Labyrintissa

Heippa uuteen vuoteen!

Täällä raskas olo jatkuu vaan. Jos siis jo vähän viime kerralla yritin ainakin vihjaista siihen suuntaan, että ei kovin hääppösissä tunnelmissa mennä. En nyt halua valittaa, valittaja minussa saisi jo poistua paikalta. (Katsoin vaan tuossa pikaisesti omaa FB-profiiliani ja viimeisiä päivityksiä: Vali vali, vali vali, lapset sairastaa, vieläkin ne sairastaa, vali vali... Yök.) Haluan vain tähän blogiin todeta, purkaa omaa oloani ja ajatuksiani, josko sieltä keskeltä löytyisi joku kultakimpale.

Usein onkin sitten niin kovin vaikea kuvata tätä omaa olotilaa. Itseäkin se hämmentää, ei osaa panna sanoiksi oikein itsellekään. Löydän pari kuvaavaa sanontaa. Olo on vähän kuin olisin eksynyt keskelle labyrinttia ja alkaisin hiljalleen huomaamaan ensimmäiset väsymisen merkit kaiken etsimisen jälkeen. Sellainen olo, eksynyt. Myös vähän sellainen olo, että kun tässä ajassa odottaisi, että se juna lähtisi kulkemaan kovaa vauhtia eteenpäin, ja nimenomaan eteenpäin, tuntuu kuin mun junani ois lähtenyt tuksuttamaan yllättäen taaksepäin.

Mulla nousee nyt hirveästi pintaan kaikkea 3D-mössöä, jotenkin ihan liikaa. Kateutta, ärtymystä, negaa. Oikeen kunnon ihmissuhderoskat ja pahat vibat nostaa päätään. Joku ihminen, joka on aina ollut piikki lihassa, on sitä nyt ihan toden teolla. Ja jos oikein rohkeasti uskaltaisin asiaa tarkastella, joutuisin kai vain toteamaan, että kateutta se vain on tai omaa arvottomuuden tunnetta kuitenkin. Ehkä juuri näiden voimakkaiden 3D-tunteiden takia mulla eniten on sellainen olo, että juna kulkee nyt taaksepäin. Ihan kuin näkisin itseni vilkuttamassa nenäliinalla junan ikkunasta kaikille niille, jotka menevät siinä toisella raiteella junassa sinne "oikeaan" suuntaan.

Jos yritän nyt lukea kanavointeja tai hyvin valoisten ihmisten tekstejä, mä alan hyppelemään tekstiä, pla pla plaa, en jaksakaan lukea. Mikä ähky mulle on nyt tullut? Yhtäkkiä tuntuu omituisesti siltä, että ikäänkuin mä en olisikaan valmis tähän kaikkeen, tähän uuteen, kasvuun, egon irti karistamiseen, kaikkeen. Ihan kuin pakenisin, ihan kuin pelottaisi liikaa sittenkin, ihan kuin en olisikaan valmis. Ja näen itseni pomppivan harmista tasajalkaa: Mutta kun minä halusin, kuitenkin!!

Toivottavasti lukijat pidätte oman valokupunne yllä tätä lukiessanne, en halua tartuttaa kellekään mitään huonoja viboja tekstistäni. Tiedän, että kaadan tämän kuin likasaavin tänne nyt, jotta pääsisin edes hetkeksi kiertämästä näitä fiiliksiä. Jospa jotain lähtisi ja uutta parempaa mahtuisi sisälle. Vai onko tämä sittenkin huono metodi?
Arjessakin on juuri nyt jotenkin omia pikkuhaasteitaan, jotka väsyttävät mua niin, että se lisää tätä kaikkea. Sanon todellakin pikkuhaasteita, koska pikkuisia ne ovat. Lähinnä se kai on tätä lasten jatkuvaa sairastelua ja talon rakentamista. Meidän tämäkin viikko on ollut sitä, että minä olen kotona aamupäivän lasten kanssa. Kun lähden töihin klo 12 mies tulee töistä kotiin, ovella nähdään. Kun tulen töistä klo 18, mies lähtee raksalle illaksi hommiin. Ovella nähdään. Lapset metelöi, kiukkuaa ja sekoittaa, välillä ovat oikein ihania itsejään. Sitähän se on, pienten lasten kanssa. Mutta mä olen tosi väsynyt jotenkin. Sekin on raskasta, kun kolmesta lapsesta ei oikein kukaan ole kunnossa. Keskimmäinen oli vesirokosta tosi sairaana, vieläkään ei oikein pysty esimerkiksi syömään, kun suu ja kurkku on täynnä rakkuloita. Esikoisella on vatsa kipeä ties monetta päivää, särkylääkettä päänsärkyyn on syöty monta päivää myös. On tullut jotenkin itsellä sellainen valitusmitta täyteen. En jaksa enää kuunnella, mikä kelläkin on nyt huonosti. On ollut tässä arjessa sellainen hyvin tahmea olo jo monta päivää, kaipaisin jotain irtiottoa. Tänään sain kuningasajatuksen ja soitin heti töistä miehelle: "Lähdetään koko perhe viikonlopuksi minilomalle kylpylään!" Mieskin oli heti mukana, "joo, lähdetään vaan, raksallakaan ei ole mitään tärkeää juuri nyt." Ja kohta mies muisti: "Paitsi että, lapset on ihan täynnä näppylöitä. Ei niitä voi viedä kylpylään." No eipä niin, en kyllä kehtaa. Jos näkisitte tuon keskimmäisenkin kropan, niin ymmärtäisitte. Se ei ole mitenkään terveen näköinen ollenkaan.

Luin äskeisen tekstini läpi ja mua alkoi jotenkin naurattaa, sillä tavalla että voisin kehittää tästä oikein kunnon räkätyskohtauksen. Miten huvittavaa, mun elämäni on kyllä aika huvittavaa. Tämä arki kaikkinensa on koomista suorastaan. Yksi pieni lapsi on mahassa lisää. Ja kuulkaa, sen puoleen voin ilolla todeta, että voin tosi hyvin juuri nyt. Yritän nauttia siitä, kaiken sen väsyn ja huonovointisuuden jälkeen, jonka vielä hyvin muistan. Loppuraskautta kohti saattaa tulla sitten omat haasteensa taas, mutta juuri nyt on oikein hyvä olla.

Esikoinen se tuolta sängystään hipsi juuri alakertaan. Tätä nämä illat on olleet jo pari viikkoa. Uni ei tule, pelottaa kovasti. 6-vuotiaan maailma on jotenkin aika ahdistava, kun sitä alkaa pikkuhiljaa tajuamaan tämän elämän kokonaisuuden isommassa mittakaavassa. Kykenen jotenkin muistamaan itse sen ajan lapsuudesta, kun liian suuret ajatukset valvotti liian pienen tytön päätä, ja miltä se silloin tuntui. Pelotti ja ahdisti.
Häntä pelottaa olla yksin, pelottaa vaikka olisi valo päällä (ja hän nukkuu siis samassa huoneessa pikkusiskonsa kanssa). Ennen auttoi se, kun pääsi vanhempien sänkyyn, nyt ei oikein sekään. Nyt häntä taas pelottaa. Kysyin, että mikä pelottaa. "No se kun mä en halua kuolla." Neuvoin häntä sanomaan omalle suojelusenkelilleen, että pitää hänestä nyt niin hyvää huolta, että hän ei kuole kuin vasta vanhana rouvana. "Mutta en mä halua kuolla silloinkaan."
Mä jotenkin sympatiseeraan häntä, koska muistan itse nuo ajatukset hyvin selvästi. Mietin niitä itse, mitä sitten kun kuolen? Kaikki se tyhjyys, se mitättömyys ja päättyminen ahdisti ja itketti, pelotti. Ilta toisensa jälkeen. Miten voisin auttaa tyttöä noiden ajatusten kanssa?