Jumissa

Minulla on jotenkin sellainen paikoillaan junnaava olo. Sellainen pysähtynyt, takertunut, jumittunut. Tuntuu kuin tarvitsisin pienen tönäisyn, henkisen tönäisyn, joka saisi minut taas "liikkeelle". Tuntuu kuin olisin tielläni jäänyt ihastelemaan ympäröiviä maisemia enkä millään saa jatketuksi matkaa. Se hermostuttaa mua jotenkin... vaikka samaan aikaan tiedän täysin, että näitä tapahtuu, joskus ne ovat jopa ihan tarkoituksellisia. Samaan aikaan on sellainen luissa ja ytimissä tuntuvan odotus ja jännitys, sellainen että kohta tapahtuu jotain. En tiedä mitä, mutta on vain sellainen intuitio.


Viime viikolla aloitin meditaatiokurssin, jolle olin ilmottautunut. Kurssi on neljän illan mittainen, neljä peräkkäistä perjantaita. Vaikuttaa oikein mukavalta ja minulle sopivalta kurssilta. Vielä kun saisin ujutettua nuo pienet meditaation hetket tähän arkielämääni, se on pieni haaste. Vaikka toisaalta näihin tekniikoihin, joita ensimmäisellä kerralla opetettiin, ei tarvita kuin pieni hetki. Kyllä sellaisia aina välillä tässäkin talossa löytyy, mutta itsekään en sitten aina muista juuri niissä kohdin tehdä näitä harjoituksia.
Erityisen iloinen olen siitä, että kurssin kautta pääsin tapaamaan erään henkisen ystävän, jonka tähän saakka olen tuntenut vain täältä internetistä käsin ja täälläkin vasta varsin vähän aikaa. Tunnen syvästi hänen kuuluvan siihen samaan sarjaan, josta olen puhunut aiemminkin täällä blogissa, eli ihmisiin, joita tupsahtaa tielleni tarkoituksella. Pyysin itse enkelitä lähettämään tielleni ihmisiä, jotka puhuisivat samaa "kieltä" kanssani. Toisaalta on niinkin, että kun itse muuttuu ja omat energiat ja värähtelyt muuttuvat uudenlaiseksi, se alkaa magneetin lailla vetää puoleensa samanlaisia energioita, ihmisiä ja tilanteita.


Mietin vielä tuota jumittumista. Jonkun toisen mielestä en olisi yhtään jumissa, ehkä. Luen edelleen paljon, joka päivä luen henkistä kirjallisuutta ja tekstejä, kirjoista ja netistä. Ahmin suorastaan ja harmittelen, etten voi lukea vielä enemmän. Saan koko ajan lisää tietoa, tietoisuuteni itsestäni ja ympäröivästä maailmasta muuttuu ja kasvaa koko ajan. Mutta silti sisäisesti mulla on jumittunut olo. Ikäänkuin en kykenisi tuomaan näitä asioita käytäntöön, vaikka kuinka pyhästi haluaisin ja aikoisin tehdä niin. Vaikka eihän tämä ole tekemistä tai suorittamista, tämä on elämistä omasta sydämestään käsin. Ehkä mä katson tätä asiaa väärin, ehkä tulkitsen vieläkin väärin ja olen siksi jumissa. Siksi juuri mä tarvitsisin sen jonkun tönäisyn. Tuntuu kuin en saisi oikein mitään aikaan. Tuntuu kuin mittaisin itseäni ja toimiani jollain mittapuulla ja kokisin itseni siinä huonoksi. Ja tiedän, ettei sekään ole oikein. Phuuh.


Niin, onko sittenkin kyse siitä, että vaadin itseltäni aina liikaa, enkä osaa tyytyä siihen, mikä on ihan riittävästi? Minua esimerkiksi harmittaa oma saamattomuuteni siinä asiassa, että en saa tehtyä omalle terveyden tilalleni mitään. Haluaisin alkaa panostaa siihen, että laitan vain suuhuni sellaista, mikä tekee mun keholleni hyvää. Haluaisin alkaa liikkua enemmän. Sitten en kuitenkaan pysty saattamaan käytäntöön näitä halujani, vaan ne jäävät ajatuksen tasolle. Tungen suuhuni suklaata ja sokeria yhtä lailla kuin ennenkin. Valkoisia jauhoja, lihaa. Miksi olen näin vaativa itselleni? Miksi en ennemminkin huomaisi kiittää itseäni niistä pienistä teoista, joita olen jo tehnyt ja jotka toisaalta ovat valtavan isoja itselleni? Minä esimerkiksi olen kokonaan lopettanut kahvin juonnin! Olen juonut sitä ainakin 15 vuotta päivittäin ja nyt yhtäkkiä en juo ollenkaan, vaihdoin kahvin rooibos-teehen. Tämä onnistui ihan yhdellä päätöksellä ja yrittämällä, vaikka aiemmin olisin ajatellut että mahdoton tehtävä! Tämäkin on seurausta siitä, että tunsin etten halua enää laittaa kehooni mitään, mikä ei sinne luontaisesti kuulu. Kofeiini tuntui yhdeltä sellaiselta aineelta. Myös alkoholi ja nikotiini tuntuvat sellaiselta, mitä en enää haluaisi "nauttia". Alkoholia käytän kyllä todella harvoin muutenkin, ja nikotiinia vain alkoholin kanssa. Tätä ajatusta nyt tunnustelen, en tahdo vannoa mitään. Enhän voi kuitenkaan odottaa, että jätän yhtäkkiä kerralla ruokavaliostani pois turhan sokerin, lihan, valkoiset jauhot, kahvin? Eihän kukaan niin tee! Askel askeleelta on ihan hyvä muutos, se on kasvua pikkuhiljaa kohti ja se on ihan hyvä, se on ihan oikein!
Miksi vaadin itseäni tekemään niin suuria muutoksia yhdellä kertaa? Minulla on ilmeisesti paljon oppimista tämän kärsimättömyyden kanssa... ja sen läksyn kannalta on ihan hyvä kitua näissä tunnelmissa juuri nyt. Uuden omaksuminen, kasvaminen ja oppiminen tekee välillä kipeää, ja tässä kohtaa turhautuminen ja kärsimättömyys on sitä minun kipuani.


Olen niin kyllästynyt olemaan itselleni niin ankara! Niinhän sanotaan, että todellisen anteeksiannon oppii sitä kautta, että oppii antamaan anteeksi itselleen. Minun tulisi todellakin olla hiukan lempeämpi ja anteeksiantavampi itseäni kohtaan. Pyydän enkeleiden johdatusta näihin oppeihin. Tiedän, että nämä ovat tärkeitä asioista oppia ja toivon, että nämä ikävät tunteeni tällä hetkellä tarkoittavat sitä, että olen juuri keskellä tuota prosessia. Katson näitä tunteita siis lopulta kiitollisuudella, kiitos kiitos kiitos.