Facebook-dieetti

Muutaman tunnin päästä minulla alkaa viikon mittainen haaste, joka jonkun mielestä saattaa kuulostaa naurettavalta ja helpolta, mutta minulle se ei ole sitä. Niin vaikea se ei ole, että en siitä selviytyisi. Aion nimittäin olla kokonaisen viikon poissa Facebookista. Ei yhtään sisäänkirjautumista, ei edes pientä vilkaisua.
Joku saattaisi olla sitä mieltä, että miksi itselleen pitää tehdä asiat niin kovina, miksi pitää niin ehdottomasti olla ilman viikon verran, mitä se hyödyttää? Miksei vain samalla päättäväisyydellä voi päättää, että tästä lähin alan vähentämään Facebookissa oleilua? Se olisikin ihan käyttökelpoinen tapa, mutta jostain syystä minusta vahvasti tuntuu, että minun on tehtävä nimenomaan tällainen "nenänvalkaisuoperaatio" Facebookin suhteen, muuten se ei antaisi minulle sitä samaa antia, mitä on tulossa. Hassu juttu, en osaa selittää kauhean hyvin tätä tunnetta.

Olen ollut Facebookissa jo monta vuotta ja aina olen ollut siellä kovin aktiivinen. Saattaa johtua myös osittain siitä, että nämä kaikki vuodet olen voittopuolisesti ollut kotiäitinä ja niinpä Facebook on tarjonnut minulle mainion kanavan pitää yllä sosiaalista elämää netin välityksellä. Siellä on voinut höpötellä niinäkin päivinä, kun leikkipuistossakaan ei tavannut yhtään ihmistä. Vaikka tosin, olisin todennäköisesti Facebookissa yhtä paljon, olin kotiäitinä tai en.
Minusta on kiva kommunikoida kirjoittamalla, se on itselleni luontaista. Jo vuosia sitten huomasin, että aloin nähdä elämäni värikkäät tapahtumat Facebook-päivityksinä. Siis kun jotain hassua tai tärkeää tapahtui, aloin jo miettiä mielessäni, millaiseen muotoon kirjoitan sen Facebookiin sitten kun pääsen koneen ääreen. Se oli aikaa ennen älypuhelimia. Nykyäänhän ei tarvitse edes kauaa odottaa, vaan Facebookiin pääsee kätevästi vain kaivamalla puhelimen esille ja niinpä siellä tulee käytyä aika usein. Hiekkalaatikon reunalla tulee mieleen käydä katsomassa, onko tullut mitään uusia juttuja tai kommentteja omiin juttuihin, näps näps ja olet jo siellä (ja kun näen jonkun toisen äidin/isän hiekkalaatikon reunalla selaavan puhelintaan ja lapsen leikkivän vieressä yksin, mun tekee aina ihan kamalan pahaa! Tekisi mieli mennä ottamaan se puhelin ihmisen kädestä ja pamauttaa sillä päähän: Herää pahvi! Ole lapsesi kanssa, tee vaikka hiekkakakkua! Ja silloin aina ajattelen, että "ei kauhea, en kai vain minäkin tee noin?!")
Nykyään tuntuu välillä jopa siltä, että kun jotain tärkeää tai hauskaa tapahtuu, niin se ei tule eläväksi ja todelliseksi, ennen kuin olet jakanut sen Facebook-kaveriesi kanssa. Kun otat hauskan valokuvan tai videon, se ei ikäänkuin tule todelliseksi, ennen kuin sen on nähnyt kaikki kaverisi. Jos se jää vain sinun ja perheesi ihasteltavaksi, sillä ei tunnu olevan enää samaa arvoa. Se menee hukkaan! Facebook saa meistä esiin jänniä juttuja, erikoisia asioita, joita ei 10 vuotta sitten olisi arvannut olevan olemassakaan. Teemme siellä juttuja, jotka ärsyttävät toisia ihmisiä. Päivitämme liikaa, liian avoimesti, liian usein. Emme päivitä koskaan, luemme vain hiljaa taustalla. Angstaamme, negailemme, valitamme. Olemme yltiö-positiivisia, happyhappy joyjoy! Lähdemme viihteelle, ja päivitämme jokaikisen känniääliö-valokuvan, jonka nappaamme illan aikana... Näitä riittää.

Itse aloitan nykyään päiväni Facebookissa ja melkeinpä lopetankin. Ehkä vähän kärjistetysti sanottu, mutta jos en jo sängyssä aamulla katso puhelimesta Facebookia, niin heti noustuani klikkaan kyllä tietokoneen päälle. Tässä tulee istuttua sitten turhankin paljon, se on tapa rentoutua ja sinänsä hyvä asia, mutta kun se ottaa sitten välillä ihan yliotteen. Illat tulee notkuttua tappiin saakka koneen ääressä katselemassa, että vieläkö joku olisi hereillä jotain päivittämässä tai kommentoimassa.
Facebookissa on myös paljon hyviä asioita. Olen kontaktissa ihmisiin, joista tuskin kovin usein muuten kuulisin. Olenkohan kovin väärässä, jos uskallan väittää vahvistaneeni montaa ystävyyssuhdetta juuri Facebookin ansiosta ja saaneeni liudan uusia tärkeitä ystäviä sieltä. Hengailen siellä myös paljon erilaisilla henkisillä palstoilla ja intiimeissä henkisissä ryhmissä ja niistä saan aivan valtavasti iloa ja valoa itselleni, sellaista uudistavaa ilon energiaa. Ne ovat tärkeitä. Ja aina kun innostun, teen kirjallisia kanavointeja/tulkintoja siihen tarkoitetulla palstalla, näistä olen saanut sitten suoritusmerkintöjä intuitiivisen parantaja-opintoihini liittyen. Facebookissa tulee myös hoidettua paljon ihan oikeita asioita, sikäli mikäli niihin asioihin liittyy ihminen joka myös on Facebookissa. Sovitaan tapaamisia, ilmottaudutaan henkisiin iltoihin ja kursseihin ja niin edelleen. Joten en näe mitään syytä luopua Facebookista kokonaan (ja siihen en edes pystyisi), mutta haluan kesyttää isännäksi päässeen asian jälleen rengin paikalle, johon se kuuluu.

Tämä isäntä/renki-vertaus tulee ystävältäni, joka sai minut lähtemään tähän haasteeseen. Hän on kirjoittanut samasta asiasta blogissaan. Olisin oikeastaan voinut tämän oman tekstini sijaan ohjata teidät lukijat suoraan linkillä hänen blogiinsa, koska hänen teksti olisi voinut yhtä hyvin olla omani. Joka tapauksessa, tämä ystäväni alkoi tätä itselleen asettamaansa haastetta puhua Facebookissa ja taisi heittää haasteen ilmana muillekin, keneen asia resonoi ja siitä minä lähdin mukaan miettimättä sitä 15 sekuntia kauempaa. Tiesin heti, että tämä on se juttu, mihin minun on tartuttava. Tämä oli oikeastaan taas niitä juttuja, joista heti tuntee vahvasti, että tämä oli minullekin ihan järjestetty juttu. Täydellisellä ajoituksella eteeni heitetty asia, jolla on tärkeä merkitys omalla polullani. Minulla onkin sellainen hassu kutina, että tämä sinänsä arkipäiväinen haaste tuo eteeni jotain suurempaa ja siksipä kai koenkin tämän koko asian paljon isompana kuin se ehkä ulkopuoliselle näyttäytyy. Tässä on kyseessä jokin suurempi siunaus, joka tuodaan tällaisella tarjottimella. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta sen verran olen oppinut luottamaan omiin tuntemuksiini, että en edes yritä selittää tätä sen enempää. Sen näkee sitten tuonnempana! Minulla on muitakin elämääni haittaavia riippuvuuksia, joidenkanssaolen paininut pitkään ja menettänyt kokonaan uskoni siihen että minusta löytyisi vahvuutta selättää jokin itseäni riivaava riippuvuussuhde. Luulen, että tällä on paljon tekemistä sen kanssa ja vahvasti irtipäästämisen teemoissa mennään. Uudistumista, kerrosten kuorimista sen todellisen Johannan päältä, mikä haluaa tulla esiin, aitona ja upeana. Ihmettelette varmaan, miten nämä kaikkiliittyy Facebookiin, mutta siltä minusta nyt vain tuntuu!

Jotenkin tuntuu, että tämä aika juuri nyt on voimakasta irtipäästämisen ja eteenpäinmenon aikaa. Tulevalle viikolle osuu myös enkeliretriitti, jolle pääsen jo toistamiseen! Aivan upeaa ja tuoreessa muistossa on viime kertainen retriitti, joka oli voimakas ja hyvin avaava kokemus! Jotenkin tuntuu nyt hyvältä laskeutua rauhaan Facebookinkin suhteen juuri retriitin alla. Antaa itselle aikaa tehdä vaikka jotain ihan muita juttuja, jotain... ihanaa.
Tällä kertaa lähden retriittiin pienen poikani kanssa! Viimeksi hän oli vielä mahassa ja tuomassa viestä vielä sielun tasolta. Nyt hän pääsee kylpemään ihmismuodossa näihin ihaniin korkeisiin energioihin!

Jos olisin tarttunut haasteeseen, jossa pitää jättää sokeri elämästä pois viikoksi,o lisin nyt vähän huolissani ja puolittain kai valmiiksi ahdistunutkin. Miettisin, että selviänkö siitä ja miten. Nyt ei tunnu siltä, ei vaikka olen täysin Facebook-addikti. Tuntuu lähinnä siltä, että jotain upeaa on tulossa! Ihana nähdä, miten tämä vaikuttaa kaikkeen. Mitä tästä saavat lapseni, ja mitä minä itse. Ja kun haasteviikko päättyy, en aio palata vanhaan. Aion tehdä itseni kanssa säännöt, vähän kuin lapselle, miten paljon siellä Facebookissa saa olla.

Yritän käydä viikon aikana kertomassa, miten menee!
Loppuun vielä pari kevennystä ;)

Meidän vauva ja sen syntymä

 

 

Hei kaikki!

Voi miten olenkaan taas kaiholla muistellut tätä blogiani, joka täällä ylhäisessä yksinäisyydessä odottelee. Kai se niin on, että tuli tämä vauva-arki ja vei ajan!

Ihana poikavauva on nyt 2 kk ja 2vk ikäinen ja nimikin on jo saatu. Hän sai kutakuinkin sen nimen, jonka hän selvänäköisen ihmisen kautta minulle ilmoitti, tosin otimme vapauden muuttaa tuota nimeä kantamuotoonsa. Tykkäsimme siitä sillä tavalla enemmän. Nyt poika on siis nimetty yhden arkkienkelin mukaan ja sen arkkienkelin tunnusvärikin on se sama, jota monet näkijät raskauden aikana lapsen yllä ja ympärillä näkivät.
Vauva on helppo tapaus, kuten on olleet kaikki meidän lapset. Siksi kai niitä on jaksanut tehdäkin yli keskivertomäärän, kun vauva-aika menee heidän kanssaan hyvin simppelisti. Toki vauva aina vaatii omansa, ei niitä nyt täysin vaivattomiksi voi sanoa... Mutta minua ei haittaa yöheräilyt eikä sellaiset, tykkään olla pienen vauvan äitinä. Ihana rakkauslapsi on tämä meidän kuopusvauva, niin tyytyväinen ja kullanmurunen, että mikäpä tässä!

Se mihin olen tavallistakin enemmän tämän vauvan kanssa kiinnittänyt huomiota, on hänen näkymättömät viihdytysjoukkonsa. Tätä samaa on saattanut hyvin olla meidän kaikilla lapsilla, mutta en ole vain kiinnittänyt siihen huomiota, kun en ole tiennyt... Tiennyt, että vauvat näkevät verhon toiselle puolen. Tämän vauvan kanssa huomasin sen hyvin varhaisilla viikoilla jo, miten hän seuraili aina silmillään tarkasti jotakin, joka hyvin usein tuntui olevan juuri minun pääni yläpuolella tai vieressä. Vaikka siellä olisi ollut vain valkoinen seinä, niin silmät tuijotti ja liikkui ja seurasi, hyvin tarkkaavaisen näköisenä. Joku sitten kertoi, että vauvat katsovat meidän auraamme. Aa, loogista!! Niinpä tietysti. Siitähän se kaikki näkyy, mitä vanhemmalle kuuluu.
Nyt kun hän on alkanut jo hymyilemään ja tosissaan silmillään seuraamaan liikkuvaa kohdetta, niin tämä asia on vain vahvistunut. Ihan päivittäin monta kertaa hän seurailee hyvin huvittuneena jotain, siis jotain, jota minä en näe. Hän hymyilee levästi, aivan kuin hänen edessään olisi joku elävä olento joka pelleilee hänen kanssaan. Hän seuraa, miten se jokin liikkuu ja hän hymyilee sille ja kujeilee sen kanssa. Äidistä, joka ei siinä näe mitään kuin valkoisen katon, tämä tietysti on aika hämmentävää ja jännää. Mutta kun nyt olen hänen näkymättömän seurailujaan seuraillut tässä pidemmän aikaa, niin ei siinä kyllä mitään epäselvää ole. Hänellä todella on omat viihdytysjoukkonsa!

Kirjoitin viimeksi ennen vauvan syntymää, kirjoitin silloin toiveestani saada luonnonmukainen synnytys. Taas sain huomata, että sanonta "sitä saa mitä tilaa" ei olekaan mikään turha rallatus. Se oikeasti pätee ja sitä kannattaisi jokaisen miettiä elämänsä joka hetki. Itse aloin henkisesti valmistautua luonnonmukaiseen synnytykseen, olin valmis siihen ja jostain ne ajatukset minulle tuotiin. Jostain se vain tuli se ajatus, että olen nyt valmis synnyttämään luonnonmukaisesti. Ja niin tapahtui. Näin jälkikäteen synnytystä ajatellessa on päällimmäinen mielikuva rauha, hallittu rauha. Synnytys eteni luonnollisesti, itsestään ja rauhallisesti. Se käynnistyi 4 päivää yli lasketun ajan vesien menossa, keskellä iltapäivää. Kaikki muut lapseni ovat syntyneet kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, kaksi niistä vielä käynnistämällä, koska kroppani ei vain ole alkanut itse tehdä mitään. Tätä silmällä pitäen olisi ollut järkevämpää odottaa tätäkin lasta syntyväksi yhtä "myöhään", mutta intuitio tiesi toisin. Minullahan oli pitkään sellainen olo, että tämä lapsi syntyy aikaisemmin, hassu tunne siitä että lähellä laskettua aikaa tapahtuu. Ja näin todellakin tapahtui.

Kirjoitin piiitkän synnytyskertomuksen, jonka julkaisin jo toisaalla mutta haluan liittää sen tännekin. Toivottavasti siitä kertomuksesta näkyy, kuinka todella kaikkiin tilauksiini ja odotuksiini vastattiin ja sain mitä ihanimman ja rauhallisimman luomusynnytyksen!

Rv 40+4,noin klo 14
laitoin kuopuksemme päiväunille ja menin itsekin pötkölleen, lueskelin lehteä sängyssä ja ajattelin juuri kääntää kylkeä ja alkaa itsekin pienille päikyille, kun alapäästä kävi kunnon pulpahdus. Ihan sellainen olo, että mitä ihmettä sieltä tuli, se tuntui ihan joltain möykyltä, mutta kasteli housut, joten oikeastaan tiesinkin mistä oli kyse. Kipitin vessaan ja housut oli litimärät, ihan kirkasta nestettä näytti olevan. Olin juuri vartti sitten käynyt pissalla, joten tiesin kyllä että tämä on nyt lapsivettä. Ihmeellistä, minulta lapsivedet, näinkö tämä nyt alkaakin? Ja NYT!!?
Laitoin siteen pöksyihin ja jäin odottelemaan, tulisiko vettä lisää ja mitähän nyt tapahtuu. Mies oli Helsingissä jossain palaverissa ja laitoin hänelle tekstarin, että "lapsivettä menee, soita kun palaveri päättyy tai sitten laitan itse viestiä aiemmin, jos jotain tapahtuu". Kohta hän jo soittikin, oli päättänyt omalta osaltaan palaverin siihen ja lähtenyt heti kotiin.
Laitoin viestiä myös synnytykseen mukaan lähtevälle Jonnalle, joka oli myös töissä Helsingissä. Sanoin, että katsellaan nyt, mitä tapahtuu, vielä ei tarvitse lähteä tänne päin. Kohta kuitenkin Jonnaltakin tuli viesti, että ei hän pystynyt enää töitä tekemään ja hänkin oli matkalla töistä kotiin ja meille päin.

Sitten alkoi kauhea säätö. En oikein tiennyt, mitä alkaisin järjestämään. Sairaalakassia pitäisi pakata, synnärille ehkä soittaa, lapsille miettiä hoitajakuvioita ja kaikkea. Yhtäkkiä meillä olikin monta lastenhoitajavaihtoehtoa ja en tiennyt, mihin suuntaan lapsia lähtisin viemään ja kun aikataulukin oli vielä hiukan epäselvä, niin ei osannut ennakoida että miten kaukaa lastenhoitajaa voi odotella tai kuinka kauas voi itse lähteä lapsia viemään.
Soitin synnärille ja kerroin, että lapsivedet on menneet (sitä lorisi aina välillä lisää) ja että maha on kyllä ihan kovana kaiken aikaa, mutta supistukset ei mitenkään vielä tee kipeää. Sain ohjeeksi, että jos alkaa tulemaan säännöllisiä kipeitä supistuksia, niin sitten vaan niiden tahdissa sairaalaan päin. Ja jos ei supistuksia kuulu, niin voisin iltasella tulla näytille ja käyrille, huomenna aamulla pitää sitten alkaa johonkin toimenpiteisiin, jos ei mitään tapahdu. Selvä, nyt sitten katselen ja odottelen, mitä tapahtuu. Olin kyllä itse ihan varma, että supistukset alkaa siitä kiihtymään aika piankin ja lähtö tulee.
Mies ilmoitti kotimatkan varrelta, että hän oli soittanut vanhemmilleen (250km:n päähän) ja pyytänyt heitä tulemaan meille, koska miehellä olisi huomenna töissä joku juttu, missä olisi tärkeä olla mukana ja lapsille tarvittaisiin siis hoitajaa, koska minä olisin sairaalassa). Miehen vanhemmat eivät pääsisi tulemaan kuin vasta illaksi, joten siihen saakka tarvittiin jotain toista hoitajaa. Päätin soittaa samassa taloyhtiössä asuvalle tutulle naapurille, joka kerran sanoi että hän voi tulla meille kyllä, jos joku äkkilähtö tulee. Kysyin häneltä, että onko hän tänään kotona ja käytettävissä, ihan varmuuden vuoksi jos meille tulisikin joku hyvin ennakoimaton äkkilähtö. Tämä nainen sanoi, että hän oli juuri ajatellut kysyä, että lähtisikö meidän tytöt uimarannalle hänen ja hänen tyttärensä kanssa. Olin luvannut tytöille aiemmin, että pääsevät uimaan, kun isä tulee töistä ja mietinkin että he pettyvät kyllä, kun ei isä voikaan lähteä. Joten tämä uimarantatarjous tuli hyvään saumaan! Kuopus oli tosin juuri vasta nukahtanut päiväunilleen, joten hän jäisi nyt kotiin. Tällaista pientä säätämistä tämä lasten sijoittelu oli ja lopulta kaikki menikin tosi hyvin, kun sovittiin tämän naapurin naisen kanssa, että hän hoitaa meidän tytöt sinne saakka, kunnes isovanhemmat saapuvat illalla meille.

Klo 15
Mies saapui kotiin ja pakattiin nopeasti uimakamat kahdelle vanhimmalle tytölle, ja kerrottiin heille että nyt näyttää siltä että meille tulee lähtö sairaalaan vauvaa hakemaan. Tytöt lähtivät siis naapurin naisen ja hänen tyttärensä kanssa uimarannalle ja sovimme, että mikäli uimareissun aikana meidän pitäisikin lähteä jo sairaalaan, toisimme kuopuksemmekin sinne uimrannalle, joka on matkan varrella sairaalaan mentäessä. Huh, yksi huoli vähemmän, lasten hoito järjestetty!

Jatkoimme tavaroiden pakkaamista, nyt sairaalakassia. Pyysin miehen apua, koska liikkuminen oli mulle tukalaa vatsan ollessa ihan kovana koko ajan. Supistuksia kyllä tuntui tulevan, aika mietoja, mutta siinä tohinassa en ehtinyt yhtään niitä kellotella.
Jonnakin saapui meille ja siinä sitten hiukan jännittyneissä tunnelmissa istuskeltiin ja hörpittiin jääteetä ja mietittiin, mitä tehdään. Yritin samalla laittaa vähän ylös supistusten välejä, että pääsisin itsekin kärryille missä mennään. Supistuksia tuli noin 4 minuutin välein, mutta olin tosi epävarma että mitä ne nyt meinaa, kun ne eivät sillä tavalla tehneet kuitenkaan hirveän kipeää eikä olleet kovin pitkiä. Mulle tuli vähän paineita siitä, että siinä ne molemmat työpäivänsä keskeyttäneet tukihenkilöt nyt istuu odottavaisena, mitä jos synnytys ei kuitenkaan näistä miedoista supistuksista vielä käynnistykään?
En ollut itse syönyt mitään lämmintä ruokaa koko päivänä ja niinpä mun seuralaiseni patistavat mua syömään vähän, mies lämmitti mulle annoksen ruokaa. Tässä vaiheessa olimme käyneet herättämässä kuopuksenkin uniltaan, ajateltiin että kai tässä pikkuhiljaa pitää kuitenkin sairaalalle lähteä. Syön ja samalla höpötellään kuopukselle, että nyt äiti ja isä lähtee hakemaan vauvaa sairaalasta. Lämmintä lapsivettä holahtelee pöksyyn aina välillä, aika monta sidettä saan vaihtaa.

Klo 16.30
Päätetään lähteä synnytyssairaalaan päin, uimarannan kautta. Supistuksia tulee 3-4 minuutin välein, mutta edelleen tuntuu ettei niissä ole kipua ja pituutta tarpeeksi. Yrittäisin vielä pelata aikaa, "mennäänkö vaikka jätskille ensin?" Jonna ja mieheni ovat selkeästi sitä mieltä, että nyt sairaalaan! Soitan vielä synnärille, että olen tulossa. Kätilö kyselee tilanteen, raskausviikot ja kuinka mones lapsi on tulossa, ja toteaa että "hyvältä kuulostaa, tervetuloa".
Jonna lähtee omalla autollaan, me omallamme. Ajetaan ensin ruuhkaiselle uimarannalle viemään kuopusta edeltä menneen seurueen hoiviin. Sieltä ne uimarit löytyy, kerrotaan että me ollaan nyt menossa sairaalaan. Esikoinen kertoo innoissaan, että hän oli oppinut paremmin uimaan ja höpötellään hetki. Muutama supistus otetaan siis vastaan helteisellä rannalla ja mielessä käy, että on tämäkin, keskellä kirkasta päivää uimarannalla ja synnyttämään ollaan menossa, onpa outoa. Törmäämme vielä rannalla Jonnan hyvään ystävään, joka tilanteen kuultuaan kauhistelee, että miten hyvänen aika, siinä seisot niinkuin ei mitään olisi, voi että... (ja niin edelleen :D )
Halin meidän tytöt ja jatketaan matkaa.
Autossa sanon miehelle, että itse asiassa nyt on hyvin samat fiilikset ja tilanteet kuin mennessämme kuopusta synnyttämään. Silloinkin matkalla sairaalaan supistuksia tuli 3 minuutin välein ja autossa istuminenkin ihan onnistui, ei tarvitse roikkua kauhukahvassa ja huohottaa tuskissaan. Laskeskellaan, että jos tämä synnytys samaa tahtia etenee kuin kuopuksen synnytys, niin sen mukaan tämän lapsen pitäisi syntyä klo 19.30.
Lähestyessämme sairaalaa alkaakin tuntua siltä, että ihan hyvä että nyt kuitenkin jo lähdettiin sairaalaan, supistukset alkavat saada tehoa.

Klo 17
Saavumme sairaalaan. Hiukan on vaikeaa jo kävellä autolta sisälle, mutta supistukset ei vieläkään ole mitään suurta tuskaa. Naureskelemme ja menemme pikkuhiljaa. Synnytysosaston oven takana soitamme ovikelloa ja kätilö tulee avaamaan. Sanon nimeni ja kerron että soitin äskettäin ja kätilö ohjaa meidät kädellä suoraan käyrähuoneeseen. Kätilö kysyy heti kärkeen mahdollisia toiveitakin synnytyksen suhteen. Yhtäkkiä en osaa sanoa mitään järkevää, jotain änkytän siitä, että mahdollisimman luonnonmukaisesti mentäisiin.
Käyrän otolla pitäisi siis taas aloittaa ja kätilö asettaa antureita pitelevät vyöt valmiiksi sängylle. Kysyn hiukan varovasti, että onko pakko mennä maate, voinko olla pystyssä. Kätilö sanoo, että voin toki olla pystyssäkin, jos haluan, ja niinpä saan anturit vatsalle ja jään sängyn viereen seisoskelemaan. Kun supistaa, käyn syvään etunojaan sänkyä vasten. Sen enempään liikkumiseen käyräkoneen johdot ei riitäkään. Käyrä vähän kärsii siitä, että olen pystyssä ja kumartelen. Kätilö on jättänyt meidät keskenään huoneeseen, mutta joutuu välillä palaamaan ja säätämään antureita ja muutenkin seurailemaan käyrää, kun ilmeisesti se ei ihan nyt täytä heidän laatuvaatimuksia.Mieheni ja Jonna hakee asemiaan selkeästi, antavat mun olla rauhassa, jutustellaan. Mies alkaa heti tuijottaa käyrää ja konetta ja antaa insinöörimäisiä kommentteja. Yritämme päästä selville käyräkoneen sielunelämästä, mikä luku tarkoittaa mitäkin.

Klo 17.45
Käyrä tulee valmiiksi, mutta koska sen laadussa oli vähän hankaluuksia, on lääkäri määrännyt vauvan päähän laitettavaksi pinnin/scalpin, jotta saadaan vähän eksaktimpaa tietoa vauvan voinnista, ainakin puoli tuntia haluavat vielä nähdä käyrää scalpin kautta. Varmistan, ettei pinnin laitto ole esteeksi esimerkiksi ammeeseen menolle ja kuulemma seurannan oton aikana ei voi mennä, mutta sen jälkeen kyllä. Selviää tosin, että synnytysosaston yksi ainut iso amme on varattu ja minun tulevassa synnytyssalissa on vain tavallinen kylpyamme. Pah, miten minä olin ymmärtänyt, että nyt remontin jälkeen täällä sairaalassa on kunnon amme jokaisessa synnytyssalissa?!

 

Vastaanottanut kätilö haluaa vielä katsoa kohdunsuun tilanteen. Nyt alkaa sitten nämä inhottavat jutut. Pitää kavuta sängylle ja toivoa, että hän ehtii tehdä tutkimuksensa supistuksen välissä. Kätilö onnistuu ja kohdun suu on kuulemma 4-5cm auki. Jess, good news! Ihmeen hyvää työtä nuo miedommatkin supistukset ovat tehneet!

Klo 18.00
Siirrymme synnytyssaliin. Tässä vaiheessa kätilö vaihtuu, tämä vastaanottanut kätilö ei hoidakaan synnytystä. Onneksi, sillä hänen kanssaan kemia ei tuntunut sopivalta, en osannut kommunikoida hänen kanssaan, hän oli jotenkin… töks. Uusi kätilö esittäytyy ja hyvin äkkiä huomaan, että tilaus on mennyt perille. Olen nimittäin ennen synnytystä tilannut näkymättömiltä auttajilta vähän apuja, lempeää ja hallittua luomusynnytystä ja parhainta mahdollista kätilöä juuri sitä synnytystä hoitamaan. Ja sellaisen näytän saaneen. Kätilö on ihana, rauhallinen ja varma, tuntuu ymmärtävän puolesta sanasta mitä tarkoitan ja on heti messissä, miten hommaa lähdetään viemään eteenpäin. Muutenkin ihana, puhuttelee meitä kaikkia heti etunimellä, on hyvin ystävällinen ja lempeä meitä kunnioittavalla tavalla. Tulee hyvä olo.
Kurkistan synnytyssalini kylppäriin ja totean, että kylpyamme ei oikein kutsu, en usko että saisin hyvää asentoa tavallisen kokoisessa kylpyammeessa. Unohdan vesielementin kokonaan ja sanon kätilölle, että toivon, että voisin olla mahdollisimman paljon pystyasennossa, enkä makuulla mielellään ollenkaan. En edes mitenkään kovin vuolaasti kerro toiveistani, ihan vain lauseella parilla annan ymmärtää, että yritettäisiin välttää puudutteita ja turhia väliintuloja muutenkin, ja edetä luonnollisesti. Tämän enempää tuskin sanon ja kätilö on silti heti messissä ja osaa tehdä kaiken juuri oikein minun kannaltani, ilman eri kehoituksia.

Kätilö haluaa laittaa heti sen lääkärin määräämän pinnin vauvan päähän ja odotutan häntä vielä yhden supistuksen verran, ennen kuin kiipeän sängylle. Toivon, että hän on taas nopea ja tekee homman supistuksen välissä. Ikäviä nämä toimenpiteet! Jännitän ja kätilö osaa tosi hyvin ohjata mua rentoutumaan ja hengittämään, ja homma helpottuu huomattavasti. Kohdunsuuni on kuulemma aika takana ja sen takia kätilö joutuu vähän tonkimaan ja homma tuntuu kestävän aika lailla, mutta yritän vain hengittää syvään ja rentoutua, ja homma meneekin ihan hienosti, supistusta ei tunnu tulevankaan. Pinni saadaan paikoilleen ja pomppaan sängystä ylös. Vaihdan samalla päälleni sairaalan pitkän hamepyjaman ja nojaan etukumarassa sänkyä vasten supistuksen tullen. Kätilö liittää pinnin johtoa käyräkoneeseen ja teippaa johtoja mun jalkaan kiinni.
Otan sukkulan muotoisen jumppapallon istuimeksi alleni ja nojailen siinä istuen sängyn laitaan. Tuntuu olevan hyvä asento tähän kohtaan.

Tällä välin mieheni on kaivanut mukaan ottamani cd:n kassista ja sovittaa sitä soittimeen. Cd ei suostu toimimaan, mutta ei hätää: Jonna on kaivanut omasta kassistaan iPadin ja laittaa sieltä Spotifystä haluamani levyn soimaan (tämä levy, alkukantaista mutta melodista rumpumusiikkia, soi koko synnytyksen ajan), hän on pakannut mukaansa myös parit enkelipatsaat, joihin hän on kuulemma ladannut tiettyä energiaa, hän asettelee ne ikkunalaudalle. Hymyilyttää, Jonna on ajatellut kaikkea.

Sitten otetaan vastaan supistuksia, seurataan itsekin vähän käyrää rumpumusiikin tahdissa (tai mies ja Jonna seurailee, minä yritän keskittyä supistuksiin ja kätilön ohjeeseen siitä, että supistuksen mentyä ohi otetaan pitkä huokaus ja rentoudutaan/levätään). Jonna asettuu jumppapalloni taakse ja alkaa hieroa selkääni ja painella selästäni ja hartioiltani kivunlievityksenä akupisteitä. Ihanaa, ylipäätään Jonnan läsnäoleva kosketus, sekin jo helpottaa. Mies on lähellä, seurailee tilannetta ja käyrää ja höpöttää tilanteen kevennyksiä. Kiva kuunella miehen ja Jonnan juttuja, vaikka itse en välttämättä koko ajan aktiivisesti osallistukaan.

Täytyy sanoa, että en jaksa yhtään muistaa, milloin kätilö oli paikalla ja milloin jätti meidät keskenään ja mitä missäkin välissä ja missäkin järjestyksessä tapahtui. Taisin kai kuitenkin vaipua jonkinlaiseen regressiotilaan siinä mielessä, että kaikki tapahtumat eivät ihan niin kirkkaana jääneet mieleeni. Jonna ja mies kirjasivat ylös jotain tapahtumien kellon aikoja vihkoon, joka oli auki ikkunalaudalla sitä varten. En pysty selkeästi muistamaan kaikkia eleitä, joita Jonna ja mies teki. Kertoisin mielelläni niistä kannustavista eleistä ja sanoista, joita heiltä sain, mutta en muista niin selkeästi. Jonna kyllä moneen otteeseen ainakin kehui ja kannusti mua siitä, että osaan hengittää tosi hyvin supistuksen tullen. Välillä myös kätilö saattoi hieroa mua selästä ja aina en edes tiennyt, oliko takanani Jonna vai kätilö. Kätilö myös kävi välillä hieromassa korvalehden syrjääni (vyöhyketerapiaa) vauhdittaakseen supistuksia, ja hän myös hieroi nilkoissani jotain pisteitä. Aina en tiennyt, oliko kyseessä kivunlievityspisteet vai supistusten vauhdittamiseen tarkoitetut pisteet, mutta kovasti kätilö tuntui työskentelevän näiden asioiden kanssa.

Klo 19.10
Käyrän otto on kai tässä vaiheessa jo purettu pois, pääsin eroon koneeseen yhdistävästä johdosta. Supistuksiin tarvittaisiin vähän lisää tehoa, kätilön mielestä välillä näyttäisi tulevan ns. "huokaussupistuksia" eli vähän kevyempiä versioita ikäänkuin. Onhan näissäkin ollut jo mukavasti tekemistä, keskittyä on täytynyt hengittämiseen supistuksen tullen ja eihän sitä innoissaan ole, kun kuulee että nyt näihin pitäisi saada lisää tehoa. Mutta ymmärrän, että synnytyksen edistämiseksi näin on tapahduttava. Kätilö ehdottaa, että laitetaan muutama akupunktioneula supistuksia voimistamaan ja se passaa kyllä. Hän laittaa pari neulaa molempien säärien etuosaan, mutta niissä on se ongelma että ne tuottavat mulle säteilevää kipua sääreen, ikäänkuin hermoa pitkin menee kipu. Kätilö säätää neuloja ja lopulta löydetään sellaiset asemat, että kipu ei tunnu. Myös päälaelle laitetaan pari neulaa pystyyn, rentouttamaan. Jatkan pyörittelyä pallon päällä ja hetken päästä totean, että ihan kuin supistukset päinvastoin olisivat vähän laiskistuneet entisestään. Joku, Jonna tai kätilö tai molemmat, ehdottaa että nousisin ylös ja olisin hiukan liikkeellä, jos se auttaisi. Nousen ylös ja huomaan, että neulat säärissä sattuu nyt, kun liikun. Kätilö ottaa neulat pois ja pyytää, että kävisin pissalla myös. Sekin on inhottavaa synnytyksessä, se pissalla käynti. Pelottaa että saa kunnon supistuksen juuri pöntöllä. Käyn kuitenkin pissalla ja säästyn kauhukokemuksilta ;)
Kävelen huoneessa hiukan ja kätilö sanoo, että voimme toki mennä kävelemään myös huoneen ulkopuolelle ja ihan vaikka hissiaulaan saakka, jos haluamme. Tuntuu hetken oudolta, poistua nyt synnytyssalista kesken synnyttämisen, ihan kuin homma taantuisi pahasti ja minä olisin jotenkin epäonnistunut! Kellokin on juuri sen 19.30, mistä miehen kanssa autossa puhuimme, eli jos tämä synnytys olisi edennyt samaan tahtiin kuin edellinen, lapsen pitäisi nyt syntyä. Ja minulla vaan supistuksia pitää vauhditella, pöh. Taivastelen ääneenkin tätä ajatusmaailmaa, että synnytyskin on jokin ihme suoritus, että tässä nyt pitäisi kaikenlaista saavuttaa tietyssä ajassa ja nyt olen sitten epäonnistunut. Tämä on nyt eri synnytys, halusin lempeän ja luonnonmukaisen synnytyksen ja ehkä sen järjestämiseksi minulle tämä etenee hiukan hitaammin, ja sitä kautta lempeämmin. Nopea synnytys on usein kipeää rytinää, missä olisi paljon haastavampaa selviytyä ilman puudutteita ja ylipäätään mieli jotenkuten rauhallisena. Joten lakataampa tämä suorittäminen ja vertailu!

Klo 19.30
Lähdemme hiukan kävelylle, erittäin hidasta tahtia synnytyssalista lapsivuodeosaston puolelle ja sen päähän saakka, ja sitten melkein heti kohta takaisin. Kävelemme hissun kissun ja todentotta, supistukset alkavat voimistua heti. Nojailen seinässä oleviin kaiteisiin ja milloin mihinkin supistuksen tulen, hengitän ja puhaltelen. Alkaa tehdä oikeasti kipeää! Muistankohan väärin, että Jonna hieroo mun selkää supistuksen tullen?
Palaamme synnytysaliin ja toteamme kätilölle, että kyllä vain tuli hommaan potkua kävelyreissun myötä. Haen taas jumppapallon alleni ja nojailen siinä istuen sänkyyn. Supistuksen tullen pitää todella keskittyä jo hengittämiseen, mutta ei tule mieleen tarvita mitään muuta. Hengittäminen ja hieronta riittää ja homma tuntuu pysyvän hallinnassa niillä. Mukavaa tämä ei ole, mutta silti on jotenkin rauhallinen olo, näillä mennään.

Jossain vaiheessa, näillä main kuin intensiteetti supistuksissa kasvoi selkeästi, kätilö näytti miehelle, miten hän voi supistuksen tullen painaa kädessä olevia akupisteitäni, jotka lievittävät kipua. Kyseessä on siis se tuttu peukalon ja etusormen välissä oleva piste, jota painellaan voimakkaasti. Tässä vaiheessa mies tuli sängyn toiselle puolelle mua vastapäätä ja aina supistuksen tullen tarttui molemmilla käsillään mun käsiini ja painoi/hieroi voimakkaasti näitä akupisteitä, tätä mieheni teki ihan ponnistuvaiheeseen saakka. Siinä taas huomasin, miten tärkeää on se miehen turva ja kosketus, mulle oli tärkeää että ne kädet oli siinä valmiina supistuksen tullen (ja vielä 4 päivää synnytyksen jälkeen nämä käsien akupisteet oli ihan hellänä, eli mies on niitä kyllä joutunut kunnolla painelemaan!) Se minkä huomasin myös, oli että en itse yhtään puristanut miehen käsiä, vaan ne lepäsi ihan rentoina hänen käsissään. Pistin tämän huomiolle ehkä sen takia, että kaikissa aikaisemmissa synnytyksissä tässä vaiheessa olen todellakin puristanut miehen kättä ja lujaa. Ja se on kuulkaa ihan erilainen fiilis, otatko supistukset vastaan puristamalla voimakkaasti toisen kättä vai pitämällä kätesi täysin rentona. Se ehkä kertoo siitä, oletko muutenkaan kovin rentona vai puristatko jännittyneenä kipua vastaan. En keskittynyt siis mitenkään siihen, että mun tulisi pitää käteni rentoina, mutta huomasin vain että ne olivat, eikä ollut tarvetta puristaa. Ylipäätään supistuksen tullen keskityn vain siihen, että hengitän syvään ja rauhallisesti ja että yritän rentouttaa lantion aluetta ja leukaa, olla tavallaan pusertamatta ja jännittämättä vastaan. Täytyy sanoa, että mitä pidemmälle avautumisvaihe tästä eteni, sitä vaikeampaa oli oikeasti pysyä rentona ja olla jännittämättä vastaan. Kivut kun kävivät tarpeeksi kovaksi, niin se vain oli enää tosi vaikeaa, mutta yritin silti keskittyä siihen edelleen. Ja muistaakseni aivan viime metreillä, muutamissa viimeisissä supistuksissa saatoin jo puristaa miehen kättäkin ;)
Palattuamme kävelyltä saliin alkoi supistuksissa olla niin paljon voimaa ja kipua, että aloitin pikkuhiljaa myös ns. synnytyslaulun. Olin perehtynyt asiaan vain pintaraapaisun verran, mutta se ei haitannut, koska huomasin asian tulevan kyllä luonnon ohjaamana, kun vain antoi tulla. Aloin siis hyvin pian huomaamaan, että pelkkä syvään keskittyneesti hengittäminen ei tahdo enää riittää ja niinpä toin siihen mukaan sen, että aloin uloshengityksellä päästämään matalaa Aaaa-vokaalia. Tämä "laulu" se kasvoi samassa suhteessa supistusten voimistumisen kanssa, äänen voimakkuus kasvoi ja laulu sai sitä enemmän pontta, mitä voimakkaampia supistukset oli. Tämä todella auttoi, sillä oli jopa niin ihmeellinen voima että sanoin jonkun supistuksen välissä, että tämä on luonnon omaa ilokaasua! Se oli ihmeellistä, että olin todellakin edelleen pärjännyt ilman ilokaasua, joka on aiemmissa synnytyksissä ollut ikäänkuin kivunlievityksen kulmakivi minulla. Tässä vaiheessa en supistusten välillä enää jutellut mitään, keskityin vain itse hommaan. Supistuksen tullen aloin hengittää ja laulaa, mies alkoi hieroa käsien pisteitä ja Jonna hieroi ja paineli selästä. Supistuksen mentyä ohi otin mukavan asennon ja yritin levähtää ja rentoutua oikein keskittyneesti. Yritin vain tehdä kaikkeni, jotta synnytys edistyisi mahdollisimman hyvin. Välillä saatoin mielessäni pyytää apuja näkymättömiltä auttajilta, pyysin heitä olemaan paikalla auttamassa minua ja synnytystä, sekä vastaanottamassa vauvaa syntymän hetkellä. Rumpumusiikki soi ja vaikka nuo supistukset ja koko työn tekeminen ei mukavaa ollutkaan, mulla oli jotenkin sellainen rauhallinen olo.

Jossain vaiheessa kätilö myös kysyi sitä, että missä asennossa toivon ponnistavani lapsen maailmaan. Sanoin, että ei ainakaan puoli-istuvassa asennossa. Kätilöä esitteli vaihtoehtoja ja synnytysjakkara kutsui mua jotenkin erityisesti, joten päätettiin kokeilla sitä sitten sen ajan tullen.

 

Klo 20.50
"Supistukset kovia ja säännöllisiä, 7-8cm auki" on Jonna kirjoittanut vihkoon.
Minulla ei itsellä ole enää selkeitä muistikuvia tapahtumista. Tässä kohtaa kuitenkin tehtiin siis tämä sisätutkimus, ja supistusten ollessa niin kovia oli taas tosi inhottavaa kiivetä sängylle ronklattavaksi. Jälleen kätilö osasi rauhoittaa minut, "Johanna, hengitä syvään, rentoudu." Hän antoi näin yksinkertaisia ja lempeitä ohjeita, mutta tein juuri kuten hän pyysi ja huomasin joka kerta, että miten paljon se auttaa. Nuo senttimäärät taisi mua hiukan "masentaakin", koska olin jo aikamoisissa kivuissa ja tajusin, että ihan vielä tämä ei riitä, lisää on luvassa. Sitä kysyy itseltään, että riittääkö omat voimat, mutta mieleen ei tullut mitään muuta kuin että näillä mennään. Edelleen turvallinen ja hyvä olo kuitenkin antoi voimia jatkaa loppuun.
Kätilö haluaa mun käyvän taas pissalla. Inhottaa, mutta pakko kai se on. Pöntöllä ei tule pissaa eikä onneksi supistustakaan ennen kuin parahiksi nousen ylös ja laulelenkin sitten supistuksen lavuaaria vasten nojaten. Kätilö on kärppänä paikalla ja hieroo selkääni voimakkaasti ja mun laulaessa tuskallisesti hän alkaa laulaa selkäni takana mukana, mutta matalampaa Aaa:ta. Huomaan, että hän antaa minulle siis sävelen, oma Aaa:ni onkin päässyt kohoamana turhan korkeaksi ja kätilön esimerkistä madallan heti ääntäni ja taas huomaan, mikä vaikutus sillä on: Mitä matalampi, sen parempi. Supistuksen mentyä ohi sanon kätilölle, että tuo oli hyvä, voimakas hieronta ja matalan äänen antaminen. Pyysin, että hän sanoo miehelleni, että hän antaisi mulle matalan äänen supistuksen tullen, jos se tahtoo mulla kohota. Kätilö ohjaa miestä, minusta ei ole enää puhumaan niin pitkästi. Minä singahdan vain takaisin sängyn viereen. Tässä vaiheessa olen pystyssä koko ajan, seison siis ja nojaan etukumarassa sänkyyn. No more jumppapalloja. Sanon Jonnalle, että saa hieroa voimakkaasti.

Supistukset ottavat nyt tehoa joka kerta enemmän ja enemmän. Minun on vaikea enää keskittyä rentouttamaan itseäni, hengitys ja laulukin alkaa väkisin mennä örinäksi, murinaksi ja huohottamiseksi. Yritän kuitenkin pitää ääntä päällä, vaikka se ei ehjää Aaa:n hengittämistä enää olekaan. Sattuu niin kamalasti. Huomaan itse jostain kaiken keskeltä, että nyt alkaa olla lopulliset tapahtumat käsillä, kyllä sen vain tuntee, kun nämä viimeiset supistukset tulee. Ne tulevat tiheästi ja ne tulevat voimalla, ja sitä pystyy enää vaivoin ottamaan niitä vastaan. Vaikerrusta, ulinaa, huohottamista. Näen kätilön availevan pakkauksia, hänkin tietää valmistautua jo lähestyvään syntymään. Synnytysjakkaralle on laitettu muovi valmiiksi.

Noin klo 21.05
Kätilö on lähtenyt vielä käymään jossakin ja sitten mulle tulee supistus. Seison syvässä kumarassa edelleen sänkyyn nojaten ja supistuksen tullen tunnen kakkahädän tunnetta. Tuttu tunne tämä jo, vauva alkaa syntyä. On vaikea puhua, kun supistaa ja painattaa, mutta saan vaikerrettua miehelle, että "soita kelloa, nyt se syntyy". Tässä kohtaa pelko ja epäusko taitaa käväistä paikalla, muistaakseni vaikerran Jonnalle ja miehelle, että "pelottaa, en pysty tähän, en halua" tai jotain muuta yhtä järkevää. Se pelko, mikä tässä vaiheessa tulee (kai aika luonnostaan), pitää vain sanoa ulos. Kätilö tulee takaisin heti kellon soitosta, Jonna ja mies viestittää asian hänelle ja kätilö taitaa tässä välissä nopeasti kysyä, että saako opiskelija tulla mukaan saliin. Taidan vastata, että "ihan sama" tai jotain yhtä valaisevaa, mutta todellakin ihan sama tässä vaiheessa millään, vauva tulee nyt!
Suurin piirtein seuraavan supistuksen tullen tunnen ihan valtavaa painetta alapäässä, nyt vauva meinaa kyllä syntyä ihan väkisin ja vajoan lattialle nelin kontin polvilleni. Tässä ei taaskaan tule mitään sellaista hallittua siirtymää ponnistusvaiheeseen, tyyliin: aletaan sitten pikku hiljaa ponnistella, vaan tämäkin vauva haluaa tulla ulos ihan-just-nyt, ponnistamalla tai ilman. Joku taitaa kysyä, että haluanko siirtyä synnytysjakkaralle ja ehkä saan vastattua jotain siihen suuntaan, että ei pysty. Tunnen kuinka vauva tuntuu pusertuvan ulos ihan väkisin, taidan huutaa. Infernaalisen kamalan kauhea tunne, sattuu, halkeaa, apua. Huoneeseen singahtaa myös toinen kätilö ja se opiskelija, en tosin näe heitä enkä kai mitään muutakaan. Yritän vain pysyä siinä tolpillani, kontillaan käsieni varassa ja olla kuolematta kipuun. Hetken tuntuu taas siltä, että tästä ei veljet selvitä, näinkö hirveän tuntuista tämä olikin. Jonna ja mieheni tulevat vierelleni maahan hekin ja kuulen takaani kätilön vakavan mutta lempeän äänen: "Johanna.. Johanna, nyt hengitä ulos rauhallisesti, hengitä ulos". Siis ihan loistavia ohjeita. Tuntui nimittäin aika kamalalta olla siinä vauva puolitiessä ulos tulossa, ihan hirveä tunne. Ja jotenkin kätilön vakaa ääni sai mut aina tekemään niin kuin hän pyysi, niinpä hengitin rauhallisesti ulos pitkään ja olo helpottui heti kummasti. En muista tarkkaan, mitä tässä oikein tapahtui ja missä järjestyksessä. Luulen, että vauva syntyi noin kahdella supistuksella (ponnistusvaiheen pituudeksi on merkitty 2 minuuttia, sama kuin kuopuksen synnytyksessä jossa en ponnistanut yhtäkään kertaa). Kätilö pyysi mua levittämään jalkoja, "anna vauvalle tilaa syntyä" ja kerran tai kaksi ponnistinkin, kun kätilö pyysi. Olisikohan ollut, että ponnistin sen kerran tai kaksi, en edes mitenkään hirveällä voimalla, ja pää syntyi sillä. Aavistuksen helpotti siinä kohtaa ja kysyin, että missä mennään, mitä tapahtui. Kätilö vastasi taas rauhallisesti, että "vauvan pää on syntynyt" ja tässä kohtaa muistan ajattelleeni, että huh, pahin on takana. Seuraavalla supistuksella tai ponnistuksella solahti vartalo ulos ja siinä hetkessä tiesin, että tämä oli mun osaltani tässä, IHANAAAMAHTAVAAAUPEEETAA-EI-KOSKAAN-ENÄÄ!! Ihan rehellisesti, tämä oli mun olo.

 

Vauva syntyi klo 21.15.
Kuulin vauvan ottavan pari pientä rääkäisyä selkäni takana ja ajattelin, että ihanaa, vauva on ulkona, tästä se kaikki ihana nyt alkaa. En tiedä tai tiedostanut, mitä Jonna ja mies teki tässä kohtaa tai mitä sanoja on vaihdettu. Jälkeenpäin jompikumpi sanoi, että olivat joutuneet hiukan kannattelemaan mua siinä ponnistuksessa, muuten olisin mennyt naamalleni lattialle.

Kätilö ehdotti, että yrittäisin nousta lattialta sängylle ja kai siihen joku tuli hiukan auttamaankin, ei mitään havaintoa. Mutta sängylle nousin ja siinä vaiheessa näin kaikki apurit paikalla, opiskelijan ja toisen kätilön ja vauvan! Mutta kyllä sitä niin sumussa vaan hetken aina on tuon kaiken jälkeen, että siitä ei oikein jää sellaista kirkasta kuvaa ollenkaan. Synnytyksen hoitanut kätilö kuitenkin tästä taisi poistua, hänellä oli tulossa vuoro päätökseen ja hän läksi kai kirjaamaan kanslian puolelle ja toinen kätilö opiskelijan kanssa jäi hoitamaan hommat loppuun. Synnytyksen hoitanut kätilö tuli mulle sanomaan, että hän lähtee ja jotain kannustavaa sanoi synnytyksestäkin, tyyliin "hienosti meni", en muista enää sen tarkemmin. Kiitin häntä siitä, että hän oli minulle juuri oikea kätilö tähän synnytykseen.
Sain vauvan rinnalle paidan alle ja sitten me vaan ihmeteltiin, että minkänäköinen kaveri sieltä tuli. Jonna seisoi selvästi vähän taustalla (kostein silmin ;D ) ja antoi mieheni tulla sängyn viereen vauvaa katsomaan. Mulla tuli edelleen pieniä supistuksia, liittyykö se sitten siihen istukan syntymiseen, mutta ne sai vähän irvistelemään ja hengitelläkin piti aina niiden tullen. Sain kohtua supistavan pistoksen, mikä ilmeisesti edesauttaa istukan syntymistä. Pitkää napanuoraa siinä hämmästeltiin ja moneen kertaan kokeiltiin, olisiko istukka valmis syntyään. Kätilöopiskelija nyki napanuorasta monta kertaa ja pyysi mua ponnistamaankin vähäsen, mutta istukka ei ilmeisesti ollut vielä irronnut. Äärimmäisen epämiellyttävä tunne tällä kertaa muuten tuo istukkahommakin, aiemmin se on tullut musta jotenkin puolihuomaamatta. Istukkaa saatiin odotella aika kauan, puoli tuntia vauvan syntymästä, mutta mitään vuotoa ei missään ollut, joten ei huolta sen puoleen. Lopulta kätilö tuli paikalle katsomaan tilannetta opiskelijan kanssa ja vatsan päältä painamalla ja mun ponnistuksella istukka sitten kyllä tulikin ulos. Hyi, ei jää ikävä sitäkään kokemusta.
Mies sai leikata tällä kertaa napanuoran, sanoi että sitkeä oli.

Vauva siinä mun rinnalla otti jo ensi-imujaan tissiltä, oikein napakasti lähti imemään ja imi pitkään. Pissatkin teki mun päälle. Meille tuotiin kärryllinen syötävää, teetä, kahvia, sämpylää, mehua... Minäkin siitä lopulta nousin syömään ja vauva vietiin pesulle ja mitoille.

Mitat oli:
Pituus 51cm
Paino 3890g
Pipo 36.8cm

 

Meidän perheen pienin vauva! Tosin, myös ainut joka on syntynyt suurin piirtein lasketun ajan kieppeillä, siskot kun ovat kaikki kypsytelleet ja kasvatelleet itseään mahassa kaksi viikkoa ylimääräistä ollen kaikki sitten yli neljäkiloisia.
Vauvalla oli vähän alilämpöisyyttä, joten hänelle laitettiin kapalon sisään lämpöpussi ja sitten me syliteltiin häntä vuorotellen kaikki ja näpsittiin vielä lisää valokuvia. Jotain juteltiin synnytyksestäkin ja sen tapahtumista ja tunnelmista, hyvin oli meillä aikaa siinä vähän tasoittaa tunnelmia ja katsella vauvaa. Lopulta kätilö ehdotti, että minä menisin suihkuun ja sitten kohti lapsivuodeosastoa. Tässä vaiheessa Jonna sanoi lähtevänsä kotiin ja jättävänsä meidät muut vielä keskenään. Halaukset ja kiitokset Jonnalle, ja sitten menin suihkuun. Ja sen jälkeen tavarat kasaan ja lapisvuodeosastolle, josta mieskin sitten lähti kotiin päin hiukan ennen puolta yötä. Mulla meni ensimmäinen yö vauvaa tuijotellessa ja sain olla koko sairaalassa olon ajan yksin kahden hengen huoneessa. Melko rauhassa sain olla muutenkin, henkilökunta ei mua paljon vaivannut. Jos vauvalta ei olisi seurattu sokereita, en olisi varmasti nähnyt henkilökuntaa ollenkaan :D Vauvan sokereissa ei ollut muuten kertaakaan mitään huolestuttavaa, vaan ne pysyivät aivan loistavasti mallillaan. Kiitos kiitos kiitos, tähänkin olin pyytänyt apua jo etukäteen.

Tunnelmat synnytyksen jälkeen oli tosi hyvät. Myöhemmin osaston kätilö kysyi, että minkä arvosanan antaisin synnytykselle, asteikolla 1-10, ja sanoin että kyllä sille ihan täyden kympin voin antaa. Se meni paremmin kuin olin uskaltanut ajatellakaan. Olinhan toki asennoitunut luomusynnytykseen, sitä itse tahdoin, mutta silti olin etukäteen vielä epävarma että pystynkö siihen oikeasti vai jääkö vain kauniiksi sanoiksi. Oli todella hienoa huomata, että kun hommaan lähtee sillä valmiiksi harkitulla asenteella, niin jostain se voima vaan löytyy ja ilman mitään hammasten kiristelyjä. Itselläni on myös vahva usko siihen, että oma synnytykseni eteni niinkuin eteni (aika rauhallisesti ja lempeästi, ilman sellaista hallitsemattomuuden tunnetta mitä on ollut aikaisemmissa synnytyksissä tietyissä vaiheissa), koska olin tilannut itselleni tällaisen synnytyksen. Olin mielessäni käynyt monta kertaa läpi synnytyksen, en ehkä tietoisesti ja tarkoituksella, mutta jollain tavalla vaan miettinyt sitä että näin se minun luomusynnytys sitten etenee, rauhallisesti ja hallitusti. Ja niin tapahtui, niin että neljäs synnytykseni oli jopa hitaampi kuin aiempi (olisi voinut kuvitella toisinkin).

Hyvin vahvasti oli myös sellainen tunne, että kokonaisuus piti olla juuri tämänlainen, jotta asiat meni näin kun ne meni. Tunsin jo hyvin aikaisessa vaiheessa raskautta, että Jonnan olisi tultava toiseksi tukihenkilöksi mukaan synnytykseen, siis miehen lisäksi. Alkuun mun oli hyvin vaikea selittää, että miksi, mulla oli vain siitä vahva tunne että näin sen vain kuuluu mennä. Sain taistella vähän tuulimyllyjä vastaankin tämän asian kanssa, mutta koska koin sen asian itselleni niin oikeaksi ja tärkeäksi, niin pidin kuitenkin kiinni tästä asiasta ja pyysin, että asia järjestyy parhain päin. Jotenkin synnytyksen jälkeen mun on vielä helpompi nähdä se, että miksi se oli niin tärkeää. En suoraan sanottuna usko, että olisin välttämättä kyennyt alkaa viemään läpi tällaista luomusynnytystä, jos mulla ei olisi ollut Jonnan tukea siinä. En halua väheksyä miehen osuutta, toivon että kaikki ymmärtää sen että mieheni halusin olevan paikalla totta kai, mutta koska vaikeampaa on ollut selittää joillekin se, miksi haluan sinne vielä miehen lisäksi jonkun muun, niin itse kyllä näen Jonnan läsnäololla olleen suuren merkityksen juuri siltä kantilta, että uskalsin lähteä toteuttamaan omaa ajatustani tämän luomusynnytyksen suhteen. Molemmat, mieheni ja Jonna, tukivat minua hienosti ja tarvitsin heitä molempia, jotta kykenin viemään tämän läpi tällä tavalla.

Edellisiin synnytyksiin verrattuna tämä oli hyvin erilainen. MInä olin täysin tällä kertaa mukana tässä tapahtumassa, se ei ollut vain jotain joka tapahtuu minulle, vaan minä olin mukana siinä. Olin täysin mukana supistusten aallokossa, eläen niiden mukana ja helpottaen omaa oloani tietoisilla tavoilla. Missään vaiheessa en kertaakaan käy mitään keskustelua itseni kanssa siitä, että ottaisinko kuitenkin jotain puudutteita, tai edes sitä ilokaasua. Lyhyesti sanottuna: Ei tullut mieleenkään, en yksinkertaisesti tarvinnut tai kaivannut niitä mitenkään. Supistukset teki toki kipeää, eikä se loppua kohden todellakaan ollut mukavaa, mutta jotenkin siinä oli koko ajan läsnä sellainen turva ja rauha, että tästä selvitään näillä keinoilla ja nämä henkilöt (mies, Jonna ja kätilö) ovat täällä tukemassa ja auttamassa mua. Mua auttoi myös se kokemus, mikä mulla edellisistä synnytyksistä on. Kun alkoi loppusenteillä tehdä todella vaikeasti kipeää, tiesin että nyt ollaan niin loppusuoralla että tätä ei kestä enää kauaa. Jos olisin ollut ensi kertaa synnyttämässä, tämä tieto ja sen tuoma lohtu olisi tietysti puuttunut.
Aiemmissa synnytyksissä olen ollut aina lähes kaiken aikaa makuuasennossa. Kukaan ei ole koskaan edes kannustanut pystyasentoon, päinvastoin. Epiduraalipuudutuksen laiton yhteydessä sitä on oikein joutunut petiin vaakatasoon odottamaan, että se anestesialääkäri nyt kohta juuri tulee, pitää olla valmiina petissä pistettäväksi kun se tulee, ja tähän tyyliin. Olen ollut avautumisvaiheen maate (poikkeus kuopustyttömme synnytyksessä olin tunnin ammeessa) ja kaikki aikaisemmat lapset on syntyneet siinä tutussa puoli-istuvassa asennossa. Olen jotenkin kokenut, että kätilöt ei mielellään lähde paljon muuta edes ehdottelemaan, puoli-istuva sopii heille oikein hyvin. Olen myös kokenut sen makuuasennon jotenkin kipeänä, siinä sitten makaat tuskissasi ja vedät ilokaasua minkä keuhkoistasi pääset ja puristat samalla miehen käden siniseksi, kun kipu on niin infernaalista. Taistelua, kärsimystä, tuskaa... Ne on ne sanat, jotka mulle tulee mieleen, kun mietin näitä aikaisempia synnytyksiäni. Ja tähän viimeiseen synnytykseeni en liittäisi noista sanoista mitään... no, ehkä tuskaa vähän, mutta taitaa kuulua vähän asiaankin. Käydessäni energiahoidossa hiukan ennen synnytystä minulle tuotiin viestiä siitä, että mun olisi hyvä suosia pystyasentoa synnytyksessä, se makuuasento olisi vain turhan tuskallinen. Se oli hyvä viesti se ;)

Olen äärimmäisen kiitollinen tästä hienosta kokemuksesta! Se ei saa mua ajattelemaan, että saattaisin vielä joskus haluta synnyttää lisää lapsia, enemmänkin olen edelleen helpottunut, että minun ei enää tarvitse. Neljä riittää, sekä lapsimääränä perheessä että synnytyksinä (että raskauksina!).
Olen myös kiitollinen itselleni siitä, että uskalsin olla niin rohkea. Olin rohkea, kun kuuntelin omia vaistojani jo ennen synnytystä ja olin rohkea, kun uskalsin luottaa luonnon voimaan ja itseeni luonnollisena naisena, synnyttäjänä!

Kuolema unessa

 

Koin viime yönä hurjan unen! En muista ennen kuolleeni unessa ja nyt niin tapahtui, ja se oli kokemuksena aivan valtavan lohduttava ja pelkoa poistava (tosin en ole enää vuoteen kahteen kärsinyt kuoleman pelosta ja tämä kokemus vain vahvisti sitä.)
 

Olin purjeveneessä, joka purjehti merellä. Joku muu ohjasi venettä, minä ja mieheni sekä joku nainen olimme kolmistaan veneen kajuutassa. Yhtäkkiä tajusimme, että vene uppoaa. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti, kuului vain muutama bulb bulb -ääni ja sitten tunsimme että vene alkoi painua vauhdilla kohti pohjaa, tunsimme voimakkaan tippumisen tunteen. Kaikki tapahtui hyvin hyvin nopeasti, ehdin ajatella vain muutaman ajatuksen, aikaa meni ehkä 5-10 sekuntia. Ehdin tajuta, että nyt kuolemme ja asialle ei voi yhtikäs mitään. Pieni pelko kävi mielessä, miltä se hukkuminen tuntuu. Saman tien mieleeni tuli mies ja lapset, valtava menetyksen ja surun tunne häivähti mielessä ja naamani vääntyi surusta, sanoin nopeasti miehelle, että ”tule tänne, halataan!” mutta veneen liikkeistä johtuen emme tavoittaneet toisiamme enää. Ajattelin sekunnin lapsiani, tunsin surua ja huolta. Tähän kaikkeen meni todellakin vain ehkä 5-10 sekuntia, kaikki nämä nopeat ajatukset. Ja sitten, samaan aikaan mieleeni alkoi tulvia iloa ja positiivista jännitystä siitä, että nyt tämä tapahtuu, nyt minä palaan Kotiin, jännää, mahtavaa! Ja samaan aikaan tämän ajatuksen kanssa sieluni poistui kehostani. Aloin tuntea voimakasta kieppumista, ikään kuin navan tasolla kulkisi akseli, kyljestä kylkeen ja aloin kieppua voimakkaasti tämän akselin ympäri, hyvin voimakkaasti ja nopeasti kykenemättä itse hallita tätä asiaa mitenkään. Kun kieppuminen loppui tunsin syvän rauhan ja valtavan fyysisen keveyden! Koko kehoni paino oli hävinnyt, olin höyhenen kevyt! Mikä olo! Jäsenissä oli vielä muisto äskeisestä kehon painosta ja se tuntui lyijynraskaalta, nyt kun olin päässyt siitä.

Tässä kohtaa heräsin unesta. Herääminen oli jännä juttu. Tajusin yhtäkkiä mitä oli juuri tapahtunut ja ehdin hetken miettiä, että olenko nyt kuollut! Mikä oudointa, kehoni ei ollut vieläkään palannut siihen normaaliin painavuuteensa, vaan olin aivan superkevyt vieläkin! Jouduin avaamaan silmäni todetakseni, että olen edelleen kotonani sängyssä, eli vahvasti elossa maan päällä. Ihmettelin sängyssäni tapahtunutta ja tajusin, että sain hyvin merkittävän unen. Minulla oli niin hyvä olla, tajusin siinä hetkessä hyvin kirkkaasti että kuolemaa ei tarvitse pelätä. Ja se ilo ja jännitys ja onni siitä kotiin paluusta tuntui todella hyvältä. Ja se keveys, se oli ihmeellistä! Muistin myös lukeneeni monta kertaa eri kirjoista, jotka kertovat kuolemanlähikokemuksista, että sen kokeneet kertovat tätä samaa. Kun he ovat olleet irtautuneina jo kehostaan, he tajuavat sen fyysisen keveyden ja vapauden tunteen ja kukaan ei ole ollut halukas palaamaan siihen ihmiskehon painavuuteen ja rajoittavuuteen.

 En siis kokenut fyysistä hukkumista ollenkaan. Kehoni varmasti koki sen, mutta koska sielu irtautui kehosta ennen tätä hetkeä, säästyin tältä kärsimykseltä (siis siinä unessa). Useasti olen tästäkin asiasta kuullut ja lukenut, että näin todellakin tapahtuu. Sielu irtautuu kehosta joskus jo ennen kuoleman hetkeä ja näin ollen emme koe kuolemaan mahdollisesti liittyvää fyysistä kärsimystä.

Viimeisen viikon aikana olen nähnyt paljon voimakkaita unia, joiden merkityksiä olen miettinyt sen seuraavan päivän. Jotain erikoista on nyt ilmassa, ainakin minulla, kun näin voimakkaita unia saan katsella. Selvää opastusta ja ohjeistusta unien muodossa!


Toivon, että muistan tämän tunteen aina! Tämän luottamuksen ja kaiken! Kaikki on täydellisen hyvin, joka  i k i n e n   hetki! Ei ole syytä pelkoon, koskaan!

Kohti luonnonmukaista synnytystä

Tänään aion vielä jatkaa aiheesta synnytys, sopii hyvin ajatuksiin näin laskettuna päivänä!

Mielessäni on tämän raskauden aikana pyörineet kovasti sellaiset teemat kuin luonnonmukainen synnytys, aktiivinen synnytys, voimaannuttava synnytys jne. Kuten viime postissani kerroinkin, ajatus on vain harhaillut pääni perukoilla ja kirkastui oikeastaan voimakkaasti vasta nyt ihan viime metreillä. Nyt olenkin viettänyt paljon aikaa netissä etsien tietoa asiasta ja lukien keskusteluja siitä. Se mikä on kiinnittänyt huomiotani, on että usein näissä keskusteluissa tulee esiin että jotkut kokevat tällaiset luonnonmukaisen synnytyksen haluajat jotenkin uhkaavana ja ottavat siksi ikäänkuin puolustuskannan päälle. Se on jännä, mutta toisaalta ymmärrettävä juttu. Itsekin olen livauttanut jotenkin lyhykäisesti tuolla omassa Kesämammojen keskusteluryhmässä sen, että itse olen lähdössä synnytykseen tällaisella luomuasenteella. Ja johan siellä alkaa sitten ilmaantua keskusteluun sellaista jännää sävyä, että jotkut kokevat heti tarvetta selitellä kantaansa luomusynnytystä vastaan. Tällainenkin lause pisti siellä keskustelussa silmääni: "Jotenkin mä en osaa vaan ajatella niin et oisin selvinny jotenkin "paremmin" luomuna, tai että haluaisin kokeilla miten pitkään pärjään ilman kivunlievitystä."
Tästä lauseesta vain käy jotenkin hyvin ilmi se, että silloin kun itse et ole kypsynyt henkilökohtaisesti ajatukselle luonnonmukaisetsa synnytyksestä, niin ilmeisesti et silloin myöskään voi ymmärtää niitä arvoja ja asenteita, joita sen taustalla on. Asia nähdään jotenkin ihan väärin. Ihan kuin luonnonmukainen synnytys olisi joku kilvoittelu sitä asiaa vastaan, että "kuinka kauan pärjään ilman kivunlievitystä". Tai tunnutaan ajattelevan, että luonnonmukaisen synnytyksen haluajat ajattelisi jotenkin ansaitsevansa rintaansa kirkkaamman mitalin, jos oikeasti onnistuvat suoriutumaan luomusti. Ylipäätään minun mielestä luonnonmukaiseen synnytykseen ei kuulu mukaan sellainen suorittamisen ajattelu, minkä jotkut ilmeisesti siihen haluaisi laittaa. Minusta siinä mennään heti väärille urille ja koko keskustelu on ihan turhauttavaa. Alan ajatella vähän samalla tapaa tästä keskustelusta kuin mitä olen kokenut oman henkisen polkunikin parissa. Ihmiset, jotka eivät ole itse "heränneet henkisesti"  eivät oikein ymmärrä minun ajatuksiani ja höpinöitäni siitä mitenkään, ja samoin ihmiset jotka eivät ole vielä itse kypsyneet tai heränneet pehmeisiin arvoihin synnytyksen yhteydessä, eivät voi todella ymmärtää mikä siinä on pääpointti.

Monet alkavat oitis puolustamaan, että "minä ainakin olen saanut hyvän avun puudutuksista" ja niin edelleen. Onpa joku sanonut senkin, että ei ymmärrä, miksi pitää lähteä väen vängällä sinne synnytykseen kärvistelemään, kun kuitenkin tarjolla on mahdollisuus ottaa helpotusta, hyväksi ja turvallisiksi todettuja puudutuksia, ynnä muita. Joo-o, se on yksi tapa katsoa asiaa ja ymmärrän sen oikein hyvin, koska suurin piirtein näin minäkin olen ajatellut aina, kunnes jotain tapahtui. Siksi mä ymmärränkin hyvin sen, ettei todellakaan ole yhtä oikeaa tapaa synnyttää eikä tämä ole mikään urheuden kilpaottelu eikä mitään muutakaan. Ymmärrän sen juuri siitä perspektiivistä, että oman itseni kohdalla on niin selvästi nähtävillä se, että ihminen voi tässäkin asiassa tavallaan ikäänkuin "kypsyä", ja se että joku ei ehkä kypsy koskaan ei ole mikään huonommuuden merkki. Kaikilla vain tässäkin asiassa on se oma polkunsa ja tärkeintä kai on se, että jokainen saisi omalla tavallaan sellaisen synnytyksen, jonka kokisi itse hyvänä ja voimaannuttavana, oli se sitten luonnonmukainen tai täysin jotain muuta.

Olen aika kiitollinen omasta polustani sen takia, että käytyäni sen läpi kykenen paremmin ymmärtämään montaa tapaa ajatella ja kykenen siten olemaan ymmärtäväinen myös toisenlaisia ajatustapoja kohtaan. Oli sitten kyse henkisestä polustani tai synnytyksestä. Henkisen polkuni kohdalla ymmärrän, mitä on olla vielä "unessa" ja ymmärtämättä tätä koko Universumin mahtavaa viisautta ja näkymättömän maailman laajuutta, tätä kaikkea. Ymmärrän, että jotkut eivät vain vielä ole heränneet sille, elinhän itsekin yli 30 vuotta "unessa" ja en silti voi sanoa, että olisin ollut erityisen onneton, turha tai huono ihminen (vaikka onnellisuus on kyllä kasvanut eksponentiaalisesti heräämisen jälkeen, niin silti), en osannut vain kaivata mitään mistä en tiennyt. Sama juttu synnytysten kanssa. Olen kolmen ensimmäisen lapsen kohdalla ollut oikein esimerkillinen lääketieteellinen synnyttäjä. Olen ollut oikein tyytyväinen kaikkien koululääketieteen tarjoamien kivunlievitysmahdollisuuksien keskellä, olen halunnut synnyttää sairaalaympäristössä ja niiden keinojen keskellä. Olen ottanut mukisematta vastaan tippakanyylin käteeni, kulkenut tippalaskurin kanssa sen pari metriä, minkä synnytyksissä olen liikkunut, ottanut vastaan vauvan päänahkaan asetettavan pinnin johtoineen, olen ollut tyytyväisenä kytkettynä seurantalaitteisiin, maannut sängyssä ilokaasumaskin kanssa tuskissani ja ottanut vastaan vielä epiduraalikatetritkin. Olen ottanut tämän kaiken tyytyväisenä vastaan, koska en tiennyt muusta, en osannut ajatella synnytyksen olevan jotain muuta. Voisi kai karrikoidusti sanoa, että en ollut vielä herännyt, en ollut vielä kypsynyt ajattelemaan, että jotain muutakin voisi olla. Ja ehdottomasti olen ollut puudutteiden puolestapuhuja, itse olen ajatellut jopa että tuskin olisin ilman epiduraalia edes selvinnyt koko hommasta. (Tahdon nyt vielä korostaa, että kaikki nämä kolme synnytystä on olleet ihan hyviä synnytyksiä, siinä hetkessä ja siinä  kohtaa polkuani oikein hyviä synnytyksiä.)

Mutta jostain syystä, jota en osaa itsekään selittää, minä olen nyt jollain tavalla kypsynyt ajattelemaan toisin. Ei, en ole lukenut mitään opusta tai saanut herätystä sillä tavalla. Se vain tuli, pyytämättä ja yllätyksenä, samalla lailla kuin henkinen herääminen aikanaan. Se vain tuli ja huomasin, että näin minulle nyt tapahtui. Tämän raskauden aikana olen vain huomannut, että tällaiset uudet ajatukset orastaa ja mielenkiintoa ja tahtoa toisenlaiseen tapaan nähdä synnytys alkoi hiljalleen tulla. Ja kaiken tämän takia uskonkin, että ei kyse ole aina omasta valinnasta. Kyse on siitä, että minua autetaan tielläni eteenpäin, asioita tuodaan minulle ja minua tuupitaan johonkin suuntaan, kaikella tarkoituksella. Ja niinpä minä kaiken tämän tuuppimisen seurauksena olen löytänyt itseni tästä tilanteesta, suunnittelemasta luonnonmukaista, aktiivista ja voimaannuttavaa synnytyskokemusta, jollaista ikimaailmassa en olisi ollut kiinnostunut aiemmin edes ajattelemaan. Ja niinpä olisi ihanaa, että kaikki muutkin ymmärtäisi sen, eikä alkaisi heti puolustelemaan omia näkemyksiään.

Miksi sinne synnärille sitten pitää nyt lähtea ehdon tahdoin kivuissa kärvistelemään ja puudutteista kieltäytymään? Koska kuten olen alkanut monesta muustakin elämän asiasta asiasta ajatella pehmeimmillä arvoilla, ajattelen sitä kai myös synnytyksestä. Tällä kertaa en enää koe tarvitsevani medikalisoitua synnytystä, enkä edes halua sitä. Tällä kertaa olen kasvanut luottamaan omaan kehooni, sen luontaiseen kykyyn ja voimaan synnyttää lapsi ilman lisätehosteita ja erityisiä kivunlievityksiä. Luotan, että olemalla yhteydessä kehooni ja hallitsemalla oman mieleni kykenen omin avuin luomaan vauvalle parhaan mahdollisen tavan syntyä ja myös hallita kipuja. Luotan kehooni, itseeni, luonnolliseen synnytystapahtumaan sekä tietysti näkymättömiin auttajiin. Tällä kertaa en halua sitoa itseäni sänkyyn piuhoin ja kivuin. Haluan yrittää liikkua synnytyksessä enemmän, olla pystyasennossa tai lämpimässä vedessä, haluan omalla äänenkäytöllä yrittää lievittää kipua ja edesauttaa synnytystä. En halua pinnejä vauvan päähän enkä tippoja käteeni, ellei ole ihan pakko. Haluan tuntea olevani yhteydessä vauvaan ja kehooni ja synnytystapahtumaan, tuohon upeaan ihmeelliseen hetkeen, ja uskon pystyväni siihen paremmin asennoitumalla koko tapahtumaan luonnonmukaisesti ja pehmein arvoin. Tällä kertaa, vasta neljännen synnytykseni kohdalla, olen siihen valmis. Olen kypsynyt siihen. Aiemmin en olisi ollut ja sen takia ymmärrän, että tässäKIN asiassa on kyse polusta, jossa olen aina täydellisessä kohtaa. Ketään ei voi pakottaa olemaan missään muussa kohtaa kuin omassa täydellisessä kohdassaan omaa polkuaan.

Jotain saattaa mun juttuni ja mielipiteeni ihmetyttää, tai sitten ei. Jotain saattaa ihmetyttää sekin, että miksi haluan raahata mieheni lisäksi synnytykseen muita tukihenkilöitä, miksi vauvan tulevan kummitädin pitää saada olla paikalla ja niin edelleen. Uskon, että ihan kaikki eivät täysin voi ymmärtää näitä minun aivoituksiani, mutta itselleni ne ovat kaikki täydellisen selviä valintoja. Olen kiitollinen, että olen päässyt polullani tähän kohtaan, jossa uskallan kuunnella omia sisäisiä impulssejani ja rohkeasti ajaa niitä eteenpäin huolimatta siitä, että aika ajoin kohtaan niiden kanssa vastustusta ja haasteita. Koska nyt kun synnytystapahtuma on lähestymässä, alan kirkkaammin ymmärtää miksi oli tärkeää kuulla niitä sisäisiä viestejä. Ymmärrän, miksi oli tärkeää jo ennen raskauden toteamista kuunnella sitä voimakasta viestiä, että Jonnan on oltava tulevan lapsemme kummi. Uskalsin sen sanoa miehellekin ääneen silloin, vaikka tiesin että siinä on suuri riski sille, että mies ei ymmärrä alkuunkaan (silloin mies ei oikein vielä tuntenut Jonnaa ollenkaan eikä varmasti oikein ymmärtänyt, miksi sellaisen asian kanssa pitää olla liikkeellä jo ennen raskautta. Enkä minäkään täysin ymmärtänyt, mutta intuitio oli niin vahva että minun oli vain toimittava). Tapa, jolla Jonna on ollut mukana tässä odotuksessa ja yhteydessä vauvaan omalla tavallaan ei olisi ehkä toteutunut tässä muodossa, jos hän ei olisi ollut vauvalle valittu kummi heti alusta alkaen. Ymmärrän myös, miksi oli tärkeää kuunnella sitäkin voimakasta viestiä, että Jonnan on tultava mukaan synnytykseen, vaikka aiemmin minulle on riittänyt ihan vain miehen läsnäolo ja tiesin tämänkin asian aiheuttavan vastustusta ja silmien pyörittelyä. Nyt ymmärrän senkin, miksi nämä hajanaiset ajatukset luonnonmukaisesta synnytyksestä ovat risteilleet päässäni pitkään. Kaikki on tulossa tapahtumaan juuri niin kuin pitääkin, täydellisesti kaikkien osapuolten kannalta. Minun, mieheni, Jonnan, vauvan. Täydellisesti.

Luottamus ja tarkoitus. Niillä eväin kohti synnytystä!

Lähestyvästä synnytyksestä

Hei pitkästä aikaa!

Olen näköjään huininut muilla mailla taas melko pitkään. Joku jo oli käynyt kyselemässä, että mihin olen kadonnut. Täällä ollaan, minulla ei vain ole kai ollut tehoja kirjoitella mitään, tai sitten suuret ajatukset eivät ole virranneet, heh.

Nyt halusin tulla kertomaan lähestyvästä synnytyksestä ja kaikesta siihen liittyvästä.
Laskettu aikani on ylihuomenna. Kaikki kolme aiempaa lastani on syntyneet kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, joten kaikella todennäköisyydellä tämänkin voisi odottaa tulevan maailmaan vasta parin viikon päästä. Enkä toki voikaan tässä kohtaa tietää, miten asian kanssa käy, mutta aika vahvasti odotan vauvan syntyvän kuitenkin jo melko pian, jo tällä viikolla. Olen saanut asiasta aika montakin ennustetta (useimmat niistä täysin pyytämättä ja kaikki eri lähteestä) ja myös oma intuitioni on sanonut kaiken aikaa, että tällä kertaa vauva syntyy aikaisemmin. Saadut ennusteet kertoivat vauvan syntyvän heti lasketun ajan jälkeen, siis tulevana viikonloppuna suurinpiirtein.

Synnytykseen on lähdössä mieheni lisäksi myös vauvan tuleva kummitäti ja rakas henkinen ystäväni Jonna. Aivan mahtavaa! Onneksi olin niin rohkea, että uskalsin tässäkin asiassa seurata omaa vahvaa sisäistä viestiäni asiasta. Tunsin vahvasti, että Jonnan on oltava mukana ja  olen joutunut tekemään hiukan töitä, että kaikki osapuolet on suostuneet olemaan samaa mieltä. Olen pitänyt sitä ohjenuoranani, että yritän kunnioittaa kaikkien tunteita ja mielipiteitä, mutta loppuviimeksi tämä synnytys on ennen kaikkea jotain, jonka minä käyn läpi ja niinpä minulla on oikeus luoda itselleni paras mahdollinen synnytystapahtuma.
Tahdon ehdottomasti, että mieheni on paikalla synnytyksessä, hänkin on kolmen synnytyksen myötä oppinut jo asiasta vaikka mitä ja osaa joka kerta antaa tukensa paremmin minulle. Haluan, että siellä on miehen vahvuus ja voima ja turva paikalla minua tukemassa, haluan että siellä on juuri hänen kätensä, jota saan puristaa tiukassa paikassa. Ja totta kai, kun on kyse meidän yhteisestä lapsesta, hänen pitää olla paikalla.
Mutta haluan myös jotain muuta. Jonna itse synnyttäneenä naisena ja empaattisena herkkänä henkilönä kykenee tarjoamaan sitten jotain muuta. Empatia ja toisen asemaan asettuminen kun yleensäkään ei ole se miesten vahvin laji, he eivät pysty täysin ymmärtämään niitä tunteita ja tuntemuksia, joita synnytyksessä käy läpi, ja olen jotenkin siinä kokenut sellaista henkistä yksinäisyyttä aiemmin.  Jonna ymmärtää myös täysin tämän koko tapahtuman ja syntyvän lapsen henkisen puolen, ja hän osaa tukea minua siinä. Minulla on tosi turvallinen olo, kun tiedän Jonnan olevan mukana. Mies omalla vahvalla miehisyydellään ja maskuliinisella energiallaan tuo minulle omanlaistaan turvaa ja sellaista ihanaa varmuutta, Jonna tuo taas toisenlaista turvallisuutta. Ja yhdessä nämä kaksi, ne ovat mulle kaikki mitä voin toivoa! Olen onnekas!

Olen tässä pikkuhiljaa matkan varrella syväluodannut ajatuksiani synnytyksen suhteen, en mitenkään tahdonalaisesti ja tarkoituksella, mutta osana prosessia (näin varmasti tekee kaikki odottavat naiset). Olen jotenkin jo pitkään ajatellut sitä, että tällä kertaa tahtoisin jotain muuta, ja olen ollut ihan sentin päässä siitä kirkkaasta ajatuksesta. Tiennyt vähän, mitä haen, mutta en kuitenkaan aivan saanut siitä kiinni. Ja koska synnytys on ollut näin lähellä jo, olen melkein jo luovuttanut ja ajatellut, että "no, tulee mitä tulee". Varmasti jossain vaiheessa olen asiasta keskustellut myös tuonne yläkertaan ja pyytänyt apuja. Ja niinpä taas niitä sain!

Eiliselle päivälle olin nimittäin sopinut itselleni energiahoidon, kurssikaverini halusi tehdä sen harjoitushoitona. Menin sinne ilman sen kummempia odotuksia ja heti kun kävin hoitopöydälle pitkälleen, tuli minulle omituinen vahva tunne siitä, että "nyt tulee ihana hoito mulle, jotain hyvää on luvassa". Viestiä tuli pitkin hoitoa koko ajan, ja hyvin paljon synnytyksestä ja siihen valmistatutumisesta. Sanottiin, että nyt on aika luovuttaa kaikesta touhottamisesta ja suorittamisesta, ja alkaa keskittyä lepäämiseen ja sisäänpäin kääntymiseen. Vauva syntyy aivan pian, sanottiin monta kertaa. Sanottiin myös, että nämä loput yöt minun annetaan nukkua ja levätä, ja se on ollut kyllä ihana huomata että kyllä vain (aiemmissa raskauksissa olen viimeiset viikot kärsinyt unettomuudesta ja ollut sen takia todella väsynyt ja sekaisin). Ympärilläni on paljon auttajia, jotka aivan innoissaan odottavat vauvan syntymää ja auttajia on paljon paikalla myös synnytyksessä, jos vain sallin sen. Yksi enkeli esiteltiin lähemmin, hän on ollut vierelläni nyt jo pari kuukautta ja on vielä jonkin aikaa synnytyksen jälkeen, hänen tehtävänään on auttaa tämä uusi elämä alkuun.
Synnytyksestä neuvottiin, että olisi hyvä muistaa maadoittaa itsensä tukevilla juurilla Äiti Maan energiaan. Näitä jalkapohjista lähteviä juuria pitkin olisi hyvä nostaa itselleen punaista maan energiaa ja tuoda se aina alimpaan energiakeskukseen eli juurichakraan asti, se edesauttaa synnytystä ja supistuksia. Synnytysasentoon kehotettiin myös kiinnittämään huomiota, sanottiin että makuuasento ei ole se edullisin, tulee vain suuret tuskat siinä. Pysty- tai istuma-asentoa suositeltiin enemmän ja sanottiin, että voin luottaa intuitiooni, tiedän kyllä mikä on parasta. Vesielementtiä näytettiin myös, ja vesiamme onkin se, mihin toivon pääseväni. En tiedä, onko tuolla sairaalassa ihan mahdollista synnyttää altaaseen, mutta edes avautuisvaiheen ajaksi haluan altaaseen.

Jotenkin tämän hoidon ja viestien myötä minulla läksi se suurempi pyörä pyörimään ja yhtäkkiä ikäänkuin pilvet lähtivät taivaalta ja aurinko tuli esiin. Tämä oli vertaus siitä, miten yhtäkkiä mun ajatukseni selkiytyivät ja tiesin täysin, mitä tuleman pitää ja mitä tahdon. Tätä ajatusta olin hakenut, tätä tavoitellut, mutta se selkiytyi vasta tuon hoidon myötä (aivan mainio esimerkki energiahoidon tehosta, siellä parhaimmillaan ajatukset selkiytyvät ja harmonisoituvat ja tie näyttää selkeältä ja vapaalta, syntyy uudenlaista luottamusta ja vapautta). Kun vielä hoidon jälkeen hoitaja keksi kysyä, että haluaisinko ehkä lainata häneltä jotain musiikkia, niin se oli piste i:n päälle. Selasimme hänen levynsä ja siellä oli tuo levy, jonka yhden kappaleen linkitin tämän postin alkuun. Tiesin heti sen nähtyäni, että "kyllä, tämä on se juttu!" Sain levyn lainaan, kuuntelin sitä jo autossa kotimatkalla ja olin aivan huumassa: Jes jes jes! Kiitos auttajille avusta, näin nämä asiat minulle taas tuotiin!

Minulla on takana kolme ihan hyvää synnytystä, siitä ei ole kyse. Mutta ne kaikki ovat olleet tapahtumia, jotka jotenkin vain tapahtuvat minulle. Minä en ole ollut mukana siinä synnytyksen virrassa, synnytys on vain kivulias tapahtuma, joka tapahtuu minulle ja minä yritän hallita sitä erilaisin keinoin (puudutteilla, kaasuilla) ja lopulta vain yrittänyt roikkua mukana ja kestää. Viimeisimmän lapsen ulostulo oli sellainen äkillinen ja osittain traumaattinenkin syöksysyntymä, mikä todella vain tapahtui minulle. Minulle on jollain tavalla kuitenkin jäänyt sitten joku pelkokin asiasta, olen nyt odottanut synnytystä sekä pelolla että positiivisella jännityksellä. Ja jo pitemmän aikaa olen siis yrittänyt hakea sitä ajatusta, että haluaisin synnyttää niin, että olisin itse siinä täysin mukana, haluaisin jollain tavalla kokea sellaisen synnytysregression, alkukantaisuuden, tunteen siitä että olen yhtä sen synnytystapahtuman kanssa, minä en ehkä voi sitä kaikkinensa hallita, mutta tunnen olevani koko ajan kärryillä ja ikäänkuin mukana. En vain ole tienyt, miten tämä ajatus kasvaa todeksi. Ja nyt energiahoidon ja kaiken sen myötä asia avautui paremmin.

Rakastan tuota alkukantaista rumpumusiikkia, jonka kurssikaveriltani sain levynä lainaksi. Näen itseni synnytyshuoneessa, jossa on valot himmennetty, (kynttilät palaisi, jos se sairaalassa olisi mahdollista), alkukantainen rumpumusiikki soi ja minä lillun vesialtaassa ja olen kääntynyt vähän sisäänpäin, minä synnytän, annan supistusten tulla ja mennä ja tehdä työnsä. Toivon kätilöä, joka jotenkin ymmärtää tämän ajatukseni ja antaa synnytyksen hoitua mahdollisimman paljon luonnostaan, ilman turhia lääketieteen asiaan puuttumisia. Ja päällimmäinen ajatus itselläkin siksi on, että mahdollisimman luomusti synnytetään. Toisaalta, jos asiat menevät jotenkin toisin kuin olen ajatellut, niin olen ennenkin saanut puudutteista kuitenkin hyvän avun enkä kiellä niiden mahdollisuutta täysin nytkään. Luulen kuitenkin synnytyksen olevan melko nopean ja kun nyt tiedän mitä haluan, olen sen itselleni tilannut, niin uskon asioiden menevän myös siten.

Nyt viimeiset viikot olen käynyt Jonnalla vyöhyketerapiassa, ihan synnytykseen valmistautumista ajatellen. Ylihuomenna, laskettuna aikana, tehdään vielä yksi hoito ja jospa se olisi jo viimeinen? Tällaisten luonnonmukaisten hoitojen tehoa on tietysti aina vaikea todistaa, mutta tiedän ainakin sen, että kun kärsin jonkin aikaa todella inhottavista liitoskivuista ja Jonna niitä sitten hoiteli, niin kaikki kivut hävisi ja sen jälkeen ei ole mitään senkaltaista ollut ollenkaan. Muutenkin tämä loppuraskaus on ollut helpompi kuin aiemmat. Tottakai olo on hankala, maha on täynnä vauvaa ja se painaa ikävästi alaspäin, mutta silti koen että olen voinut paremmin kuin yleensä. Tässä kohtaa oma olo on jo täysin kypsä sille, että vauva saisi tulla ulos. Isosiskotkin odottaa kovasti ja kyselevät joka päivä, että joko se syntyy. Olen tilannut oman äitini tulevaksi viikonlopuksi meille "päivystämään" mahdollisen synnärille lähdön varalta. Jos oikeasti vauva syntyisi kuten "odotetaan", eli viikonloppuna, niin kaikki menisi kyllä aikalailla täydellisesti. Meidän tytöillä loppuu nimittäin päiväkoti tämän viikon perjantaina ja he ovat sitten täällä kotona ensi viikolla ihan kokonaan. Loma siis alkaa, ja mikäs sen ihanampaa. Kuitenkin, jos olisin vielä mahani kanssa ja joutuisin vielä tyttöjä hyysäämään, niin se tulisi olemaan  t o d e l l a  raskasta. Olen todella ollut onnekas, kun olen saanut olla nyt äitiyslomalla yksin, lasten ollessa päiväkodissa. Otan joka päivä päiväunet, välillä nukun monta tuntiakin, ja minulla on mahdollisuus levätä, se on ollut äärimmäisen tärkeää. Jos lapset olisi kotona, joutuisin pyörittämään arkea ruoanlaittoineen ja ulkoiluineen.

Tiedän kuitenkin senkin, että vauva syntyy tasan sinä hetkenä, kun se on tuolla toisella tasolla suunnitellut. Hänen täytyy syntyä hetkenä, jolloin tähtitaivas planeettoineen on juuri siinä oikeassa asemassa, nämä asiat on päätetty etukäteen ja mikään asia ei sitä muuta. Ei mikään mitä minä teen tai jätän tekemättä, vauva syntyy kun sen on on aika syntyä. Se, että uskonko ennusteisiin asiasta, niin se on vain jännittävä lisäaspekti asialle. On jännittävää nähdä, että tapahtuuko niin kuin muutamat ovat ennustaneet. Onko jollakin mahdollisuus nähdä tähän taianomaiseen maailmaan ja vaistota energia vauvan synytmähetkestä. Se on jännittävä nähdä ja tulen ihan pian kertomaan sen!

Love is in the air!

Kuinka moni blogin lukijoista on seurannut Facebookissa tai muussa mediassa nyt paljon puhutun 875 grammaisena syntyneen keskostytön ja hyvää tekevän isänsä taivalta? Uskon, että aika moni. (Kyseinen Facebook-sivusto löytyy täältä: http://www.facebook.com/home.php#!/875grammaa)
Itsekin olen sitä seurannut sydän pakahtuen. Itseäni asia kosketti ihan ensin varmasti  jo senkin takia, että tämä keskosena syntynyt tyttö oli aivan vastaavan ikäinen kuin meidän mahavauva, suurin piirtein samoissa raskausviikoissa menin tuon keskostytön synnyttäneen äidin kanssa. Siinä oli siis sen takia jotain henkilökohtaisesti puhuttelevaa. Mutta vielä puhuttelevampaa on kaikki se, mitä tämä sivusto, isä, tyttö ja ilmiö on saanut aikaan. Sen valtavan rakkauden, valon ja vilpittömän välittämisen ja auttamisen halun aallon! Ja mitä siinä itse näen, on tällaisen energian lisääntyminen kollektiivisesti, juuri niinkuin tänä aikana pitäisikin tapahtua. Ihmiset heräävät yhä enemmän sydäntietoisuuteen, feminiininen energia lisääntyy, juuri niinkuin pitäisikin tapahtua. Ja vaikka tämä ilmiö vain omalla tavallaan todistaa siitä, että nämä asiat juuri nyt kasvavat keskuudessamme, se on myös varmasti omiaan herättämään sitä yhä enemmän. Ilmiö kokonaisuudessaan koskettaa ihmisiä niin syvältä ja se avaa meissä yhä lisää tuota ihanaa rakkausenergiaa. Hyvä me! (Sillä niinhän se on, että mistään ulkopuolelta ei tule ketään ihmistä, tahoa tai suurempaa voimaa, joka pelastaisi ihmiskunnan ja planeetan tältä kaikelta, mitä olemme saaneet ajan mittaan aikaan. Meillä on kyllä ennennäkemätön näkymätön tukijoukko meitä auttamassa, opastamassa ja kannustamassa, mutta silti lopullinen työ meidän ihmisten on tehtävä itse. Ja yksinkertaisuudessaan se tarkoittaa vain sitä, että meidän on herättävä siitä harhasta, missä olemme eläneet. Muutos lähtee vain meistä itsestämme, yksi ihminen kerrallaan. On ehkä turha odottaa mitään kollektiivista massaheräämistä tapahtuvaksi yhtäkkiä yllättäin, mutta koska valo voittaa aina pimeyden, on joka ikisellä heränneellä sielulla valtavan tärkeä merkitys. Valon ja Rakkauden energia on aivan sanoinkuvaamattoman valtava, sen voima on suurempi kuin pimeyden energioiden koskaan.)

Raha ja valta on asioita, jotka on vieneet meitä kuin pässiä narussa jo pitkän aikaa. Yksi osa heräämistä on se, että nämä mahtivoimat alkavat menettää merkitystään. Raha on loppujen lopuksi vain energiaa, jolle me olemme antaneet sen vallan mikä sillä on. Me juoksemme sen perässä, jotkut käyttävät kaiken energiansa ja koko elämänsä sen perässä juoksemiseen ja siinä juostessa jäävät sivuun ne asiat, jotka todella ovat merkityksellisiä. Arvotamme lähestulkoon kaikki asiat rahan perusteella. Raha ohjaa ratkaisujamme ja antaa asioille merkityksen.
Itse olen miettinyt tätä paljon nyt, kun olen lopettamassa yritykseni toimintaa. Kohtaan tämän asian silloin tällöin, miten minua ja toimiani arvotetaan sen rahan perusteella. Sitä tulee lähipiiristä (voi voi kun tuo yritys nyt epäonnistui ja menetitte rahaa, voi voi sentään) ja sitä tulee asiakkailtakin ("ai ei lyönyt sun kauppa leiville, kun olet lopettamassa vai?"). Päivä ja asiakas toisensa jälkeen saan selostaa kaikille, että miksi minä nyt olen lopettamassa ja harmittaako minua nyt vai ei. Tahtoisin sanoa joka ikiselle, että asialla ei ole mitään merkitystä, ei  mitään merkitystä. Tämän yrityksen onnistumista ei kuulkaa kanssaihmiset mitata rahassa, koska se on täysin väärä mittari sitä mittaamaan. Mutta valitttavasti se on suurimmalle osalle ihmisiä se ainut ja pätevin mittari, ja sen mittarin perusteella minä epäonnistuin. Ei lyönyt leiville ei, jos rahalla mitataan. Mutta kunpa te kaikki tietäisitte ja ymmärtäisitte, miten monella muulla tasolla ja mittarilla mitattuna pieni piskuinen yritykseni oli merkittävä, miten monella tasolla se menestyi ja maksoi itsensä takaisin. Sen haluaisin kertoa jokaiselle asiaa voivottelevalle, eikä minua suoraan sanottuna hirveästi kiinnosta surkutella asian laitaa taloudellisessa mielessä. Paljon mieluummin puhuisin siitä, mikä merkitys yritykselläni oli henkisessä mielessä. Se oli paljon enemmän kuin pelkkä luomukauppa. Siellä kaupassa järjestettiin asioita, jotka olivat todella merkityksellisiä monelle ihmiselle (kuten myös minulle). Siellä kaupan tiskin takana työskenteli yksi omanlaisensa valotyöntekijä, joka jollain hassulla tavalla sai aika montakin ihmistä saateltua omalle henkiselle polulleen. En halua kuulostaa omahyväiseltä, mutta en voi myöskään kieltää sitä merkitystä, mikä tällä kaikella on kuitenkin ollut. Joskus me tarvitsemme vain pientä töytäisyä tai sopivaa ihmistä tiellemme, jotta löytäisimme oman polkumme pään. Uskoakseni olen saanut omana itsenäni ja yritykseni kautta olla nyt tällainen ihminen tai töytäisijä, ja olen siitä asiasta vilpittömästi ja nöyrästi kiitollinen. Ja tahdon aina tähän myös sanoa, että ihan kaikkea en todellakaan tehnyt yksin, hyvin tärkeä merkitys oli sillä että tämän yritykseni myötä minut töytäistiin löytämään tärkeä ihminen elämääni (Jonna), jonka kanssa olemme näitä asioita enimmäkseen tehneet yhdessä. Näin oli tarkoitus tapahtua ja näin tapahtui. Se on minun lyhyen luomukauppani ja luomukauppiaan urani merkitys ja niitä asioita kun ajattelee, ei paljon tee mieli enää laskekella, että miten tässä rahallisessa mielessä kävi. Kaikkia asioita ei voi mitata rahassa, eikä tarvikaan. Valon ja Rakkauden voima on paljon suurempi kuin rahan voima, ja omalla tavallani olen onnistunut kasvattamaan Valon ja Rakkauden määrää lähelläni. Olen siis voittaja ja menestyjä!!!

Ihan viime aikoina olen myös huomannut, että millainen määrä minulla on elämässäni uusia ja ihania Valoystäviä! Olen sitä herännyt huomaamaan lähes tulkoon monttu auki, wau! Ja tajusin myös senkin, mitä joku minulle tuossa jokin aika taaksepäin sanoi: "Kun päästää irti vanhasta, uutta parempaa tulee aina tilalle. Se on yksi henkisistä laeista." Ja se on myös taivahan tosi. Ei ole kauaa siitä, kun päästin irti parista vanhasta ystävästä, joiden kanssa entinen yhteinen taajuus oli vain hävinnyt. Toki yhteinen pitkä historia tekee sen, että se ei ole vain yksinkertaista ja helppoa. Mutta tiesin sen olevan siinä kohtaa "oikein" ja tavallaan minun parhaakseni. Ja ei siis aikaakaan, kun tuo tyhjiö elämässäni täytettiin ja olen saanut vanhan tilalle paljon uutta! Ja millaista se uusi on, millainen energia, millainen ilo,valo, rakkaus ja riemu näiden uusien Valoystävien myötä elämääni on virrannut?! Huh huh. Nämä uudet ystävät on muuten paljonkin juuri "kotoisin" sieltä kaupan tiskin takaa, omalle henkiselle polulleen vahvasti lähteneitä ihmisiä. Aivan upeaa, kiitollisena seuraan tätä asiaa elämässäni. Minua on siunattu paljolla ja olen kiitollisuudesta mykistynyt välillä. Kiitos siis teille kaikille rakkaille, tiedätte kyllä jokainen sydämessänne kenestä puhun, älä turhaan epäile ettenkö tarkottaisi juuri sinua ;)

Palatakseni vielä tähän yritykseni toiminnan lopettamiseen, sen kulkua on kyllä mielenkiintosuta seurata. Olisikin ollut ihan hölmöä uskoa, että pääsisin asian kanssa niin helpolla kuin ihan vastikään luulin. Ajattelin, että kun lopulta taannoin sain päätöksen tehtyä, niin sitten helpottaisi. Ja juu, helpottihan se, hetkellisesti hyvinkin paljon. Mutta ei minua haluttu päästää ihan sillä. Minullehan on koko ajan sanottu, että yrityksesi kohtalo kyllä selviää, mutta se selviää aivan viime metreillä. Olisi tarvittu aikapaljon minulta uskoa ja luottamusta odottaa päätösten kanssa ihan todella sinne kalkkiviivoille. Eikä ehkä ollut tarkoitsukaan, ehkä se että tein mielestäni ne lopulliset päätökset johti vapauttamaan omalla tavallaan sellaisia asioita, jotka taas mahdollistavat niiden muiden tärkeiden asioiden tulon. Tiedän, että tässä sotkuisessa kuviossa ei ole kuitenkaan mitään sattumaa. On ollut tärkeää, että tämä kaikki on mennyt näin kun se on mennyt. On ollut tärkeää, että minä olen jahkaillut ja mennyt monen vaihtoehdon väliä niin, että se on alkanut koskettaa jo muitakin ulkopuolisia mutta jollain tavalla asiaan osallisia ihmisiä. Ja oman toimintani myötä he ovat taas päätyneet omanlaisiinsa ratkaisuihin ja muutoksiin ja yhtä kaikki: Uskon niiden kaikkien muutosten olleen tarpeellisia ja tärkeitä näiden ihmisten kohdalla ja ilman tätä koko kuviota niitä ei ehkä olisi tullut. Alkaa jo kuulostaa monimutkaiselta, tiedän, enkä edes viitsi avata näitä asioita sen enempää. Joka tapauksessa, se mitä olin sanomassa, on että nyt kalkkiviivojen häämöttäessä huomaan, että todellakin eteeni heitellään taas kaikenlaisia juttuja, jotka näyttävät vähän siltä, että asiat saattavat siltikin ratketa jotenkin muuten kuin miten minä jo kertaalleen päätin tai odotin. Enkä nyt aseta yhtään mitään odotuksia tälle asialle, sanonpa vaan. En halua olla mitään muuta kuin avoin sille, mitä Universumi varalleni on saattanut haluta järjestää, oli se mitä tahansa. Elän päivän kerrallaan, yritän olla stressaamatta huomisesta ja tiedän, että tämä yritystoiminta voi loppua tai jatkua tai mitä hyvänsä, mutta tapahtuipa niin tai näin, se menee juuri niinkuin pitääkin (vaikka totisesti ulkopuolisen silmin tarkasteltuna se varmasti näyttää joltain muulta, lähinnä sähläykseltä... mutta älkää menkö siihen harhaan. Niin, harhaan :D ) Tällä hetkellä mennään kuitenkin loppuunmyyntiä ja whatever will be, will be! Nyt minä vain heittäydyn ja luotan. Kaikki käy hyvin.

Meillä oli eilen kaupallani ihana enkeli-ilta. Ihan huikea, ei sitä voi oikein sanoin selittääkään, se pitää kokea. Oli rakkautta yli maallisen elämän rajojen, menneistä elämistä toisilleen tutut sielut löysivät toisensa ja siinä oli läsnä niin suurta tarkoitusta ja rakkautta, että sitä oli vain yksinkertaisesti kaunista katsella vierestä.
Saimme myös lyhyet kullekin tarkoitetut viestit, joita välitettiin vetäjämme Eilan kautta. Eila sanoi minulle, että minä olen nyt löytänyt jonkinlaisen vapauden ja hyvän olon itseni kanssa, enkä ole vieläkään ihan varma, että voinko sitä nyt huoletta käyttää ja että pysyykö se ihan oikeasti. Osui kyllä hyvin naulan kantaan. Jotenkin enkeliretriitin jälkeen (en tiedä avasiko retriitti tuon asian minussa vai tuliko se sattumalta retriitin jälkeen) olen jotenkin löytänyt jonkinlaisen vapauden, jota ei ennen ollut. Siihen kuuluu paljon asioita, jota kaikkinensa on vaikea selittää. Voisin myös sanoa, että paljon on virrannut elämääni Valoa ja Rakkautta... sille asialle on monta nimeä. Yhtä kaikki, näin on todella tapahtunut. Maallisen elämän haasteet eivät ole hävinneet mihinkään, mutta se osa sisällä, joka valitsee suhtautumisen niihin, on muuttunut taas hiukan. Paljon siinä on kyse myös luottamuksesta kaikkeen. Luottamus siihen, että kaikki asiat tapahtuvat tarkoituksella, olivat ne mitä tahansa. Luottamus siihen, että vaikka asiat näyttäisivät menevän miten solmuun tai vaikka millaisia haasteita edessä olisi, niin ne kaikki ovat oikeasti tarkoitettuja lopulta minun hyväkseni. Tämä luottamus on tullut mukaan ihan pieniinkin asioihin. Esimerkiksi, olen jotenkin "stressannut" sitä, että mahavauva näyttää viihtyvän pelkästään perätilassa. "Nyt se sitten ei käänny varmaan ikinä ja synnytyksen kanssa tulee ongelmia ja mikään ei nyt mene oikein tässä raskaudessa..." Näin ajattelee luontaisesti se vanha minä, josta on selkeästi vahvat piirteet jäljellä. Toisaalta olen koko ajan puhunut kovaan ääneen ja stressannut sitä, että koskakohan ne helvetilliset liitoskivut ja lonkkakivut ja kaikki mahdolliset kivut alkaa, kun viime raskaudessa niitä jo tässä vaiheessa oli. Silloin vauva painoi niin pahasti alaspäin, että peräsuoli ja lonkat huusi Hoosiannaa ja koko elämä oli vähän vaikeaa. Eräänä päivänä tässä havahduin oikein näistä toistuvista ajatuksistani: Mitä minä oikein stressaan ja huolehdin?? Ehkäpä tässä on vain taas se minua viisaampi ja suurempi suunnitelma taustalla? Ehkäpä juuri se vauvan pää alaspäin oleminen on aiemmin aiheuttanut sen, että kun pieni pää porautuu syvälle lantioon, se tuo mukanaan nämä kivut ja hankaluudet? Ehkä tällä kertaa olen osannut pyytää, että voisin fyysisesti paremmin ja raskaus olisi vähän helpompi ja pysyisin toimintakykyisenä. Ehkäpä sen asian hoitamiseksi tarvitaan se, että vauva viihtyy nyt pää ylöspäin ja sillä tavalla tekee olostani helpomman. Ja aivan varmasti vauva ennen syntymäänsä hoidetaan siihen asentoon, mikä parhaaksi mahdolliseksi kaiken kannalta on, ei minun todellakaan tarvitse siitä huolehtia (eikä siitä huolehtimisesta ole edes minkään sortin hyötyäkään). Joten nyt pitää vain leikata näiltä ajatuksilta siivet ja heittäytyä luottamaan siihen, että kaikkihan on hitsi vieköön mitä parhain päin! Tämä oli ihan pieni käytännön esimerkki siitä, mitä luottamus tarkoittaa. Isoissa ja pienemmissä asioissa.

Nyt toivon teille kaikille mitä ihaninta keväistä auringon paisettta ja suunnattomasti siunauksia kevääseenne muutenkin!