Muutosten keskellä

Hei Rakkaat Ystävät!

Kun tulin blogiini ja näin, millä päivämäärällä olen viimeksi kirjoittanut, hämmästyin ihan. Olenpa ollut pitkään hiljaa! Tämä aika minun elämässä tuntuu jotenkin vähän tapahtumarikkaalta ja kiireiseltä, ja silloin kirjoituspuuhat on yleensä ensimmäiset, jotka jää. Lisäksi olen jatkanut taas ikivanhan oman blogini kirjoittamista ja se on kai vienyt sitten ne vähätkin kirjoitusboostit. Olen kirjoittanut sitä vanhaa blogiani vuodesta 2005, mutta kun perustin Tie Valoon -blogin, se vanha blogi jäi. Jotenkin siinä hetkessä koin, että en voinut siinä vanhassa blogissa enää olla ihan oma kokonainen itseni. Olin kokenut henkisen heräämisen ja suuren muutoksen, kaipasin paikkaa jossa voisin hiukan anonyymisti puhua näistä henkisistä asioista ja kokemuksista. Vanha blogi ei ollut siihen hyvä paikka, koska sitä blogia luki vain ja ainoastaan omat ystäväni ja sukulaiseni, ei kovinkaan anonyymia siis :) Silloin perustin Tie Valoon -blogin, joka varasti huomioni niin, että vanha blogi jäi kokonaan. Tämän Tie Valoon -blogin pitämisen aikana on tapahtunut paljon, olen ensinnäkin astunut ulos "enkelikaapistani" ja voin puhua näitä asioita jo pitkälle omalla nimellä ja naamalla. Aloin kuitenkin myös kaipaamaan paikkaa, jossa voisin kirjoittaa omasta arkisesta elämästäni, elämän sattumuksista ja lasten touhuista. Vanha blogini on eräänlainen muistojen kirja itselleni ja aloin kaipaamaan sellaisen pitämistä uudelleen. Nyt kirjoitan siis edelleen sekä Tie Valoon -blogia, vanhaa blogiani sekä raksablogia. Ei ahdista, rakastan kirjoittaa!

Pienenä tilannetiedotuksena kerrottakoon mitä elämässä nyt tapahtuu. Raskausviikoissa mennään 30. viikkoa, runsaan kuukauden päästä alkaa äitiysloma. Luomukauppaani ei löytynyt jatkajaa, joten aloitin viime viikolla loppuunmyynnin, siitä pitää selvitä kokonaan huhtikuun loppuun mennessä. Toukokuun alusta sitten pitäisi elämän vähän rauhoittua, jään kotiin ja lapset jatkavat päiväkodissa (virallisesti) toukokuun loppuun. Sitten loppuu eskarit ja kaikki vilivilperttini jäävät kanssani kotiin kesäkuun alusta. Kaksi nuorinta pysyvästi ja esikoinen suuntaa sitten koulutielle elokuussa. Luulen, että vauva syntyy vasta kesäkuun puolella (vaikka laskettu aika onkin 30.5.13) ja kesä menee aika lailla varmasti raksapöhinöissä ja uutta vauvaa ihmetellessä. Toivon, että pääsemme muuttamaan uuteen kotiimme kesän loppuun mennessä, mutta saattaa se syksynkin puolelle mennä... joka tapauksessa talon loppuun saattamisessa menee aika lailla mieheni kesä ja se asia värittää varmasti vahvasti koko perheemme elämää.
Tavallaan odotan kovasti sitä, että jään taas kotiin ja elämä jotenkin rauhoittuu ja hidastuu jälleen. Toisaalta pääkopan perällä surisee kovaa, mietin mihin tämä elämä minua jatkossa vie, lähinnä siis ammatillisesti. Pohdin edelleen, että jätänkö luomukauppailun kokonaan taakseni ja annan täysin uusien asioiden tulla tilalle, vai jatkaisinko luomukauppaa vielä kotoa käsin nettikauppana. Ajatukset tästä menevät ristiin, molemmille löytyy kannatuksensa. Pohdin, että miten intuitiivisen parantajan urani minua vie ja mikä on roolini jatkossa enkeli-iltojen ja enkeliretriittien järjestäjänä. Mietin myös sitä, että jaksanko vielä pyörittää arkea kotona kera kaikkien lasten? Ennen se kävi minulta jotenkin kuin luonnostaan, mutta nyt tiedostan senkin että sosiaalinen elämä jotenkin kovasti tulee hiljentymään, koska kukaan kaveripiiristä ei ole kotona lapsensa kanssa juuri nyt. Pelkään, ettei minulla ole seuraa! No, toisaalta olen pyytänyt yläkerralta että järjestäisivät elämääni uutta äitiseuraa. Olen myöskin vuoden aikana tottunut sosiaaliseen kanssakäymiseen työpaikallani, tuntuu hiukan haikealta jättää se taakse. Paljon ajatuksia liittyy tähän uuteen elämäntilanteeseen, joka edessä siintää. Toisaalta osaan suhtautua näihin avoimiin tilanteisiin eri tavalla kuin ennen. Enää en sinänsä stressaa niistä, yritä pakottaa jonkinlaista päätöstä tapahtumaan. Vieläkin tunnen oloni hiukan huteraksi tällaisten avointen tilanteiden päällä, mutta toisaalta minua tukevat suuri luottamus siihen, että kun vain kuljen eteenpäin sydäntäni kuunnellen ja mieli avoimena, minut kyllä johdatetaan sinne, mihin minun tulee mennä. Eteeni tuodaan ne asiat, joita tarvitsen löytääkseni oikean paikkani. Tiedän, että näin tapahtuu ja tiedän millaisia ihmeitäkin välillä tapahtuu, mitä tahansa voi tulla ihan puun takaa. Joten ei huolta tai murhetta, eletään tätä päivää ja luotetaan huomiseen.

Kotiuduin eilen enkeliretriitistä, jonka järjestimme ystäväni Jonnan kanssa Villa Mandalassa. Luottoparantajamme Eila oli ohjelman päävetäjänä siellä ja kanssamme retriitillä oli 15 muuta innokasta, vanhaa ja uutta tuttavuutta. Jotenkin tuntuu hyvin vaikealta kuvata viikonloppua, kaikki palaute muiltakin on ollut yhtä hypetystä ja itse olen yhtä lailla pää pyörällä siitä kaikesta. Retriitti antoi aivan valtavasti, asioita avattiin minussa voimallisesti ja tulin kotiin täydemmän kassin kanssa, mitä läksin, näin kuvainnollisesti. Sain kasan uusia ihania ystäviä ja monet monet vilunväreet tuli koettua viikonlopun aikana. Villa Mandala paikkana oli aivan mahtavan huikean ihana, niin kaunis, niin kaikkea! (Sanoinhan, että tämä on hypetystä!) Ruoka siellä oli mahtavaa, majoitustilat niin kauniit, luonto ympärillä ihana, isäntäpariskunta hyvin sympaattinen ja lämmin... siellä sielu lepäsi. Aamun aloitimme joogalla ja ihanalla aamupalalla, ulkoilimme, saunoimme puusaunassa pihalla, teimme intuitiivisia energiahoitoja, nautimme meditaatioista ja Eilan enkelityöskentelystä, piirsimme ja tanssimme, nauroimme ja itkimme, luonnonhengetkin kävi meitä naurattamassa, avauduimme ja lähdimme kotiin uusina ihmisinä. Ja sekä omasta tahdostamme että yleisön painostuksesta uusi retriitti syksymmälle on jo suunnitteilla :)

Ennen kaikkea tämä hengästyttävä kevät on minulle henkilökohtaisesti suurta kasvun aikaa. Samalla lailla kun kukat alkavat kevään tullen puskea päätään maan uumenista ja avaavat terälehtiään kohti aurinkoa, minä käyn läpi samaa. Tätähän se on koko matkani ollut, mutta koen tämän ajan olevan itselleni hyvin voimallista kasvun aikaa. Joskus kasvu on rämpimistä, tuskaisaa irtipäästämistä. Nyt tuntuu kuitenkin enemmän siltä, että tämä kasvu tuntuu todella hyvältä. Tämä tuntuu valolta ja rakkaudelta, tämä tuntuu onnelta ja tämä maistuu karkilta. Tätä kasvua janoan lisää, saan voimaa omiin juuriini ja tunnen kasvavani isommaksi. Joillekin se tulee huonona uutisena, että tunnen muuttuvani yhä enemmän itseäni rakastavaan suuntaan, elämääni tulee yhä enemmän tervettä itsekkyyttä. Elän yhä enemmän itselleni (kenellekään muulle omaa elämäänsä ei oikein voi elää, mutta hyvin monet ovat sen unohtaneet). Jotkut lähipiirissäni ovat sitä mieltä, että olen jo liiankin itsekäs ja elän jo liikaa itselleni, mutta he saavat olla sitä mieltä. Itse tiedän olevani oikeilla jäljillä, ja tiedän myös että tämä muutos ei tarkoita sitä, että se olisi toisilta pois. Päinvastoin. Mitä enemmän minä olen oma itseni, omassa voimassani ja elän täysin omalle itselleni, sitä enemmän perheeni ja läheiseni saavat. Mitä onnellisempi minä olen, sitä enemmän muut saavat. Se ei ole toisilta pois. Tiedän, että närää jossain aiheuttaa sellaiset seikat, että minä vaan ramppaan enkeli-illoissani ja retriiteissäni ja toteutan omia unelmiani työssäni joka pitää minut poissa kotona juuri siihen aikaan päivästä, kun minun kunnon perheenäitinä pitäisi olla hellan ääressä laittamassa päivällistä perheelleni. Tämä asetelma ei sovi kaikille, varsinkin vanhoihin sukupuolirooleihin tottuneet ihmiset huokailevat. Mieheni tekee paljon, hän hoitaa työnsä, hän hakee lapset tarhasta ja tekee sen päivällisen heille, hän rakentaa taloamme. Jossain on tahoja, jotka haluavat nähdä tämän kaiken niin, että miestäni riistetään, hän tekee niin paljon eikä löysäile, minä vain löysäilen ja vietän omia vapaapäiviäni ja hetkiäni ja kehtaan vielä ajatella itselleni lisää omia hetkiä. Tavallaan, jos haluat asiaa katsoa sillä tavalla, niin totta se on. Mutta jokaisen on tehtävä oma kasvunsa ja päätöksensä itsensä hyväksi itse. Niin se vaan on, en voi edes miestäni pelastaa häneltä itseltään. Päätökset, joita hän on tehnyt työnsä tai myös rakentamisen suhteen, ovat hänen omiaan. Minä en ole pyytänyt häneltä niihin liittyen mitään. Hänen kunnianhimonsa uransa suhteen on hänen omaansa. En ole edes pyytänyt häntä rakentamaan meille uutta taloa, hän halusi sen tehdä ihan itse (minä jopa vastustin, kun näitä ratkaisuja tehtiin). Tarkoitan tällä kaikella vain sitä, että arvostan todella suuresti miestäni, ihailen jopa häntä siinä miten hän jaksaa, ja saatan olla jopa huolissani että jaksaako hän. Olen todella kiitollinen kaikesta, mitä hän on valmis vuoksemme tekemään, mutta se ei ole se mitta millä häntä mittaan. En pyydä häneltä näitä asioita. Hän on itse ne valinnut ja on hänen oman kasvunsa ja päätöstensä paikka tehdä elämästään toisenlaista, lakata puurtamasta. Jotenkin hän ehkä vielä kokee, että hänen tehtävänään kunnon perheenisänä on hankkia elanto ja rakentaa perheelle iso koti. Näinhän kokee hyvin moni isä, vanhat juurtuneet sukupuoliroolit ja -asenteet ajavat meitä siihen, ja niinpä he suorittavat elämänsä näitä asioita, luullen että ilman niitä suorituksia perhe ei ole onnellinen. On minun mieheni oma asia ymmärtää, että onko nämä hänen itselleen luomat odotukset ja velvollisuudet todellisia velvollisuuksia. Se on kasvuprosessi, jota minä en voi hänelle lahjaksi ostaa, mutta voin pyytää hänelle siihen apua ja opastusta yläkerrasta ja voin itse olla parhaana mahdollisena esimerkkinä. Voin myös kannustaa häntä tekemään asioita, joista hän itse nauttii ja mahdollistaa niitä hänelle. Ja siinä yritän tehdä kaiken aikaa parhaani. Ja lapset, he kasvavat parhaiten kodissa, jossa vanhemmat ovat onnellisia sekä itsessään että yhdessä. En tarkoita, että ollakseni mahdollisimman onnellinen elän vain itselleni niin, että en ole koskaan lasteni kanssa tai heidän käytettävissä. En todellakaan. Tärkeimmät asiat tässä elämässäni koen että on lasten kasvatus ja oman itseni kasvatus :)  En ole enää suorittaja-äiti kuitenkaan, enkä suostu menemään vanhoihin sukupuolirooleihin, jotka alistavat minua naisena. Lapseni tarvitsevat minua, mutta se ei tarkoita, ettenkö minä saisi myös huomioida itseni ja tehdä asioita, joista minä saan voimaa elämään, voimaa olla heille se paras mahdollinen ja jaksava äiti.

Olemme suorittaja-naisia tässä yhteiskunnassa. Olemme tottuneet pyytelemään koko ajan anteeksi jotakin. Pyytelemme anteeksi sotkuista kotia, ryppyisiä silittämättömiä lakanoita, sheivaamattomia kainaloita, likaista tukkaa, ajan ja yhteydenpidon puutetta ystäviemme suuntaan, viherkasvien nuupunutta ulkonäköä, lähettämättä jääneitä joulukortteja, eineksiä ruokapöydässä... Lista on loputon. Minä aion lakata pyytelemästä anteeksi. Mitä enemmän lapsia tähän kotiin tulee, sitä enemmän saan pyydellä anteeksi sotkua, joka meillä vallitsee. Olen kertonut miljoona kertaa kaikille sen seikan, että itse kärsin sotkuista ja likaisesta kodista, koska toimin itse parhaiten kun ympärillä on siistiä. Silti kotini on jatkuvasti kuin räjähdys ja taistelen omia voimavarojani vastaan pelkällä ajatuksella siitä, että pitäisin kodin järjestyksessä ja puhtaana. Minä en vain pysty enkä ehdi sitä tekemään, ja se asia vain sitten on niin. Kun katselen ympärilleni, niin tiedän että minä en ole yhtään niistä leluista, hiuspampuloista, sukista, vaatteista, dvd-koteloista (jne) heitellyt lattioillemme, joten miksi minun pitäisi pyydellä niitä anteeksi? Minun tehtäväni kunnon perheen äitinä olisi tietenkin siivota ne pois, mutta minä en jaksa enää suorittaa tätä elämää. Meillä on pieniä lapsia, kohta niitä on neljä, ja meillä on tämän näköistä. Pidämme välillä yhdessä siivouspäivän, mutta niiden päivien pitää olla hyvän mielen päiviä. En jaksa enää sitä pahantuulista pauhaamista lapsille siitä, miksi meillä on taas kaikki tavarat pitkin lattioita. Olemme pauhanneet nyt muutaman vuoden ja mikään ei ole muuttunut, korkeintaan lapsemme ovat oppineet inhoamaan siivousta joka on aina yhtä pahantuulista metakkaa. Se ei selvästikään tehoa. Joten antaa olla. Lakataan suorittamasta. Käytetään voimamme siihen, että yritetään opettaa lapsille hyvän kautta, että niitä omia tavaroitaan voi vähän viedä omille paikoilleen. Etsitään hyviä rutiineja niin, että kaikilla on kuitenkin hyvä mieli, ilman tappelua ja pahantuulisuutta. Lakataan pyytelemästä anteeksi. Meillä on siis aina x-määrä tavaraa ja vaaleita pitkiä tyttöjen hiuksia pitkin lattioita, mutta ne sitten on. Tavara röykkiöt lipaston päältä lähtevät, kun jollain perheen aikuisesta tuntuu hyvältä ne siitä siivota. Tiskit välillä kerääntyy, välillä ne häviävät tyystin. Leivänmurut pöydällä viihtyvät. Mutta oli mitä oli, me täällä sotkujemme keskellä yritämme olla kokonaisia ja onnellisia ihmisiä. Hyviä toinen toisellemme ja itsellemme.