Haastepalloja satelee

Tiedättehän tilanteet, joissa olisi tehtävä jokin tärkeä päätös ja sitä jumiutuu sellaiseen toisaalta-toisaalta jahkailuun, missä kahdesta vaihtoehdosta molemmat näyttävät jotenkin omalla tavallaan yhtä hyviltä, ja päätöstä on ihan hirveän vaikea tehdä? Minä olen nyt tuollaisessa tilanteessa ja jösses sentään, miten tuskallista tämä onkaan! En oikein edes itse ymmärrä, mitä nyt tapahtuu ja miksi tämä tuntuu näin hirveän vaikealta. Olen huomannut, että olen alkanut menettää yöuniani pikku hiljaa ja päätöksen tekemisen vaikeus stressaa jotenkin ylipaljon. Samaan aikaan tuntuu, että pienemmätkin päätökset ovat menneet ihan jumiin, on vaikea tehdä missään asiassa mitään päätöksiä. Esimerkkinä yritin tänään miettiä, että minkä hoidon tai palvelun varaisin itselleni kauneussalongista, johon minulla on pian umpeutuva lahjakortti. Enkä saanut tehtyä päätöstä, ihmettelin ja toljotin, enkä osannut päättää.

Kyse tässä isommassa päätöksessä on luomukauppani kohtalosta. Päätöshän on tehty jo kertaalleen, ja se olikin "helppo" päätös kun muita vaihtoehtoja ei ollut. Nyt on kuitenkin ilmaantunut uusi mahdollisuus kuitenkin jatkaa kauppaa, saisin sinne työntekijän (hyvän!) tavalla joka olisi itselleni hyvin edullinen ja ehkä sikäli jopa mahdollinen. Tuotiinko tämä mahdollisuus minulle tarkoituksella, lahjana? En tiedä. Toisaalta pelottaa hirveästi, mitä jos rahat ei riitäkään? Mitä jos, mitä jos ei, ja tämä kertaa tuhat. Tähän liittyy niin hirveän monta asiaa. Kuten se, että minä olen itse kovin väsynyt tähän yrittämiseen. Myönnetään, minä en vain ole niitä ihmisiä, jotka kasvattavat tarmoaan ja sisuaan sitä mukaa, kun haasteet kasvaa. En vain ole, tiedän sen. Mulle käy pikemminkin niin, että minä väsyn, minä lamaannun ja haluan pikemminkin luovuttaa, jotta saisin rauhan. Hanskojen lyöminen tiskiin alkaa houkuttaa. Toisaalta tähän luomukauppailuun liittyy paljon helmihetkiä, jolloin asiakkaat ovat iloisia ja tyytyväisiä, ja ne antaa sitä voimaa ja virtaa eteenpäin. Joka toinen päivä olen haikein mielin ja harmissani, että minun on lopetettava kauppa, joka toinen päivä olen helpottunut, että pian saan rauhan ja elämään tulee ihan uutta tilaa. Toisaalta ja toisaalta.

Toinen päätös, jota parhaillaan mietin, on osallistuminen yhteen tv-ohjelmaan. En nyt kerro tarkemmin, mikä ohjelma on kyseessä, mutta se olisi ollut koko perhettä koskettava asia ja siinä olisi keskiössä ollut tämä minun vauvan odotus sekä maailmankatsomus, elämä henkisellä polulla ja enkeleiden matkassa. Osallistuimme koekuvauksiin, jossa minua ja miestäni kuvattiin ja haastateltiin yhdessä ja erikseen. Kyseltiin tietysti kovasti, että miten mies on suhtautunut tähän mun henkiseen polkuuni ja miten minä olen muuttunut sen myötä ja miten se kaikki nyt näkyy meidän perheen arjessa. Ohjelman tekijät tuntui olevan tosi sympaattisia eikä mitään katalaa sakkia, mutta työtäänhän he kuitenkin tekee eli viihdettä. Minulla liittyy tähän asiaan nyt suuri määrä myös pelkoja. Tiedän jo etukäteen, että pahoiltakaan puheilta ei tultaisi säästymään, siinä kyllä tulisi arvostelua sekä tutuilta että tuntemattomilta. Itseni puolesta en sitä niin pelkää, minua ei haittaa vaikka kaikki ei mua ymmärtäisikään, mutta enemmän pelkäsin asiaa miehen puolesta. En halua, että hän joutuisi tämän johdosta kokemaan mitään ikävää tai häpeää. Ja se kaikista suurin peikko on se, että miltä tämä koko asia saataisiin sopivasti leikkaamalla näyttämään. Paljon ei tarvitse ponnistella, kun se näyttäisi ihan itsellemme vieraalta. Ohjelman leikkaajat saavat ihan vapaasti valita, mitä asioita korostetaan ja se saattaa sen jälkeen alkaa näyttää ihan joltain muulta kuin oikeasti onkaan. Tietysti puhuin tästä pelosta ohjelman tekijän kanssa koekuvausten yhteydessä ja he vakuutteli ja rauhoitteli, että ei ole tarkoitus tehdä niin. Silti nämä pelot ovat jääneet piinaamaan minua ja esimerkiksi tänään olen tämän kauppa-asian lisäksi miettinyt piinallisesti tätä ohjelmaan osallistumista. Päätös siinäkin on tuntunut äärettömän vaikealta. Kunnes...
Löhöiltiin tuossa tyttöjen kanssa sohvalla ja selailin kanavia. Satuin sille kanavalle, jolla tämä kyseinen sarja pyöri, silloin kun se pyöri. Nyt sen esityskausi on jo ohi ja edes nettiteeveestä ei jaksoja enää ole nähtävillä. Siksipä oli yllätys melkoinen, kun huomasin että juuri sillä hetkellä, kun satuin äsken menemään sille kanavalle, siellä alkoi uusintana tämä sarjan jakso. Oho! En tiennytkään ja sattui kyllä niin täysin sopivasti, että pakko on uskoa pieneen johdatukseen tässä kohtaa. Aloin sitten katsomaan tätä ohjelmaa "sillä silmällä" (olin nähnyt kyseisen jakson ennenkin, mutta silloin vain tavallisen katsojan silmin) ja mitä huomasinkaan? Täytyy sanoa, että silmiin pisti aika räikeästikin se, että tässä tapauksessa oli selkeästi tartuttu yhteen tiettyyn asiaan ja korostettu sitä, eikä mitenkään imartelevalla tavalla. Itse asiassa mulla tuli kyseisen jakson pariskuntaa kohtaa vähän sellainen myötähäpeä ja surkukin, että heille oli käynyt juuri noin. Ja niinpä aloin yhtäkkiä nähdä mielessäni, miten meille kävisi. Ohjelman tekijöistä se tuntui olevan kauhean mielenkiintoista nimenomaan se mun ja miehen välinen ero, että minä olen tällainen hörhö ja mieheni taas hyvin rationaalisesti ajatteleva. Itse en tuonut sitä mitenkään erityisesti esiin, ihan vain koska ei se ole mitenkään merkittävä asia meidän elämässä. He selvästi näkivät siinä jonkinlaisen jännitteen, joka näin draaman kaaren kannalta olisi heitä hyvin palveleva. Kovasti meiltä kysyttiinkin, että onko meillä tästä asiasta tullut jotain ristiriitoja tai vääntöjä, ja vaikka meillä ei siihen ollut mitään herkullista kerrottavaa, niin silti pahoin pelkään että meidän tapauksessa juuri tätä asiaa korostettaisiin jotenkin niin yli paljon, että lopputulos näyttäisi juuri siltä, että meidän arki olisikin vain ikäänkuin selviämistä tämän jännitteen kourissa. Ja sitähän se ei ole, ollenkaan. Harvoin se kummemmin näkyy, että minä olen tällainen hippaduula ja mies ei. Toki välillä käydään keskusteluja sen tiimoilta, mutta ei siinä ole mitään ristiriitaa meidän välillä. Niistä asioista puhutaan ihan hvyässä hengessä ja mies kyllä kunnioittaa minua ja hörhöyttäni ihan kaikella tapaa, vaikka ei itse niin samalla lailla ajattelekaan. Suhtaudumme ehkä joihinkin asioihin hiukan eri tavoin, yleensä se on sitä että minä uskallan enemmän heittäytyä epävarmuuteen, koska on se tietynlainen luottamus siitä että minusta pidetään kyllä huolta. Mies stressailee enemmän rahoista sun muista. Mutta eipä oikeastaan muuta.

Joka tapauksessa, tämän ohjelman näkeminen nyt "sattumalta" televisiosta, aukaisi jotenkin mun silmät ihan kunnolla. Ei tätä, tätä en halua! Nyt ei äkkiä olekaan mitään päättämisen vaikeutta, nyt tiedän ihan selvästi, että suojelen meitä tältä asialta ja jätän leikin nyt tähän. Jotenkin tuli hyvin kiitollinenkin olo, näin minusta taas pidettiin huolta! Kiitos kiitos kiitos (ainakin yksi päätöksistä selkisi lopulta helposti...) Tai voi olla, että jos meille ensi viikolla ilmoitetaan, että meidät on valittu ohjelmaan, niin sanon että me ei lähdetä koko hommaan sittenkään, ellei meillä sitten ole mahdollisuutta tarkastaa meitä koskevaa jaksoa etukäteen ja ellei meillä myös ole mahdollisuutta sitten vaikuttaa valittuun sisältöön, mikäli se vaikuttaa väärältä tai vieraalta. Tuskin tällaista valtaa meille antavat, mutta siinä tapauksessa asia on selvä. En anna itseäni ja kasvojani sellaiseen käyttöön, että joku muu saa halutessaan muovata minut näyttämään miltä sattuu, harhaanjohtavasti.

Viime yönä oli outo olo. Luin nukkumaan mennessäni Niina-Matilda Juholan kirjaa Näkijä 1. Olen sen ennenkin lukenut ja nyt toista kertaa lueskelen. Siellä Niina-Matilda kertoo, että meidän pitäisi välillä kutsua henkemme kotiin, itseemme. Tämä siksi, että henkemme vaeltelee siellä täällä, esimerkiksi palasia siitä jää niiden ihmisten luo, joista huolehdimme ja joita ehkä ikävöimme tai vastaavaa. Osia hengestämme saattaa jäädä myös joihinkin paikkoihin tai tiloihin, ja kuitenkin lopulta ainut oikea paikka hengellemme olla on meissä itsessämme. Niina-Matilda kertoi, miten henkensä voi kutsua takaisin ja hän kertoi myös, että sen jälkeen voi tulla hyvin täyttymyksellinen olo. Ajattelin, että ei tuo voi pahaakaan tehdä ja niinpä kutsuin henkeni takaisin kotiin, missä ikinä se sitten seikkaileekaan. Tunne oli ihan hyvä, ei mitenkään paha. Aloin nukkumaan, mutta en jotenkaan saanut kunnolla unta. Olin pitkään kai jossain ihmeellisessä horroksessa ja sitten alkoi tapahtua kummia. En osaa taaskaan oikein edes itse selittää, mutta kuulin kaikenlaista ja tuntui kovasti tulevan kaikkea tietoa minulle. Ihan kuin olisi joku kanava auennut ihan yhtäkkiä. Näin mielessäni kuvan omasta itsestäni, näytin kyllä siinä kuvassa hyvin erilaiselta, mutta silti se olin minä. Keskellä otsaani näkyi valtavan kokoinen silmä ja se jotenkin kiinnitti huomioni. Tällaisessa oudossa sumussa olin ja varmasti muutaman kerran kommentoin ääneenkin hämmennystäni ja höpisin itsekseni sängyssä (muut nukkuivat). Oli vähän sellainen "mitä nyt oikein tapahtuu"-olo, vaikka toisaalta en sitä hirveän kirkkaasti edes kyennyt siinä ajattelemaan. Sitten yhtäkkiä jotenkin havahduin siihen, että minulle alkoi vyöryä päälle jotenkin huono olo, fyysinen huono olo. Sitten tuli ahdistus ja pelko. Sekoamisen tunne ja pelko. Sytytin valot ja olin jotenkin vähän hädissäni. Ehdin ajatella, että mitä ihmettä se henkeni kotiin kutsuminen oikein teki, miksi alkoi tuntua tältä. Ajattelin, että nytkö koen jonkun sekoamisen, nytkö aukesi jotkut sellaiset kanavat liian vauhdilla että psyyke ei enää kestä perässä. Ehdin ajatella sitäkin, että miten ihmeessä nyt kuuluu toimia, mihin mies voi ottaa yhteyttä keskellä yötä avun saamiseksi. Se oli kuulkaa tosi ikävä ja pelottava tunne, enkä osaa yhtään sanoa, että mistä se johtui! Sitten tajusin pyytää suojausta. Pyysin suojelusenkeliä järjestämään minulle tarvittavat suojaukset ja pyysin enemmänkin enkeleitä Luojan kirkkaimmasta valosta ympärilleni, pyysin heitä muodostamaan suojaavan ympyrän ympärilleni ja tasapainottamaan energioitani jollain tavalla. Tässä kohtaa minulla oli jo aika huono olo, ihan pahoinvoivakin olo. Ja kun olin nämä suojaukset ja avut pyytänyt, minun olo alkoi äkkiä helpottaa hiukan ja siitä se sitten vähitellen lähti. Jäi siitä kyllä sellainen olo, että mitä ihmettä??? Ja sitten aloinkin taas vatvoa näitä päätöksiäni ja valvoin ainakin yö kahteen saamatta unta.

Että on sitä taas kaiken näköistä. Ehkä vähän liikaakiin, jollain tapaa.
Elämä viimeisen viikon aikana on ollut jotenkin aika "mielenkiintoista". Toisaalta enkeliretriitti avasi minussa jotain uutta, iloa javaloa tulvi sisään uudella tavlla, olo oli kevyt. Sitten tuli kaikenlaista moskaakin eteen, mistä kaikesta en nyt halua edes enempää puhua (ja tilanne meni jo ohikin). Sitten nämä vaikeat päätökset ja kaikki... On jotenkin hyvin sekava olo. Ehkä vähän raskaskin. Tuntuu, että pinnan alla kuplii ja tapahtuu, mutta mitä sieltä mahtaa sitten tuotoksena olla tulossa, se ei oikein ole vielä selvillä.