiken sen arvoista? Samaan aikaan ystäväni, joka on myös ollut hyvin avoin kaikesta intuitiivisesta parantamisesta ja enkeleistä Facebookissa, on saanut oikein suoraan tykitettyä kuraa niskaansa, suoraan häneen kohdistuvaa halveksuntaa, väheksymistä ja jopa pilkkaa. Siinä jää miettimään asioita, kun sellaista kohtaa. Mikä ihme saa jotkut suoranaisesti hyökkäämään vastaan? Eniten siinä aina ihmetyttää se, että miten herkästi jotkut ovat valmiita tuomitsemaan, ilman mitään parempaa tietoa asiasta? (No, niinhän meillä ihmisillä on yleensäkin tapana toimia, monessa muussakin asiassa.) 

Minulla on myös sellainen oma maadoittaja täällä kotona, tuo rakas aviosiippa välillä kyseenalaistaa että mitä Facebookiin kannattaa kirjoittaa ja mitä ei. Ylipäätään saan kuulla siitä aika usein, vaikka kirjottaisin ihan maallisista asioista vaan. Pitäisi vissiin osata olla sillä tavalla iisimmin, että ei turhaan ärsyttäisi ketään. Ei saisi paasata, ei paljastaa, ei kirjoittaa liian pitkästi, liian usein, liian henkilökohtaista... ja niin edelleen. Minulle se on tosi vaikeaa. Olen ensinnäkin aika avoin, se on minulle hyvin luontaista. Olen myös kova kirjoittamaan, nautin tavallaan siitä Facebookin kommunikaatiosta sikäli, että minulle on niin helppoa ilmaista itseäni kirjoittamalla ja kun koko ajan kovasti havannoin tätä maailmaa ympärilläni, mun tekisi aina mieleni kirjoittaa kaikesta. Minulle vain kerta kaikkiaan on hyvin luontaista ja yksinkertaista syöttää kaikki ajatukseni kirjoitetuiksi sanoiksi, se on minulle jopa helpompaa kuin niiden samojen ajatusten saaminen puhutuiksi sanoiksi. Minulle on siis helpompaa kirjoittaa kuin puhua.
Tämän kaiken voisi myös lukea tähtikartastani. Tällainen minä olen, tällaisten tähtien ja planeettojen alla olen syntynyt ja mitä ilmeisemmin tällainen minun myös kuuluu olla. Jotkut ominaisuuteni olen saanut itselleni haasteeksi, jotkut taas hyödyksi. Se, että minussa on paljon kirjoittajan energiaa ja kykyä, se on ehdottomasti tarkoitettu käytettäväksi. Se, että minulle annettiin paljon edelläkävijän ajatuksia ja energiaa, sekä rohkeutta seistä hiukan uusienkin ja ei-niin-yleisten ajatusteni kanssa näkyvästi esillä, senkin katson tarkoitetuksi. Ja näin minä olen ollut, välillä se vain tulee takaisin silmille. Kaikki eivät kestä ajatuksiani, "totuuksiani" eikä varsinkaan sitä, että puhun niistä niin ääneen. Se on ikävää, koska en halua satuttaa ketään enkä usko kyllä loukkaavani ketään.
Eräs sukulainen toi kerran esiin mielipiteensä siitä, että miksi minun pitää olla niin huomionkipeä kokoajan. Olin tosi hämmästynyt, ihan vilpittömästi. En ole itse kokenut koskaan, että kärsisin huomionkipeydestä sen enempää kuin muutkaan. Tämän asian esille tuonut ihminen taas on ehkä minun vastakohtani, hyvin sellainen suljettu persoona, joka ei oikein anna itsestään mitään kuin aivan lähimmille ihmisille. Joten ehkä hän vain edustaa linjan eri päätä minuun verrattuna, ja hänen perspektiivistään katsottuna minä olen jopa huomionkipeä, kun olen niin avoin ja tykkään puhua kaikesta. En voi olla miettimättä, mitä hänenlaiset ihmiset mahtavat ajatella näistä minun enkelihöpinöistä Facebookissa. Olenko taas huomionkipeä, kun kerroin näistä yöllisistä vierailijoista? Itse koen, että en kaipaa sillä mitään erityishuomiota itselleni, vaan asialleni. Haluan kai vähän herätellä ja ravistella: Hei, jos tämä on näin totta minulle, niin mahtaisitko sinä voida hetken miettiä, että voisiko tämä olla totta ihan yleensäkin??

Kun mieheni toi esille, että se Hesekielin vierailusta kertominen Facebookissa oli ehkä vähän liikaa, niin meinasin vähän närkästyä. Tai no en oikeastaan, mutta pienen puolustuskannan otin kuitenkin. Sanoin, että en ymmärrä. Jos seuraa tämän päivän mediaa, niin näitä juttuja alkaa olla enenevissä määrin. Manuela Bosco kertoi Ylen aamu-tv:ssä näkevänsä enkeleitä, uusimman MeNaiset-lehden kannessa Kirsi Salo näkyi puhuvan henkisestä heräämisestään ja niin edelleen. Jos nämä ihmiset tuovat näitä asioita esiin näinkin julkisesti, niin miksi sitä katsotaan pahalla kun minä kerron vastaavaa Facebookissa kaveripiirille, joka on noin 60 henkilön laajuinen? Sitä paitsi, mikä täsäs on niin "väärin"?? En minä voi sille mitään, että olen nähnyt, mitä olen nähnyt. En mitä kutsunut sen koommin Hesekieliä kuin lastanikaan tulemaan vierailulle. He vain tulivat ja siinä se. Oliko väärin se, että minä näin heidät, vai se että minä uskoin näkemääni, vai se että minä kerroin siitä julkisesti?? Miksi se oli väärin, tai vastoin yleistä etikettiä?
Mies tähän totesi hyvin, että häntä ei haittaa se, että minä kerron niistä asioista, ei ollenkaan, mutta pitää ehkä miettiä, MISSÄ kertoo. Että onko Facebook oikea paikka siihen. Ja sitäpä on ehkä hyvä miettiä, aivan niin. Mutta jokin osa minussa vastustaa tätä. Miksi se on huono foorumi? No joo, olen useasti kuullut kuinka ihmiset sanovat, että heille Facebook on nimenomaan kevyt foorumi, sinne tullaan lukemaan semmoista diipadaapaa eikä haluta vaivata päätään millään. Okei, mutta onko se siis yleinen Facebookin etiketti, joka kaikkien siellä olijoiden tulisi omaksua? Että puhutaan vaan kevyistä asioista, eikä sohita mitään, mikä saattaa mennä ns. rajojen ulkopuolelle, tai toisin ajatteluksi? Tähän ei varmasti ole oikeaa vastausta. Ratkaisuja kyllä on, aina voi bannata näkyvistä sellaisen ihmisen, jonka juttuja ei jostain syystä jaksa ottaa vastaan. Niin minäkin teen, jos joku on kovin negatiivinen tai raskas jutuissaan ja huomaan sen vaikuttavan itseeni huonolla tavalla, bannaan heidän päivityksensä näkyvistäni. Moni on voinut tehdä niin minulle, ja heillä on siihen varmasti syynsä. Mutta miksi osa ihmisistä ei kestä juttuja henkisyydestä? Onko se sitä, että se sotketaan liikaa hengellisyyteen, uskonnollisuuteen? Tietysti se on helppo sotkea, kun puhutaan enkeleistä ja ilmestyvistä profeetoista. Itse katson avautuneeni ennen kaikkea henkisyydelle, ja uskonnollisuus minussa on jopa karissut ja sulkeutunut sen myötä. Tämä nyt on termeillä pallottelua, mutta näin minä sen ymmärrän.

Omituisesti eteeni on viime päivinä myös tuotu ihmisiä, joista hiukan pintaa raaputtamalla paljastuukin ihminen, jolla on omat henkiset kokemuksensa, mutta ei uskallusta puhua niistä. Nyt kun luomukauppani on myynnissä, olen ollut puheissa monenkin ostajaehdokkaan kanssa asian tiimoilta. Yksi heistä oli tällainen yllättävä ihminen ja se, miten meidän keskustelumme johti siihen pisteeseen, että hän uskalsi avautua minulle näistä kokemuksistaan ja viesteistä rajan takaa, se oli jotenkin jälleen kerran ihan ihmeellistä. Se tuntui itse asiassa taas kerran vähän johdatetulta, ei ollenkaan sattumalta. Ja kun tähän aiheeseen päästiin, se tuntui avittavan myös sitä itse asiaa, mistä puhuttiin, eli kaupan ostamista. Se oli jotenkin jännittävä ja tarkoitettu juttu, minkä tuloksia en osaa vielä sanoa. Tunnen kuitenkin sisälläni sen, että se keskustelu oli hyvin tärkeä, jollain tavalla.
Sitten meni pari päivää ja kaupassani tuli käymään kirjanpitotoimistosta ihminen, joka on viime kuukaudet hoitanut  juuri minun kirjanpitoni. En ole koskaan häntä tavannut enkä kanssaan puhunut kuin sähköpostissa. Ja taas sama juttu! Varovasti sieltä alkoi tulla juttua intuitiosta, energiahoidoista ja kaikesta vastaavasta. Aivan ihana ihminen, pienillä näkijän kyvyillä varustettuna. Ja kun hän oli näin paljon uskaltanut kertoa, hän kertoi senkin että hän on vähän aavistellut minusta tällaista ja kuulemma minun kirjanpitoni tekeminen on aina hänen kuukautensa valopilkku ja hän tsemppaa hiljaa pöytänsä ääressä, jos näkee että kaupallani on ollut hyvä kuukausi. Ihan ihmeellinen kohtaaminen oli tuokin, ja jotenkin tunnen että nämä molemmat ihmiset tuotiin tarkoituksella minulle saman viikon sisään. Jotta huomaisin, jotta oppisin, jotta ymmärtäisin. Huomasin ainakin sen, että he molemmat uskalsivat avautua minulle, koska itse olin niin avoin näistä touhuistani ensin. Jos pitäisin kaikki henkiseen elämään liittyvät juttuni tiukasti sisälläni, ei näitäkään keskusteluja olisi käyty. Ja jotenkin, tämän kautta, koen tämän omaksi tehtäväkseni maailmassa. Puhua ääneen, rohkeasti ja rehellisesti. Minua ei haittaa, vaikka koko maailma tietäisi minun olevan "hurahtanut". Se tietää aina myös tuomitsemista ja pahoja puheita, mutta sitä en voi estää. Sitten on ihmisiä, joille on tärkeää suojella itseään, pitää kaappinsa ovet tiukasti kiinni, ettei kukaan vain saa tietää, mainehan siinä menee. Kukin tavallaan ja tyylillään.