Himoitse, leiki ja rakasta

Jokin aika sitten luin työpaikalla jotain vanhaa naisten lehteä, jossa oli
haastattelu parisuhdekirjan julkaisseesta Suvi Tirkkosesta (kirjan kuva yllä). Omat ajatukseni kohtasivat vertaisensa ja melkein siltä istumalta syöksyin kirjastoon hakemaan itselleni kyseisen kirjan. En muuten usko tämän silmiini osuneen haastattelun olleen taaskaan ihan sattumaa, tämä kirja tuotiin minulle juuri oikeaan aikaan vahvistamaan sitä prosessia, jota itse käyn läpi.
En kiinnostunut kirjasta sen takia, että se on parisuhdeopas ja "avioliiton pelastustarina". Toki kaikki siihenkin liittyvä asia on tervetullutta ja plussaa, vaikka en erityisiä vaikeuksia omassa parisuhteessani koekaan. Enemmän kiinnostuin Tirkkosen ajatuksista liittyen ikiaikaisiin sukupuolirooleihin, suorittamiseen, äitiyteen ja niin edelleen.

Ahmin kirjan melkein siltä istumalta ja nyt tahdon jakaa parhaimmat palat teidän kanssanne, jatkaakseni sitä aihetta mistä olen itsekin puhunut: Oman onnellisuuden tavoittelu, ilman syyllisyyttä.

"Irtautuminen paineista sallitaan paremmin miehille kuin naisille. Mies voi pesiytyä erämökkiinsä viettämään omaa aikaa, mutta hyvin pian kummeksutaan, jos perheenäiti eristäytyy yksinäisyyteen. Viranomaiset reagoivat nopeammin, jos nainen lakkaa tekemästä äidin töitä kuin jos mies lakkaa tekemästä isän töitä. Tuntuu, että hyvin harva todella elää omaa elämäänsä, omilla arvoillaan ihmisten keskellä. Erikoiseksi  leimautumisen pelko on syvässä. Tunnetaan, että ollaan tilivelvollisia muille. Täytyy todistaa, että kyllä me olemme ihan samanlaisia kuin muutkin."

"En uhraudu ja kiellä asioita itseltäni, vaan teen asioita joita oikeasti haluan tehdä, sillä itsensä uhraaminen voi olla kohtalokasta. Lentokoneessakin neuvotaan kiinnittämään happinaamari ensin omille kasvoille ja vasta sitten auttamaan kanssamatkustajia. Jos ei saa pidettyä itseään terveenä, vahvana, onnellisena ja energisenä, niin ei ole paljoa annettavaa toisillekaan. (...) Energia on vapautunut omana itsenä olemiseen eikä rimpuiluun jotain käsittämätöntä pahaa oloa vastaan, jonka alkuperää en ymmärtänyt."

"Kun luovuin suorittamisesta ja aloin tehdä vain asioita, joita halusin tehdä, onnellisuuteni lisääntyi. Ja kävi myös niin, että mies tuli onnelliseksi, kun vaimo oli onnellinen, ja lapset olivat onnellisia, kun äiti oli onnellinen. Kehä täydentyi vielä niin, että enemmän kuin koskaan aiemmin myös minä halusin tehdä perheeni onnelliseksi. Perhe-elämämme alkoi muistuttaa onnellisuuden spiraalia, jossa onnellisuus vain kasvoi kierrokselta."

"En halunnut näytellä lapsilleni onnellista, halusin olla onnellinen. Kun tein vain asioita, joita halusin tehdä, se tuotti minulle ilon tunnetta. Lapseni alkoivat nauttia siitä, että heillä oli hyväntuulinen ja tyytyväinen äiti. MIeheni alkoi myös positiivisella mielellä seurata uutta intohimoista elämääni. Häntä alkoi ajan myötä harmittaa se, että hän itse oli työnsä syövereissä."

"Aiemmin olin ollut työnjohtaja tuotantolaitoksessa nimeltä koti. (...) Vaikka monet puuhat kotona jatkuivat entiseen tapaan, ajatuksissamme mielsimme toisemme nyt rakastetuiksi emmekä siivoojiksi, ruuanlaittajiksi, lastenhoitajiksi, auton renkaiden vaihtajiksi, lumitöiden tekijöiksi. Olimme yllättävän paljon hahmottaneet toisiamme tiettyjen palveluksien tuottajina. Aivan kuin kotitöiden päällä olisi ollut sen henkilön nimilappu, kenen odotetaan tekevän kyseinen työ."

"Energia pitää kotitaloustöiden sijaan keskittää nykysuhteissa sellaiseen, mistä ei saa kotitalousvähennystä, mitä ei voi tehdä kuka hyvänsä, eli rakkaussuhteen vaalimiseen. Sitä me emme olleet tehneet mieheni kanssa. Eivätkä rakkaussuhdettaan olleet vaalineet isovanhempamme tai vanhempammekaan. Esimerkillään he olivat siirtäneet meille sellaisen asenteen, että elämässä melkein kaikki muu menee rakkaussuhteen edelle, tai muuten leimautuu kevytkenkäiseksi hulttioksi.
Tavoitteekseni tuli kuoria pois ulkoa päin annettu ohjeistus naisena elämiselle. Päätin pitää kiinni omasta itsestäni ja rakastaa itseäni. Osasin ja uskalsin vihdoin kysyä itseltäni, millainen elämä olisi minulle parasta. Sallin itselleni olla ahne ja haluta kaikenlaisia hyviä asioita elämääni. Halusin upean palkkatyön, sykähdyttävän rakkaussuhteen ja rakkaan perheen.
Opettelin pois suorittavan naisen roolista ja opettelin olemaan elämästä nauttiva nainen. Ammattiauttajat eivät olleet koskaan esittäneet tätä mahdollisuutta. He toki tunnistivat stressaantumisen, mutta tarjosivat ratkaisuksi sitä, että mies osallistuisi vähän enemmän kotitöihin. Silloin ei kuitenkaan puututa todelliseen ongelmaan. Ei sanota stressaantuneelle naiselle, että irtoa kokonaan suorittamisesta ja ennen kaikkea turhasta vastuusta. Ainoa vastuu, josta en luopunut, on kasvattajan vastuu."

"Parisuhde on kuormitettu paljolla. Saman ihmisen pitäisi olla rakastettu, lasten vanhempi, ystävä, kumppani, kenties työtoverikin. Tarvitaan ehdottomasti muita ihmisiä ystäviksi, sekä miehiä etät naisia. Ystäville pitää saada kertoa henkilökohtaisia asioitaan ja pohtia niitä yhdessä ääneen. Ystäviä pitää saada myös koskettaa. Pitää saada tuntea muidenkin kuin vain oman puolison halaus. Sillä tavalla taas jaksaa. Miksi rähistä puolison kanssa, joka ei pidä kaikesta siitä, mistä itse pitää? Hankitaan samanhenkinen ystävä ja harrastetaan hänen kanssaan. (...) Ymmärsin, ettei pidä jumittua yhteen ihmiseen ja odottaa häneltä kaikkea. Puolison kanssa on rakkaussuhde, muita asioita voi hoitaa toistenkin kanssa."

Tässä oli joitain niitä ajatuksia, joita itse merkkailin kirjan sivun reunaan huutomerkein. Koko kirja oli hyvä alusta loppuun ja jos tämä teksti yhtään resonoi kanssasi, niin suosittelen etsimään kirjan käsiisi ja lukemaan sen kokonaan.
Minulla on vielä paljon opittavaa, mutta olen todella onnellinen että olen lähtenyt tällekin tielle, etsimään itselleni elämää joka on erityisesti elämä minua varten. Elämässäni minua on siunattu paljolla, ihanalla aviomiehellä ja ihanilla lapsilla. IKiaikaiset sukupuoliroolit ovat jo omassa sukupolvessani paljonkin murtuneet, vaikka toki jotain on vielä jäljelläkin. Nyt kuitenkin tapaa jo paljon perheen isiä, jotka oikeasti osallistuvat perheen elämään, he hoitavat lapsiaan ja tekevät kotitöitä. Näin on ainakin meidän taloudessa ja tällaisen modernin miehen vaimona on paljon helpompi lähteä etsimään sitä todellista omaa itseään naisena, vaimona ja äitinä.
Toivon myös, ettei kukaan lue minun tekstiäni sellaiset lukulasit päässä, että minä ikäänkuin olisin tässä kasvattamassa sellaista "mulle kaikki heti"-ideologiaa. En tarkoita sitä, että meistä pitäisi tulla toisistamme piittaamattomia naisia tai miehiä. Ennen kaikkea tarkoitan sitä, että jokainen ihminen on oman onnensa seppä. Jokaisella on lopulta vastuu omasta onnestaan, mutta me turhan usein ripustamme onnemme toisten ihmisten kaulaan ja jäämme odottamaan, että ne toiset ihmiset ojentaisivat meille sen meille kuuluvan onnen. Meidän pitää pitää huoli omasta onnestamme ja samalla tehdä parhaamme, jotta läheisemme pystyvät myös ilman syyllisyyttä huolehtimaan omastaan.
Yksin ja yhdessä.

Lopetan lainaukseen, joka kolmen tyttären äitinä puhuttelee minua syvästi:

"Tyttärieni suhteen suurin toiveeni on, että he elämänsä käännekohdissa pystyisivät vilpittömästi omana itsenään tekemään sen, mitä oikeasti haluavat. Toivon, että heillä säilyisi vahva yhteys omaan, naiselliseen itseensä, eivätkä he koskaan ryhtyisi seuraamaan itselleen vieraita malleja, koska silloin he ovat vaarassa menettää otteensa ja alkavat harhailla kysyen, keitä he ovat ja mitä haluavat. Toivon, että tyttäreni osaisivat sanoa, että tällainen minä olen, ja sen pitää riittää teille muillekin."

Uuteen aikaan

Kirjoitin viimeksi päätöksen teon vaikeudesta.
Tänään, pari päivää tekstin jälkeen, olen päätökseni tehnyt ja olo alkoi helpottaa oitis, kun vain tein päätöksen. Jahkailu ja epävarmuus vie uskomattoman paljon energiaa!
Päätin päästää irti, se tuntui kuitenkin olevan se vähän kadoksissa olleen sisäisen ääneni viesti. Joka kerta kun yritin miettiä, että jatkaisinkin vielä kauppani pitämistä, vaikkakin hyvän työntekijän työnantajana, se herätti vain suurta vastentahtoisuutta ja jonkinsortin väsymystä pelkkänä ajatuksena. Haluan vain irti, eroon, pois, rauhaan. Kiitän tätä erittäin opettavaista vuotta luomukauppiaana, kaikkea niitä uskomattomia asioita, joita se siivellään minulle toi. Opin myös itsestäni uusia asioita, tai jos en ihan uusia niin ainakin sain vahvistusta. Tämän tyyppinen yksin yrittäminen ei pitemmän päälle osvi minulle. Minulla ei ole riittävää sisua ja periksiantamattomuutta. Parhaimmillani olen innovaattorina, asioiden aloittajana, liikkeelle panevana voimana. Sisua vaativa puurtaminen ei ole vahvuusalueeni, eikä mukavuusaluettanikaan sen puoleen.
Tämä kaikki vuoden mukana tullut tuli tarkoituksella ja nyt olen valmis kääntämään seuraavan sivun.

Ilmoitin myös tv-ohjelman tekijäporukalle, että emme osallistu ohjelmaan. He yrittivät vakuutella ja kertoa asian olevan toisin kuin pelkään, ja vaikka olisin voinut heitä siinä uskoakin, niin tästäkin asiasta halusin vain irti. Ei enää ylimääräistä stressiä ja miettimistä, nyt tilaan elämääni vähän helppoutta ja keveyttä.

Odotan kovasti sitä, kun huhtikuu on ohitettu, kauppa on tyhjennetty ja sen suhteen kaikki on hoidettu. Sitten on jo toukokuu, kesä tekee tuloaan ja saan oikeasti hengähtää hetken. Haluan alkaa sitten rauhoittua ja keskittyä vauvan tuloon. Uusi vauva on aina sellainen asia, joka vaatii jotenkin myös psyykkistä työtä, pysähtymistä ja valmistautumista. Samaan aikaan asiat meidän raksalla varmasti kiihtyvät vain ja luulen tarvitsevani paljon voimia siihen, että jaksan pyörittää tätä arkea kolmen lapsen kanssa kotona, kun mies joutuu työpäiviensä päälle olemaan illat raksalla ja itselläni alkaa laskettu aika lähestyä.

Olen muuten saanut kuulla taas aivan ihania asioita tulevasta lapsesta. Hän halusi kertoa jopa nimensä (joka sattumalta oli sama, mitä minä olen jo pitkään ajatellut ja ehdottanut, mutta jolle mies ei ole lämmennyt)! Kuulin myös paljon muuta, siitä mistä hän tulee, millaisin lahjoin ja ominaisuuksin tähän elämään. En halua kertoa tässä kohtaa enempää näistä ominaisuuksista, koska tuntuu paremmalta antaa hänen tulla sellaisena kuin hän on, ilman että täällä on joukko odotuksia vastassa. Ikäänkuin täällä olisi hänelle valmiiksi raamit, joihin hänen olisi mahduttava koska näin on luvattu. Tuntuu hyvältä saada itse tätä tietoa, mutta ei tunnu  hyvältä jakaa sitä sen laajemmalle. Alkuperästään hän kertoi sen verran, että hän tulee toiselta galaksilta, Andromedalta ja tietyltä tähdeltä, jonka nimeä en kunnolla enää muista (Collaar tai jokin sellainen). Tähtilapsi.

Tulevilta päiviltä toivon sisäistä rauhaa ja tasapainoa. Se on ollut vähän kadoksissa, monellakin osa-alueella. Oma voima on ollut vähän kadoksissa ja huomaan sen heti. Kaiken maailman asiat alkavat puskea omituisesti ihon alle heti, kun oma voima luisuu johonkin häviksiin. Kaipaan tasapainoani, nyt huomaan sen paremmin kuin koskaan.

Haastepalloja satelee

Tiedättehän tilanteet, joissa olisi tehtävä jokin tärkeä päätös ja sitä jumiutuu sellaiseen toisaalta-toisaalta jahkailuun, missä kahdesta vaihtoehdosta molemmat näyttävät jotenkin omalla tavallaan yhtä hyviltä, ja päätöstä on ihan hirveän vaikea tehdä? Minä olen nyt tuollaisessa tilanteessa ja jösses sentään, miten tuskallista tämä onkaan! En oikein edes itse ymmärrä, mitä nyt tapahtuu ja miksi tämä tuntuu näin hirveän vaikealta. Olen huomannut, että olen alkanut menettää yöuniani pikku hiljaa ja päätöksen tekemisen vaikeus stressaa jotenkin ylipaljon. Samaan aikaan tuntuu, että pienemmätkin päätökset ovat menneet ihan jumiin, on vaikea tehdä missään asiassa mitään päätöksiä. Esimerkkinä yritin tänään miettiä, että minkä hoidon tai palvelun varaisin itselleni kauneussalongista, johon minulla on pian umpeutuva lahjakortti. Enkä saanut tehtyä päätöstä, ihmettelin ja toljotin, enkä osannut päättää.

Kyse tässä isommassa päätöksessä on luomukauppani kohtalosta. Päätöshän on tehty jo kertaalleen, ja se olikin "helppo" päätös kun muita vaihtoehtoja ei ollut. Nyt on kuitenkin ilmaantunut uusi mahdollisuus kuitenkin jatkaa kauppaa, saisin sinne työntekijän (hyvän!) tavalla joka olisi itselleni hyvin edullinen ja ehkä sikäli jopa mahdollinen. Tuotiinko tämä mahdollisuus minulle tarkoituksella, lahjana? En tiedä. Toisaalta pelottaa hirveästi, mitä jos rahat ei riitäkään? Mitä jos, mitä jos ei, ja tämä kertaa tuhat. Tähän liittyy niin hirveän monta asiaa. Kuten se, että minä olen itse kovin väsynyt tähän yrittämiseen. Myönnetään, minä en vain ole niitä ihmisiä, jotka kasvattavat tarmoaan ja sisuaan sitä mukaa, kun haasteet kasvaa. En vain ole, tiedän sen. Mulle käy pikemminkin niin, että minä väsyn, minä lamaannun ja haluan pikemminkin luovuttaa, jotta saisin rauhan. Hanskojen lyöminen tiskiin alkaa houkuttaa. Toisaalta tähän luomukauppailuun liittyy paljon helmihetkiä, jolloin asiakkaat ovat iloisia ja tyytyväisiä, ja ne antaa sitä voimaa ja virtaa eteenpäin. Joka toinen päivä olen haikein mielin ja harmissani, että minun on lopetettava kauppa, joka toinen päivä olen helpottunut, että pian saan rauhan ja elämään tulee ihan uutta tilaa. Toisaalta ja toisaalta.

Toinen päätös, jota parhaillaan mietin, on osallistuminen yhteen tv-ohjelmaan. En nyt kerro tarkemmin, mikä ohjelma on kyseessä, mutta se olisi ollut koko perhettä koskettava asia ja siinä olisi keskiössä ollut tämä minun vauvan odotus sekä maailmankatsomus, elämä henkisellä polulla ja enkeleiden matkassa. Osallistuimme koekuvauksiin, jossa minua ja miestäni kuvattiin ja haastateltiin yhdessä ja erikseen. Kyseltiin tietysti kovasti, että miten mies on suhtautunut tähän mun henkiseen polkuuni ja miten minä olen muuttunut sen myötä ja miten se kaikki nyt näkyy meidän perheen arjessa. Ohjelman tekijät tuntui olevan tosi sympaattisia eikä mitään katalaa sakkia, mutta työtäänhän he kuitenkin tekee eli viihdettä. Minulla liittyy tähän asiaan nyt suuri määrä myös pelkoja. Tiedän jo etukäteen, että pahoiltakaan puheilta ei tultaisi säästymään, siinä kyllä tulisi arvostelua sekä tutuilta että tuntemattomilta. Itseni puolesta en sitä niin pelkää, minua ei haittaa vaikka kaikki ei mua ymmärtäisikään, mutta enemmän pelkäsin asiaa miehen puolesta. En halua, että hän joutuisi tämän johdosta kokemaan mitään ikävää tai häpeää. Ja se kaikista suurin peikko on se, että miltä tämä koko asia saataisiin sopivasti leikkaamalla näyttämään. Paljon ei tarvitse ponnistella, kun se näyttäisi ihan itsellemme vieraalta. Ohjelman leikkaajat saavat ihan vapaasti valita, mitä asioita korostetaan ja se saattaa sen jälkeen alkaa näyttää ihan joltain muulta kuin oikeasti onkaan. Tietysti puhuin tästä pelosta ohjelman tekijän kanssa koekuvausten yhteydessä ja he vakuutteli ja rauhoitteli, että ei ole tarkoitus tehdä niin. Silti nämä pelot ovat jääneet piinaamaan minua ja esimerkiksi tänään olen tämän kauppa-asian lisäksi miettinyt piinallisesti tätä ohjelmaan osallistumista. Päätös siinäkin on tuntunut äärettömän vaikealta. Kunnes...
Löhöiltiin tuossa tyttöjen kanssa sohvalla ja selailin kanavia. Satuin sille kanavalle, jolla tämä kyseinen sarja pyöri, silloin kun se pyöri. Nyt sen esityskausi on jo ohi ja edes nettiteeveestä ei jaksoja enää ole nähtävillä. Siksipä oli yllätys melkoinen, kun huomasin että juuri sillä hetkellä, kun satuin äsken menemään sille kanavalle, siellä alkoi uusintana tämä sarjan jakso. Oho! En tiennytkään ja sattui kyllä niin täysin sopivasti, että pakko on uskoa pieneen johdatukseen tässä kohtaa. Aloin sitten katsomaan tätä ohjelmaa "sillä silmällä" (olin nähnyt kyseisen jakson ennenkin, mutta silloin vain tavallisen katsojan silmin) ja mitä huomasinkaan? Täytyy sanoa, että silmiin pisti aika räikeästikin se, että tässä tapauksessa oli selkeästi tartuttu yhteen tiettyyn asiaan ja korostettu sitä, eikä mitenkään imartelevalla tavalla. Itse asiassa mulla tuli kyseisen jakson pariskuntaa kohtaa vähän sellainen myötähäpeä ja surkukin, että heille oli käynyt juuri noin. Ja niinpä aloin yhtäkkiä nähdä mielessäni, miten meille kävisi. Ohjelman tekijöistä se tuntui olevan kauhean mielenkiintoista nimenomaan se mun ja miehen välinen ero, että minä olen tällainen hörhö ja mieheni taas hyvin rationaalisesti ajatteleva. Itse en tuonut sitä mitenkään erityisesti esiin, ihan vain koska ei se ole mitenkään merkittävä asia meidän elämässä. He selvästi näkivät siinä jonkinlaisen jännitteen, joka näin draaman kaaren kannalta olisi heitä hyvin palveleva. Kovasti meiltä kysyttiinkin, että onko meillä tästä asiasta tullut jotain ristiriitoja tai vääntöjä, ja vaikka meillä ei siihen ollut mitään herkullista kerrottavaa, niin silti pahoin pelkään että meidän tapauksessa juuri tätä asiaa korostettaisiin jotenkin niin yli paljon, että lopputulos näyttäisi juuri siltä, että meidän arki olisikin vain ikäänkuin selviämistä tämän jännitteen kourissa. Ja sitähän se ei ole, ollenkaan. Harvoin se kummemmin näkyy, että minä olen tällainen hippaduula ja mies ei. Toki välillä käydään keskusteluja sen tiimoilta, mutta ei siinä ole mitään ristiriitaa meidän välillä. Niistä asioista puhutaan ihan hvyässä hengessä ja mies kyllä kunnioittaa minua ja hörhöyttäni ihan kaikella tapaa, vaikka ei itse niin samalla lailla ajattelekaan. Suhtaudumme ehkä joihinkin asioihin hiukan eri tavoin, yleensä se on sitä että minä uskallan enemmän heittäytyä epävarmuuteen, koska on se tietynlainen luottamus siitä että minusta pidetään kyllä huolta. Mies stressailee enemmän rahoista sun muista. Mutta eipä oikeastaan muuta.

Joka tapauksessa, tämän ohjelman näkeminen nyt "sattumalta" televisiosta, aukaisi jotenkin mun silmät ihan kunnolla. Ei tätä, tätä en halua! Nyt ei äkkiä olekaan mitään päättämisen vaikeutta, nyt tiedän ihan selvästi, että suojelen meitä tältä asialta ja jätän leikin nyt tähän. Jotenkin tuli hyvin kiitollinenkin olo, näin minusta taas pidettiin huolta! Kiitos kiitos kiitos (ainakin yksi päätöksistä selkisi lopulta helposti...) Tai voi olla, että jos meille ensi viikolla ilmoitetaan, että meidät on valittu ohjelmaan, niin sanon että me ei lähdetä koko hommaan sittenkään, ellei meillä sitten ole mahdollisuutta tarkastaa meitä koskevaa jaksoa etukäteen ja ellei meillä myös ole mahdollisuutta sitten vaikuttaa valittuun sisältöön, mikäli se vaikuttaa väärältä tai vieraalta. Tuskin tällaista valtaa meille antavat, mutta siinä tapauksessa asia on selvä. En anna itseäni ja kasvojani sellaiseen käyttöön, että joku muu saa halutessaan muovata minut näyttämään miltä sattuu, harhaanjohtavasti.

Viime yönä oli outo olo. Luin nukkumaan mennessäni Niina-Matilda Juholan kirjaa Näkijä 1. Olen sen ennenkin lukenut ja nyt toista kertaa lueskelen. Siellä Niina-Matilda kertoo, että meidän pitäisi välillä kutsua henkemme kotiin, itseemme. Tämä siksi, että henkemme vaeltelee siellä täällä, esimerkiksi palasia siitä jää niiden ihmisten luo, joista huolehdimme ja joita ehkä ikävöimme tai vastaavaa. Osia hengestämme saattaa jäädä myös joihinkin paikkoihin tai tiloihin, ja kuitenkin lopulta ainut oikea paikka hengellemme olla on meissä itsessämme. Niina-Matilda kertoi, miten henkensä voi kutsua takaisin ja hän kertoi myös, että sen jälkeen voi tulla hyvin täyttymyksellinen olo. Ajattelin, että ei tuo voi pahaakaan tehdä ja niinpä kutsuin henkeni takaisin kotiin, missä ikinä se sitten seikkaileekaan. Tunne oli ihan hyvä, ei mitenkään paha. Aloin nukkumaan, mutta en jotenkaan saanut kunnolla unta. Olin pitkään kai jossain ihmeellisessä horroksessa ja sitten alkoi tapahtua kummia. En osaa taaskaan oikein edes itse selittää, mutta kuulin kaikenlaista ja tuntui kovasti tulevan kaikkea tietoa minulle. Ihan kuin olisi joku kanava auennut ihan yhtäkkiä. Näin mielessäni kuvan omasta itsestäni, näytin kyllä siinä kuvassa hyvin erilaiselta, mutta silti se olin minä. Keskellä otsaani näkyi valtavan kokoinen silmä ja se jotenkin kiinnitti huomioni. Tällaisessa oudossa sumussa olin ja varmasti muutaman kerran kommentoin ääneenkin hämmennystäni ja höpisin itsekseni sängyssä (muut nukkuivat). Oli vähän sellainen "mitä nyt oikein tapahtuu"-olo, vaikka toisaalta en sitä hirveän kirkkaasti edes kyennyt siinä ajattelemaan. Sitten yhtäkkiä jotenkin havahduin siihen, että minulle alkoi vyöryä päälle jotenkin huono olo, fyysinen huono olo. Sitten tuli ahdistus ja pelko. Sekoamisen tunne ja pelko. Sytytin valot ja olin jotenkin vähän hädissäni. Ehdin ajatella, että mitä ihmettä se henkeni kotiin kutsuminen oikein teki, miksi alkoi tuntua tältä. Ajattelin, että nytkö koen jonkun sekoamisen, nytkö aukesi jotkut sellaiset kanavat liian vauhdilla että psyyke ei enää kestä perässä. Ehdin ajatella sitäkin, että miten ihmeessä nyt kuuluu toimia, mihin mies voi ottaa yhteyttä keskellä yötä avun saamiseksi. Se oli kuulkaa tosi ikävä ja pelottava tunne, enkä osaa yhtään sanoa, että mistä se johtui! Sitten tajusin pyytää suojausta. Pyysin suojelusenkeliä järjestämään minulle tarvittavat suojaukset ja pyysin enemmänkin enkeleitä Luojan kirkkaimmasta valosta ympärilleni, pyysin heitä muodostamaan suojaavan ympyrän ympärilleni ja tasapainottamaan energioitani jollain tavalla. Tässä kohtaa minulla oli jo aika huono olo, ihan pahoinvoivakin olo. Ja kun olin nämä suojaukset ja avut pyytänyt, minun olo alkoi äkkiä helpottaa hiukan ja siitä se sitten vähitellen lähti. Jäi siitä kyllä sellainen olo, että mitä ihmettä??? Ja sitten aloinkin taas vatvoa näitä päätöksiäni ja valvoin ainakin yö kahteen saamatta unta.

Että on sitä taas kaiken näköistä. Ehkä vähän liikaakiin, jollain tapaa.
Elämä viimeisen viikon aikana on ollut jotenkin aika "mielenkiintoista". Toisaalta enkeliretriitti avasi minussa jotain uutta, iloa javaloa tulvi sisään uudella tavlla, olo oli kevyt. Sitten tuli kaikenlaista moskaakin eteen, mistä kaikesta en nyt halua edes enempää puhua (ja tilanne meni jo ohikin). Sitten nämä vaikeat päätökset ja kaikki... On jotenkin hyvin sekava olo. Ehkä vähän raskaskin. Tuntuu, että pinnan alla kuplii ja tapahtuu, mutta mitä sieltä mahtaa sitten tuotoksena olla tulossa, se ei oikein ole vielä selvillä.

Voimaannuttava tanssi

Enkeliretriitillä pääsimme tanssimaan.
En tiedä, oliko tämä millään tavalla suunniteltu ohjelmanumero, luulen että ei. Olen ymmärtänyt, että vetäjämme Eila ei itsekään tarkalleen etukäteen tiedä, mitä ohjelmassa tuleman pitää, se tulee kai osittain ylhäältä tuotuna siinä hetkessä. Luulen tämän tanssipätkän olleen sellainen carpe diem -juttu, sopiva musiikki soi mankkarissa juuri, kun olimme aloittamassa työskentelyä ja joku taisi siinä ottaa pari tanssiaskelta, ja niinpä Eila komensi meidät kaikki ylös lattialta ja tanssimaan musiikin tahdissa. Musiikki oli vähän samantyyppistä kuin tämä rumpumusiikki, jota YouTubesta linkitin tähänkin postiin. Suljimme silmät ja lähdimme liikkumaan musiikin tahtiin, annoimme musiikin ja sisäisten intuitioiden viedä. Se oli aivan ihanaa ja minut jotenkin yllätti ne vahvat sisäiset kuvat ja intuitiot, joita tämä tanssi toi mukanaan. Hyvin nopeasti aloin nähdä, miten olen vanha ukko, joka käveli raskas säkki selässään pitkin vuoren rinnettä ylös. Ylävartaloni oli paljaana, selkä kumarassa ja iho hieman tumma. Kohta näin saman miehen pellolla tekemässä jonkinlaista niittoa, kädet huiskivat siihen tahtiin, että jotain satoa siinä otettiin talteen tai peltotöitä tehtiin pitkässä heinikossa. Kohta taas kävelin säkki selässäni vuoren rinnettä ylös, selkä kumarassa.
Tanssin lopuksi Eila sanoi, että jotkut meistä oli Intiassa ja jotkut Perussa. Sain heti ahaa-oivalluksen, minä olin ehdottomasti siellä Perussa. Katselinkohan tässä jotain mennyttä elämääni, en tiedä. Hyvin elävästi ja vahvasti kaiken näin ja koin.

Tästä kokemuksesta jäi jotenkin hellittämätön ajatus pään perukoille: Voimaannuttava tanssi, intuitiivinen tanssi. Tämä kiusaa minua nyt jotenkin erityisesti. Luulen, että verhon tuolta puolen yritetään nyt minua herättää tälle asialle, sen verran tiiviisti tuota ajatusta minulle nyt koko ajan tuodaan. Olen alkanut miettimään tällaista pienryhmää, voimaannuttavan tanssin iltoja. Olen miettinyt tilaa ja kerännyt rohkeuttani. Tämä kutsuu minua nyt niin erityisesti.

Olen muutenkin sellaisella kynnyksellä, että on aika alkaa itse tekemään tätä työtä aktiivisesti, tunnen sen omaksi kutsukseni. Itse asiassa tämä ei liity yksin minuun, vaan myös ystävääni Jonnaan. Hänen kanssaanhan me olemme näitä asioita tässä jo tehneet ja harjoitelleet. Kaikki nämä järjestämämme asiat ovat pikkuhiljaa valmistelleet ja vieneet meitä tätä työtämme kohti. Intuitiivisen parantamisen kurssi, Eilan enkeli-illat liiketilassamme, enkeliretriitti... Yhden itse vedetyn enkeli-illankin olemme Jonnan kanssa tilauksesta pitäneet. Nyt on aika astua vahvemmin esiin näiden iltojen ja ryhmien ja tapahtumien kanssa, nyt on se aika. Se vaatii valtavasti rohkeutta, mutta tiedän meistä löytyvän sen rohkeuden. Tässä kohtaa se on meidän polkumme ja tarkoituksemme.

Kuvatunnelmia enkeliretriitiltä

Meillä oli suuri ilo enkeliretriitillä saada talteen tunnelmia parin taitavan valokuvaajan toimesta.

Kuvat retriitiltä on uskomattoman kauniita, niistä huokuu syvä rauha ja se upea tunnelma, mikä retriitillä vallitsi.

 

Olen saanut kuvaajilta luvan käyttää kuvia ja nyt pystyn jakamaan kuvatunnelmia myös täällä.

Välttelin kuvia, joissa näkyy ihmisiä tunnistettavasti.

 

Nauttikaa!
(PS: Seuraava retriitti  kesän jälkeen on jo suunnitteilla!)

 

 

(Copyright M. Järvisalo)

 

Aloitustunnelmia

Retriittisukat

 

(Copyright S. Lehtimäki)

Kaikenlaisia enkeleitä nähtiin paljon, myös lumienkeleitä!

(Copyright S. Lehtimäki)

Kävelylenkillä. Meitä helli uskomattoman kaunis sää!

(Copyright M. Waegelein)

Hetki ennen aamujoogaa.

(Copyright M. Waegelein)
Laadukas kasvisruoka vei kielen ja mielen!

(Copyright M. Waegelein)

(Copyright T. Malinen)

Hetki chillaillaan työskentelyn välissä.

(Copyright M. Waegelein)

Villa Mandalan porteilla.

(Copyright M. Waegelein)

Muutosten keskellä

Hei Rakkaat Ystävät!

Kun tulin blogiini ja näin, millä päivämäärällä olen viimeksi kirjoittanut, hämmästyin ihan. Olenpa ollut pitkään hiljaa! Tämä aika minun elämässä tuntuu jotenkin vähän tapahtumarikkaalta ja kiireiseltä, ja silloin kirjoituspuuhat on yleensä ensimmäiset, jotka jää. Lisäksi olen jatkanut taas ikivanhan oman blogini kirjoittamista ja se on kai vienyt sitten ne vähätkin kirjoitusboostit. Olen kirjoittanut sitä vanhaa blogiani vuodesta 2005, mutta kun perustin Tie Valoon -blogin, se vanha blogi jäi. Jotenkin siinä hetkessä koin, että en voinut siinä vanhassa blogissa enää olla ihan oma kokonainen itseni. Olin kokenut henkisen heräämisen ja suuren muutoksen, kaipasin paikkaa jossa voisin hiukan anonyymisti puhua näistä henkisistä asioista ja kokemuksista. Vanha blogi ei ollut siihen hyvä paikka, koska sitä blogia luki vain ja ainoastaan omat ystäväni ja sukulaiseni, ei kovinkaan anonyymia siis :) Silloin perustin Tie Valoon -blogin, joka varasti huomioni niin, että vanha blogi jäi kokonaan. Tämän Tie Valoon -blogin pitämisen aikana on tapahtunut paljon, olen ensinnäkin astunut ulos "enkelikaapistani" ja voin puhua näitä asioita jo pitkälle omalla nimellä ja naamalla. Aloin kuitenkin myös kaipaamaan paikkaa, jossa voisin kirjoittaa omasta arkisesta elämästäni, elämän sattumuksista ja lasten touhuista. Vanha blogini on eräänlainen muistojen kirja itselleni ja aloin kaipaamaan sellaisen pitämistä uudelleen. Nyt kirjoitan siis edelleen sekä Tie Valoon -blogia, vanhaa blogiani sekä raksablogia. Ei ahdista, rakastan kirjoittaa!

Pienenä tilannetiedotuksena kerrottakoon mitä elämässä nyt tapahtuu. Raskausviikoissa mennään 30. viikkoa, runsaan kuukauden päästä alkaa äitiysloma. Luomukauppaani ei löytynyt jatkajaa, joten aloitin viime viikolla loppuunmyynnin, siitä pitää selvitä kokonaan huhtikuun loppuun mennessä. Toukokuun alusta sitten pitäisi elämän vähän rauhoittua, jään kotiin ja lapset jatkavat päiväkodissa (virallisesti) toukokuun loppuun. Sitten loppuu eskarit ja kaikki vilivilperttini jäävät kanssani kotiin kesäkuun alusta. Kaksi nuorinta pysyvästi ja esikoinen suuntaa sitten koulutielle elokuussa. Luulen, että vauva syntyy vasta kesäkuun puolella (vaikka laskettu aika onkin 30.5.13) ja kesä menee aika lailla varmasti raksapöhinöissä ja uutta vauvaa ihmetellessä. Toivon, että pääsemme muuttamaan uuteen kotiimme kesän loppuun mennessä, mutta saattaa se syksynkin puolelle mennä... joka tapauksessa talon loppuun saattamisessa menee aika lailla mieheni kesä ja se asia värittää varmasti vahvasti koko perheemme elämää.
Tavallaan odotan kovasti sitä, että jään taas kotiin ja elämä jotenkin rauhoittuu ja hidastuu jälleen. Toisaalta pääkopan perällä surisee kovaa, mietin mihin tämä elämä minua jatkossa vie, lähinnä siis ammatillisesti. Pohdin edelleen, että jätänkö luomukauppailun kokonaan taakseni ja annan täysin uusien asioiden tulla tilalle, vai jatkaisinko luomukauppaa vielä kotoa käsin nettikauppana. Ajatukset tästä menevät ristiin, molemmille löytyy kannatuksensa. Pohdin, että miten intuitiivisen parantajan urani minua vie ja mikä on roolini jatkossa enkeli-iltojen ja enkeliretriittien järjestäjänä. Mietin myös sitä, että jaksanko vielä pyörittää arkea kotona kera kaikkien lasten? Ennen se kävi minulta jotenkin kuin luonnostaan, mutta nyt tiedostan senkin että sosiaalinen elämä jotenkin kovasti tulee hiljentymään, koska kukaan kaveripiiristä ei ole kotona lapsensa kanssa juuri nyt. Pelkään, ettei minulla ole seuraa! No, toisaalta olen pyytänyt yläkerralta että järjestäisivät elämääni uutta äitiseuraa. Olen myöskin vuoden aikana tottunut sosiaaliseen kanssakäymiseen työpaikallani, tuntuu hiukan haikealta jättää se taakse. Paljon ajatuksia liittyy tähän uuteen elämäntilanteeseen, joka edessä siintää. Toisaalta osaan suhtautua näihin avoimiin tilanteisiin eri tavalla kuin ennen. Enää en sinänsä stressaa niistä, yritä pakottaa jonkinlaista päätöstä tapahtumaan. Vieläkin tunnen oloni hiukan huteraksi tällaisten avointen tilanteiden päällä, mutta toisaalta minua tukevat suuri luottamus siihen, että kun vain kuljen eteenpäin sydäntäni kuunnellen ja mieli avoimena, minut kyllä johdatetaan sinne, mihin minun tulee mennä. Eteeni tuodaan ne asiat, joita tarvitsen löytääkseni oikean paikkani. Tiedän, että näin tapahtuu ja tiedän millaisia ihmeitäkin välillä tapahtuu, mitä tahansa voi tulla ihan puun takaa. Joten ei huolta tai murhetta, eletään tätä päivää ja luotetaan huomiseen.

Kotiuduin eilen enkeliretriitistä, jonka järjestimme ystäväni Jonnan kanssa Villa Mandalassa. Luottoparantajamme Eila oli ohjelman päävetäjänä siellä ja kanssamme retriitillä oli 15 muuta innokasta, vanhaa ja uutta tuttavuutta. Jotenkin tuntuu hyvin vaikealta kuvata viikonloppua, kaikki palaute muiltakin on ollut yhtä hypetystä ja itse olen yhtä lailla pää pyörällä siitä kaikesta. Retriitti antoi aivan valtavasti, asioita avattiin minussa voimallisesti ja tulin kotiin täydemmän kassin kanssa, mitä läksin, näin kuvainnollisesti. Sain kasan uusia ihania ystäviä ja monet monet vilunväreet tuli koettua viikonlopun aikana. Villa Mandala paikkana oli aivan mahtavan huikean ihana, niin kaunis, niin kaikkea! (Sanoinhan, että tämä on hypetystä!) Ruoka siellä oli mahtavaa, majoitustilat niin kauniit, luonto ympärillä ihana, isäntäpariskunta hyvin sympaattinen ja lämmin... siellä sielu lepäsi. Aamun aloitimme joogalla ja ihanalla aamupalalla, ulkoilimme, saunoimme puusaunassa pihalla, teimme intuitiivisia energiahoitoja, nautimme meditaatioista ja Eilan enkelityöskentelystä, piirsimme ja tanssimme, nauroimme ja itkimme, luonnonhengetkin kävi meitä naurattamassa, avauduimme ja lähdimme kotiin uusina ihmisinä. Ja sekä omasta tahdostamme että yleisön painostuksesta uusi retriitti syksymmälle on jo suunnitteilla :)

Ennen kaikkea tämä hengästyttävä kevät on minulle henkilökohtaisesti suurta kasvun aikaa. Samalla lailla kun kukat alkavat kevään tullen puskea päätään maan uumenista ja avaavat terälehtiään kohti aurinkoa, minä käyn läpi samaa. Tätähän se on koko matkani ollut, mutta koen tämän ajan olevan itselleni hyvin voimallista kasvun aikaa. Joskus kasvu on rämpimistä, tuskaisaa irtipäästämistä. Nyt tuntuu kuitenkin enemmän siltä, että tämä kasvu tuntuu todella hyvältä. Tämä tuntuu valolta ja rakkaudelta, tämä tuntuu onnelta ja tämä maistuu karkilta. Tätä kasvua janoan lisää, saan voimaa omiin juuriini ja tunnen kasvavani isommaksi. Joillekin se tulee huonona uutisena, että tunnen muuttuvani yhä enemmän itseäni rakastavaan suuntaan, elämääni tulee yhä enemmän tervettä itsekkyyttä. Elän yhä enemmän itselleni (kenellekään muulle omaa elämäänsä ei oikein voi elää, mutta hyvin monet ovat sen unohtaneet). Jotkut lähipiirissäni ovat sitä mieltä, että olen jo liiankin itsekäs ja elän jo liikaa itselleni, mutta he saavat olla sitä mieltä. Itse tiedän olevani oikeilla jäljillä, ja tiedän myös että tämä muutos ei tarkoita sitä, että se olisi toisilta pois. Päinvastoin. Mitä enemmän minä olen oma itseni, omassa voimassani ja elän täysin omalle itselleni, sitä enemmän perheeni ja läheiseni saavat. Mitä onnellisempi minä olen, sitä enemmän muut saavat. Se ei ole toisilta pois. Tiedän, että närää jossain aiheuttaa sellaiset seikat, että minä vaan ramppaan enkeli-illoissani ja retriiteissäni ja toteutan omia unelmiani työssäni joka pitää minut poissa kotona juuri siihen aikaan päivästä, kun minun kunnon perheenäitinä pitäisi olla hellan ääressä laittamassa päivällistä perheelleni. Tämä asetelma ei sovi kaikille, varsinkin vanhoihin sukupuolirooleihin tottuneet ihmiset huokailevat. Mieheni tekee paljon, hän hoitaa työnsä, hän hakee lapset tarhasta ja tekee sen päivällisen heille, hän rakentaa taloamme. Jossain on tahoja, jotka haluavat nähdä tämän kaiken niin, että miestäni riistetään, hän tekee niin paljon eikä löysäile, minä vain löysäilen ja vietän omia vapaapäiviäni ja hetkiäni ja kehtaan vielä ajatella itselleni lisää omia hetkiä. Tavallaan, jos haluat asiaa katsoa sillä tavalla, niin totta se on. Mutta jokaisen on tehtävä oma kasvunsa ja päätöksensä itsensä hyväksi itse. Niin se vaan on, en voi edes miestäni pelastaa häneltä itseltään. Päätökset, joita hän on tehnyt työnsä tai myös rakentamisen suhteen, ovat hänen omiaan. Minä en ole pyytänyt häneltä niihin liittyen mitään. Hänen kunnianhimonsa uransa suhteen on hänen omaansa. En ole edes pyytänyt häntä rakentamaan meille uutta taloa, hän halusi sen tehdä ihan itse (minä jopa vastustin, kun näitä ratkaisuja tehtiin). Tarkoitan tällä kaikella vain sitä, että arvostan todella suuresti miestäni, ihailen jopa häntä siinä miten hän jaksaa, ja saatan olla jopa huolissani että jaksaako hän. Olen todella kiitollinen kaikesta, mitä hän on valmis vuoksemme tekemään, mutta se ei ole se mitta millä häntä mittaan. En pyydä häneltä näitä asioita. Hän on itse ne valinnut ja on hänen oman kasvunsa ja päätöstensä paikka tehdä elämästään toisenlaista, lakata puurtamasta. Jotenkin hän ehkä vielä kokee, että hänen tehtävänään kunnon perheenisänä on hankkia elanto ja rakentaa perheelle iso koti. Näinhän kokee hyvin moni isä, vanhat juurtuneet sukupuoliroolit ja -asenteet ajavat meitä siihen, ja niinpä he suorittavat elämänsä näitä asioita, luullen että ilman niitä suorituksia perhe ei ole onnellinen. On minun mieheni oma asia ymmärtää, että onko nämä hänen itselleen luomat odotukset ja velvollisuudet todellisia velvollisuuksia. Se on kasvuprosessi, jota minä en voi hänelle lahjaksi ostaa, mutta voin pyytää hänelle siihen apua ja opastusta yläkerrasta ja voin itse olla parhaana mahdollisena esimerkkinä. Voin myös kannustaa häntä tekemään asioita, joista hän itse nauttii ja mahdollistaa niitä hänelle. Ja siinä yritän tehdä kaiken aikaa parhaani. Ja lapset, he kasvavat parhaiten kodissa, jossa vanhemmat ovat onnellisia sekä itsessään että yhdessä. En tarkoita, että ollakseni mahdollisimman onnellinen elän vain itselleni niin, että en ole koskaan lasteni kanssa tai heidän käytettävissä. En todellakaan. Tärkeimmät asiat tässä elämässäni koen että on lasten kasvatus ja oman itseni kasvatus :)  En ole enää suorittaja-äiti kuitenkaan, enkä suostu menemään vanhoihin sukupuolirooleihin, jotka alistavat minua naisena. Lapseni tarvitsevat minua, mutta se ei tarkoita, ettenkö minä saisi myös huomioida itseni ja tehdä asioita, joista minä saan voimaa elämään, voimaa olla heille se paras mahdollinen ja jaksava äiti.

Olemme suorittaja-naisia tässä yhteiskunnassa. Olemme tottuneet pyytelemään koko ajan anteeksi jotakin. Pyytelemme anteeksi sotkuista kotia, ryppyisiä silittämättömiä lakanoita, sheivaamattomia kainaloita, likaista tukkaa, ajan ja yhteydenpidon puutetta ystäviemme suuntaan, viherkasvien nuupunutta ulkonäköä, lähettämättä jääneitä joulukortteja, eineksiä ruokapöydässä... Lista on loputon. Minä aion lakata pyytelemästä anteeksi. Mitä enemmän lapsia tähän kotiin tulee, sitä enemmän saan pyydellä anteeksi sotkua, joka meillä vallitsee. Olen kertonut miljoona kertaa kaikille sen seikan, että itse kärsin sotkuista ja likaisesta kodista, koska toimin itse parhaiten kun ympärillä on siistiä. Silti kotini on jatkuvasti kuin räjähdys ja taistelen omia voimavarojani vastaan pelkällä ajatuksella siitä, että pitäisin kodin järjestyksessä ja puhtaana. Minä en vain pysty enkä ehdi sitä tekemään, ja se asia vain sitten on niin. Kun katselen ympärilleni, niin tiedän että minä en ole yhtään niistä leluista, hiuspampuloista, sukista, vaatteista, dvd-koteloista (jne) heitellyt lattioillemme, joten miksi minun pitäisi pyydellä niitä anteeksi? Minun tehtäväni kunnon perheen äitinä olisi tietenkin siivota ne pois, mutta minä en jaksa enää suorittaa tätä elämää. Meillä on pieniä lapsia, kohta niitä on neljä, ja meillä on tämän näköistä. Pidämme välillä yhdessä siivouspäivän, mutta niiden päivien pitää olla hyvän mielen päiviä. En jaksa enää sitä pahantuulista pauhaamista lapsille siitä, miksi meillä on taas kaikki tavarat pitkin lattioita. Olemme pauhanneet nyt muutaman vuoden ja mikään ei ole muuttunut, korkeintaan lapsemme ovat oppineet inhoamaan siivousta joka on aina yhtä pahantuulista metakkaa. Se ei selvästikään tehoa. Joten antaa olla. Lakataan suorittamasta. Käytetään voimamme siihen, että yritetään opettaa lapsille hyvän kautta, että niitä omia tavaroitaan voi vähän viedä omille paikoilleen. Etsitään hyviä rutiineja niin, että kaikilla on kuitenkin hyvä mieli, ilman tappelua ja pahantuulisuutta. Lakataan pyytelemästä anteeksi. Meillä on siis aina x-määrä tavaraa ja vaaleita pitkiä tyttöjen hiuksia pitkin lattioita, mutta ne sitten on. Tavara röykkiöt lipaston päältä lähtevät, kun jollain perheen aikuisesta tuntuu hyvältä ne siitä siivota. Tiskit välillä kerääntyy, välillä ne häviävät tyystin. Leivänmurut pöydällä viihtyvät. Mutta oli mitä oli, me täällä sotkujemme keskellä yritämme olla kokonaisia ja onnellisia ihmisiä. Hyviä toinen toisellemme ja itsellemme.