Henkisen heräämisen kokenut Kirsi Salo

Ja kappas vain, näitähän löytyy.
Henkisen heräämisen kokenut Kirsi Salo puhuu sanoilla, joilla on minulle hyvin hyvin tuttu kaiku.
En ole ajatuksine ihan yksin.
(No, sen olen kyllä tiennytkin.)

Lue artikkeli Kirsistä täältä.

Hetki ennen heräämistä

Täällä taas, uusin kuulumisin ja ajatuksin!

Viime viikolla yksi lapsemme päiväkotitädin heittämä kommentti lähti kirvoittamaan minussa pitkää ajatuspolkua ja uusia oivalluksia. Kyse oli kuopustyttärestäni, josta päiväkodin täti oli miehelleni päivän päätteeksi vain todennut, että hän on "syötävän ihana". Jäin miettimään sitä, että mikäköhän siinä on, että jotkut ihmiset kokee hänet jotenkin tosi ihanaksi. Päiväkodissa on yksi toinenkin täti, joka tuntuu olevan kovasti rakastunut pieneen tyttöömme ja joitakin muitakin tällaisia ihmisiä on. Tätä sitten vain itsekseni mietiskelin ja yhtäkkiä muistin omia ajatuksiani tämän samaisen tyttären vauva-ajalta. Muistan, että hänen ollessaan vauva saatoin usein esimerkiksi kelliä hänen kanssaan vuoteella ja vain nauttia hänen läsnäolostaan ja energiastaan. Tällaista en ole niinkään paljon tehnyt muiden lasteni kanssa ja tietysti voisin nyt ajatella, että ehkä vasta kolmannen lapsen kohdalla osasin pysähtyä sen vauvan äärelle ja vain nauttia. Mutta muistan myös tosi usein ajattelleeni silloin kuopuksen vauva-aikana, että tässä lapsessa on jotain jännää, ihan kuin hän energiallaan jotenkin hoitaisi minua. Ajattelin usein, ja ajattelen vieläkin, että hän on jotenkin hyvin terapeuttinen lapsi, vaikka en osaa selittää tarkemmin sitä säteilyä, jota hänestä saan. Hän tekee omalla läsnäolollaan minulle jotain hyvää, jota en vain osaa pukea sanoiksi. Ja nyt on ihan pakko sanoa, koska joku kuitenkin kiinnittää siihen huomiota: Kyllä, minulla on kaksi vanhempaakin tytärtä ja sanon tämän kaiken heitä väheksymättä. Kaikilla lapsilla on omat erityispiirteensä ja voi, tiedostan kyllä mitä heistä jokainen on tullut minulle antamaan omalla energiallaan ja olemisellaan. Kukaan lapsistani ei ole mitenkään yksi ylitse muiden, he ovat kaikki yhtä rakkaita, yhtä erityislaatuisia, kukin vain omalla tavallaan. Jotenkin asiaa kategorisoidakseni sanon, että minusta kaksi vanhempaa tytärtäni on tulleet enemmän selkeästi opettamaan ja kasvattamaan minua, ja tämä kolmas sitten erityisesti hoitamaan minua. Jos nyt näin voin sanoa.

Tämän hoitavan lapsen tulemisesta elämääni aloin sitten miettiä asioita muutenkin. Mietin mitä asioita on minulle ja minussa tapahtunut ja mitä asioita on tulossa, ja tätä kautta aloin nähdä taas jotain suurta ja kaunista suunnitelmaa, jonka linjoja oman elämäni tapahtumat noudattelivat. Ehkä nämä kaikki asiat eivät taaskaan ole ollenkaan sattumaa! Jos mietitään hetki sitä asiaa, että me kaikki teemme sen oman sielunsuunnitelmamme tuolla verhon toisella puolella ennen, kuin lähdemme uuteen maanpäälliseen elämään. Valitsemme vanhempamme, valitsemme tärkeimmät ystävämme, vihamiehemme, tulevat lapsemme, kaikki. Niinpä minäkin olen sopimusta tehdessäni siis tiennyt, että vuonna 2013 tulen saamaan lapsen, joka on lyhyesti kuvattuna tällainen uuden ajan lapsi, joka tarvitsee oman tehtävänsä täyttääkseen juuri hänelle oikean kasvualustan. Minulle on kerrottu, että tämä lapsi tulee lapsekseni juuri siksi, että minä osaan antaa hänelle sen oikean kasvualustan, ja vaikka tämä vanhemman tai lapsen valinta kokonaisuudessaan on paljon tätä moniulotteisempikin joka tavalla, niin yksi osa tätä asiaa on se, että minä olen omalla henkisellä tielläni riittävän kehittynyt ollakseni hänelle juuri se äiti, jonka hän tarvitsee tähän elämäänsä. Ja tästä päästään siihen asiaan, että en minä ole ollut sellainen koko elämääni, en ollenkaan. Jotain siis piti tapahtua, jotta minussa alkaisi sellainen muutos, että minä kasvaisin siksi äidiksi, jonka tämä lapsi tarvitsee (ja koska Universumi kaikessa viisaudessaan on enemmän kuin pystymme ihmisinä ymmärtämään, alamme jo nyt huomata että tämä asia todella on äärimmäisen moniulotteinen: Tässä onkin yhtäkkiä kyse sekä minun sielunsopimuksestani että lapseni sielunsopimuksesta ja jotenkin uskomattoman viisalla tavalla ne nivoutuvat toisiinsa, niinkuin minun sielunsopimukseni nivoutuu yhteen ties kuinka monen ihmisen elämän kanssa, täydellisesti.) Ja tasan kaksi vuotta ennen kuin tämä neljäs lapseni syntyy, tämä muutos minussa käynnistyy, alkaa henkinen heräämiseni. Ja rytinällä alkoikin. Mutta mikä sen käynnisti? En minä sitä mitenkään valinnut, että nyt haluaisin jotain tällaista, se vain tuli, sen enempää lupia kyselemättä. Tarvittiin ehkä joitain asioita, jotka jollain hienovaraisella ja huomaamattomalla tavalla saivat tämän muutoksen minussa käyntiin, koska niin oli suuremman suunnitelman mukaan tarkoitus juuri  nyt tapahtua.

Olen miettinyt tuota aikaa ennen henkistä heräämistäni, mitä silloin tapahtui? Ja siinä tulee nyt mieleeni tämä kuopustyttäreni. Hän syntyi lokakuussa 2010 ja henkinen heräämiseni oli kevään ja kesän taitteessa 2011. Ehkä onkin niin, että tämän tyttären piti tulla elämääni juuri tuossa kohtaa ja juuri niillä ominaisuuksilla, joita hänellä on. Hoitamaan minua, avaamaan minua ja kaikella tavalla valmistelemaan minua energiatasolla ja muutenkin tulossa olevalle muutokselle. Oi että, mitä enemmän mietin tätä ja niitä tuntemuksiani joita tyttären vauva-aikana usein koin, sen loogisemmalta se minusta tuntuu. Niin sen täytyy olla!

Tuona aikana tapahtui  muitakin asioita. Korkeintaan vuosi ennen henkistä heräämistäni kiinnostuin valtavasti Tommy Hellstenistä, hänen kirjoistaan ja hänen Ihminen tavattavissa -projektistaan. Minusta tämä mies projekteineen oli hienointa ja viisainta, mitä pitkään aikaan oli ollut. Luin kaikki hänen kirjansa ja kävin muutamalla hänen luennollaan. Aivan upeaa, jokin henkinen puoli minussa alkoi tämän myötä herätä uudella tavalla ja nostaa päätään. Muistan myös hyvin usein ajatelleeni sitä, että miten ihmeessä Tommy Hellsten osaa puhua Jumalasta ja hengellisyydestä tavalla, jota en ollut koskaan kohdannut (ja jota totta vie olin aina kaivannut)? Olin jo pitkään jollain tavalla mielessäni ihmetellyt tätä vallitsevaa uskontojärjestelmää ja nähnyt siinä epäkohtia, jotka teki minulle koko uskonnosta epäuskottavaa. Kritisoin ihan yhtä lailla omaa kristillistä uskontoani kuin mitä tahansa muutakin. Tein sen enimmäkseen hilja amielessäni, mutta kuitenkin. Samalla minulla oli aina ollut kova tarve hengellisyyteen ja usko johonkin suurempaan voimaan, mutta uskonnon välittämä sanoma ja maailmankuva oli minusta jotenkin häiritsevän epälooginen ja jopa typerä. Ja yhtäkkiä luin Tommy Hellstenin kirjoja, joissa hän melko paljon tuo myös esiin omaa hengellistä puoltaan ja näkemystään, ja hänen kirjoistaan löysin ensimmäistä kertaa järkeä siihen asiaa! Hänen tapansa nähdä Jumala ja hengellisyys oli jotain sellaista, mitä minäkin ymmärsin ja sen asian kohtaaminen oli valtavan riemastuttavaa. Jotain raksutusta minussa tämän tiimoilta varmasti tapahtui, kävin jotain sellaista työtä pääkopassani tämän asian kanssa, että sekin aivan varmasti omalla tavallaan oli yksi avainasia matkallani, se valmisteli minua siihen mitä oli tapahtumassa minulle aivan kohta. Osa suurta suunnitelmaa sekin, Tommy Hellsten.
Ja se mikä sitten hoiti asian kunnolla käyntiin, oli jotenkin sattumalta käsiini osunut Lorna Byrnen kirja Enkeleitä hiuksissani. Luin sen ja sen jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan. Se muutti maailmankuvani niin järisyttävällä tavalla, että sen jälkeen aloin ihan itse tietoisesti viemään tätä henkistä heräämistäni eteenpäin. Hain kirjoja, ahmin tietoja, etsin samanhenkisiä ihmisiä. Ja tällä tiellä ollaan, hyvin varhaisessa vaiheessa tämän "heräämiseni" jälkeen jo tiesin, että tämä on jotain sellaista, mistä ei ole paluuta. Olin löytänyt niin varmasti ja vahvasti tieni kotiin, että tiesin että mikään asia ei saisi minua enää palaamaan takaisin. Ja tätä mieltä olen edelleen, yhä vahvemmin, jos mahdollista. Ja tämän suuruuden ymmärtäminen on jotain, mikä selittää osaltaan sen, miksi edes läheisimpien ihmisten kritiikki tai arvostelevat kommentit jäävät toisarvoisiksi. Minä itse sisäisesti tiedän olevani niin oikealla polulla, että kukaan ihminen ei voi ajaa sen tosiasian ohi tai yli. Jos joku läheinen ei pysty elämään sen tosiseikan kanssa, että minä olen nyt löytänyt tieni kotiin, niin sitten sen ihmisen täytyy vain jäädä taa. Se voi kuulostaa karulta, mutta sitä se ei oikeastaan ole, kun ymmärtää asian laajuuden. Ja jos ei ole itse kokenut, ei varmasti voi ymmärtää. Ja sen taas joku saattaa tulkita yläpuolelle asettumiseksi, mutta sitä se ei ole. Nyt on vain minun vuoroni tehdä tämä asia omalla sielun polullani ja se ei aseta minua kenenkään yläpuolelle. Voin ehkä olla jollekin juuri oikealle ihmiselle tien näyttäjänä, mutta sekään ei aseta minua kenenkään yläpuolelle.

Tiedän, että kertomukseeni ja kokemuksiini liittyy tiettyjä sanoja ja sanontoja, jotka ärsyttävät ihmisiä, jotka ovat niin sanotusti epä-henkisempiä (kamala sana enkä haluaisi käyttää sitä, mutta en keksi nyt parempaa kuvaamaan mitä tarkoitan). Näitä sanoja on varmasti ainakin "henkinen herääminen" ja "löytää tie kotiin". Olen melko varma, että nämä koetaan jotenkin vähän ärsyttäviksi. Ehkä juuri siksi, että ne ikään kuin vihjailevat muiden ei-heränneiden elävän ikään kuin unessa ja epätodessa ja niiden, jotka eivät ole löytäneet tietään kotiin, ikäänkuin harhailevan... no, harhassa. Ja tavallaan, niin ärsyttävää kuin se ehkä onkin, se on tottakin. Mutta eihän kukaan sellaista halua kuulla, sehän on ihan todella ärsyttävää. Sehän on juuri ikäänkuin sitä, että tuo tuossa nyt väittää löytäneensä jotain parempaa, ja asettuu siis meidän muiden yläpuolelle, väittää ikäänkuin meidän muiden elämän olevan turhaa. Sitä on nyt jotenkin tosi vaikea tuoda julki sillä tavalla, että tämän asian välttäisi. Yritän ajatella sitä niinkin, että jos näillä termeillä oikein aletaan leikkimään, niin minäkin elin elämästäni 34 vuotta ei-heränneenä. Koenko tuon elämäni olleen jotenkin turhaa? No en todellakaan. Se oli osa matkaani, osa sitä kasvua joka pitää käydä mennäkseen matkallaan eteenpäin. On erilaisia vaiheita tällä matkalla ja ne on vain kaikkien mentävä läpi, muuten mitään matkaa ei edes ole, mitään kasvua ei tapahdu. Näin se on meidän kaikkien kohdalla ja minäkin olen täällä maan päällä saattaut tarpoa ties kuinka monia kertoja vain päästäkseni tähän. (Perillähän en ole, sellaista en ole koskaan väittänyt todellakaan.) Voinko ajatella, että kaikki jotka ovat löytäneet tämän tien ennen minua, ovat minua parempia? No en. Kukin on vain sillä omalla matkallaan ja minä myös. Kaiken lisäksi kaikki ihmiset eivät näistä kotipoluista ja henkisistä heräämisistä ajattele edes samalla tavalla, joten tässä minä vain elän sitä omaa totuuttani läpi ja joku ehkä tekee sen toisella tavalla. Ja se on melko varmaa, että kukaan meistä ei kuitenkaan täällä pysty sanomaan, että tämä on totuus ja minä tiedän sen. Siksi on vain mentävä sen oman totuuden mukaan, sen on vain riitettävä, koska muuta ei ole tarjolla.

Lisäys hiukan myöhemmin...
Aika hauska ja osuva juttu tapahtui juuri äsken. Odotellessani pullan paistumista uunissa katselin tässä vähän nettiä. Kävin Adonain blogissa ja mitämitämitä sieltä löysinkään: Tarinan henkisestä heräämisestä ja havahtumisesta. Mutta se mikä tässä oli jotenkin osuvaa ja hauskaakin, niin löysin täysin erilaisen tarinan, siellä nimittäin puhutaan täysin erilaisesta havahtumisesta ja heräämisestä. Siellä puhuttiin egon kuolemisesta ja tipahtamisesta ikuiseen Rakkauden tilaan. Aivan upea teksti oli tuo ja toivon, että jaksatte lukea senkin. Tällä mitä itse tässä tekstissä kutsuin henkiseksi heräämiseksi, tarkoitin aivan tyystin eri asiaa, ihan eri heräämistä. Ja tuo Adonain kuvaama herääminen on taas sitten jotain, jota en vielä itse ole kokenut, vaan kylläpä senkin aika vielä joskus tulee. Nyt minä vielä ihmettelen ja pyörin egon kiemuroissa.

Irtipäästämistä

Takana on taas yksi hyvin eläväinen elämän viikko.
Perheessämme riehui toistamiseen tänä talvena vatsatauti ja se on aiheuttanut mulle stressipisteitä ihan kilisemällä. Kirjoittelin täällä blogissa noin kuukausi taaksepäin aiheesta, siitä omasta voimakkaasta vatsatautipelostani, mikä saa jokaisen perheeseen iskeytyvän vatsataudin tuntumaan minusta pieneltä maailmanlopulta. Taas mentiin samalla kaavalla, yksi kerrallaan, lapset aloitti, mies jatkoi ja minä hermoilin peläten omaa vuoroani. Pintapuolisesti kykenen kyllä toimimaan normaalisti, arki pyörii yhtä tahtia pyykkikoneen oksennuspyykkien kanssa, siivoilen oksennukset milloin niitä mihinkin osuu ja lohdutan pahoinvoivia. Taustalla siellä itselläni kuitenkin on mukana se pelko ja hermopaine, mikä aivan varmasti kuluttaa ihmisen voimia, vaikka ei ulospäin näykään. Hankin luontaistuotekaupasta supertehokkaat maitohappobakteerit ja yritin niiden avulla väistellä tautia, tai edes sen iskiessä edes helpottaa sitä. Ja kyllä, tämä suunnitelma toimi sen verran, että kun se sitten viikon tautirumban päätteeksi tuli lopulta minullekin, se tuli hyvin lievänä versiona. Sairastin sellaiset 12 tuntia ja se kohdallani sisälsi vain kovaa vatsakipua, huonovointisuutta, mahan lurinaa ja lörinää ja sitä, että en syönyt mitään enkä juonut pisaraakaan. Vaikka olo oliki ihan selkeästi kipeä, niin silti selvisin todella vähällä, mistä olenkin äärimmäisen kiitollinen. (Ja sen maitohappobakteerin nimi on Biolatte Boulardii, monestakin syystä apteekin meijeripohjaisia valmisteita tehokkaampi.)

Kun tämä viikon piinapenkki päättyi, ei oma pääkoppa ja tunneilmasto heti saanut lepoa, vaan luvassa oli sitten jotain muuta. Ja tässä päästään aiheeseen, joka on henkiselle polulle lähteneille enemmän kun tuttu: Vanha ystäväpiiri saattaa alkaa mennä joltain osin uusiksi.
Tämän asian tiimoilta sain ystäviltäni sellaista palautetta, että heitä ei henkisessä minussa ärsytä mikään muu asia kun se, että sen myötä minä olen alkanut asettamaan itseni muiden ihmisten yläpuolelle. Toisilla tulee siinä kuulemma sellainen olo, että he ovat maan matosia minun rinnalla ja elävät vääränlaista elämää, ja minä katson yksin jotenkin eläväni oikeaa ja onnellista elämää. Okei, koska tämä ei missään määrin pidä paikkansa enkä tätä syytöstä todeksi tunnista, mun piti kuitenkin miettiä, että mistä tällainen syytös tulee. Mun kirjoituksista ilmeisesti, koska puheissakaan ei juuri olla näiden ystävien kanssa Facebookia enempää. Ja en voi päätyä muuhun kun siihen tulokseen, että mun kirjoituksia voi tulkita hyvin monella tavalla, jokaisella lukijalla on ne omanlaisensa lukulasit silmillä ja jos joku kokee mun jutut yläpuolelle asettumisena, niin syyn luulen silloin löytyvän niistä lukijan henkilökohtaisista lukulaseista. Jokin siellä lukijan sisällä haluaa nähdä mun asiani tässä valossa ja onko se sitten jotain lukijan omaa peiteltyä epävarmuutta kuitenkin? Voi se olla jotain muutakin, mutta oli mitä hyvänsä niin se ei tee todeksi sitä asiaa, että minä kokisin kaikkia "ei-henkisiä" kohtaan jonkinlaista ylemmyyttä ja paremmuutta.

Hyvä esimerkki on se, mitä juuri äskeisen kappaleen alussa kirjoitin. Kerroin, että henkiselle polulle lähteneille on jokseenkin tuttu aihepiiri tämä, että ystäväpiiri saattaa alkaa mennä joltain osin uusiksi. Ymmärrän hyvin, että jos sen haluaa lukea sillä tietyllä tavalla, niin ei se kovin vaikeaa ole. Voi hyvin omissa korvissaan kuulla, kuinka minä tuollakin lauseella asettuisin toisten yläpuolelle, että minä ikäänkuin sanoisin, että "näin siis tapahtuu, koska jotkut entiset ystävät ei epähenkisyydessään enää riitä tai kelpaa minulle, joka olen muuttunut niinpaljon paremmaksi." Näin voisi kuulla, halutessaan. Mutta sanoinko minä niin, tai tarkoitinko minä niin, vai laitettiinko tekstin päälle vain tällainen pieni sävyero? En sanonut, enkä tarkoittanut, mutta joku saattaa sen silti niin korvissaan kuulla ja silloin se mielestäni kielii vain lukijan omasta epävarmuudesta omaa arvokkuuttaan kohtaan. Jos ihminen kokee minun jotenkin asettuvan yläpuolelle ja vielä ärsyyntyy tästä erityisesti, niin sehän on vain viesti siitä, että olo on uhattu. Kenenkään, joka ei koe oloaan yhtään uhatuksi, ei yksinkertaisesti tarvitse ärsyyntyä. Miksi se olo sitten on uhattu? Koska ihminen ei enää olekaan varma, että onko hänkin myös arvokas ihminen, vaikka hän ei olekaan kokenut samaa henkistä muutosta kuin minä. Enkä mollaa tässä kenenkään epävarmuutta, minäkin olen elämässäni ollut enemmän kuin epävarma ja olen usein vieläkin. Ei todellakaan ole varaa mollata kenenkään epävarmuutta, mutta tahdon vain pointata siihen, koska hirveän usein ihmisten hyökkäävästä käytöksestä ja ärsyyntymisen takaa löytyykin ne omat arvottomuuden tunteet. Sellaisen kanssa ei ole helppo elää ja etenkään sellaisen olemassaoloa itsessään on äärimmäisen haavoittuvaista myöntää, ja niinpä sitä ei yleensä haluta myöntää, tai usein edes itse nähdä.

Fakta nyt kuitenkin on se, että kun itse kasvaa voimakkaasti henkisesti, sitä alkaa katsella maailmaa ihan uudella tavalla ja valitettavasti (?) siihen liittyy myös se, että alkaa katsella ihmisiä uudella tavalla ja ehkä nähdä tutuissakin ihmisissä ihan uudenlaisia asioita, joita ei ole ennen niin pannut merkillekään. Saatat ehkä huomata jopa, että vanhassa ystävässä, jonka seurassa olet ennen viihtynyt ihan hyvin, alkaa tulla esiin piirteitä, joiden seurassa sinun onkin äkkiä hankalampi olla. Tämä ei ole yläpuolelle asettumista, tämä on vain sitä, että sitä oman kasvunsa myötä siirtyy ikäänkuin uudelle taajuudelle (ei paremmalle, vain uudelle) ja jos se kaveri edelleen vaikuttaa siellä vanhalla taajuudella jolla sinäkin ennen olit, niin siihen teidän väliseen taajuusyhteyteen alkaa tulla häiriöitä. Se voi ilmetä monella tavalla. Saatat yhtäkkiä alkaa huomaamaan, että kaveri jonka seurassa ennen oli ihan hyvä olo, alkaakin puheillaan tai asenteellaan tehdä sinun olosi jotenkin raskaaksi. Hän saattaa omalla energiallaan vaikuttaa sinun energiaasi raskauttavasti, olla jopa energiasyöppö. Tämä kaikki vain siksi, että sinä itse olet herkistynyt eri tavalla niille energioille ja yksinkertaisesti (tai vaikka ihan monimutkaisestikin) alkanut katsella maailmaa eri tavalla. Olet myös alkanut arvostaa itseäsi eri tavalla ja sen johdosta et enää halua laittaa itseäsi tilanteisiin, jossa sinun ei ole hyvä olla. Olet alkanut asettaa oman hyvinvointisi nimissä tiettyjä rajoja, jotka ovat vain ja ainoastaan tervettä itsekkyyttä. (Se, että joku alkaa ilmentää elämässään yhtäkkiä tervettä itsekkyyttä, koetaan lähipiirissä myös hyvin usein uhkana, ja se yleensä aiheuttaa vastustuta ja ärsyyntymistä myös.) Ja kun vanha ystäväpiirisi huomaa sinussa tapahtuneen muutoksen, huomaa että sinulla onkin yhtäkkiä rajat etkä sinä ole samalla tavalla muovailtavissa kuin ennen, se pettyy ja tuntee olonsa uhatuksi, ja sitten alkaa kuulua yhtä jos toisenlaista kritiikkiä sitä sinussa tapahtunutta muutosta kohtaan. Mustasukkaisuutta? Ehkä, tavallaan.

Ja niin, tottakai jokainen henkisen kasvun kokenut mieltää sen oman muutoksensa nimenomaan hyväksi, "olen muuttunut paremmaksi", nimen omaan verraten vain siihen entiseen vanhaan itseensä. Turha kai sitä on kieltää. Se on sen ihmisen oma käsitys itsestään ja elämästään ja itse en hetkeäkään epäile, etteikö se myös pitäisi paikkansa että paremmaksi on kasvettu. Jääkö siinä vanhoille tutuille, jotka ehkä kokevat että he eivät ole nyt kokeneet itse tuollaista muutosta, sellainen olo että henkisesti kasvanut jotenkin viestittää, että "minä tässä kasvoin ja muutuin paremmaksi, sinä taas et" ja se koetaan jotenkin yläpuolelle asettumiseksi? Jotain tällaista siinä varmasti on. Pitäisi ehkä muistaa, että kahta eri ihmistä ei voi pistää vierekkäin ja sitten ikäänkuin pituusmitalla mitata, että kumpi heistä on toistaan parempi. Oli sitten kyseessä henkisesti kasvupyrähdyksen kokenut tai ei. Henkisesti kasvanut toki itse itsessään, sillä omalla henkilökohtaisella kasvumitallaan kokee saaneensa lisää mittaa ja tulleensa ehkä täydemmäksi ja paremmaksi ihmiseksi verrattuna siihen, joka itse oli aiemmin. Mutta tarkoitus ei ole koskaan, tai ainakaan minulla, asettua muiden viereen omaa paremmuttani vertaamaan. Se on kerta kaikkiaan ihan mahdotontakin ja täysin epätarkoituksenmukaista. Minulle iloksi ja onneksi itselleni riittää se, että voin todeta itse kasvaneeni ja sen myötä nauttivani elämästä ihan uudella tavalla. Totta kai perästä aina kuuluu. Sieltä kuuluu loukkaantumista siitä, että minun henkisen kasvun pyrähdykseni aiheutti sen, että yhtäkkiä minua ei kiinnostakaan kaikki vanhat asiat, jotka minua kiinnosti ennen, ehkä myös mukaan luettuna tietyt ihmiset tai heidän tarjoamansa seura. Sellainen loukkaantuminen taitaa olla vähintäänkin inhimmillistä, jos itsensä kokee ikäänkuin "hylätyksi."

Tällaisten asioiden teemoissa meni minulla viikonloppu.
Minulla on elämässäni ollut eräs ystäväpiiri, joka on ollut itselleni erityisen tärkeä sellaisten asioiden takia, jotka siellä ystävyyden taustalla on. Itse asiassa se on yhtä lailla ollut tärkeä asia kaikille siinä piirissä oleville ihmisille. Ihan syystäkin olemme pitäneet ystävyyttämme erityislaatuisena ja tärkeänä, mutta kun se fyysinen yhdessäolo ja yhteydenpito ajan myötä on vähentynyt merkittävästi (asuinpaikkojen takia lähinnä), olemme ehkä pistäneet tämän ystävyyden ikäänkuin säilöön kaikelta pölyltä, ikäänkuin tärkeä esine laitetaan vitriiniin, josta sitä voidaan katsella ja muistella, kuinka tärkeä tämä asia minulle onkaan. Koska sille asialle (tässä tapauksessa ystävyydelle) ei arkipäivässä ole oikein muuta käyttöä, se voidaan laittaa sinne vitriiniin tärkeiden asioiden paikalle. Ja sillä, että ystävyydelle ei ole käyttöä, tarkoitan vain sitä, että siitä sen fyysisen läheisyyden puuttuessa puuttuu sen arkipäivän ystävyyden aspekti kokonaan. Ja tämähän on ihan ok juttu, moni ystävyys toimii ihan tältäkin pohjalta.

Sitten tapahtui niin, että siitä paljon ihannoimastamme ja tärkeänä pitämästämme ystävyydestä alkoi minun silmiini näkyä vähän häiritseviä asioita. Yritimme näiden ystävien kanssa sopia päivämäärää, jolloin voisimme kaikki kokoontua yhteen edes kerran vuodessa ja vaihtaa kuulumisia ja muuta mukavaa. Kävimme tätä keskustelua Facebookissa yksityisessä viestiketjussa ja itse aloin kiinnittää siinä keskustelussa huomiota sellaiseen piirteeseen, että kukaan ei oikein ollut valmis ottamaan millään tavalla huomioon toisten hyvää, vaan mentiin koko ajan jotenkin hyvin oma napa edellä. Jos joku heitti ilmaan, että hänellä olisi tässä tapaamisen järjestämisessä joku oma erityishaasteensa, niin sitä ei haluttu ottaa huomioon, koska se olisi pilannut sen oman toiveen siitä, millainen tapaamisen pitäisi olla. Ei ollut mitään halua huomioida toisten haasteita tai toiveita. Voin hyvin käyttää itseäni yhtenä esimerkkinä. Nyt kun olen jo isosti raskaana, en luonnollisesti ole kovin kiinnostunut menemään mukaan kosteisiin illan viettoihin, jotka päättyvät baariin menoon. Tämä on tähän saakka vahvasti ollut se tämän porukan kulttuuri ja minä olen ollut menossa aina mukana, hyvin monesti raskaana tai imettävänä. Ehkä nämä ihmiset ovat tottuneet siihen, että minä joustan tässä enkä nurise vastaan, minun erityishaasteistani ei ole ennenkään tarvinnut välittää. Kaiken lisäksi he ovat aina, viimeiset 10 vuotta ainakin, tienneet että minä inhoan baariin menoa. Aina ei tarvitse tehdä minun mieleni mukaan, vaan yhteistä hyvää pyritään hakemaan, mutta olisihan se jotain jos tämä asia olisi heidän aloitteestaan huomioitu edes kerran näiden vuosien aikana. Heidän mielestään olisi nytkin ollut varmasti ihan ok, että minäkin tulisin tapaamiseen ja siinä vaiheessa kun he lähtisivät sinne baariinsa, minä voisin sitten poistua paikalta, koska en kerran omasta tahdostani halua tulla baariin. He eivät tule ajattelleeksi, että minä ryysin paikalle kolmen lapseni kanssa muutaman sadan kilometrin takaa vain heitä tapaamaan (jätän lapset toki hoitoon paikan päällä) ja minkä takia: Jotta voin katsella kun he juovat alkoholia ja lähtevät baariin? Onko se sellainen tapaaminen, jota minä taas kerran toivoisin ja voisiko edes yhden ainoan kerran ajatella, että yritetään keksiä jotain sellaista yhdessä oloa, joka tuntuisi kivalta jokaisesta? Minusta se olisi todellista ystävyyttä, ottaa asia huomioon jopa ilman, että minä sitä joudun erikseen pyytämään (esitin tämän asian kyllä, mutta se ignoorattiin).

Olen saanut tässä asiassa nimittäin toisenlaista vertailupohjaa uudemmista ystävistä. Esimerkiksi pikkujoulut, joita suunnittelin yrittäjäkollegoiden kanssa tuossa viime vuoden puolella. Olin jo raskaana enkä mitenkään näkyvästi vielä, ja nämä kollegat olivat alusta saakka sitä mieltä että missään nimessä ei näissä pikkujouluissa voida ajatellakaan mitään yökerhoilua, koska minä olen raskaana. He olivat suurinpiirtein sitä mieltä, että ei voida mennä edes yhdelle drinksulle sen takia, etten minä vain koe sitä tylsänä. Me olimme pikkujouluja varten jo varanneet hotellihuoneenkin, siis siinä vaiheessa, kun ei vielä tiedetty minun olevan raskaana. Oli puhuttu oikein kunnon pikkujoulubailuista, joista ei voi tulla edes siis yöksi kotiin. Siitä huolimatta he olivat valmiita luopumaan tästä suunnitelmasta aivan oitis kun raskauteni selvisi ja voin vakuuttaa, että minä en tällaista muutosta ehtinyt edes ehdottaakaan, kun he olivat jo päättäneet että pikkujoulujen luonne muuttui minun raskauteni takia. Kaiken tämän he tekivät valittamatta ja nurisematta, minua arvostaen ja kunnioittaen. Tässä kohtaa minä sekä jouduin nostamaan heille hattuani siitä, että he käyttäytyivät kuten todelliset ystävät käyttäytyy ja sen lisäksi jouduin aika montaa kertaa sanomaan, että kyllä me nyt yksille drinksuille voidaan mennä, onhan sentään pikkujoulu ;) Muuten teimme asioita, joista kaikki saivat jotain, menimme syömään hyvin ja katsomaan stand-up komiikkaa clubille. Syödessämme ja clubilla ollessamme sai kukin kynnelle kykenevä juoda vaikka lasitokulla alkoholia, se ei minua häirinnyt eikä minulta ole pois. Kollegat saivat kyydin kotiin minulta ja uskoakseni kaikki oli tyytyväisiä. Varsin hienoa yhdessä oloa eikä kelleen jäänyt ollenkaan paha mieli. Tämä tietysti saa minut ihmettelemään, että miksi nämä minun vanhemmat ystävät eivät ole valmiita kunnioittamaan minua samassa määrin, eivät edes kun minä tuon asian esiin? Kukaan heistä ei ottanut kuuleviin korviinsa sitä, kuten ei ole ottanut näinä monena vuotena aikaisemminkaan. Ja edelleen, en tarkoita että minä olen joku päätähti, jonka pillin mukaan on kaikkien muiden mentävä. Yhteinen hyvä, sitä minä haen. Mutta saattaisin kyllä odottaa, että kun näitä tapaamisia tässä on järjestelty jo monet, monet kerrat ja minäkin olen JO neljättä kertaa raskaana niiden aikana, niin olisiko liikaa pyydetty, että edes yhden kerran huomioitaisiin tämä seikka. Jos on tarkoitus tavata kerran vuodessa tahtiin, niin eikö sen tapaamisen pitäisi olla meille kaikille mukava ja arvokas? Vai eikö me enää osata olla yhdessä muuten kuin alkoholin voimalla ja lähtemällä baariin huutamaan kurkkumme käheiksi? Yritin tuoda esiin, että me olemme jo aika vanhoja ja nähneet yhdessä lukuisat baarireissut, että juna kulkee eteenpäin, ehkä meidänkin pitäisi. Mutta ei, ei ja ei.

Joka tapauksessa tällaista tiettyä itsekkyyttä ja toisen hyvästä välinpitämättömyyttä aistin siinä keskustelussa niin paljon, muutenkin kuin omalle kohdalleni osuvaa, että yhtäkkiä en ollut yhtään varma, haluanko oikeastaan edes olla mukana tapaamassa näitä ihmisiä. Ja lopulta sanoin sen ihan ääneenkin. Tässä kohtaa tuli tehtyä se tämän keissin paha moka. Yhtäkkiä minusta tuli se pahantekijä, joka ikäänkuin meinasi mennä sinne muiden vitriinikaapeille varastamaan sieltä sen heidän kauan arvossaan pitämän ja ihannoiman ystävyydenpokaalin, jonka pinnassa kukaan ei halunnut nähdä naarmuja, joita minä nyt sormella osoitin. Kun minä toin ne omalla rehellisyydelläni esille, se järkytti niin pahasti kanssatovereita, että reaktio muistutti painekattilaa jonka kannen minä menin pahaa aavistamattomana nostamaan. Siitä eteenpäin meni vuorokausi keskustelua, jossa sain jatkuvasti kaikilta tahoilta kuulla erilaisia negatiivisia kritiikkejä itsestäni ja toiminnastani. Kukaan ei tullut tuumaakaan vastaan, ei ollut valmis sanomaan että ehkä minä myös osuin aavistuksen totuuteen. Kukaan ei ollut valmis näkemään, että kauan ihannoimamme ystävyys olikin oikeasti ehkä jotain muuta, kuin minä olimme sitä halunneet pitää. Vain yksi näistä ihmisistä sanoi minulle, että ehkä jollain tavalla ymmärtää pointtini, mutta että minä toin sen pointtini esiin epärakentavasti ja suorastaan heitin sen heidän kasvoilleen aika hurjalla tavalla (ja sen takia sen voi ohittaa??). Sen lisäksi kuulin, että olin pointtini kanssa todella hyökkäävä ja ylipäätään törkyisellä tavalla olin tässä asialla. Totta kai siinä melkein heti ensi metreillä haluttiin tuoda myös esiin kauan piilossa pidetty kritiikki minun henkistä kasvua kohtaan. Siis jotkut toivat. Oltiin sitä mieltä, että henkinen kasvuni on ihan ok ja "kiva, jos olet löytänyt sen avulla tasapainon elämääsi", MUTTA (sieltä tulee aina se mutta) koettiin hyvin ärsyttävänä se, että henkisen kasvuni myötä minä olin alkanut asettumaan toisten yläpuolelle, ja niin edelleen, kerron tuolla aiemmin jo nämä näkökohdat. Toki haluttiin myös tuoda esiin se, että yhtään ei todellakaan ymmärretä, miksi minä ajattelen kaikesta niin kuin ajattelen ja ihan ulalla ollaan koko jutusta. Joku oli sitä mieltä, että en kykene enää näkemään metsää puilta, kun vain pyörin siellä omissa henkisissä maailmoissani, toisin sanoen en kykene enää näkemään kuinka minä itse asiassa nyt yksin olin syypää tähän koko sotkuun. Sain kuulla myös tuutin täydeltä siitä, millainen teeskentelijä itse asiassa olen. Puhun kyllä postivisuudesta ja toisten ihmisten arvostamisesta ja hyväksymisestä, mutta itse en kuitenkaan pystynyt niitä toteuttamaan, vaadin sitä vain muilta. Latasin kuulemma toisten niskaan juuri parhaillaan aimo annoksia negatiivisuutta, sain kuulla kuinka en todellakaan toiminut arvokkaasti ja kuinka kaikilla oli nyt "todella paska fiilis" ja ilo koko tapaamisestakin oli nyt mennyt. Oltiin hirveän loukkaantuneita, yllättyneitä ja hämmentyneitä.

Kun useampi ihminen pistää töötistä tulemaan sinulle saman laadun kuraa niskaan, on siinä äärimmäisen vaikea, minun ainakin, seistä omassa voimassani ja totuudessani ja pitää niin sanotusti pää kylmänä. Pakostihan sitä alkoi alkoi kasaamaan hirveitä syyllisyyden tiiliskiviä niskaansa, "näinkö kelvoton minä olenkin, näinkö tekopyhä, näinkö asiattomasti minä todella käyttäydynkin??" Voitte varmaan uskoa, millaisissa tunnon tuskissa minä kierin tämän kaiken keskellä. En enää tiennyt, mikä on totta ja mikä ei.
Kunnes puhuin ensin yhden rakkaan ystäväni kanssa, joka laittoi minun palikat taas järjestykseen. Ja otin vielä yhteyttä luottoparantaajankin ja kerroin tilanteesta. Hän todella, jälleen kerran, nosti minut jaloilleen ja palautti kartalle. Ymmärsin yhtäkkiä taas kirkkaasti, mistä oli kyse. Ei ainakaan siitä, että minä olisin tehnyt mitään väärää. Ei ole mitään väärää siinä, että sanoin suoraan mitä tunsin. Se on vähintäänkin jokaisen ihmisen oikeus ja todelliset ystävät olisivat sen myös ottaneet vastaan. Ehkä viimeistään tässä vaiheessa aloin entistä selvemmin tajuta, että se kauan ihannoimamme ystävyys siellä vitriinikaapissa oli päässyt pahasti tummumaan ja naarmuntumaan, mutta minä yksin halusin myöntää sen, muut ei. Muut halusivat edelleen jatkaa tätä valheellista roolia meistä niin ystävinä, niin ystävinä, ja minä taas näin jo jotain muuta.

Jäin kuitenkin miettimään yhteislinjassa toitotettua kritiikkiä siitä, että minä olen niin kamalan hyökkäävä, epärakentava ja negatiivinen ja mitä kaikkea. Tämä hämmensi minua kamalasti. Yksi näistä ystävistäni, jotka kritiikkiä antoi, kehotti jopa minua lukemaan omat tekstini uudestaan, jolloin ehkä itsekin näkisin asian sisältämän totuuden. Koska todellakin halusin tietää, jos oikeasti tietämättäni olen heidän väittämänsä kaltainen, luin tekstini. Luin koko keskustelun moneen kertaan. En nähnyt siellä mitään kohtaa, jossa olisin ollut alkuunkaan hyökkäävä tai erityisen epärakentava. Minä vain sanoin, esimerkkejä keskustelustamme tuoden, mikä minua oli pistänyt silmään.
Lopulta tarvitsin ulkopuolisen mielipiteen oman hämmennykseni keskelle. Pyysin miestäni lukemaan tekstit. Ja toisin kuin luulette ehkä, hän ei ole puolueellinen. Itse asiassa, kuten olen täällä blogissakin tuonut esiin monta kertaa, hän on minun pahin kriitikkoni. Hän on erittäin diplomattinen luonne ja hän osaa olla sitä jopa tällaisessa tilanteissa. Lukuisia kertoja olen saanut häneltä kritiikkiä kirjoituksistani, olipa sitten kyseessä blogi, Facebook tai jokin ristiriitatilanne jonkun ihmisen kanssa. Hän on joka kerta todennut suoraan ja kaunistelemattomasti, mikäli hänen mielestään minä olen ollut liian kärkäs tai hyökkäävä, tai esittänyt asiani jotenkin huonosti. Uskokaa minua, mieheni mielipiteeseen voin todella tässä asiassa luottaa ja niinpä hän tutustui koko pitkään keskusteluun. Ja sitten hän sanoi, että hän ei näe että minä olisin ollut mitenkään hyökkäävä tai epäasiallinen, ei millään tavalla. Hänen mukaansa minä olin vain ja ainoastaan rehellinen, ja jostain syystä ystäväni eivät olleet valmiita ottamaan asiaani vastaan. He tulivat pahasti ehkä yllätetyiksi mielipiteeni johdosta ja ehkä se epämukava tunne heissä kääntyi sitten tällaiseksi minun syyttelyksi. Osa heistä oli itse asiassa itse hyökkääviä ja epäasiallisia, mutta vain minua syytettiin siitä.
Ja koska mieheni kyllä osaa antaa kritiikkiä tarvittaessa, hän myös sanoi minun miinuspuolekseni sen, että teen samaa mitä naiset tekee: Puhun asiat puhki. Miehet olisivat kuulemma lopettaneet keskustelun jo aikoja sitten, mutta minä ja nämä ystäväni jatkoimme sitä liian pitkään, halusimme kääntää jokaisen kiven nurin eikä se siitä paremmaksi muuttunut. Totta.
Toisen miinuspojon sain siitä, että kuulemma jälleen näytin sen puoleni, että mun on aina saatava viimeinen sana. Totta sekin tavallaan, haluan vain tarkentaa siihen, että tämä viimeisen sanan saamisen tarve tulee mulla esiin silloin, kun koen tulleeni kohdelluksi todella epäreilusti. Jos minua syytetään asioista mielestäni täysin kohtuuttomasti ja epäreilusti, minä pakkaan olemaan vähän sellainen, että en osaa vain jättää asiaa omaan arvoonsa ja olen tantereella puolustamassa itseäni vielä silloinkin, kun muut ovat jo poistuneet.

Ja laittaakseni jonkinlaisen pisteen tälle pitkälle stoorille ja henkisesti raskaalle viikolle, minä totean nyt ainakin toistaiseksi jatkavani elämää muutamaa ystävää vähemmällä lastilla. Osa tästä porukasta nimittäin näytti tässä käydyssä keskustelussa todella omat värinsä ja minulle ei tullut siitä itselleni mitään muuta oloa kuin se, että mihin ihmeeseen minä näitä ihmisiä oikein tarvitsen? Ihmisiä, jotka eivät ole valmiita kunnioittamaan minua tuon enempää, jotka ovat valmiita hyökkäämään minua vastaan tuolla tavalla? Tässä kohtaa löysin taas omat rajani, tämä nykyinen Johanna omistaa jonkinlaiset rajat ja kunnioittaa omia rajojaan. Olen arvokas ihminen ja esitin asiani täysin arvokkaasti, ja odotan sen mukaista kohtelua. Sille en voi mitään, jos se koira älähtää johon kalikka kalahtaa, vai  miten se sanonta nyt menikään. Jokaisen pitää itse katsoa omaan peiliinsä, kukaan ei voi tehdä sitä puolesta. Olen katsellut omaan peiliini ihan riittävästi tämän asian tiimoilta ja omatuntoni on puhdas. Toki jossain eletään nyt ajatellen, että minä hylkäsin omat tärkeät ystäväni tällaisen asian takia. Itse asiassa, minusta asia on pikemminkin niin päin, että nämä ihmiset itse hylkäsivät ystävyytemme jo paljon aiemmin ja tässä tapauksessa se vain tuli pinnan alta esiin.
Koska myöskin edelleen olen hyvin anteeksiantavainen ihminen ja kuitenkin rauhaa rakastava ja mieluummin rakkautta elämään luova, niin olen avoin sille mahdollisuudelle, että nämäkin ihmiset ehkä huomaavat minun puheissani olevan jotain perää ja omissaan jotain uudelleen suodatettavaa. Minulta saa aina uuden mahdollisuuden, ei minulta rakkaus ketään kohtaan lopu vaikka rajani pidänkin pystyssä.

Sukupuolen arvailua

Tahtoisin kertoa teille tällä kertaa jotain liittyen tulevaan lapseeni. Tämä aihe on nyt melko paljon pinnalla koko ajan, tavalla ja toisella.

Minähän olen täällä blogissakin kertonut useaan otteseen siitä, että mitä ilmeisemmin odotan tyttölasta. Tämä on tullut ilmi monella eri tavalla, monen eri verhon taakse nähneen ihmisen silmin ja lopulta ihan myös minun omana sisäisenä tietona siitä, että lapsi on tyttö. En osaa yhtään selittää sitä, mistä tämä tunne itselläni tulee. Olen jopa miettinyt, että tunnenko tulokkaan niin vahvasti tytöksi juuri siksi, että olen kuullut siitä niin monta kertaa muilta? En osaa sanoa, mutta joka tapauksessa minuun on kasvanut kiinni sellainen vahva tunne, että hän on tyttö. On minulla ennenkin raskauksissa ollut tyttöolo, mutta tämä on ollut ihan erilaista, vahvempaa.

Pari viikkoa sitten kävimme rakenneultrassa. Jokaisen lapsen kohdalla rakenneultrassa olemme kysyneet sukupuoliveikkausta ja aina sellaisen myös saaneet. Tähän saakka  meille on aina sanottu, että "ei täällä kyllä mitään poikaan viittavaa näy." Tyttöjä on joka kerta siis odoteltu ja tyttöjä on tullut. Tällä kertaa odotin tietysti kuulevani saman tyttöennusteen, vaan eipä niin käynytkään. Kätilö näyttikin vauvan haaroväliä, jossa itsekin näimme "jotain". Minusta kuva oli hyvin epäselvä, mitään selkeää "pallit ja pippeli" settiä ei näkynyt, mutta kyllä siellä jokin uloke oli. "Pienellä kysymysmerkillä sanoisin, että tämä on poika", kertoi kätilö. Minulta jäi varmasti pari hengenvetoa välistä! Olin niin "järkyttynyt" uutisesta, että mieskin huomautti minun olevan kovin hiljainen vielä ultran jälkeenkin. Myönnän, niin olinkin, minun piti vähän keräillä ajatuksia. Kävin läpi kahta asiaa, toisaalta hämmennystä siitä, kuinka väärässä minä saatoinkaan olla. Ja ehkä vielä enemmän sitä, että nyt minä ja koko edustamani asia on menettänyt kasvonsa täysin! Ajattelin kaikkea blogissa kertomaani, ajattelin puolta maailmaa, jolle olin kuuluttanut odottavani tyttöä, koska minä olin sellaisen tiedon saanut. Mitä kaikki ihmiset ajattelisivat, mitä kaikki minua koko aikaa epäilleet nyt sanovat? Yritin järjestää ajatuksiani, miksi kävi näin ja mitä tämä kaikki tarkoittaa. Olin asiasta itse niin hämilläni, että en halunnut edes paljonkaan puhua siitä kellekään, edes täällä blogissa.

Ihan vain väärinymmärrykset välttääkseni tahdon sanoa, että kyse ei nyt yhtään ole siitä, että minä olisin mielessäni "tilannut" itselleni jotain haluttua sukupuolta olevan lapsen, ja nyt olenkin pettynyt kun en ehkä saakaan sitä. Ei ei ei. Meillä on jo kolme tyttöä, joten saattaisipa enemmistö jopa luulla, että ehkä toivoisimmekin poikaa. Asia on itse asiassa niin, että mulle on aivan sama kumpi sieltä tulee. Minulla on jo kolme ihanaa tytärtä, olen saanut enemmän kuin edes uskalsin toivoa (jotenkin nuoresta saakka salaa haaveilin olevani monen tytön äiti, en tiedä miksi, ounastelinko silloin jo tulevaa?). Tulisi nyt sitten tyttö tai poika, se tuntuisi aivan yhtä ihanalta joka tavalla. En ole alunperin lähtenyt tilaamaan kumpaakaan. Mutta, kun ehdin jo muutaman kuukauden elää siinä vahvassa ajatuksessa, että tyttö on tulossa, hän oli jopa alkanut omalla tavallaan henkilöitymään minulle. Hän oli persoona, johtuen tietysti myös tästä vahvasta yhteydestä ja monista viesteistä, joita olen häneltä saanut. Ihan siitä päivästä lähtien, kun sain tietää olevani raskaana, olen ajatellut hänet tyttönä, minulla oli hänelle jo nimi ja en varmaan kertaakaan ajatellut asiaa edes siltä kantilta, että hän olisi poika. Joten siitä johtui tämä minun "järkytys". Järkytys oli toisin sanoen minun voimakasta sisäistä ristiriitaa siitä, että "eihän se VOI olla poika, kun se on tyttö!!" En käsittänyt asiaa yhtään, koska eihän se voi!

Olen tässä saanut makustella asiaa jonkin aikaa ja sanotaanko näin, että se asia ei ihan täysin ole asettunut vieläkään. Huomaan, että en oikein usko sitä poikaveikkausta. Ajattelen ehkä, että "okei, se voi siis olla poika, mutta en usko asiaa ennen kuin näen." Ihan kuin jokin ääni sisälläni sanoisi, että älä usko vielä tuohon juttuun. Ja niinpä, kun minulla tuli tilaisuus kysyä taivaskanavilta asiaa, minä kysyin. Kysyin, että halutaanko minulle nyt ylipäätään kertoa, kumman sukupuolen tuleva lapsi on elämälleen valinnut ja miksi minä olen saanut tämän kokemuksen nyt, tämän sukupuolihämmennyksen? Jotenkin olen ehkä aavistanut vastauksen itsekin, olen jotenkin tuntenut senkin sisälläni, että nyt minun on aika valita mihin minä uskon. Ihan kuin minua vähän nyt testattaisiin. Samaan aikaan olen kuitenkin käynyt tätä surrausta päässäni, että en oikein tiedä mihin uskoa ja mitä ajatella.
Mutta taivaskanavilta saapui vastaus ja se kuului näin:
"Sinulle kerrotaan, että hän todella on tyttö ja kokemuksesi on tuotu sinulle seuraavasta syystä:

"Avaa sydämen erottelukykyä ja Luottamusta.""

En voi sanoa muuta tähän kuin että tämä jotenkin rauhoitti minua jännällä tavalla. Jokin asettui kohdalleen ja siksi se rauhoitti minua ja hämmennystäni.

Olen melko varma, että joku lukija ajattelee, että miksi ihmeessä tätä asiaa nyt pitää niin kovasti vehdata ja vaahdota, kyllähän sen sukupuolen sitten näkee kun lapsi syntyy. Ja se on totta, ei minulla ole koskaan ollut sen suurempaa pakkomielettä tietää lapsen sukupuoli etukäteen. Jotenkaan tässä ei oikeastaan olekaan kysymys siitä lapsen sukupuolesta, vaan itselleni jostain isommasta asiasta. Eräänlaisesta opetuksesta ja oppimisesta, kuten tuossa vastauksessakin jo kävi ilmi. Tämä on itselleni tärkeä kokemus ja siksi tämä on tuotu minulle näin. Ei sillä sukupuolella sen tärkeämpää merkitystä ole.

 

En voi kieltää, etteikö minua nyt aika lailla jännittäisi, mitä siellä lapsen jalkovälissä sitten on, kun hän syntyy. Ja se jännittää minua vain sen vuoksi, että se antaa lopullisen pisteensä tälle asialle, mistä nytkin tässä puhun. Totta kai minua jännittää, että miten minun käy, nimenomaan minun. Olen tässä ikäänkuin antanut omat kasvoni tälle asialle, taivaskanaville, intuitiiviselle parantamiselle ja kanavoinnille, puhunut omasta sisäisestä äänestä, tiedosta ja intuitiosta... Miten minun käy, menetänkö kasvoni vai saanko kunnon näpäytyksen siitä, että jatkossa minun on vain luotettava. Suoraan sanottuna, olen kauhuissani. Ei ole helppoa myöntää sitä, totta kai minun pitäisi seistä järkähtämättömänä oman totuuteni takana. Kyllä tämä siis aikamoinen oppiläksy on minulle, huomaan sen nyt selkeästi. Otan vastaan kaiken tämän pelon, kaikki saa vastauksensa kyllä kun aika on oikea. Tämä on osa minun matkaani.

Julkisesti vai yksityisesti?

Olen pohtinut parina viime päivänä paljon omaa "enkelikaapista" ulostulemistani ja olemistani. Tämä on tullut jotenkin eteeni nyt hyvin voimakkaasti, jostain syystä se pakkaa mieleen monelta kantilta juuri nyt. Yksi syy on ehkä se, että tulin sanoneeksi Facebookissa ääneen jotain sellaista, mikä oli sinne ehkä liian "paksua" tai värikästä. Olenhan kyllä tuonut esille näitä ajatuksiani siellä ennenkin, mutta kaikista rajuimmat otokset olen jättänyt tänne blogin suojiin. Jotenkin ehkä ajatuksena, että blogia lukevat tekevät itse päätöksen tulla tänne, mutta Facebookissa kaikki kaverini siellä ikäänkuin tahtomattaankin joutuvat lukemaan päivitykseni. Tavallaan. No, minä siis tulin siellä kertoneeksi tästä, että syntymätön lapsemme kävi vieraisilla yksi yö. Siihen joku kommentoi jotain (ihan kannustavasti) ja keskustelua jatkoin siinä sitten kertomalla myös siitä, kuinka silloin kerran myös profeetta Hesekiel teki yöllisen vierailun luonani. Tiesin jo sitä kirjoittaessani, että se tulee olemaan joillekin aivan "too much"ja että otan siinä kyllä riskin tulla leimatuksia aika hurahtaneeksi hihhuliksi. Kukaan ei itse asiassa siihen mitään kommentoinut, mutta sehän ei tuossa maailmassa ollenkaan tarkoita sitä, etteikö kellään mitään ajatuksia olisi ollut. Facebookissa kai enemmän "tykätään" ja taputetaan olalle, ei siellä kaverit ala sanomaan, että "vitsi mitä skeidaa!" Jotenkin vaan olen ollut tuntevinani nahoissani sen jälkeen, että joku jossain varmasti puhuu ja silmiään pyörittelee. Yleisemmin tapana on, että sitä tapahtuu selän takana, tuskin kukaan tulee siitä minulta itseltäni kysymään. Eikä siinä mitään, mutta se siis vain on saanut minut paljon miettimään tätä esillä oloa näiden asioiden tiimoilta. Miten minä haluan olla esillä ja onko se kaiken sen arvoista? Samaan aikaan ystäväni, joka on myös ollut hyvin avoin kaikesta intuitiivisesta parantamisesta ja enkeleistä Facebookissa, on saanut oikein suoraan tykitettyä kuraa niskaansa, suoraan häneen kohdistuvaa halveksuntaa, väheksymistä ja jopa pilkkaa. Siinä jää miettimään asioita, kun sellaista kohtaa. Mikä ihme saa jotkut suoranaisesti hyökkäämään vastaan? Eniten siinä aina ihmetyttää se, että miten herkästi jotkut ovat valmiita tuomitsemaan, ilman mitään parempaa tietoa asiasta? (No, niinhän meillä ihmisillä on yleensäkin tapana toimia, monessa muussakin asiassa.) 

Minulla on myös sellainen oma maadoittaja täällä kotona, tuo rakas aviosiippa välillä kyseenalaistaa että mitä Facebookiin kannattaa kirjoittaa ja mitä ei. Ylipäätään saan kuulla siitä aika usein, vaikka kirjottaisin ihan maallisista asioista vaan. Pitäisi vissiin osata olla sillä tavalla iisimmin, että ei turhaan ärsyttäisi ketään. Ei saisi paasata, ei paljastaa, ei kirjoittaa liian pitkästi, liian usein, liian henkilökohtaista... ja niin edelleen. Minulle se on tosi vaikeaa. Olen ensinnäkin aika avoin, se on minulle hyvin luontaista. Olen myös kova kirjoittamaan, nautin tavallaan siitä Facebookin kommunikaatiosta sikäli, että minulle on niin helppoa ilmaista itseäni kirjoittamalla ja kun koko ajan kovasti havannoin tätä maailmaa ympärilläni, mun tekisi aina mieleni kirjoittaa kaikesta. Minulle vain kerta kaikkiaan on hyvin luontaista ja yksinkertaista syöttää kaikki ajatukseni kirjoitetuiksi sanoiksi, se on minulle jopa helpompaa kuin niiden samojen ajatusten saaminen puhutuiksi sanoiksi. Minulle on siis helpompaa kirjoittaa kuin puhua.
Tämän kaiken voisi myös lukea tähtikartastani. Tällainen minä olen, tällaisten tähtien ja planeettojen alla olen syntynyt ja mitä ilmeisemmin tällainen minun myös kuuluu olla. Jotkut ominaisuuteni olen saanut itselleni haasteeksi, jotkut taas hyödyksi. Se, että minussa on paljon kirjoittajan energiaa ja kykyä, se on ehdottomasti tarkoitettu käytettäväksi. Se, että minulle annettiin paljon edelläkävijän ajatuksia ja energiaa, sekä rohkeutta seistä hiukan uusienkin ja ei-niin-yleisten ajatusteni kanssa näkyvästi esillä, senkin katson tarkoitetuksi. Ja näin minä olen ollut, välillä se vain tulee takaisin silmille. Kaikki eivät kestä ajatuksiani, "totuuksiani" eikä varsinkaan sitä, että puhun niistä niin ääneen. Se on ikävää, koska en halua satuttaa ketään enkä usko kyllä loukkaavani ketään.
Eräs sukulainen toi kerran esiin mielipiteensä siitä, että miksi minun pitää olla niin huomionkipeä kokoajan. Olin tosi hämmästynyt, ihan vilpittömästi. En ole itse kokenut koskaan, että kärsisin huomionkipeydestä sen enempää kuin muutkaan. Tämän asian esille tuonut ihminen taas on ehkä minun vastakohtani, hyvin sellainen suljettu persoona, joka ei oikein anna itsestään mitään kuin aivan lähimmille ihmisille. Joten ehkä hän vain edustaa linjan eri päätä minuun verrattuna, ja hänen perspektiivistään katsottuna minä olen jopa huomionkipeä, kun olen niin avoin ja tykkään puhua kaikesta. En voi olla miettimättä, mitä hänenlaiset ihmiset mahtavat ajatella näistä minun enkelihöpinöistä Facebookissa. Olenko taas huomionkipeä, kun kerroin näistä yöllisistä vierailijoista? Itse koen, että en kaipaa sillä mitään erityishuomiota itselleni, vaan asialleni. Haluan kai vähän herätellä ja ravistella: Hei, jos tämä on näin totta minulle, niin mahtaisitko sinä voida hetken miettiä, että voisiko tämä olla totta ihan yleensäkin??

Kun mieheni toi esille, että se Hesekielin vierailusta kertominen Facebookissa oli ehkä vähän liikaa, niin meinasin vähän närkästyä. Tai no en oikeastaan, mutta pienen puolustuskannan otin kuitenkin. Sanoin, että en ymmärrä. Jos seuraa tämän päivän mediaa, niin näitä juttuja alkaa olla enenevissä määrin. Manuela Bosco kertoi Ylen aamu-tv:ssä näkevänsä enkeleitä, uusimman MeNaiset-lehden kannessa Kirsi Salo näkyi puhuvan henkisestä heräämisestään ja niin edelleen. Jos nämä ihmiset tuovat näitä asioita esiin näinkin julkisesti, niin miksi sitä katsotaan pahalla kun minä kerron vastaavaa Facebookissa kaveripiirille, joka on noin 60 henkilön laajuinen? Sitä paitsi, mikä täsäs on niin "väärin"?? En minä voi sille mitään, että olen nähnyt, mitä olen nähnyt. En mitä kutsunut sen koommin Hesekieliä kuin lastanikaan tulemaan vierailulle. He vain tulivat ja siinä se. Oliko väärin se, että minä näin heidät, vai se että minä uskoin näkemääni, vai se että minä kerroin siitä julkisesti?? Miksi se oli väärin, tai vastoin yleistä etikettiä?
Mies tähän totesi hyvin, että häntä ei haittaa se, että minä kerron niistä asioista, ei ollenkaan, mutta pitää ehkä miettiä, MISSÄ kertoo. Että onko Facebook oikea paikka siihen. Ja sitäpä on ehkä hyvä miettiä, aivan niin. Mutta jokin osa minussa vastustaa tätä. Miksi se on huono foorumi? No joo, olen useasti kuullut kuinka ihmiset sanovat, että heille Facebook on nimenomaan kevyt foorumi, sinne tullaan lukemaan semmoista diipadaapaa eikä haluta vaivata päätään millään. Okei, mutta onko se siis yleinen Facebookin etiketti, joka kaikkien siellä olijoiden tulisi omaksua? Että puhutaan vaan kevyistä asioista, eikä sohita mitään, mikä saattaa mennä ns. rajojen ulkopuolelle, tai toisin ajatteluksi? Tähän ei varmasti ole oikeaa vastausta. Ratkaisuja kyllä on, aina voi bannata näkyvistä sellaisen ihmisen, jonka juttuja ei jostain syystä jaksa ottaa vastaan. Niin minäkin teen, jos joku on kovin negatiivinen tai raskas jutuissaan ja huomaan sen vaikuttavan itseeni huonolla tavalla, bannaan heidän päivityksensä näkyvistäni. Moni on voinut tehdä niin minulle, ja heillä on siihen varmasti syynsä. Mutta miksi osa ihmisistä ei kestä juttuja henkisyydestä? Onko se sitä, että se sotketaan liikaa hengellisyyteen, uskonnollisuuteen? Tietysti se on helppo sotkea, kun puhutaan enkeleistä ja ilmestyvistä profeetoista. Itse katson avautuneeni ennen kaikkea henkisyydelle, ja uskonnollisuus minussa on jopa karissut ja sulkeutunut sen myötä. Tämä nyt on termeillä pallottelua, mutta näin minä sen ymmärrän.

Omituisesti eteeni on viime päivinä myös tuotu ihmisiä, joista hiukan pintaa raaputtamalla paljastuukin ihminen, jolla on omat henkiset kokemuksensa, mutta ei uskallusta puhua niistä. Nyt kun luomukauppani on myynnissä, olen ollut puheissa monenkin ostajaehdokkaan kanssa asian tiimoilta. Yksi heistä oli tällainen yllättävä ihminen ja se, miten meidän keskustelumme johti siihen pisteeseen, että hän uskalsi avautua minulle näistä kokemuksistaan ja viesteistä rajan takaa, se oli jotenkin jälleen kerran ihan ihmeellistä. Se tuntui itse asiassa taas kerran vähän johdatetulta, ei ollenkaan sattumalta. Ja kun tähän aiheeseen päästiin, se tuntui avittavan myös sitä itse asiaa, mistä puhuttiin, eli kaupan ostamista. Se oli jotenkin jännittävä ja tarkoitettu juttu, minkä tuloksia en osaa vielä sanoa. Tunnen kuitenkin sisälläni sen, että se keskustelu oli hyvin tärkeä, jollain tavalla.
Sitten meni pari päivää ja kaupassani tuli käymään kirjanpitotoimistosta ihminen, joka on viime kuukaudet hoitanut  juuri minun kirjanpitoni. En ole koskaan häntä tavannut enkä kanssaan puhunut kuin sähköpostissa. Ja taas sama juttu! Varovasti sieltä alkoi tulla juttua intuitiosta, energiahoidoista ja kaikesta vastaavasta. Aivan ihana ihminen, pienillä näkijän kyvyillä varustettuna. Ja kun hän oli näin paljon uskaltanut kertoa, hän kertoi senkin että hän on vähän aavistellut minusta tällaista ja kuulemma minun kirjanpitoni tekeminen on aina hänen kuukautensa valopilkku ja hän tsemppaa hiljaa pöytänsä ääressä, jos näkee että kaupallani on ollut hyvä kuukausi. Ihan ihmeellinen kohtaaminen oli tuokin, ja jotenkin tunnen että nämä molemmat ihmiset tuotiin tarkoituksella minulle saman viikon sisään. Jotta huomaisin, jotta oppisin, jotta ymmärtäisin. Huomasin ainakin sen, että he molemmat uskalsivat avautua minulle, koska itse olin niin avoin näistä touhuistani ensin. Jos pitäisin kaikki henkiseen elämään liittyvät juttuni tiukasti sisälläni, ei näitäkään keskusteluja olisi käyty. Ja jotenkin, tämän kautta, koen tämän omaksi tehtäväkseni maailmassa. Puhua ääneen, rohkeasti ja rehellisesti. Minua ei haittaa, vaikka koko maailma tietäisi minun olevan "hurahtanut". Se tietää aina myös tuomitsemista ja pahoja puheita, mutta sitä en voi estää. Sitten on ihmisiä, joille on tärkeää suojella itseään, pitää kaappinsa ovet tiukasti kiinni, ettei kukaan vain saa tietää, mainehan siinä menee. Kukin tavallaan ja tyylillään.

Yhteyksiä

Voi sitä lapsosta!

Mun on pakko kertoa, mitä syntymättömän lapsemme tuleva kummitäti Jonna koki tänään ollessaan energiahoitajalla, ihan ensimmäistä kertaa kyseisellä hoitajalla.
Kesken hoidon hoitaja oli kysynyt Jonnalta, että "mites, oletko sä haaveillut vielä lapsesta?" Jonna oli siihen vastannut, että "no en oikeestaan, kuinka niin?" Hoitaja kertoi sitten, että kun hän näkee sellaisen oikein pyöreäposkisen iloisen vaaleanpunaisiin puetun pienen vauvaenkelin, joka huiskuttaa valtavasti käsiään. Jonna oli kyllä heti tunnistanut "tapauksen". Jos joku ei nyt enää muista, niin muistin virkistykseksi kerron, että juuri ennen kun sain itse tietää olevani raskaana, Jonna teki minulle energiahoitoa, jossa hän kertoi näkevänsä pyöreäposkisen, iloisen, vaaleanpunaisiin puetun vauvan, joka huiskutti valtavasti käsiään ja sanoi, että "äiti, täällä mä olen, täällä mä olen". Tämä oli siis tämä minun syntymätön lapseni, joka tuli silloin tervehtimään ja siitä silloin sainkin sitten ajatuksen, että pitäisikö ihan tehdä raskaustesti (tein ja positiivinen oli).

Ja niinkuin viime postissa kerroin, tuleva vauva, minä ja Jonna olemme kaikki samaa sieluperhettä ja meillä on yhteisiä menneisyyttä takana menneiden elämien muodossa ja näin. Ollaan ikäänkuin taivaasta tuttuja toisillemme. Tähän elämään olemme tehnet sielunsopimuksen keskenämme, että tässä elämässä olemme toistemme elämässä näissä roolissa: minä lapsen äitinä, lapsi ja Jonna hänen kumminaan. Ja tämä selittää sen, miksi jo ennen tämän raskauden alkua sain niin vahvan intuition siitä, että juuri Jonnan pitää olla tulevan lapseni kummi. Se tunne oli niin vahva, että vaikka mitään lasta ei silloin edes ollut tulossa, niin silti ilmoitin siitä miehelleni ja sitten Jonnallekin.
Hassua, vaikkakin niin selkeää.

Jonnaa hoitanut ihminen kertoi myös, että hän näkee tällä vauvalla oikein isot ja vahvat siivet. Ihana. Yksi minua hoitanut kurssikaverikin kertoi aivan raskauden alussa (kurssikaveri ei silloin tiennyt mun olevan raskaana) näkevänsä vauvaenkelin, joka silloin toi minulle jotain viestiäkin.

No niin, ja palatakseni vielä kummitäti Jonnaan ja hänen saamaansa hoitoon: Hoitaja oli sanonut Jonnalle myös, että hänellä on jotenkin sellainen olo, että Jonnasta tulisi tämän lapsen kummi. No, tämähän me jo tiedettiin!!

Hei, aika uskomatonta. Taas.

Elämisen sietämätön keveys

Paranee vain!
Nyt kun olen raportoinut aikamoisen tahmaista tammikuun kulkua itselläni, niin on suuri ilo todeta, että jo alkaa helpottaa. Paras lääke ajan lisäksi taisi tällä kertaa olla Intuitiivisten parantajien kurssikerta eilen. Siellä tuli taas niin paljon sellaista energiaa, viestejä, hoitoa ja puhdistusta, että saatiin minutkin jälleen raiteilleni. Tänään minulla on ollut vapaapäivä, jonka olen viettänyt ihan itsekseni, se on tullut tosi tarpeeseen. Etenkin näiden kurssipäivien jälkeen koen tarvitsevani tätä vapaata oman itseni kanssa tavallista enemmän.

Joka kurssikerran jälkeen olen yhtä monttu auki sen asian kanssa, että tämä meidän tuleva lapsi on niin paljon läsnä kurssilla joka kerta. Nyt vasta paremmin tajuan, että hänhän vain käyttää hyödykseen hyvän tilanteen: Tupa täynnä herkkiä ihmisiä, jotka ovat valmiita aistimaan hänen läsnäoloaan ja viestejään, väylä on auki hänelle. Ja kyllä hänestä on kuultukin. Joka ikinen kerta, siis ihan joka kerta, kun kurssilla tehdään harjoitushoitoja, saan kuulla hänestä jotain. Joka kerta minua hoitava pari alkaa kertoa tästä lapsesta, siitä että hoitaja näkee tämän lapsen ja sitten minulle kerrotaan tästä lapsesta kaiken näköistä. Eilen sain mahdollisuuden ihan kysyä häneltä asioita. Meillä oli tehtävänä tehdä parittain hoidot sillä tavalla, että hoidettava sai olla vähän "hankala asiakas", sellainen joka kyselee kovasti koko ajan. Tarkoitus oli harjoitella sitä, miten hoitaja pysyy siinä "virrassa", kun kokoajan tulee kysymyksiä ja kaikkea kommenttia. Sinänsä tällainen asiakas ei nyt ole hankala, siksi laitoin sen lainausmerkkeihin. Sanotaanko, että ehkä haastavampi hoitaa, mutta ei hankala.
Niinpä käytin tilanteen hyväkseni ja haastavana hoidettavana kysyin kaikkea, mitä olen halunnut kysyä. Heti kun hoito alkoi, hoitaja kertoi että tämä minun lapsen sielu oli siinä läsnä ja hyvin hyvin onnellinen oli tämä sielu, eikä millään malttaisi odottaa, että hänen maallinen taival jo alkaisi. Kysyin, että voisiko hän kertoa, minkä sukupuolen hän on valinnut tulevalle matkalleen ja sain vastauksen kuin apteekin hyllyltä. Tyttö. Saman tiedon olen saanut monella tavalla ja monta kertaa ennenkin, kukaan ei koskaan ole yrittänyt väittää häntä pojaksi. Kysyin, että mahtaako meillä olla kovasti yhteistä menneisyyttä, kun hän tuntuu jotenkin hyvin tutulta kaikella tapaa. Vastaus tuli taas heti, "no ON! Etkö muista!?" Se oikein huudahdettiin. Kysyin, että miksi hän valitsi kummitätinsä niin kuin valitsi, mikä yhteys heillä on. Kuulin, että myös he ovat vanhoja kavereita, itse asiassa me olemme kaikki kolme samaa sieluperhettä ja olemme sopineet tämän asian keskenämme näin, että tässä elämässä olemme tällä tavalla suhteessa toisiimme. Aika ihanaa. Kummitäti kuulemma tarvitsee omalla tavallaan tämän lapsen energiaa ja lapsi taas tarvitsee kasvuvuosinaan kummitädin valoa ja lempeää rakkautta. Myöhemmin, kun lapsi aikuistuu, kelkka kääntyy heillä vähän toisin päinkin. Minut hän taas valitsi äidikseen, koska minä pystyn tarjoamaan hänelle sellaisen kasvualustan, että hän voi kasvaa täyteen mittaansa uuden ajan lapsena. Tulemme kuulemma joutumaan aika ajoin vähän ahtaallekin tämän lapsen kanssa, mutta ennen kaikkea saamme häneltä aivan valtavasti. Isälleen tällä lapsella on myös jokin rakkaudellinen oppiläksy tuotavanaan.

Tämän hoidon jälkeen teimme vielä saman parin kanssa toisen hoidon, jossa sai ihan vain nauttia, ei tarvinnut olla hankala. Ja kyllä minä nautinkin, otin vain vastaan kaiken mitä minulle tuotiin ja viestittiin. Siis ikävä kyllä, olen unohtanut kokonaan, mitä tuossa hoidossa sanottiin, mutta muistan että ajattelin, että eihän tämä ole tottakaan, näin upeita ja osuvia viestejä ja näin ihanaa hoitoa!

Kurssilla tehtiin myös yksi ryhmähoito, sellainen että yksi ihminen hoiti koko ryhmää. Kävimme lattialle maate siskonpetiin, 10 naista vierekkäin. Eila-vetäjä siinä antoi vielä jotain ohjeita hoitoon ja sitten hän sanoi, että "kuunnelkaas kaikki, mitä tällä Johannan lapsen sielulla on teille sanottavaa." Ihmiset alkoi sieltä huudella, mitä kuulivat lapsen sielun viestivän. Kovasti se kehoitti meitä leikkimään ja iloitsemaan, taisi tietää millainen hoito oli tulossa. Eila vielä lisäsi, että "niin, ja sitten se sanoo että te näytätte ihan tolloilta, kun makaatte siellä lattialle tuolla tavalla!" Meitä kyllä vähän nauratti tämä ja kohta hoidon alettua meitä nauratti vähän enemmänkin. Hoitaja veti hoitoa ja kanavoi viestiä, sitten yksi hoidettava alkoi laulaa, sillä tavalla ilman sanoja laulaa loilottaa. Kohta hoitaja yhtyi kuoroon kauniilla äänellään ja kohta siellä taisi laulaa yksi sun toinen. Ja nyt en muista, mistä se alkoi, mutta joku (olinkohan se minä) alkoi  nauraa aivan hillittömästi. Nauru tarttui nopeasti ympärille ja seuraavan vartin me naurettiin aivan katketaakseen koko porukka. Vesi lensi silmistä ja me vain naurettiin ja naurettiin. Eila kanavoi enkeleitä, jotka sanoivat että "kylläpä saimme tehdä töitä, että saimme teidät nauramaan senkin TOSIKOT!" Ja taas naurettiin lisää. Tuli sieltä jotain viestiä siihen nauramiseen liittyen, siinä meitä sillä tavalla hoidettiin ja tämä ilon energia istutettiin meihin vähän pysyvämminkin.
Kyllä oli kuulkaa taas sellaista hommaa, että!

Nyt kurssipäivän jälkeen on sellainen olo, että voisin tehdä taas mitä vaan. Jos tätä ennen olen kärsinyt vähän huonoa omista siitä, että en ole saanut aikaiseksi yhtään harjoitushoitoa tai kanavointia, en kerta kaikkiaan ole löytänyt niihin puhtia tämän oman arkeni keskeltä, niin nyt tekisin vaikka mitä! Hoitaisin, kanavoisin... täältä pesee! Uskomattoman kevyt energia kulkee mussa juuri tänään, eilisen jälkeen. Ihanaa.

Kysyin eilen myös joka kerta viestiä yritykseni kohtaloon liittyen, kun siihen oli vain mahdollisuus. Toisin sanoen kysyin sitä kahdelta eri henkilöltä, sen lisäksi että olen kysynyt sitä aiemmin Eilalta. Sain koko ajan vähän samaa vastausta ja nyt minä lakkaan ihan murehtimasta siitä asiasta. Se järjestyy, ei ihan vielä, mutta ajallaan ja parhain päin.

Uskaltauduin raottamaan omaa verhoani tuolla Facebookin puolella kaiken tämän suhteen. Kerroin hiukan siitä, että sain tulevalta lapselta eilen kaikenlaista viestiä ja että olen myös tavannut hänet yksi yö, kun hän tuli vierailulle. Minua ei ollenkaan pelota tulla kaapistani ulos, olen kyllä tullut jo aiemminkin monta kertaa ja uskallan kyllä olla avoimesti sitä mitä olen. Jotenkin tuo Facebook vain on aika arveluttava paikka, olen itsekin huomannut miten itseäni saattaa ärsyttää jonkun ihmisen käytös siellä. Kaikenlainen paasaaminen ja tuputtaminen alkaa herkästi ärsyttää. Ja kun kyseessä on tällainen asia, joka valtavirrassa tuskin menee kovin helposti läpi, joka herättää ehkä tavallista suurempaakin ihmetystä, niin joku saattaa herkästi ärsyyntyä. Sitten on niitä, jotka kuittaavat sen tyyliin "no kukin saa vapaasti uskoa mihin tahtoo, ei se minua haittaa yhtään" ja sekin tuntuu jotenkin huonolta, koska itselleni tämä ei ole mikään uskon asia vaan totisinta totta. Olen sen itse niin monta kertaa kokenut, että tuolla jossain on tosiaan näkymättömiä auttajia, jotka auttavat  meitä monella tapaa. Olen nähnyt näitä vierailijoita verhon toiselta puolen. Kun pohdin kiivaasti, missä voisimme järjestää enkeliretriittimme, sain konkreettisen nimen, joka antoi meille sen paikan, ja niin edelleen. Mistä nämä kaikki tulevat, jos ei sen kuvitellun verhon toiselta puolen?
Uskon asioita on sitten ne, jotka tunnen sydämessäni vahvasti mutta joita en voi selittää, konkretisoida. Kuten se, että tuleva lapsi valitsi oman kummitätinsä ja lähetti minulle viestin siitä. Ei ole olemassa mitään kirjelappusta, jonka häneltä sain. Tuli vain sisäinen tieto siitä. Uskon asia. Kun luottoparantaja osaa kertoa minulle suhteestani vanhempiini ja jopa naapuriini, kertoa minulle asioita näistä ihmisistä, joita hän ei koskaan ole tavannut eikä muutenkaan selostuksia kuullut, niin en voi sitä mitenkään todistaa. Sattumaa, sanoisi joku. Uskon asioita.
Mutta kun yöllä herää, nousee sängyssään istumaan ja näkee edessään hahmon, se on kovin todellinen. Se on eräänlainen aistihavainto, se ei ole kovinkaan uskon asia sillon enää. Joku oli kylässä, ja uskon asioillani selitän, kuka se oli.

Ihan harmittaa, että niin moni ei halua nähdä ja ymmärtää, miten upea tämä Universumi ja maailmankaikkeus oikein onkaan! He ehkä säälivät minua, kun olen antanut enkeleiden ja ties minkä huuhaan sekoittaa pääni. Kyllä minäkin ajattelen sellaisia, kun kuulen juttuja jostain uskonlahkoista, jotka rajoittaa jäseniensä elämää ihan hulluilla tavoilla. "Mihin noiden ihmisten todellisuudentaju on oikein kadonnut??"
Minua ei  kukaan rajoita mitenkään. Kukaan ei sano, että teen syntiä, kun teen noin tai näin, kukaan ei tuomitse mistään. Sanotaan vain, että olen täällä maan päällä oppimassa, hyvän ja pahan kaksinaisuudesta ja siihen kuuluvat erehdykset, ja silloinkin kun erehdyn pahastikin, minua vain rakastetaan ja yritetään auttaa eteenpäin. Kukaan tai mikään ei ole yläpuolellani. Minua kehoitetaan nauttimaan elämästä, iloitsemaan lasten lailla, nauramaan, laulamaan. Minua kehoitetaan rakastamaan itseäni. Minua kehoitetaan rakastamaan jokaista ihmistä ja olentoa maan päällä, koska olemme lopulta kaikki yhtä, kaikki saman Jumalan rakkaita lapsia. Kukaan ei ole toista arvokkaampi eikä ketään ole unohdettu, vaikka kukin tekisi mitä ja uskoisi mihin. Universaali Rakkaus, se on minun uskon asiani, ja silti joku saattaa kokea sen itseään uhkaavana ja ahdistavana. Miksi? Miksi jotkut haluavat käyttää energiansa mieluummin negatiivisuuden lietsomiseen, stressaamiseen, rahan palvomiseen, materian palvomiseen, toisten vahingoittamiseen... Lista on loputon. Miksi?