Irti pelosta

Tänään haluan kirjoittaa pelosta. Jouduin vastatusten oman suuren pelkoni kanssa ja sitä myöten tein myös paljon ajatustyötä siitä, että olisiko nyt viimeistään oikea aika päästää pelosta irti.

Niin kauan kuin muistan, siis ihan varhaislapsuudesta lähtien, olen pelännyt oksentamista. Pelko on ollut halvaannuttava ja omaa elämääni monella tapaa vaikeuttanut laatuaan. Lapsena ja nuorena se oli todella pahana, pelko koski niin omaa kuin muidenkin oksentamista. Kaikki tilanteet, joissa oksentamisen riski oli läsnä, olivat vaikeita. Huvipuistolaitteet, keinuvat laivat (matkapahoinvointi yleensäkin), humalaiset ihmiset ja niin edelleen. Muistan vielä nuorena aikuisena, kuinka kamala kokemus minulle oli tulla yöjuoksuilta kotiin yöbussilla, jossa oli paljon vahvasti humalaisia ihmisiä ja suljetussa tilassa, josta en pääse pakoon. Aivan kamalaa. Istuin ahdistuneena ja kyyläsin ympärilleni, miltä kukin näytti, näyttikö pahoinvoivalta, ehkä kohta pahoinvoivalta. Joka vuotinen vatsatautiaika on ollut minulle aina vaikea, ahdistus alkaa marraskuussa kun tiedän että kohta se alkaa ja ahdistus kestää niin pitkälle kevääseen kuin vatsatautikausi kestää. Itse asiassa olen itse todella harvoin sairastanut vatsatautia (lapsuuden jälkeen), mutta vuodesta toiseen olen elänyt lamaannuttavassa pelossa siitä, koska se iskee.

Kun lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi, tämä asia oli tietenkin ensimmäisenä mielessäni (sekä se, että podin yleensäkin sairaalakammoa, verikammoa... Jotenkin kuitenkin tunsin, että olin vain jostain syystä luonut tällaiset pelot itselleni mielen voimalla ja että rohkealla asenteella ne olisivat myös voitettavissa). Olin lapsesta saakka ollut mielettömän kiinnostunut sairauksista ja sairastamisesta, monet monet kerrat istuin kotona pyörivässä nahkatuolissa 8cm paksu lääkärikirja sylissäni. Luin sen monta kertaa, tiesin kaiken sairauksista. Minulla oli myös kova hoivavietti ja tuntui luonnolliselta kaiken tämän pohjalta, että halusin sairaanhoitajaksi, mutta sitten oli nämä kovat pelot. Jotenkin vain päätin kohdata asian ja rohkeana tyttönä menin sairaanhoitajakouluun (Oikeasti juttu meni niin, että pelosta johtuen jänistin, en mennyt ollenkaan pääsykokeisiin joihin minut kutsuttiin. Silti minulle tuli myöhemmin kotiin kirje, jossa kerrottiin kuinka paljon olen pisteitä saanut pääsykokeessa ja haastattelussa, ja minut toivotettiin tervetulleeksi kouluun. Tajusin jo silloin, että nyt on kohtalo pelissä ja minun on kai tarkoitus mennä.) Sairaalaharjoittelut oli minulle vaikeita, kyllä. Oksennuspelko varjosti kaikkea, enkä kehdannut kenellekään kertoa siitä. Kirurgian osastolla ollut harjoittelu oli erityisen vaikea, koska meidän piti noutaa heräämöstä potilaita, jotka olivat olleet leikkauksessa, ja niinhän siinä välillä kävi että pahoinvointinen potilas oksensi jo matkalla osastolle. Jotenkin selvisin ja pikkuhiljaa aloin päästä pahimmasta pelosta. Sairaanhoitajan uran edetessä alkoi pelko hellittää sen verran, että pystyin ihan hyvin kohtaamaan oksentelevan potilaan, jos kyseessä ei ollut tartuntavaara (siis vatsatauti ja sairaalamaailmassa oksentelut harvemmin johtuu siitä). Olin ylpeä itsestäni, tiesinhän miten suuresta pelosta oli ollut kysymys. Eri asia oli sitten sairaalamaailmassa tuttu vitsaus, noroviruksen hyökkääminen lähes koko osaston kimppuun. Näissä tilanteissa olin superahdistunut, jynssäsin käsiäni ja en uskaltanut edes ruokatauoilla syödä mitään, etten vain tulisi vieneeksi noroa ruoan mukana elimistööni. Joka potilashuoneessa oli vastassa ripuloiva tai oksenteleva potilas. Teki mieli jäädä sairaslomalle, töihin tuleminen oli kamalaa. En kuitenkaan koskaan saanut noroja, vaikka kollegat saivat.

Edelleen vatsatautiset ihmiset on niitä, joita pelkään "kuollakseni". Tässä asiassa apuun on tulleet tietenkin lapseni. Heidän kanssaan olen joutunut kohtaamaan vatsatautia oksentelevan ihmisen montakin kertaa ja siinä asiassa on vain pitänyt hellittää pelosta jollain tapaa. En voi paeta paikalta (vaikka siitä aina haaveilenkin, että matkalaukku käteen ja äiti karkaa viikoksi mummolaan, kun tauti iskee perheeseen). Edelleen vatsatautikausi on ollut itselleni vaikea, jatkuvaa ahdistusta. Tätä tehostaa mukavasti Facebook, jossa tätä asiaa jaetaan oikein auliisti. Pahimpina aikoina saa lukea joka päivä useamman päivityksen siitä, kuinka yrjö on tullut taloon. Ymmärrän kyllä nämä päivitykset, olen niitä tehnyt itsekin. Mutta sen voin kyllä sanoa, että voi miten vihaan niitä päivityksiä! Ihan vain koska olen jo oppinut mitä se minussa itsessäni saa aikaan. Ahdistus nousee ja se pysyy pinnassa tukevasti, kun saan lukea joka päivä miten yrjö on tullut kylään nyt tuonnekin, ja tuonne ja tuonne... Kyllä se kohta varmaan tulee meillekin, pakkohan sen on, kun se tulee kaikille muillekin. Tällainen pelossa eläminen on _todella_ kuluttavaa ja raskasta. Olen ollut pitkään erittäin kyllästynyt koko pelkoon, koska olen alkanut näkemään miten se rajoittaa minua, mutta en oikein ole tiennyt mitä tehdä. Itse asiassa olen ajatellut mennä energiahoitoon hoitamaan ihan vain sitä asiaa, mutta en ole saanut aikaiseksi.

Nyt tämän vuoden osalta olen jo alkanut huokaista helpotuksesta, viikon päästä on jo kesäkuu ja vatsatautikausi on jo taatusti ohi. Jossain vaiheessa aivan vähän aikaa sitten tuntui, että vatsatauti oli ihan jokaisella vuorotellen ja me Kultapossukerholaiset vain porskutimme terveinä. Olin kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä. Kunnes sitten viime yönä puolen yön aikaa esikoisemme alkoi yhtäkkiä oksentaa rajusti. Ensimmäinen tunne oli taas se pelko ja paniikki, "voi ei, ei tätä!" Välittömästi alkaa se rulla kiertää päässäni, missä aikataulussa tämä tauti kiertää koko perheen, minkälainen kärsimys tässä onkaan edessä. Koko talven olin ajatellut mielessäni sellaista kuvaa, että jos täällä joku alkaa oksentaa, niin minä otan vauvan ja terveet lapset kainaloon ja lähden vaikka yötä vasten pois kotoa viikoksi. (Jättäisin miehen hoitamaan sairasta lasta, koska hänelle tämä asia ei ole ihan näin iso peikko kuin minulle.) Nyt kun esikoinen sitten alkoi oksentaa, ei tämä lähteminen kyllä tullut mieleenikään vaan jotenkin kuitenkin tulee se tunne, että hemmetin ikäväähän tämä on mutta nyt minua tarvitaan täällä. Sillä välin kun mies hoitelee lasta ja auttaa häntä suihkuun, minä haen vatsatauti-pakkini esiin. Kloritea, suihkupullo, kertakäyttöhanskoja, käsidesi... Laitan hanskat käteen ja siivoan kahden huoneen lattialta oksennukset ja tarkkaa hygieniaa käyttäen vien likaiset tekstiilit pesukoneeseen ja hoidan pinnat siistiksi, viimeiseksi Kloritilla pyyhinnät. Aivan viimeiseksi pesen kädet ja myös jalat (paljain jaloin tassuttelin lattioilla, joihin oksennusta oli roiskunut) ja laitan käsidesiä. Kiitos sairaanhoitajan ammatin, ymmärrän paljon hygieniasta ja aseptiikasta, ja vatsataudin iskiessä minusta kuoriutuukin melkoinen hygienianatsi täällä kotona. Ehkä siksi itsekin säästyn melkein joka kerta taudilta.
Ennen nukkumaan menoa otan vielä kaksi maitohappobakteeria ja annan miehelle samat. Esikoinen haluaa tulla meidän huoneeseen nukkumaan, joten haen hänelle varasängyn varastosta ja laitan ämpärin sängyn viereen. Koko yö aamuun saakka menee vessassa rampaten. En nuku juuri yhtään, siinä välissä kun potilas nukkuu, pelkään ja panikoin ja mietin, miksi yhä edelleen olen näin kiinni tässä pelossani. Aamulla, kun mies on jo lähtenyt töihin ja pieninkin vielä nukahtaa uudelleen, lähtee potilas katsomaan aamutelkkaria ja minä ajattelen, että ah, saan nukkua hetken. Alan olla väsymyksestä sekopäinen. aina kun alan vaipua uneen, esikoinen tulee ja sanoo, että "äiti, paha olo!" Hän on näistä lapsistani perinyt vähän oksennuspelkoa ja hän haluaa äidin henkiseksi tueksi vessaan. Niinpä käyn koko aamun puolen tunnin välein hänen kanssaan vessassa yökkimässä sappinesteitä. Väsyttää.
Kun pieninkin lopulta herää, on pakko nousta itsekin. Otan ensi töikseni kymmenen kokonaista valkopippuria veden kera, tämän olen oppinut luontaishoitojen puolelta. Pippuri tappaa pöpöt mahasta, pippureita kannattaa niellä joka päivä niin kauan kuin tautiuhka on päällä.

Yön tunteina kun mietin tätä omaa kovaa pelkoani ja ikävää tunnetta, joka siitä nousee, tajusin että ehkä tämä tuotiin minulle nyt puhdistettavaksi tämän taudin iskemisen myötä, niinkuin viime aikoina on tuotu paljon muitakin asioita jotka edustavat minussa vanhaa energiaa. Mietin, että olen kantanut tätä pelkoa, lamaannuttavaa pelkoa, mukanani jo noin 35 vuotta, eikö se ole kutakuinkin tarpeeksi? Miksi annan pelolle niin suuren vallan, pitäisihän minun tietää ja osata paremmin! Puhuin yläkertaan, sanoin että olen valmis päästämään irti tästä pelostani, pyysin opastusta ja tukea tähän asiaan. Pyysin, että mikäli tämä pelko nousee jostain entisten elämien kokemuksista tai tämän elämän kokemuksista, niin nuo kokemukset lähetettäisiin valoon puhdistettavaksi ja niiden energiasidokset minuun katkaistaisiin. Yritin myös miettiä, että miten voisin tämän kanssa työskennellä, miten saisin sen pelkorullan päässäni lakkaamaan. Ja yhtäkkiä tajusin. Pelko on sitä, että mieleni karkaa edelleni. Saatan vatsataudin iskiessä perheeseen viettää viikon siinä pelon tilassa, odottaen että koska se iskee seuraavaan ja ennen kaikkea: Koska se iskee minuun. Lähes aina käy niin, että se ei edes iske minuun ja sikäli koko pelkoni oli turhaa. (Minä kyllä hoitelisin potilaat nou problem, jos vain tietäisin 100% varmuudella, ettei minulla ole tartuntavaaraa). Tiedostan itsekin, miten raskasta aikaa nämä viikot minulle ovat, kun elän hirveässä pelossa koko ajan. Tiedostan kuitenkin senkin, että mielen karkaaminen tuleviin hetkiin piruja seinille maalaamaan on tavallaan harhaa. Ei ole mitään tulevaa hetkeä, on vain nyt-hetki enkä koskaan voi oikeastaan elää muuta kuin nyt-hetkessä. En voi oikeasti elää menneessä enkä tulevassa, niitä ei juuri nyt ole olemassakaan, joten miksi veisin energiani sellaiseen, mitä ei oikeasti juuri nyt ole olemassakaan? Tämä koskee niin menneiden kuin tulevien murehtimista. Kun elän nyt-hetkessä, täynnä kiitollisuutta siitä että juuri nyt kaikki on hyvin, luon tuleviin nyt-hetkiin itselleni sitä samaa hyvää. Kun huomioni ja energiani on keskitettynä siihen hyvään, jota minulla juuri nyt on, se henkisten lakien mukaan vetää magneettisesti puoleensa lisää hyvää. Sitä saa mitä tilaa, tämä pitää todellakin paikkaansa. Mielemme voima on valtava, ja se mihin mielemme on keskittynyt, sitä me samalla tilaamme itsellemme lisää.
Niinpä pysäytin pelkorullan päässäni ja mietin hetken nyt-hetkeä. Onko juuri nyt jokin asia, joka minulla on pielessä? Ei todellakaan. Minullahan oli kaikki loistavasti. Minä olen terve, minulla on hyvä olo, on hiljaista, kaikki nukkuvat juuri nyt ja minäkin voin käydä rauhallisesti nukkumaan. Juuri nyt on kaikki hyvin eikä minulla ole mitään tässä hetkessä, josta minun pitäisi olla pahoillani. Aloin keskittyä tähän. Huomasin, että mieleni halusi herkästi karata sinne pelkoon, se halusi herkästi karata tulevaan ja pelkorulla päässäni oli valmis lähtemään käyntiin. Jouduin palauttamaan mieleni nyt-hetkeen ja toden teolla keskittymään siihen. Mutta tajusin kirkkaasti, että ei ole muuta tapaa. Sitä olen nyt yrittänyt kantaa mukanani tänään. 
Esikoinen lakkasi yhtäkkiä jatkuvan oksentamisen ja halusi aamupalaa kuten muutkin. Annoin hänelle suolakeksiä ja hiukan jääteetä, pienen määrän vain. Hän söi sen ja voi hyvin, alkoi näyttää ja kuulostaa omalta itseltään. Seuraavaksi lapset halusivat ulos, esikoinen etunenässä. Niinpä läksimme koko sakki ulos kävelylle ja kaikessa tässä yritin keskittyä siihen, miten terveinä ja iloisina olemme täällä ulkona, enkä siihen että kohta se iskee johonkin muuhun se kamala tauti. Toki kun näen vauvan konttaavan lattioilla ja imeskelevän sitten käsiään, ajattelen että voi ei. Mieleni karkaa jo maalaamaan kaikki ne pirut seinille, kuinka inhottavaa se tulee olemaan kun tuo pikkumies sairastuu ja sotkua tulee ja kärsimystä pienelle. Mieli on siis todella voimakas ja ennen kaikkea sinnikäs. Sen taltuttaminen käy ihan työstä. Mutta tässä nyt istun, lapset leikkivät, kaikki voivat hyvin ja siinä on kaikki mihin minun kannattaa juuri nyt keskittyä. Ja kumma kyllä, on myös sellainen olo, että "okei, meillä on vatsatautia ilmassa. Jos se iskee minuun, niin sitten se iskee. Se on kurja tauti, mutta en todellakaan kuole siihen eikä se myöskään ole mitään, josta en muutenkin selviytyisi." Mitä ihmettä, mitä tämä puhe on??!!

Yksinäisyys

Olen miettinyt yksinäisyyttä.
Ihan vain koska olen tuntenut sitä.
Ja olen ymmärtänyt, että ehkä se onkin lahja, eikä rangaistus.

Kotiäitiys nyt neljännen lapsen kohdalla on ihan erilaista kuin ennen. Tällä kertaa tuttavapiirissä ei ole paljonkaan muita kotiäitejä, kaikki ovat töissä. Ensimmäisten lasten kohdalla kotona olo oli välillä niinkin sosiaalista ja vilkasta, että piti tietoisesti ottaa välillä lepopäiviä, jolloin ollaan vain kotona. Nyt ollaan sitten vain ja pelkästään kotona ja muuta ei oikein tapahdu. En näe paljoakaan perheen ulkopuolista porukkaa, paitsi silloin jos otan vastaan asiakkaita tai osallistun johonkin kurssille tai iltaan. Mutta se mikä elämästä on hävinnyt kokonaan, on yksittäiset tapaamiset ystävien kanssa. Ja nyt kun lopetin keskusteluryhmässä Facebookissa, ei tule enää edes virtuaalitapaamisia.

Tässä kyllä hyvin konkretisoituu itsellekin tämä nykyajan meno. Virtuaalimaailma, siellä ihmiset on ja siellä ihmiset tavataan. Tyydyttääkö se? Valheellisesti kyllä. Nyt kun en enää siellä yhtä paljon seurustele, tajuan että se alkaakin helposti korvaamaan kaiken kanssakäymisen. Ollaan hyviä ystäviä, mutta ei nähdä koskaan. Nähdään Facebookissa. Ystävyys onkin vaihtunut sydän-hymiöiksi ja murutteluksi virtuaalimaailmassa. Tuntuu jotenkin tyhjältä.. ja epätodelta.

Kirjoitin tässä eräänä päivänä siitä (Facebookin Tie valoon -sivulla), että kun me ihmiset kohtaamme haasteita tai negatiivisia tunteita elämässämme, me helposti haluamme kääntää selän maailmalle. Nyt saan heti kokea itse sen mitä kirjoitin. Nyt kun olen hiukan yksinäinen ja kaipaan niitä todellisia ihmiskontakteja ja tapaamisia, huomaan että sitä helposti katkeroituu ja se selkä maailmalle alkaa kääntyä. Pää puhuu kaikenlaista: "Ei sitten, jos ei kerran kelpaa. Ei kenenkään tarvi minun olemassaoloani muistaa. Sillä on kyllä aikaa kaikille muille mutta ei minulle." Ja tätä rataa. Mieli on synkkä, surettaa, on vihainen ihmisille. Tämä on juuri se vaihe, kun suljemme sydämemme ja käännymme sisäänpäin. Pitäkää tunkkinne!

Tällaisia ajatuksia ja tunteita on ollut tänään pinnassa. Kurja fiilis. Harmikseni vain huomasin, millaisen olon se tekee, kantaa raskasta taakkaa ja katkeruutta. Aloin miettiä asiaa, ja sitten mieleeni nousi että ehkä sieltä yksinäisyyden tunteesta nousee jotain arvokasta. Ehkä se, että juoksee karkuun yksinäisyyttä onkin oikeasti sitä, että juoksee karkuun jotain muuta. Mitä se sitten on? Sitä, että ei halua kohdata itseään, omaa erillisyyttään? Sitä, ettei halua joutua vastatusten sen kanssa, kuinka riität itse itsellesi?

Yritin myös ajatella, että jos tunnen katkeruutta ja jopa vihaa, niin onko ne ihan niitä todellisia tunteita. Mistä ne nousevat? Mikä todella on niiden takana? Ja hahaa, sieltä se tuttu peikko taas löytyi: Hylätyksi tulemisen pelko! Pelko siitä, etten olekaan tärkeä, että en olekaan arvokas. Ja tässä se ongelma juuri piilee. Omasta itsestään, omasta sisimmästään pitäisi kummuta sellainen arvon ja kunnioituksen ja rakkauden tunne, ettei sen jälkeen tarvitsisi ketään ihmistä enää sitä pönkittämään. Silloin sinä riität itse itsellesi ja olet kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa ihan eri lähtökohdista. Se ei ole enää riippuvuutta ja eikä sidoksissa olemista. Se on puhdasta kanssakäymistä vailla pelkoja ja omituisia energiasidoksia.

Jos aina juoksemme karkuun yksinäisyyttä, emme tule ikinä kohdanneeksi näitä asioita. Siksi ajattelin, että yksinäisyyden tunne onkin lahja. Äkkiä olenkin kiitollinen siitä, että minulle tuotiin tämäkin kokemus, koska muuten en olisi huomannut, että minulla on tämäkin "nurkka vielä siivoamatta". En olisi huomannut, että reagoin ja toimin edelleen hylätyksi tulemisen pelosta käsin ja siitä käsin, että etsin omaa arvoani itseni ulkopuolelta. Vaikka olen työskennellyt näiden asioiden kanssa jo kauan ja päässyt eteenpäin, niin silti aina vain löytyy jäänteitä tästä.  Tätähän se on, tämän polun kulkeminen. Riisut sitä vanhaa kuorta ja kuonaa itsestäsi kerros kerrokselta. Jokainen kerros palkitsee. Henkisen polun kulkeminen, ylösnousemustie, kuvataankin usein spiraaliksi. Kuljet sitä ympäri kierros kierrokselta, ja jokaisella kierroksella palaat samojen aiheiden ääreen. Jotain, mitä putsasit itsestäsi jo viime kierroksella, tulee eteesi vielä uudestaan toisessa muodossa ja aina uudestaan joka kierroksella, kunnes lopulta olet putsannut sen asian itsestäsi lopullisesti. Mutta jos et tule kohdanneeksi itseäsi, haavojasi ja "pimeyttäsi", et koskaan tulee putsanneeksi yhtään mitään. Silloin juokset laput silmillä lujaa, karkuun itseäsi ja Valon kutsua sisälläsi.

Valmistautumista

Kirjoitin viimeksi palavasta halusta viettää aikaa metsässä. Se on jäänyt päähän pyörimään ja olenkin miettinyt seuraavaa. Elän juuri nyt vaihetta, jossa olen selkeästi ottamassa suurempaa askelta Luojan työhön. Luojan työllä tarkoitan sitä, että työskentelen aktiivisesti Valon ja Rakkauden palveluksessa, toimien Valon ja Rakkauden lähettiläänä ja kanavana, tehden sitä kenties jopa päivätyökseni. Olen monesti viime aikoina affirmoinut tätä asiaa, kertonut yläkertaan olevani valmis ja halukas astumaan Luojan työhön ja palvelukseen, ja asioita on todella alkanut tapahtua. 

Nyt oivalsin, että voidakseni työskennellä vahvana ja täsmällisenä Valon ja Rakkauden kanavana, minun on pidettävä huolta omista energioistani ja kehostani erityisellä huolella. Siihen liittyy se, että pysyn itse tasapainossa, omassa voimassa, energiat hyvinä ja aura kirkkaana. Koska asustan fyysisessä kehossa ja toimin siinä, on minun pidettävä huoli myös siitä. Ollakseni puhdas kanava minun on pidettävä huoli myös tämän maa-astiani "puhtaudesta". Alan ymmärtää, että minun täytyy pitää erityistä huolta fyysisestä kehostani ja hyvinvoinnistani monipuolisesti. Minun on pidettävänä itseni tasapainossa, harmoniassa ja voimakkaana. Tähän liittyy se, että syön puhdasta ravintoa ja juon riittävästi puhdasta vettä päivittäin, liikun sopivasti, nukun riittävästi. Minun on hyvä käydä luonnossa tasapainottumassa, meditaatiokaan ei olisi pahaksi. Tähän liittyy se, etten aja sisääni matalavärähteisiä aineita, kuten alkoholia tai keholle epäterveellisiä myrkkyjä, jotka madaltavat omaa värähtelyäni ja näin vaikeuttavat työskentelyä korkeavärähteisten auttajien kanssa. 

Tunnen, että olen astumassa Taivasauttajien erityiseen valmennukseen, jossa opin monipuolisesti tulemaan Valon ja Rakkuden kanavaksi, ja tämä on yksi osa sitä. Tuntuu kuin nämä uudet ajatukset olisivat annettu minulle päähän nyt ihan erityisellä voimalla. Olen vähän ulalla vielä, miten tämän palettini järjestän ja opettelen pitämään itsestäni parempaa huolta, mutta siihenkin voin pyytää apua auttajilta.
Tunnen myös, että jokin on nyt muuttunut ja muuttumassa, mutta asiat menevät nyt eteenpäin pikkuhiljaa. Minun ei ole tarkoitus rynnistää nyt täysipäiväiseen työhön. Tunnen, että minulla on nyt vielä tärkeintä olla kotona lasten kanssa ja keskittyä omaan kasvuuni myös. Tunnen, että varsinainen kukoistuskausi on edessäpäin, kunhan aika on oikea kaikella tapaa.

Kun mietin, miten erilainen katsomus minulla on elämään nyt kuin kolme vuotta sitten, se tuntuu lähinnä huimaavalta. Miten voimakkaasti ihminen voi muuttua kolmessa vuodessa (sillä näinä päivinä siitä on kutakuinkin tasan kolme vuotta, kun sain valtavan henkisen herätyksen, ihan yhtäkkiä)! Olen todella kolmessa vuodessa kaivanut tietä omaan itseeni voimallisesti, en ole koskaan elämässäni kasvanut näin paljon kuin tämän ajanjakson aikana. Ja kolme vuotta, ne eivät ole menneet nopeasti, niinkuin yleensä tuntuu kun asioita katsoo taaksepäin. Nämä kolme vuotta ovat menneet itse asiassa aika hitaasti. Kun mietin sitä Johannaa silloin kolme vuotta sitten, sitä elämää, sitä valtavaa henkistä heräämistä, ajattelen että onko siitä todella vasta kolme vuotta? Tämä tunne johtuu varmasti siitä, että niin paljon asioita on muuttunut, että tuntuu vaikealta tajuta että niin paljon voi tapahtua niin lyhyessä ajassa. Jos olen itse muuttunut, niin on muuttunut myös ystäväpiiri, minulla on ollut oma luomukauppa, olen saanut yhden lapsen, olemme rakentaneet talon, muuttaneet kaksi kertaa, olen käynyt läpi yhden koulutuksen ja aloittanut toisen... Niin paljon on tapahtunut! Niin paljon hienoja asioita!

Hienointa minulle on kuitenkin se, mihin olen päässyt itseni kanssa. Aikamoista kivirekeä olenkin perässäni vetänyt aikoinaan, jos miettii miten paljon vanhaa tarpeetonta olen jo jättänyt lastista pois. Olen edelleen sama persoona kuin miksi olen syntynyt, mutta olen oppinut katsomaan pelkojeni taakse ja toimieni taakse. En reagoi enää niin paljon peloistani käsin, haavoistani käsin. Ja jos reagoin, yleensä olen siitä tietoinen. Olen oppinut arvostamaan itseäni paljon enemmän, olen oppinut omanarvontuntoa. Olen oppinut näkemään oman vastuuni kaikessa, mikä elämässäni ilmentyy.
Tiedostan myös miten paljon minulla on vielä työskenneltävää, mutta halusin nämä kehut antaa itselleni pieneksi tsempiksi ja kiitokseksi kaikesta tehdystä työstä.

PS: Kirjoitan minä-muodossa, mutta tunnen että tässä tekstissä oli nyt viestiä jollekin muullekin. Siitä syystä yksi kappale on isommalla fontilla, tunnen että se odottaa lukijaansa, kuka sitten lieneekään.

Metsässä

Metsästä löytyy ihmisyyden kaikki puolet. Ne nurjimmatkin.

aina en tiedä

kumpaa polkua lähtisin kulkemaan

tai kummalta puolelta puun kiertäisin

 

joskus tunnen
seisovani
rikkinäisenä ja paljaana
muiden joukossa

joskus tunnen
kantavani mukanani
vanhoja malleja, uskomuksia, pelkoja...
vanhaa karstaa oksillani
elinvoimaani tukahduttamassa

joskus tunnen
kuin minut olisi
revitty
irti juurineen
kaikki haavat paljaana
muiden niihin sorkkia

 

joskus tunnen
että jalkani
kantavat huterasti
olo on juureton
ja epävakaa 

Viime kuukausina minun on tehnyt mieleni metsään.
Lukuisia kertoja, melkein päivittäin.
Olen tiedostanut, että sieluni kutsuu minua luontoon,
tasapainottumaan,
saattamaan energiani harmoniaan.
En ole vastannut sieluni kutsuun.
En ole ehtinyt.
Olen ollut liian kiireinen.
Tiedättehän ihmiselämän,
aina liian kiire johonkin.
Päivittäiset asiat. Menot. Suoritteet.
Hälinä ja rahan tekemisen ja tuhlaamisen kilinä.
Vaikutuksen tekeminen muihin ihmisiin.
Itsensä unohtamisen kiire.

Sen jälkeen kun irrotin itseni yhdestä aikaani vievästä harrastuksesta
Olen ehtinyt käydä metsässä jo kaksi kertaa,
vaikka aikaa on kulunut tuosta vasta muutama päivä.

Metsä todella kutsuu minua.
Onneksi meillä täällä on maastoja, minne mennä.
Tänään kävin tunnin lenkillä metsässä pienen poikani kanssa.
Vaeltelimme ympäriinsä,
polkuja pitkin risteilin
ja poika pomppi vaunuissa.
Välillä pysähdyin,
otin pojan vaunuista,
laskin hänet maahan.
Istuin isolle kivelle
ja katselin kun poika kaiveli
tohkeissaan
maasta käpyjä, kaarnaa, risuja.
Hänkin näytti niin onnelliselta.
"Kiitos äiti että toit minut tänne."

Kuljin metsässä ja kuuntelin lintujen laulua
korkealta puiden oksilta.
Ei kuulunut muuta,
ei ihmisten ääniä, hälinää, puhelimien pirinää.
Ei näkynyt näyttöihinsä tuijottavia kanssaeläjiä.
Mietin, miksi me emme käytä enemmän
tätä luonnon ilmaiseksi tarjoamaa voimaa?
Me nykyihmiset olemme niin
stressaantuneita
täynnä
levottomia
hukassa
...
Miksi emme kaikki tule metsään,
joka ikinen päivä!
Miten hyvää se tekee,
keholle
mielelle
sielulle.
Aura kirkastuu,
asiat asettuvat paikoilleen,
asiat selkiintyvät,
ajatukset rauhoittuvat,
turha hälinä kaikkoaa päästä.
Olennainen jää,
tiedät mitä tahdot 

ja mihin olet menossa.
Kaikki selkiytyy.
Olo on hyvä
tasapainoinen
ehjä
maadoittunut
äärettömän onnellinen.

Minä olen hyvä.
Maailma on hyvä.
Tahdon varjella itseäni
ja tätä kaunista maailmaa.

Kunpa voisin välillä asua metsässä.
Rakentaa sinne pienen mökin.
Voisin olla siellä säännöllisesti
paossa elämän hälyä
ja välkettä.
Kuuntelisin lintuin laulua
ja tuulen suhinaa puissa
oksien rasahtelua
ja puskien heilahtelua.

En koskaan olisi enää hukassa.

-Johanna-

Irtipäästämisen voima

Sain juuri kokemuksen siitä, miten jokin asia elämässä jota pitää hyvänä ja arvokkaana asiana itselle, voikin kääntyä sinua itseäsi vastaan.
Minulla on ollut noin puolen vuoden ajan jokapäiväinen rakas harrastus. Meillä on muutaman rakkaan valoystävän kanssa ollut Facebookissa oma keskusteluketju, jossa olemme keskustelleet päivittäin ja olemme kyllä kasvaneet siellä niin tiiviisti yhteen, että näistä ihmisistä on tullut minulle ihan mahdottoman rakkaita ja tärkeitä. Tämän puolen vuoden aikana on itseni kohdalla tapahtunut ihan huikeaa kasvamista ja eteenpäin menoa, ja paljolti juuri siitä ansiosta että nämä ihmiset ovat olleet tukena, viisaina sanoina ja peileinä koko ajan. Olen kokenut vahvasti, että meidät tuotiin yhteen tarkoituksella, sillä keskusteluketjulla on ollut tarkoituksensa meidän kaikkien polun kannalta. Meidät tuotiin yhteen tukemaan toisiamme aikana, jolloin kasvamme kohisten (ja usein kivun kautta). Se miten tuo ryhmä aikoinaan tuli saatetuksi kasaan, tapahtui tuttuun tapaan puolittain sattuman kauppana. Senhän toki tiedämme, että sattumia ei ole, vaan ne ovat tarkoin mietittyjä yhteensattumia kaikki. Joka tapauksessa, siinä vain kävi niin että löysimme hyvin pian itsemme tuomassa keskusteluun omat kipumme ja haavamme, ilomme ja onnemme, ja se on ollut paikka johon olen kaiken voinut turvallisesti kantaa. Siellä on ollut vastassa rakkaus ja hyväksyntä, siellä on ollut todella helppo kasvaa. Todellisia enkeliystäviä, jollaisia joskus en tiennyt olevan olemassakaan.

No niin ja kohtuus kaikessa, niin kuin sanotaan. Minulla ei vain ole oikein taipumusta siihen kohtuuteen. Niinpä olen käyttänyt päivittäin paljon aikaa tässä keskusteluketjussa, kotona olen pitkin päivää klikkaillut itseni sisään katsomaan onko tullut uutta juttua. Kaiken mitä minulle on tapahtunut, hyvän ja ikävämmän, olen vienyt ystävieni kuultavaksi ja ennen pitkää minun ja elämäni väliin ilmestyi ikäänkuin suodatin. Suodatin kaikki asiani näiden ystävieni kautta. Sain heiltä aina hyvää näkemystä ja viisautta. Eivät he toki aina päätäni silittäneet, jos he näkivät minulla kasvun paikan he eivät todellakaan päästäneet minua niin helpolla. He rakkaudella puskivat ja hiukan piiskasivat, jotta uskaltaisin kulkea ahtaista porteista eteenpäin. Heistä ja yhteisestä virtuaalikeskustelustamme tuli itselleni elintärkeä, olin siitä oikeastaan aika riippuvainen.

Sitten tuli huhtikuu. Se kaamea huhtikuu, mistä monet henkisellä tiellä kulkevat puhuvat. Oli kardinaali suurristiä ja mitä kaikkea energiapöhinää olikaan, joka todella puski meistä kaiken vanhan skeidan pintaan eteemme tarkasteltavaksi ja pois lastista heitettäväksi, jos niin uskalsimme. Tukalaa oli minullakin huhtikuussa, todellista matalalentoa välillä. Kotona ahdisti, asiat eivät tuntuneet arjessa toimivan, voimat oli ihan loppu, jouduin katsomaan itseäni monta kertaa peiliin ja myöntämään, että homma ei pelitä, koska teen pelkopohjaisia valintoja enkä arvosta itseäni lähellekään tarpeeksi. Minulla oli toiveita miten elämäni pitäisi sujua, jotta olisin tyytyväinen, mutta silti minulla ei ollut rohkeutta laittaa niitä toiveita todeksi, vaikka siihen tarjoutui mahdollisuuksia. Tuskailin ja piehtaroin, ärisin ja murisin, ja luulenpa että valoystävilläni oli minussa kestämistä.
Toukokuu vaihtui ja olo meni ylös ja alas. Asiat eivät vieläkään vain toimineet, ketutti ja ketutti vielä enemmän, alkoi olla päiviä etten nähnyt oiken mitään hyvää missään enkä kenessäkään. Edes parhaiden ystävieni hyvät uutiset eivät hymyilyttäneet, lähinnä ketutti nekin. Teki mieltä näyttää kieltä koko maailmalle ja tunsin itseni huonoksi ystäväksi, huonoksi äidiksi ja ties miten monella tavalla huonoksi. Miten olin päässyt tähään pisteeseen? Valitin surkeuttani näille valoystävilleni ja heidän joukossaan on varsinkin yksi oikea totuuden torvi, joka soittelee rakkaudellisesti torveaan mutta ai että miten se kirvelee, kun torven toitanta osuu itseä juuri sinne oikeaan arkaan paikkaan. Juuri sinne paikkaan, jonne pitäisi katsoa mutta ei haluaisi (ja rakastan Totuuden torven soittajaa suuri siksi!!) Hän yritti minulle sanoa, miten kierrän samassa suossa kokoajan kun en suostu päästämään irti tietyistä uskomuksistani ja peloistani. Niin totta, niin totta.
En tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä minulla vain tuli tunne, että minun pitää hypätä. Hypätä pelkojeni tuolle puolen. Yksi suurimmista peloistani on hylätyksi tulemisen pelko, se vaikuttaa monen tekoni, valintani ja toimeni taustalla. Minulle tuli tunne, että energiani ovat levällään pitkin poikin, mitään ei ole minulla itsellä. Olin levittänyt energiani sinne virtuaalikeskusteluun, jossa suodatin kaikki asiani koko ajan. Nämä ihmiset olivat minulle niin rakkaita ja läheisiä, että joidenkin kanssa tunsin olevani kuin siiamilainen kaksonen energiatasolla (tämäkin osuva kuvaus tuli sieltä jonkun valoystävän viisaasta suusta ja osui kyllä kohdilleen). Minä olin hyvää vauhtia tukehduttamassa omaa itseäni ja voimaani sillä, että ripustauduin liikaa. Ensin ajattelin, että jos yritän olla pois keskustelusta vaikka viikon. Tiesin, että se ei tulisi onnistumaan, en malttaisi olla vilkaisematta mitä toisille kuuluu. Jotenkin tunsin, että se ei riitä. Minun todella piti hypätä. Minulla oli vahva tunne, että minun pitää sanoa itseni ihan kokonaan irti keskusteluryhmästä, itse asiassa sain tähän ihan suoraa viestiä yläkerrasta. Voi miten se pelotti! Ajattelin, ettei minua ole olemassakaan sen jälkeen kun lähden siitä ryhmästä. Vanha hylätyksi tulemisen pelko nosti vahvasti päätään. Pelkäsin, että jos lähden, minä unohdun ja katoan. Silti tunne oli hyvin vahva, se tunne että minun on tehtävä niin kuin ohjataan, koska muu olisi itsepetosta ja kulkemista taaksepäin. Niinpä minä kerroin ystäville, että näin on tehtävä ja koska he toimivat aina rakkaudesta käsin, he ymmärsivät sen täysin. Ja sitten se pelottava klik, ja olin ulkona viestiketjusta. En enää pääse sinne lukemaan viestejä.

Ensin tiirautin muutaman kyyneleen. Käytin myös aika monta tuntia kuunnellen joka mutkassa pääni hälinää siitä, että mitäköhän ne muut nyt ajattelee, ja mistäköhän ne nyt puhuu ja mitäköhän ne nyt minusta tykkää jne. Uudestaan ja uudestaan. Sitten pysäytin itseni ja sanoin, että "lopeta!!" Oikeastaan oli hyvä huomata, miten paljon minä ajattelin heitä koko ajan ja sitä, mitäköhän ne nyt ajattelee kun minä tein näin, vieläkö minut hyväksytään jne. Minun ja maailmani välissä oli edelleen se suodatin, se suodatin on se "ne muut". Mitäköhän ne muut ajattelee? Niinpä niin. Sanoin itselleni tiukasti, että nyt on aika keskittyä siihen, mitä Johanna ajattelee. Ja niin se mielen pälinä sitten lakkasi ja tilalle astui huikaiseva voiman ja onnen tunne. Olin äärettömän ylpeä siitä, että olin toiminut pelosta huolimatta niin kuin minulle oli parhaaksi. Tunsin, miten yhtäkkiä kaikki voima ja energia on minulla itselläni, minä pystyn mihin vain! Nautin suunnattomasti voimakkaasta itsenäisyyden tunteesta, mikä suorastaan yllätti minut! Tapahtuipa mitä tahansa, vain minä yksin olin ottamassa sitä vastaan, sitä ei enää jaeta moneen osaan ystäville. Vain minä, minä päätän kaikesta itse enkä minä koko ajan kysele muilta. Ja voi miten paljon enemmän minä olen taas läsnä omassa elämässäni, siinä arjessa ja kaikessa.

Ja mikä kummallisinta, heti kun uskalsin päästää irti, jokin energiatasolla muuttui myös ja asiat lähtivät liikkumaan. Heti lähti tapahtumaan asioita, minä pääsin eteenpäin omissa suunnitelmissani, joiden kanssa olen vain junnannut ja tuskaillut ja etsinyt tapaa ja tietä. Miten, milloin ja miten minusta muka on mihinkään. Näitä olen kelannut ja nyt yhtäkkiä vain huomaan meneväni kovaa eteenpäin ja se kaikki tulee luonnostaan, puskematta. Yhtäkkiä saan asiakkaita hoitoihin, minulle ihan vieraita ihmisiä, juuri sitä mitä olen odottanut. Tämän irtipäästämisen jälkeen sain oman voimani takaisin ja se näyttäytyi uutena rohkeutena, uskallan sanoa asiat ja uskallan seistä sen takana mitä tunnen, koska minulla on oma voima itselläni. Ero on valtava!
Se todella pitää paikkansa, että joskus meidän vain on uskallettava päästää irti vanhasta, jotta uusi voi ilmentyä.

Itse uskon, että löydän jonkun minulle paremman tavan olla valoystävieni kanssa yhteydessä. He ovat edelleen minulle tärkeitä ja rakkaita, mutta sain arvokkaan oppiläksyn siitä, miten paljon itsestään kannattaa antaa ja mikä on liikaa.

Kiitollinen kaikesta tästä!!!