Kävin eilen ihanan keskustelun esikoiseni kanssa, kun olin peittelemässä häntä sänkyyn illalla. Tyttö on eskari-iässä ja jos olen oikein ymmärtänyt, alkaa tuossa iässä tulla elämän realiteetit esiin uudella tavalla ja se ahdistaa lasta. Niinpä pieni tyttöni sanoi minulle sängystään: "Äiti, mä olen ajatellut että mä ne halua tulla aikuiseksi." Kysyin tietysti, että miksi hän sellaista on ajatellut ja hän kertoi, että "koska sitten kun mä tulen aikuiseksi, niin te isän kanssa tulette vanhoiksi ja kuolette." Tässä kohtaa äiti ottaa syvän sisäisen huokauksen ja tuntee lapsen ahdistuksen oikein hyvin. Miten lohduttaa tätä lasta tämän asian tiimoilta? Istuin hänen sänkynsä viereen ja yritin parhaani mukaan kertoa hänelle, että elämämme on ikuinen. Kerroin, että se osa minkä elämme täällä maan päällä ihmisinä, on vain osa meidän ikuista elämää. Kerroin, että kun kuolemme me emme ole enää täällä nähtävissä kuten nyt, mutta jatkamme elämäämme Taivaan Isän kodissa, josta voimme kuitenkin koska tahansa olla yhteydessä tänne ihmisten puolelle. Otin esimerkiksi lasten isomummon, eli oman mummoni, joka kuoli kuukausi sitten. Kerroin, että isomummokin kuulee heti, kun vain ajattelemme häntä ja vaikka me ei nähdäkään isomummoa silmillämme, niin hän tietää että ajattelemme ja kuulee meitä. Kerroin, että me ihmiset ei useinkaan osata kuulla tai nähdä näitä jo kuolleita, mutta silti he ovat siellä. Tyttöni sanoi, että "mä olenkin ajatellut isomummoa aika paljon." Kerroin, että isomummo oli varmaan iloinen, että hän sai kuolla ja mennä Taivaan Isän kotiin ja että isomummo tapasi siellä kaikki jo kuolleet rakkaansa.
Näytti ihan siltä, että tämä keskustelu helpotti hiukan esikoisen oloa. Kerroin myös, että hänen ei tarvitse huolehtia, koska menee vielä pitkään ennen kuin hän on aikuinen. Ja kun hän on aikuinen, menee vielä pitkään että mekin isän kanssa elämme. (Teki mieli vielä kertoa, että kun tulee aikuiseksi ja perustaa oman perheen, osaa jo eri tavalla irrottaa omista vanhemmistaan ja hyväksyy elämän päättymisenkin, vaikka se toki surua ja ikävää aiheuttaakin meille taakse jääville.)
Tänään taas olin keskimmäisen tyttäreni kanssa pihalla keinussa. Hän istuskeli keinussaan omissa ajatuksissaan ja sitten hän alkoi sanoa minulle, että "tossa on värejä tossa nurmikolla, katso äiti." En todellakaan nähnyt nurmikolla yhtään mitään värejä, mutta tyttö tuijotti tiiviisti nurmikolle ja huolettomasti hymyillen totesi monta kertaa, että "nyt siinä on keltaista ja oranssia... ja nyt siinä on violettia. Katso noita värejä äiti!" Oli hassua seurata tyttöä, joka tuntui oikeasti näkevän nurmikolla jotain, mikä kuitenkin tuntui olevan hänelle aivan luonnollista. Yritin suhtautua siihen yhtä huolettomasti kuin hänkin, sanoin että äiti ei näe niitä mutta kyselin häneltä, että mitäs värejä ne on.
En tiedä sitten, mistä oli kyse, mutta sen tiedän että keskimmäinen tyttäremme on äärimmäisen herkkä lapsi, jolla on oma sisäinen maailmansa, jonne on hyvin vaikea muiden päästä. Mahdotonta oikeastaan, ollakseni totuuden mukainen. Hän on ainakin minulle lapsistani kaikkein haasteellisin ja vaikein ymmärtää juuri tämän ominaisutensa takia. Hän pitää tunteensa sisällään, ei puhu eikä päästä samalla lailla iholle kuin esimerkiksi isosiskonsa (joka syleilee maailmaa kädet levällään, kaikki menee avoimesti sisään ja ulos eikä ulkopuolisille jää kovinkaa epäselväksi mikään hänen mielenliikkeensä.)
Ja sitten on meidän pikkuneiti. Vähän yli puolitoista vuotias ilopilleri. Mikä ihana ikä! Kaikki on ihanaa, elämä on mielenkiintoista ja ihanaa, tyttö hymyilee aina ja on ihan pienimmästäkin asiasta innoissaan. Tällä hetkellä tämä pikkuinen tuo todella paljon iloa meidän koko perheelle. Hän halailee meitä kaikkia, kietoo lyhyet Michelin-miehen kätensä meidän kaulan ympäri ja antaa hassuja suukkoja, ja on vaan niin ihana!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti