Kuolema unessa

 

Koin viime yönä hurjan unen! En muista ennen kuolleeni unessa ja nyt niin tapahtui, ja se oli kokemuksena aivan valtavan lohduttava ja pelkoa poistava (tosin en ole enää vuoteen kahteen kärsinyt kuoleman pelosta ja tämä kokemus vain vahvisti sitä.)
 

Olin purjeveneessä, joka purjehti merellä. Joku muu ohjasi venettä, minä ja mieheni sekä joku nainen olimme kolmistaan veneen kajuutassa. Yhtäkkiä tajusimme, että vene uppoaa. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti, kuului vain muutama bulb bulb -ääni ja sitten tunsimme että vene alkoi painua vauhdilla kohti pohjaa, tunsimme voimakkaan tippumisen tunteen. Kaikki tapahtui hyvin hyvin nopeasti, ehdin ajatella vain muutaman ajatuksen, aikaa meni ehkä 5-10 sekuntia. Ehdin tajuta, että nyt kuolemme ja asialle ei voi yhtikäs mitään. Pieni pelko kävi mielessä, miltä se hukkuminen tuntuu. Saman tien mieleeni tuli mies ja lapset, valtava menetyksen ja surun tunne häivähti mielessä ja naamani vääntyi surusta, sanoin nopeasti miehelle, että ”tule tänne, halataan!” mutta veneen liikkeistä johtuen emme tavoittaneet toisiamme enää. Ajattelin sekunnin lapsiani, tunsin surua ja huolta. Tähän kaikkeen meni todellakin vain ehkä 5-10 sekuntia, kaikki nämä nopeat ajatukset. Ja sitten, samaan aikaan mieleeni alkoi tulvia iloa ja positiivista jännitystä siitä, että nyt tämä tapahtuu, nyt minä palaan Kotiin, jännää, mahtavaa! Ja samaan aikaan tämän ajatuksen kanssa sieluni poistui kehostani. Aloin tuntea voimakasta kieppumista, ikään kuin navan tasolla kulkisi akseli, kyljestä kylkeen ja aloin kieppua voimakkaasti tämän akselin ympäri, hyvin voimakkaasti ja nopeasti kykenemättä itse hallita tätä asiaa mitenkään. Kun kieppuminen loppui tunsin syvän rauhan ja valtavan fyysisen keveyden! Koko kehoni paino oli hävinnyt, olin höyhenen kevyt! Mikä olo! Jäsenissä oli vielä muisto äskeisestä kehon painosta ja se tuntui lyijynraskaalta, nyt kun olin päässyt siitä.

Tässä kohtaa heräsin unesta. Herääminen oli jännä juttu. Tajusin yhtäkkiä mitä oli juuri tapahtunut ja ehdin hetken miettiä, että olenko nyt kuollut! Mikä oudointa, kehoni ei ollut vieläkään palannut siihen normaaliin painavuuteensa, vaan olin aivan superkevyt vieläkin! Jouduin avaamaan silmäni todetakseni, että olen edelleen kotonani sängyssä, eli vahvasti elossa maan päällä. Ihmettelin sängyssäni tapahtunutta ja tajusin, että sain hyvin merkittävän unen. Minulla oli niin hyvä olla, tajusin siinä hetkessä hyvin kirkkaasti että kuolemaa ei tarvitse pelätä. Ja se ilo ja jännitys ja onni siitä kotiin paluusta tuntui todella hyvältä. Ja se keveys, se oli ihmeellistä! Muistin myös lukeneeni monta kertaa eri kirjoista, jotka kertovat kuolemanlähikokemuksista, että sen kokeneet kertovat tätä samaa. Kun he ovat olleet irtautuneina jo kehostaan, he tajuavat sen fyysisen keveyden ja vapauden tunteen ja kukaan ei ole ollut halukas palaamaan siihen ihmiskehon painavuuteen ja rajoittavuuteen.

 En siis kokenut fyysistä hukkumista ollenkaan. Kehoni varmasti koki sen, mutta koska sielu irtautui kehosta ennen tätä hetkeä, säästyin tältä kärsimykseltä (siis siinä unessa). Useasti olen tästäkin asiasta kuullut ja lukenut, että näin todellakin tapahtuu. Sielu irtautuu kehosta joskus jo ennen kuoleman hetkeä ja näin ollen emme koe kuolemaan mahdollisesti liittyvää fyysistä kärsimystä.

Viimeisen viikon aikana olen nähnyt paljon voimakkaita unia, joiden merkityksiä olen miettinyt sen seuraavan päivän. Jotain erikoista on nyt ilmassa, ainakin minulla, kun näin voimakkaita unia saan katsella. Selvää opastusta ja ohjeistusta unien muodossa!


Toivon, että muistan tämän tunteen aina! Tämän luottamuksen ja kaiken! Kaikki on täydellisen hyvin, joka  i k i n e n   hetki! Ei ole syytä pelkoon, koskaan!

Kohti luonnonmukaista synnytystä

Tänään aion vielä jatkaa aiheesta synnytys, sopii hyvin ajatuksiin näin laskettuna päivänä!

Mielessäni on tämän raskauden aikana pyörineet kovasti sellaiset teemat kuin luonnonmukainen synnytys, aktiivinen synnytys, voimaannuttava synnytys jne. Kuten viime postissani kerroinkin, ajatus on vain harhaillut pääni perukoilla ja kirkastui oikeastaan voimakkaasti vasta nyt ihan viime metreillä. Nyt olenkin viettänyt paljon aikaa netissä etsien tietoa asiasta ja lukien keskusteluja siitä. Se mikä on kiinnittänyt huomiotani, on että usein näissä keskusteluissa tulee esiin että jotkut kokevat tällaiset luonnonmukaisen synnytyksen haluajat jotenkin uhkaavana ja ottavat siksi ikäänkuin puolustuskannan päälle. Se on jännä, mutta toisaalta ymmärrettävä juttu. Itsekin olen livauttanut jotenkin lyhykäisesti tuolla omassa Kesämammojen keskusteluryhmässä sen, että itse olen lähdössä synnytykseen tällaisella luomuasenteella. Ja johan siellä alkaa sitten ilmaantua keskusteluun sellaista jännää sävyä, että jotkut kokevat heti tarvetta selitellä kantaansa luomusynnytystä vastaan. Tällainenkin lause pisti siellä keskustelussa silmääni: "Jotenkin mä en osaa vaan ajatella niin et oisin selvinny jotenkin "paremmin" luomuna, tai että haluaisin kokeilla miten pitkään pärjään ilman kivunlievitystä."
Tästä lauseesta vain käy jotenkin hyvin ilmi se, että silloin kun itse et ole kypsynyt henkilökohtaisesti ajatukselle luonnonmukaisetsa synnytyksestä, niin ilmeisesti et silloin myöskään voi ymmärtää niitä arvoja ja asenteita, joita sen taustalla on. Asia nähdään jotenkin ihan väärin. Ihan kuin luonnonmukainen synnytys olisi joku kilvoittelu sitä asiaa vastaan, että "kuinka kauan pärjään ilman kivunlievitystä". Tai tunnutaan ajattelevan, että luonnonmukaisen synnytyksen haluajat ajattelisi jotenkin ansaitsevansa rintaansa kirkkaamman mitalin, jos oikeasti onnistuvat suoriutumaan luomusti. Ylipäätään minun mielestä luonnonmukaiseen synnytykseen ei kuulu mukaan sellainen suorittamisen ajattelu, minkä jotkut ilmeisesti siihen haluaisi laittaa. Minusta siinä mennään heti väärille urille ja koko keskustelu on ihan turhauttavaa. Alan ajatella vähän samalla tapaa tästä keskustelusta kuin mitä olen kokenut oman henkisen polkunikin parissa. Ihmiset, jotka eivät ole itse "heränneet henkisesti"  eivät oikein ymmärrä minun ajatuksiani ja höpinöitäni siitä mitenkään, ja samoin ihmiset jotka eivät ole vielä itse kypsyneet tai heränneet pehmeisiin arvoihin synnytyksen yhteydessä, eivät voi todella ymmärtää mikä siinä on pääpointti.

Monet alkavat oitis puolustamaan, että "minä ainakin olen saanut hyvän avun puudutuksista" ja niin edelleen. Onpa joku sanonut senkin, että ei ymmärrä, miksi pitää lähteä väen vängällä sinne synnytykseen kärvistelemään, kun kuitenkin tarjolla on mahdollisuus ottaa helpotusta, hyväksi ja turvallisiksi todettuja puudutuksia, ynnä muita. Joo-o, se on yksi tapa katsoa asiaa ja ymmärrän sen oikein hyvin, koska suurin piirtein näin minäkin olen ajatellut aina, kunnes jotain tapahtui. Siksi mä ymmärränkin hyvin sen, ettei todellakaan ole yhtä oikeaa tapaa synnyttää eikä tämä ole mikään urheuden kilpaottelu eikä mitään muutakaan. Ymmärrän sen juuri siitä perspektiivistä, että oman itseni kohdalla on niin selvästi nähtävillä se, että ihminen voi tässäkin asiassa tavallaan ikäänkuin "kypsyä", ja se että joku ei ehkä kypsy koskaan ei ole mikään huonommuuden merkki. Kaikilla vain tässäkin asiassa on se oma polkunsa ja tärkeintä kai on se, että jokainen saisi omalla tavallaan sellaisen synnytyksen, jonka kokisi itse hyvänä ja voimaannuttavana, oli se sitten luonnonmukainen tai täysin jotain muuta.

Olen aika kiitollinen omasta polustani sen takia, että käytyäni sen läpi kykenen paremmin ymmärtämään montaa tapaa ajatella ja kykenen siten olemaan ymmärtäväinen myös toisenlaisia ajatustapoja kohtaan. Oli sitten kyse henkisestä polustani tai synnytyksestä. Henkisen polkuni kohdalla ymmärrän, mitä on olla vielä "unessa" ja ymmärtämättä tätä koko Universumin mahtavaa viisautta ja näkymättömän maailman laajuutta, tätä kaikkea. Ymmärrän, että jotkut eivät vain vielä ole heränneet sille, elinhän itsekin yli 30 vuotta "unessa" ja en silti voi sanoa, että olisin ollut erityisen onneton, turha tai huono ihminen (vaikka onnellisuus on kyllä kasvanut eksponentiaalisesti heräämisen jälkeen, niin silti), en osannut vain kaivata mitään mistä en tiennyt. Sama juttu synnytysten kanssa. Olen kolmen ensimmäisen lapsen kohdalla ollut oikein esimerkillinen lääketieteellinen synnyttäjä. Olen ollut oikein tyytyväinen kaikkien koululääketieteen tarjoamien kivunlievitysmahdollisuuksien keskellä, olen halunnut synnyttää sairaalaympäristössä ja niiden keinojen keskellä. Olen ottanut mukisematta vastaan tippakanyylin käteeni, kulkenut tippalaskurin kanssa sen pari metriä, minkä synnytyksissä olen liikkunut, ottanut vastaan vauvan päänahkaan asetettavan pinnin johtoineen, olen ollut tyytyväisenä kytkettynä seurantalaitteisiin, maannut sängyssä ilokaasumaskin kanssa tuskissani ja ottanut vastaan vielä epiduraalikatetritkin. Olen ottanut tämän kaiken tyytyväisenä vastaan, koska en tiennyt muusta, en osannut ajatella synnytyksen olevan jotain muuta. Voisi kai karrikoidusti sanoa, että en ollut vielä herännyt, en ollut vielä kypsynyt ajattelemaan, että jotain muutakin voisi olla. Ja ehdottomasti olen ollut puudutteiden puolestapuhuja, itse olen ajatellut jopa että tuskin olisin ilman epiduraalia edes selvinnyt koko hommasta. (Tahdon nyt vielä korostaa, että kaikki nämä kolme synnytystä on olleet ihan hyviä synnytyksiä, siinä hetkessä ja siinä  kohtaa polkuani oikein hyviä synnytyksiä.)

Mutta jostain syystä, jota en osaa itsekään selittää, minä olen nyt jollain tavalla kypsynyt ajattelemaan toisin. Ei, en ole lukenut mitään opusta tai saanut herätystä sillä tavalla. Se vain tuli, pyytämättä ja yllätyksenä, samalla lailla kuin henkinen herääminen aikanaan. Se vain tuli ja huomasin, että näin minulle nyt tapahtui. Tämän raskauden aikana olen vain huomannut, että tällaiset uudet ajatukset orastaa ja mielenkiintoa ja tahtoa toisenlaiseen tapaan nähdä synnytys alkoi hiljalleen tulla. Ja kaiken tämän takia uskonkin, että ei kyse ole aina omasta valinnasta. Kyse on siitä, että minua autetaan tielläni eteenpäin, asioita tuodaan minulle ja minua tuupitaan johonkin suuntaan, kaikella tarkoituksella. Ja niinpä minä kaiken tämän tuuppimisen seurauksena olen löytänyt itseni tästä tilanteesta, suunnittelemasta luonnonmukaista, aktiivista ja voimaannuttavaa synnytyskokemusta, jollaista ikimaailmassa en olisi ollut kiinnostunut aiemmin edes ajattelemaan. Ja niinpä olisi ihanaa, että kaikki muutkin ymmärtäisi sen, eikä alkaisi heti puolustelemaan omia näkemyksiään.

Miksi sinne synnärille sitten pitää nyt lähtea ehdon tahdoin kivuissa kärvistelemään ja puudutteista kieltäytymään? Koska kuten olen alkanut monesta muustakin elämän asiasta asiasta ajatella pehmeimmillä arvoilla, ajattelen sitä kai myös synnytyksestä. Tällä kertaa en enää koe tarvitsevani medikalisoitua synnytystä, enkä edes halua sitä. Tällä kertaa olen kasvanut luottamaan omaan kehooni, sen luontaiseen kykyyn ja voimaan synnyttää lapsi ilman lisätehosteita ja erityisiä kivunlievityksiä. Luotan, että olemalla yhteydessä kehooni ja hallitsemalla oman mieleni kykenen omin avuin luomaan vauvalle parhaan mahdollisen tavan syntyä ja myös hallita kipuja. Luotan kehooni, itseeni, luonnolliseen synnytystapahtumaan sekä tietysti näkymättömiin auttajiin. Tällä kertaa en halua sitoa itseäni sänkyyn piuhoin ja kivuin. Haluan yrittää liikkua synnytyksessä enemmän, olla pystyasennossa tai lämpimässä vedessä, haluan omalla äänenkäytöllä yrittää lievittää kipua ja edesauttaa synnytystä. En halua pinnejä vauvan päähän enkä tippoja käteeni, ellei ole ihan pakko. Haluan tuntea olevani yhteydessä vauvaan ja kehooni ja synnytystapahtumaan, tuohon upeaan ihmeelliseen hetkeen, ja uskon pystyväni siihen paremmin asennoitumalla koko tapahtumaan luonnonmukaisesti ja pehmein arvoin. Tällä kertaa, vasta neljännen synnytykseni kohdalla, olen siihen valmis. Olen kypsynyt siihen. Aiemmin en olisi ollut ja sen takia ymmärrän, että tässäKIN asiassa on kyse polusta, jossa olen aina täydellisessä kohtaa. Ketään ei voi pakottaa olemaan missään muussa kohtaa kuin omassa täydellisessä kohdassaan omaa polkuaan.

Jotain saattaa mun juttuni ja mielipiteeni ihmetyttää, tai sitten ei. Jotain saattaa ihmetyttää sekin, että miksi haluan raahata mieheni lisäksi synnytykseen muita tukihenkilöitä, miksi vauvan tulevan kummitädin pitää saada olla paikalla ja niin edelleen. Uskon, että ihan kaikki eivät täysin voi ymmärtää näitä minun aivoituksiani, mutta itselleni ne ovat kaikki täydellisen selviä valintoja. Olen kiitollinen, että olen päässyt polullani tähän kohtaan, jossa uskallan kuunnella omia sisäisiä impulssejani ja rohkeasti ajaa niitä eteenpäin huolimatta siitä, että aika ajoin kohtaan niiden kanssa vastustusta ja haasteita. Koska nyt kun synnytystapahtuma on lähestymässä, alan kirkkaammin ymmärtää miksi oli tärkeää kuulla niitä sisäisiä viestejä. Ymmärrän, miksi oli tärkeää jo ennen raskauden toteamista kuunnella sitä voimakasta viestiä, että Jonnan on oltava tulevan lapsemme kummi. Uskalsin sen sanoa miehellekin ääneen silloin, vaikka tiesin että siinä on suuri riski sille, että mies ei ymmärrä alkuunkaan (silloin mies ei oikein vielä tuntenut Jonnaa ollenkaan eikä varmasti oikein ymmärtänyt, miksi sellaisen asian kanssa pitää olla liikkeellä jo ennen raskautta. Enkä minäkään täysin ymmärtänyt, mutta intuitio oli niin vahva että minun oli vain toimittava). Tapa, jolla Jonna on ollut mukana tässä odotuksessa ja yhteydessä vauvaan omalla tavallaan ei olisi ehkä toteutunut tässä muodossa, jos hän ei olisi ollut vauvalle valittu kummi heti alusta alkaen. Ymmärrän myös, miksi oli tärkeää kuunnella sitäkin voimakasta viestiä, että Jonnan on tultava mukaan synnytykseen, vaikka aiemmin minulle on riittänyt ihan vain miehen läsnäolo ja tiesin tämänkin asian aiheuttavan vastustusta ja silmien pyörittelyä. Nyt ymmärrän senkin, miksi nämä hajanaiset ajatukset luonnonmukaisesta synnytyksestä ovat risteilleet päässäni pitkään. Kaikki on tulossa tapahtumaan juuri niin kuin pitääkin, täydellisesti kaikkien osapuolten kannalta. Minun, mieheni, Jonnan, vauvan. Täydellisesti.

Luottamus ja tarkoitus. Niillä eväin kohti synnytystä!

Lähestyvästä synnytyksestä

Hei pitkästä aikaa!

Olen näköjään huininut muilla mailla taas melko pitkään. Joku jo oli käynyt kyselemässä, että mihin olen kadonnut. Täällä ollaan, minulla ei vain ole kai ollut tehoja kirjoitella mitään, tai sitten suuret ajatukset eivät ole virranneet, heh.

Nyt halusin tulla kertomaan lähestyvästä synnytyksestä ja kaikesta siihen liittyvästä.
Laskettu aikani on ylihuomenna. Kaikki kolme aiempaa lastani on syntyneet kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, joten kaikella todennäköisyydellä tämänkin voisi odottaa tulevan maailmaan vasta parin viikon päästä. Enkä toki voikaan tässä kohtaa tietää, miten asian kanssa käy, mutta aika vahvasti odotan vauvan syntyvän kuitenkin jo melko pian, jo tällä viikolla. Olen saanut asiasta aika montakin ennustetta (useimmat niistä täysin pyytämättä ja kaikki eri lähteestä) ja myös oma intuitioni on sanonut kaiken aikaa, että tällä kertaa vauva syntyy aikaisemmin. Saadut ennusteet kertoivat vauvan syntyvän heti lasketun ajan jälkeen, siis tulevana viikonloppuna suurinpiirtein.

Synnytykseen on lähdössä mieheni lisäksi myös vauvan tuleva kummitäti ja rakas henkinen ystäväni Jonna. Aivan mahtavaa! Onneksi olin niin rohkea, että uskalsin tässäkin asiassa seurata omaa vahvaa sisäistä viestiäni asiasta. Tunsin vahvasti, että Jonnan on oltava mukana ja  olen joutunut tekemään hiukan töitä, että kaikki osapuolet on suostuneet olemaan samaa mieltä. Olen pitänyt sitä ohjenuoranani, että yritän kunnioittaa kaikkien tunteita ja mielipiteitä, mutta loppuviimeksi tämä synnytys on ennen kaikkea jotain, jonka minä käyn läpi ja niinpä minulla on oikeus luoda itselleni paras mahdollinen synnytystapahtuma.
Tahdon ehdottomasti, että mieheni on paikalla synnytyksessä, hänkin on kolmen synnytyksen myötä oppinut jo asiasta vaikka mitä ja osaa joka kerta antaa tukensa paremmin minulle. Haluan, että siellä on miehen vahvuus ja voima ja turva paikalla minua tukemassa, haluan että siellä on juuri hänen kätensä, jota saan puristaa tiukassa paikassa. Ja totta kai, kun on kyse meidän yhteisestä lapsesta, hänen pitää olla paikalla.
Mutta haluan myös jotain muuta. Jonna itse synnyttäneenä naisena ja empaattisena herkkänä henkilönä kykenee tarjoamaan sitten jotain muuta. Empatia ja toisen asemaan asettuminen kun yleensäkään ei ole se miesten vahvin laji, he eivät pysty täysin ymmärtämään niitä tunteita ja tuntemuksia, joita synnytyksessä käy läpi, ja olen jotenkin siinä kokenut sellaista henkistä yksinäisyyttä aiemmin.  Jonna ymmärtää myös täysin tämän koko tapahtuman ja syntyvän lapsen henkisen puolen, ja hän osaa tukea minua siinä. Minulla on tosi turvallinen olo, kun tiedän Jonnan olevan mukana. Mies omalla vahvalla miehisyydellään ja maskuliinisella energiallaan tuo minulle omanlaistaan turvaa ja sellaista ihanaa varmuutta, Jonna tuo taas toisenlaista turvallisuutta. Ja yhdessä nämä kaksi, ne ovat mulle kaikki mitä voin toivoa! Olen onnekas!

Olen tässä pikkuhiljaa matkan varrella syväluodannut ajatuksiani synnytyksen suhteen, en mitenkään tahdonalaisesti ja tarkoituksella, mutta osana prosessia (näin varmasti tekee kaikki odottavat naiset). Olen jotenkin jo pitkään ajatellut sitä, että tällä kertaa tahtoisin jotain muuta, ja olen ollut ihan sentin päässä siitä kirkkaasta ajatuksesta. Tiennyt vähän, mitä haen, mutta en kuitenkaan aivan saanut siitä kiinni. Ja koska synnytys on ollut näin lähellä jo, olen melkein jo luovuttanut ja ajatellut, että "no, tulee mitä tulee". Varmasti jossain vaiheessa olen asiasta keskustellut myös tuonne yläkertaan ja pyytänyt apuja. Ja niinpä taas niitä sain!

Eiliselle päivälle olin nimittäin sopinut itselleni energiahoidon, kurssikaverini halusi tehdä sen harjoitushoitona. Menin sinne ilman sen kummempia odotuksia ja heti kun kävin hoitopöydälle pitkälleen, tuli minulle omituinen vahva tunne siitä, että "nyt tulee ihana hoito mulle, jotain hyvää on luvassa". Viestiä tuli pitkin hoitoa koko ajan, ja hyvin paljon synnytyksestä ja siihen valmistatutumisesta. Sanottiin, että nyt on aika luovuttaa kaikesta touhottamisesta ja suorittamisesta, ja alkaa keskittyä lepäämiseen ja sisäänpäin kääntymiseen. Vauva syntyy aivan pian, sanottiin monta kertaa. Sanottiin myös, että nämä loput yöt minun annetaan nukkua ja levätä, ja se on ollut kyllä ihana huomata että kyllä vain (aiemmissa raskauksissa olen viimeiset viikot kärsinyt unettomuudesta ja ollut sen takia todella väsynyt ja sekaisin). Ympärilläni on paljon auttajia, jotka aivan innoissaan odottavat vauvan syntymää ja auttajia on paljon paikalla myös synnytyksessä, jos vain sallin sen. Yksi enkeli esiteltiin lähemmin, hän on ollut vierelläni nyt jo pari kuukautta ja on vielä jonkin aikaa synnytyksen jälkeen, hänen tehtävänään on auttaa tämä uusi elämä alkuun.
Synnytyksestä neuvottiin, että olisi hyvä muistaa maadoittaa itsensä tukevilla juurilla Äiti Maan energiaan. Näitä jalkapohjista lähteviä juuria pitkin olisi hyvä nostaa itselleen punaista maan energiaa ja tuoda se aina alimpaan energiakeskukseen eli juurichakraan asti, se edesauttaa synnytystä ja supistuksia. Synnytysasentoon kehotettiin myös kiinnittämään huomiota, sanottiin että makuuasento ei ole se edullisin, tulee vain suuret tuskat siinä. Pysty- tai istuma-asentoa suositeltiin enemmän ja sanottiin, että voin luottaa intuitiooni, tiedän kyllä mikä on parasta. Vesielementtiä näytettiin myös, ja vesiamme onkin se, mihin toivon pääseväni. En tiedä, onko tuolla sairaalassa ihan mahdollista synnyttää altaaseen, mutta edes avautuisvaiheen ajaksi haluan altaaseen.

Jotenkin tämän hoidon ja viestien myötä minulla läksi se suurempi pyörä pyörimään ja yhtäkkiä ikäänkuin pilvet lähtivät taivaalta ja aurinko tuli esiin. Tämä oli vertaus siitä, miten yhtäkkiä mun ajatukseni selkiytyivät ja tiesin täysin, mitä tuleman pitää ja mitä tahdon. Tätä ajatusta olin hakenut, tätä tavoitellut, mutta se selkiytyi vasta tuon hoidon myötä (aivan mainio esimerkki energiahoidon tehosta, siellä parhaimmillaan ajatukset selkiytyvät ja harmonisoituvat ja tie näyttää selkeältä ja vapaalta, syntyy uudenlaista luottamusta ja vapautta). Kun vielä hoidon jälkeen hoitaja keksi kysyä, että haluaisinko ehkä lainata häneltä jotain musiikkia, niin se oli piste i:n päälle. Selasimme hänen levynsä ja siellä oli tuo levy, jonka yhden kappaleen linkitin tämän postin alkuun. Tiesin heti sen nähtyäni, että "kyllä, tämä on se juttu!" Sain levyn lainaan, kuuntelin sitä jo autossa kotimatkalla ja olin aivan huumassa: Jes jes jes! Kiitos auttajille avusta, näin nämä asiat minulle taas tuotiin!

Minulla on takana kolme ihan hyvää synnytystä, siitä ei ole kyse. Mutta ne kaikki ovat olleet tapahtumia, jotka jotenkin vain tapahtuvat minulle. Minä en ole ollut mukana siinä synnytyksen virrassa, synnytys on vain kivulias tapahtuma, joka tapahtuu minulle ja minä yritän hallita sitä erilaisin keinoin (puudutteilla, kaasuilla) ja lopulta vain yrittänyt roikkua mukana ja kestää. Viimeisimmän lapsen ulostulo oli sellainen äkillinen ja osittain traumaattinenkin syöksysyntymä, mikä todella vain tapahtui minulle. Minulle on jollain tavalla kuitenkin jäänyt sitten joku pelkokin asiasta, olen nyt odottanut synnytystä sekä pelolla että positiivisella jännityksellä. Ja jo pitemmän aikaa olen siis yrittänyt hakea sitä ajatusta, että haluaisin synnyttää niin, että olisin itse siinä täysin mukana, haluaisin jollain tavalla kokea sellaisen synnytysregression, alkukantaisuuden, tunteen siitä että olen yhtä sen synnytystapahtuman kanssa, minä en ehkä voi sitä kaikkinensa hallita, mutta tunnen olevani koko ajan kärryillä ja ikäänkuin mukana. En vain ole tienyt, miten tämä ajatus kasvaa todeksi. Ja nyt energiahoidon ja kaiken sen myötä asia avautui paremmin.

Rakastan tuota alkukantaista rumpumusiikkia, jonka kurssikaveriltani sain levynä lainaksi. Näen itseni synnytyshuoneessa, jossa on valot himmennetty, (kynttilät palaisi, jos se sairaalassa olisi mahdollista), alkukantainen rumpumusiikki soi ja minä lillun vesialtaassa ja olen kääntynyt vähän sisäänpäin, minä synnytän, annan supistusten tulla ja mennä ja tehdä työnsä. Toivon kätilöä, joka jotenkin ymmärtää tämän ajatukseni ja antaa synnytyksen hoitua mahdollisimman paljon luonnostaan, ilman turhia lääketieteen asiaan puuttumisia. Ja päällimmäinen ajatus itselläkin siksi on, että mahdollisimman luomusti synnytetään. Toisaalta, jos asiat menevät jotenkin toisin kuin olen ajatellut, niin olen ennenkin saanut puudutteista kuitenkin hyvän avun enkä kiellä niiden mahdollisuutta täysin nytkään. Luulen kuitenkin synnytyksen olevan melko nopean ja kun nyt tiedän mitä haluan, olen sen itselleni tilannut, niin uskon asioiden menevän myös siten.

Nyt viimeiset viikot olen käynyt Jonnalla vyöhyketerapiassa, ihan synnytykseen valmistautumista ajatellen. Ylihuomenna, laskettuna aikana, tehdään vielä yksi hoito ja jospa se olisi jo viimeinen? Tällaisten luonnonmukaisten hoitojen tehoa on tietysti aina vaikea todistaa, mutta tiedän ainakin sen, että kun kärsin jonkin aikaa todella inhottavista liitoskivuista ja Jonna niitä sitten hoiteli, niin kaikki kivut hävisi ja sen jälkeen ei ole mitään senkaltaista ollut ollenkaan. Muutenkin tämä loppuraskaus on ollut helpompi kuin aiemmat. Tottakai olo on hankala, maha on täynnä vauvaa ja se painaa ikävästi alaspäin, mutta silti koen että olen voinut paremmin kuin yleensä. Tässä kohtaa oma olo on jo täysin kypsä sille, että vauva saisi tulla ulos. Isosiskotkin odottaa kovasti ja kyselevät joka päivä, että joko se syntyy. Olen tilannut oman äitini tulevaksi viikonlopuksi meille "päivystämään" mahdollisen synnärille lähdön varalta. Jos oikeasti vauva syntyisi kuten "odotetaan", eli viikonloppuna, niin kaikki menisi kyllä aikalailla täydellisesti. Meidän tytöillä loppuu nimittäin päiväkoti tämän viikon perjantaina ja he ovat sitten täällä kotona ensi viikolla ihan kokonaan. Loma siis alkaa, ja mikäs sen ihanampaa. Kuitenkin, jos olisin vielä mahani kanssa ja joutuisin vielä tyttöjä hyysäämään, niin se tulisi olemaan  t o d e l l a  raskasta. Olen todella ollut onnekas, kun olen saanut olla nyt äitiyslomalla yksin, lasten ollessa päiväkodissa. Otan joka päivä päiväunet, välillä nukun monta tuntiakin, ja minulla on mahdollisuus levätä, se on ollut äärimmäisen tärkeää. Jos lapset olisi kotona, joutuisin pyörittämään arkea ruoanlaittoineen ja ulkoiluineen.

Tiedän kuitenkin senkin, että vauva syntyy tasan sinä hetkenä, kun se on tuolla toisella tasolla suunnitellut. Hänen täytyy syntyä hetkenä, jolloin tähtitaivas planeettoineen on juuri siinä oikeassa asemassa, nämä asiat on päätetty etukäteen ja mikään asia ei sitä muuta. Ei mikään mitä minä teen tai jätän tekemättä, vauva syntyy kun sen on on aika syntyä. Se, että uskonko ennusteisiin asiasta, niin se on vain jännittävä lisäaspekti asialle. On jännittävää nähdä, että tapahtuuko niin kuin muutamat ovat ennustaneet. Onko jollakin mahdollisuus nähdä tähän taianomaiseen maailmaan ja vaistota energia vauvan synytmähetkestä. Se on jännittävä nähdä ja tulen ihan pian kertomaan sen!

Love is in the air!

Kuinka moni blogin lukijoista on seurannut Facebookissa tai muussa mediassa nyt paljon puhutun 875 grammaisena syntyneen keskostytön ja hyvää tekevän isänsä taivalta? Uskon, että aika moni. (Kyseinen Facebook-sivusto löytyy täältä: http://www.facebook.com/home.php#!/875grammaa)
Itsekin olen sitä seurannut sydän pakahtuen. Itseäni asia kosketti ihan ensin varmasti  jo senkin takia, että tämä keskosena syntynyt tyttö oli aivan vastaavan ikäinen kuin meidän mahavauva, suurin piirtein samoissa raskausviikoissa menin tuon keskostytön synnyttäneen äidin kanssa. Siinä oli siis sen takia jotain henkilökohtaisesti puhuttelevaa. Mutta vielä puhuttelevampaa on kaikki se, mitä tämä sivusto, isä, tyttö ja ilmiö on saanut aikaan. Sen valtavan rakkauden, valon ja vilpittömän välittämisen ja auttamisen halun aallon! Ja mitä siinä itse näen, on tällaisen energian lisääntyminen kollektiivisesti, juuri niinkuin tänä aikana pitäisikin tapahtua. Ihmiset heräävät yhä enemmän sydäntietoisuuteen, feminiininen energia lisääntyy, juuri niinkuin pitäisikin tapahtua. Ja vaikka tämä ilmiö vain omalla tavallaan todistaa siitä, että nämä asiat juuri nyt kasvavat keskuudessamme, se on myös varmasti omiaan herättämään sitä yhä enemmän. Ilmiö kokonaisuudessaan koskettaa ihmisiä niin syvältä ja se avaa meissä yhä lisää tuota ihanaa rakkausenergiaa. Hyvä me! (Sillä niinhän se on, että mistään ulkopuolelta ei tule ketään ihmistä, tahoa tai suurempaa voimaa, joka pelastaisi ihmiskunnan ja planeetan tältä kaikelta, mitä olemme saaneet ajan mittaan aikaan. Meillä on kyllä ennennäkemätön näkymätön tukijoukko meitä auttamassa, opastamassa ja kannustamassa, mutta silti lopullinen työ meidän ihmisten on tehtävä itse. Ja yksinkertaisuudessaan se tarkoittaa vain sitä, että meidän on herättävä siitä harhasta, missä olemme eläneet. Muutos lähtee vain meistä itsestämme, yksi ihminen kerrallaan. On ehkä turha odottaa mitään kollektiivista massaheräämistä tapahtuvaksi yhtäkkiä yllättäin, mutta koska valo voittaa aina pimeyden, on joka ikisellä heränneellä sielulla valtavan tärkeä merkitys. Valon ja Rakkauden energia on aivan sanoinkuvaamattoman valtava, sen voima on suurempi kuin pimeyden energioiden koskaan.)

Raha ja valta on asioita, jotka on vieneet meitä kuin pässiä narussa jo pitkän aikaa. Yksi osa heräämistä on se, että nämä mahtivoimat alkavat menettää merkitystään. Raha on loppujen lopuksi vain energiaa, jolle me olemme antaneet sen vallan mikä sillä on. Me juoksemme sen perässä, jotkut käyttävät kaiken energiansa ja koko elämänsä sen perässä juoksemiseen ja siinä juostessa jäävät sivuun ne asiat, jotka todella ovat merkityksellisiä. Arvotamme lähestulkoon kaikki asiat rahan perusteella. Raha ohjaa ratkaisujamme ja antaa asioille merkityksen.
Itse olen miettinyt tätä paljon nyt, kun olen lopettamassa yritykseni toimintaa. Kohtaan tämän asian silloin tällöin, miten minua ja toimiani arvotetaan sen rahan perusteella. Sitä tulee lähipiiristä (voi voi kun tuo yritys nyt epäonnistui ja menetitte rahaa, voi voi sentään) ja sitä tulee asiakkailtakin ("ai ei lyönyt sun kauppa leiville, kun olet lopettamassa vai?"). Päivä ja asiakas toisensa jälkeen saan selostaa kaikille, että miksi minä nyt olen lopettamassa ja harmittaako minua nyt vai ei. Tahtoisin sanoa joka ikiselle, että asialla ei ole mitään merkitystä, ei  mitään merkitystä. Tämän yrityksen onnistumista ei kuulkaa kanssaihmiset mitata rahassa, koska se on täysin väärä mittari sitä mittaamaan. Mutta valitttavasti se on suurimmalle osalle ihmisiä se ainut ja pätevin mittari, ja sen mittarin perusteella minä epäonnistuin. Ei lyönyt leiville ei, jos rahalla mitataan. Mutta kunpa te kaikki tietäisitte ja ymmärtäisitte, miten monella muulla tasolla ja mittarilla mitattuna pieni piskuinen yritykseni oli merkittävä, miten monella tasolla se menestyi ja maksoi itsensä takaisin. Sen haluaisin kertoa jokaiselle asiaa voivottelevalle, eikä minua suoraan sanottuna hirveästi kiinnosta surkutella asian laitaa taloudellisessa mielessä. Paljon mieluummin puhuisin siitä, mikä merkitys yritykselläni oli henkisessä mielessä. Se oli paljon enemmän kuin pelkkä luomukauppa. Siellä kaupassa järjestettiin asioita, jotka olivat todella merkityksellisiä monelle ihmiselle (kuten myös minulle). Siellä kaupan tiskin takana työskenteli yksi omanlaisensa valotyöntekijä, joka jollain hassulla tavalla sai aika montakin ihmistä saateltua omalle henkiselle polulleen. En halua kuulostaa omahyväiseltä, mutta en voi myöskään kieltää sitä merkitystä, mikä tällä kaikella on kuitenkin ollut. Joskus me tarvitsemme vain pientä töytäisyä tai sopivaa ihmistä tiellemme, jotta löytäisimme oman polkumme pään. Uskoakseni olen saanut omana itsenäni ja yritykseni kautta olla nyt tällainen ihminen tai töytäisijä, ja olen siitä asiasta vilpittömästi ja nöyrästi kiitollinen. Ja tahdon aina tähän myös sanoa, että ihan kaikkea en todellakaan tehnyt yksin, hyvin tärkeä merkitys oli sillä että tämän yritykseni myötä minut töytäistiin löytämään tärkeä ihminen elämääni (Jonna), jonka kanssa olemme näitä asioita enimmäkseen tehneet yhdessä. Näin oli tarkoitus tapahtua ja näin tapahtui. Se on minun lyhyen luomukauppani ja luomukauppiaan urani merkitys ja niitä asioita kun ajattelee, ei paljon tee mieli enää laskekella, että miten tässä rahallisessa mielessä kävi. Kaikkia asioita ei voi mitata rahassa, eikä tarvikaan. Valon ja Rakkauden voima on paljon suurempi kuin rahan voima, ja omalla tavallani olen onnistunut kasvattamaan Valon ja Rakkauden määrää lähelläni. Olen siis voittaja ja menestyjä!!!

Ihan viime aikoina olen myös huomannut, että millainen määrä minulla on elämässäni uusia ja ihania Valoystäviä! Olen sitä herännyt huomaamaan lähes tulkoon monttu auki, wau! Ja tajusin myös senkin, mitä joku minulle tuossa jokin aika taaksepäin sanoi: "Kun päästää irti vanhasta, uutta parempaa tulee aina tilalle. Se on yksi henkisistä laeista." Ja se on myös taivahan tosi. Ei ole kauaa siitä, kun päästin irti parista vanhasta ystävästä, joiden kanssa entinen yhteinen taajuus oli vain hävinnyt. Toki yhteinen pitkä historia tekee sen, että se ei ole vain yksinkertaista ja helppoa. Mutta tiesin sen olevan siinä kohtaa "oikein" ja tavallaan minun parhaakseni. Ja ei siis aikaakaan, kun tuo tyhjiö elämässäni täytettiin ja olen saanut vanhan tilalle paljon uutta! Ja millaista se uusi on, millainen energia, millainen ilo,valo, rakkaus ja riemu näiden uusien Valoystävien myötä elämääni on virrannut?! Huh huh. Nämä uudet ystävät on muuten paljonkin juuri "kotoisin" sieltä kaupan tiskin takaa, omalle henkiselle polulleen vahvasti lähteneitä ihmisiä. Aivan upeaa, kiitollisena seuraan tätä asiaa elämässäni. Minua on siunattu paljolla ja olen kiitollisuudesta mykistynyt välillä. Kiitos siis teille kaikille rakkaille, tiedätte kyllä jokainen sydämessänne kenestä puhun, älä turhaan epäile ettenkö tarkottaisi juuri sinua ;)

Palatakseni vielä tähän yritykseni toiminnan lopettamiseen, sen kulkua on kyllä mielenkiintosuta seurata. Olisikin ollut ihan hölmöä uskoa, että pääsisin asian kanssa niin helpolla kuin ihan vastikään luulin. Ajattelin, että kun lopulta taannoin sain päätöksen tehtyä, niin sitten helpottaisi. Ja juu, helpottihan se, hetkellisesti hyvinkin paljon. Mutta ei minua haluttu päästää ihan sillä. Minullehan on koko ajan sanottu, että yrityksesi kohtalo kyllä selviää, mutta se selviää aivan viime metreillä. Olisi tarvittu aikapaljon minulta uskoa ja luottamusta odottaa päätösten kanssa ihan todella sinne kalkkiviivoille. Eikä ehkä ollut tarkoitsukaan, ehkä se että tein mielestäni ne lopulliset päätökset johti vapauttamaan omalla tavallaan sellaisia asioita, jotka taas mahdollistavat niiden muiden tärkeiden asioiden tulon. Tiedän, että tässä sotkuisessa kuviossa ei ole kuitenkaan mitään sattumaa. On ollut tärkeää, että tämä kaikki on mennyt näin kun se on mennyt. On ollut tärkeää, että minä olen jahkaillut ja mennyt monen vaihtoehdon väliä niin, että se on alkanut koskettaa jo muitakin ulkopuolisia mutta jollain tavalla asiaan osallisia ihmisiä. Ja oman toimintani myötä he ovat taas päätyneet omanlaisiinsa ratkaisuihin ja muutoksiin ja yhtä kaikki: Uskon niiden kaikkien muutosten olleen tarpeellisia ja tärkeitä näiden ihmisten kohdalla ja ilman tätä koko kuviota niitä ei ehkä olisi tullut. Alkaa jo kuulostaa monimutkaiselta, tiedän, enkä edes viitsi avata näitä asioita sen enempää. Joka tapauksessa, se mitä olin sanomassa, on että nyt kalkkiviivojen häämöttäessä huomaan, että todellakin eteeni heitellään taas kaikenlaisia juttuja, jotka näyttävät vähän siltä, että asiat saattavat siltikin ratketa jotenkin muuten kuin miten minä jo kertaalleen päätin tai odotin. Enkä nyt aseta yhtään mitään odotuksia tälle asialle, sanonpa vaan. En halua olla mitään muuta kuin avoin sille, mitä Universumi varalleni on saattanut haluta järjestää, oli se mitä tahansa. Elän päivän kerrallaan, yritän olla stressaamatta huomisesta ja tiedän, että tämä yritystoiminta voi loppua tai jatkua tai mitä hyvänsä, mutta tapahtuipa niin tai näin, se menee juuri niinkuin pitääkin (vaikka totisesti ulkopuolisen silmin tarkasteltuna se varmasti näyttää joltain muulta, lähinnä sähläykseltä... mutta älkää menkö siihen harhaan. Niin, harhaan :D ) Tällä hetkellä mennään kuitenkin loppuunmyyntiä ja whatever will be, will be! Nyt minä vain heittäydyn ja luotan. Kaikki käy hyvin.

Meillä oli eilen kaupallani ihana enkeli-ilta. Ihan huikea, ei sitä voi oikein sanoin selittääkään, se pitää kokea. Oli rakkautta yli maallisen elämän rajojen, menneistä elämistä toisilleen tutut sielut löysivät toisensa ja siinä oli läsnä niin suurta tarkoitusta ja rakkautta, että sitä oli vain yksinkertaisesti kaunista katsella vierestä.
Saimme myös lyhyet kullekin tarkoitetut viestit, joita välitettiin vetäjämme Eilan kautta. Eila sanoi minulle, että minä olen nyt löytänyt jonkinlaisen vapauden ja hyvän olon itseni kanssa, enkä ole vieläkään ihan varma, että voinko sitä nyt huoletta käyttää ja että pysyykö se ihan oikeasti. Osui kyllä hyvin naulan kantaan. Jotenkin enkeliretriitin jälkeen (en tiedä avasiko retriitti tuon asian minussa vai tuliko se sattumalta retriitin jälkeen) olen jotenkin löytänyt jonkinlaisen vapauden, jota ei ennen ollut. Siihen kuuluu paljon asioita, jota kaikkinensa on vaikea selittää. Voisin myös sanoa, että paljon on virrannut elämääni Valoa ja Rakkautta... sille asialle on monta nimeä. Yhtä kaikki, näin on todella tapahtunut. Maallisen elämän haasteet eivät ole hävinneet mihinkään, mutta se osa sisällä, joka valitsee suhtautumisen niihin, on muuttunut taas hiukan. Paljon siinä on kyse myös luottamuksesta kaikkeen. Luottamus siihen, että kaikki asiat tapahtuvat tarkoituksella, olivat ne mitä tahansa. Luottamus siihen, että vaikka asiat näyttäisivät menevän miten solmuun tai vaikka millaisia haasteita edessä olisi, niin ne kaikki ovat oikeasti tarkoitettuja lopulta minun hyväkseni. Tämä luottamus on tullut mukaan ihan pieniinkin asioihin. Esimerkiksi, olen jotenkin "stressannut" sitä, että mahavauva näyttää viihtyvän pelkästään perätilassa. "Nyt se sitten ei käänny varmaan ikinä ja synnytyksen kanssa tulee ongelmia ja mikään ei nyt mene oikein tässä raskaudessa..." Näin ajattelee luontaisesti se vanha minä, josta on selkeästi vahvat piirteet jäljellä. Toisaalta olen koko ajan puhunut kovaan ääneen ja stressannut sitä, että koskakohan ne helvetilliset liitoskivut ja lonkkakivut ja kaikki mahdolliset kivut alkaa, kun viime raskaudessa niitä jo tässä vaiheessa oli. Silloin vauva painoi niin pahasti alaspäin, että peräsuoli ja lonkat huusi Hoosiannaa ja koko elämä oli vähän vaikeaa. Eräänä päivänä tässä havahduin oikein näistä toistuvista ajatuksistani: Mitä minä oikein stressaan ja huolehdin?? Ehkäpä tässä on vain taas se minua viisaampi ja suurempi suunnitelma taustalla? Ehkäpä juuri se vauvan pää alaspäin oleminen on aiemmin aiheuttanut sen, että kun pieni pää porautuu syvälle lantioon, se tuo mukanaan nämä kivut ja hankaluudet? Ehkä tällä kertaa olen osannut pyytää, että voisin fyysisesti paremmin ja raskaus olisi vähän helpompi ja pysyisin toimintakykyisenä. Ehkäpä sen asian hoitamiseksi tarvitaan se, että vauva viihtyy nyt pää ylöspäin ja sillä tavalla tekee olostani helpomman. Ja aivan varmasti vauva ennen syntymäänsä hoidetaan siihen asentoon, mikä parhaaksi mahdolliseksi kaiken kannalta on, ei minun todellakaan tarvitse siitä huolehtia (eikä siitä huolehtimisesta ole edes minkään sortin hyötyäkään). Joten nyt pitää vain leikata näiltä ajatuksilta siivet ja heittäytyä luottamaan siihen, että kaikkihan on hitsi vieköön mitä parhain päin! Tämä oli ihan pieni käytännön esimerkki siitä, mitä luottamus tarkoittaa. Isoissa ja pienemmissä asioissa.

Nyt toivon teille kaikille mitä ihaninta keväistä auringon paisettta ja suunnattomasti siunauksia kevääseenne muutenkin!

Himoitse, leiki ja rakasta

Jokin aika sitten luin työpaikalla jotain vanhaa naisten lehteä, jossa oli
haastattelu parisuhdekirjan julkaisseesta Suvi Tirkkosesta (kirjan kuva yllä). Omat ajatukseni kohtasivat vertaisensa ja melkein siltä istumalta syöksyin kirjastoon hakemaan itselleni kyseisen kirjan. En muuten usko tämän silmiini osuneen haastattelun olleen taaskaan ihan sattumaa, tämä kirja tuotiin minulle juuri oikeaan aikaan vahvistamaan sitä prosessia, jota itse käyn läpi.
En kiinnostunut kirjasta sen takia, että se on parisuhdeopas ja "avioliiton pelastustarina". Toki kaikki siihenkin liittyvä asia on tervetullutta ja plussaa, vaikka en erityisiä vaikeuksia omassa parisuhteessani koekaan. Enemmän kiinnostuin Tirkkosen ajatuksista liittyen ikiaikaisiin sukupuolirooleihin, suorittamiseen, äitiyteen ja niin edelleen.

Ahmin kirjan melkein siltä istumalta ja nyt tahdon jakaa parhaimmat palat teidän kanssanne, jatkaakseni sitä aihetta mistä olen itsekin puhunut: Oman onnellisuuden tavoittelu, ilman syyllisyyttä.

"Irtautuminen paineista sallitaan paremmin miehille kuin naisille. Mies voi pesiytyä erämökkiinsä viettämään omaa aikaa, mutta hyvin pian kummeksutaan, jos perheenäiti eristäytyy yksinäisyyteen. Viranomaiset reagoivat nopeammin, jos nainen lakkaa tekemästä äidin töitä kuin jos mies lakkaa tekemästä isän töitä. Tuntuu, että hyvin harva todella elää omaa elämäänsä, omilla arvoillaan ihmisten keskellä. Erikoiseksi  leimautumisen pelko on syvässä. Tunnetaan, että ollaan tilivelvollisia muille. Täytyy todistaa, että kyllä me olemme ihan samanlaisia kuin muutkin."

"En uhraudu ja kiellä asioita itseltäni, vaan teen asioita joita oikeasti haluan tehdä, sillä itsensä uhraaminen voi olla kohtalokasta. Lentokoneessakin neuvotaan kiinnittämään happinaamari ensin omille kasvoille ja vasta sitten auttamaan kanssamatkustajia. Jos ei saa pidettyä itseään terveenä, vahvana, onnellisena ja energisenä, niin ei ole paljoa annettavaa toisillekaan. (...) Energia on vapautunut omana itsenä olemiseen eikä rimpuiluun jotain käsittämätöntä pahaa oloa vastaan, jonka alkuperää en ymmärtänyt."

"Kun luovuin suorittamisesta ja aloin tehdä vain asioita, joita halusin tehdä, onnellisuuteni lisääntyi. Ja kävi myös niin, että mies tuli onnelliseksi, kun vaimo oli onnellinen, ja lapset olivat onnellisia, kun äiti oli onnellinen. Kehä täydentyi vielä niin, että enemmän kuin koskaan aiemmin myös minä halusin tehdä perheeni onnelliseksi. Perhe-elämämme alkoi muistuttaa onnellisuuden spiraalia, jossa onnellisuus vain kasvoi kierrokselta."

"En halunnut näytellä lapsilleni onnellista, halusin olla onnellinen. Kun tein vain asioita, joita halusin tehdä, se tuotti minulle ilon tunnetta. Lapseni alkoivat nauttia siitä, että heillä oli hyväntuulinen ja tyytyväinen äiti. MIeheni alkoi myös positiivisella mielellä seurata uutta intohimoista elämääni. Häntä alkoi ajan myötä harmittaa se, että hän itse oli työnsä syövereissä."

"Aiemmin olin ollut työnjohtaja tuotantolaitoksessa nimeltä koti. (...) Vaikka monet puuhat kotona jatkuivat entiseen tapaan, ajatuksissamme mielsimme toisemme nyt rakastetuiksi emmekä siivoojiksi, ruuanlaittajiksi, lastenhoitajiksi, auton renkaiden vaihtajiksi, lumitöiden tekijöiksi. Olimme yllättävän paljon hahmottaneet toisiamme tiettyjen palveluksien tuottajina. Aivan kuin kotitöiden päällä olisi ollut sen henkilön nimilappu, kenen odotetaan tekevän kyseinen työ."

"Energia pitää kotitaloustöiden sijaan keskittää nykysuhteissa sellaiseen, mistä ei saa kotitalousvähennystä, mitä ei voi tehdä kuka hyvänsä, eli rakkaussuhteen vaalimiseen. Sitä me emme olleet tehneet mieheni kanssa. Eivätkä rakkaussuhdettaan olleet vaalineet isovanhempamme tai vanhempammekaan. Esimerkillään he olivat siirtäneet meille sellaisen asenteen, että elämässä melkein kaikki muu menee rakkaussuhteen edelle, tai muuten leimautuu kevytkenkäiseksi hulttioksi.
Tavoitteekseni tuli kuoria pois ulkoa päin annettu ohjeistus naisena elämiselle. Päätin pitää kiinni omasta itsestäni ja rakastaa itseäni. Osasin ja uskalsin vihdoin kysyä itseltäni, millainen elämä olisi minulle parasta. Sallin itselleni olla ahne ja haluta kaikenlaisia hyviä asioita elämääni. Halusin upean palkkatyön, sykähdyttävän rakkaussuhteen ja rakkaan perheen.
Opettelin pois suorittavan naisen roolista ja opettelin olemaan elämästä nauttiva nainen. Ammattiauttajat eivät olleet koskaan esittäneet tätä mahdollisuutta. He toki tunnistivat stressaantumisen, mutta tarjosivat ratkaisuksi sitä, että mies osallistuisi vähän enemmän kotitöihin. Silloin ei kuitenkaan puututa todelliseen ongelmaan. Ei sanota stressaantuneelle naiselle, että irtoa kokonaan suorittamisesta ja ennen kaikkea turhasta vastuusta. Ainoa vastuu, josta en luopunut, on kasvattajan vastuu."

"Parisuhde on kuormitettu paljolla. Saman ihmisen pitäisi olla rakastettu, lasten vanhempi, ystävä, kumppani, kenties työtoverikin. Tarvitaan ehdottomasti muita ihmisiä ystäviksi, sekä miehiä etät naisia. Ystäville pitää saada kertoa henkilökohtaisia asioitaan ja pohtia niitä yhdessä ääneen. Ystäviä pitää saada myös koskettaa. Pitää saada tuntea muidenkin kuin vain oman puolison halaus. Sillä tavalla taas jaksaa. Miksi rähistä puolison kanssa, joka ei pidä kaikesta siitä, mistä itse pitää? Hankitaan samanhenkinen ystävä ja harrastetaan hänen kanssaan. (...) Ymmärsin, ettei pidä jumittua yhteen ihmiseen ja odottaa häneltä kaikkea. Puolison kanssa on rakkaussuhde, muita asioita voi hoitaa toistenkin kanssa."

Tässä oli joitain niitä ajatuksia, joita itse merkkailin kirjan sivun reunaan huutomerkein. Koko kirja oli hyvä alusta loppuun ja jos tämä teksti yhtään resonoi kanssasi, niin suosittelen etsimään kirjan käsiisi ja lukemaan sen kokonaan.
Minulla on vielä paljon opittavaa, mutta olen todella onnellinen että olen lähtenyt tällekin tielle, etsimään itselleni elämää joka on erityisesti elämä minua varten. Elämässäni minua on siunattu paljolla, ihanalla aviomiehellä ja ihanilla lapsilla. IKiaikaiset sukupuoliroolit ovat jo omassa sukupolvessani paljonkin murtuneet, vaikka toki jotain on vielä jäljelläkin. Nyt kuitenkin tapaa jo paljon perheen isiä, jotka oikeasti osallistuvat perheen elämään, he hoitavat lapsiaan ja tekevät kotitöitä. Näin on ainakin meidän taloudessa ja tällaisen modernin miehen vaimona on paljon helpompi lähteä etsimään sitä todellista omaa itseään naisena, vaimona ja äitinä.
Toivon myös, ettei kukaan lue minun tekstiäni sellaiset lukulasit päässä, että minä ikäänkuin olisin tässä kasvattamassa sellaista "mulle kaikki heti"-ideologiaa. En tarkoita sitä, että meistä pitäisi tulla toisistamme piittaamattomia naisia tai miehiä. Ennen kaikkea tarkoitan sitä, että jokainen ihminen on oman onnensa seppä. Jokaisella on lopulta vastuu omasta onnestaan, mutta me turhan usein ripustamme onnemme toisten ihmisten kaulaan ja jäämme odottamaan, että ne toiset ihmiset ojentaisivat meille sen meille kuuluvan onnen. Meidän pitää pitää huoli omasta onnestamme ja samalla tehdä parhaamme, jotta läheisemme pystyvät myös ilman syyllisyyttä huolehtimaan omastaan.
Yksin ja yhdessä.

Lopetan lainaukseen, joka kolmen tyttären äitinä puhuttelee minua syvästi:

"Tyttärieni suhteen suurin toiveeni on, että he elämänsä käännekohdissa pystyisivät vilpittömästi omana itsenään tekemään sen, mitä oikeasti haluavat. Toivon, että heillä säilyisi vahva yhteys omaan, naiselliseen itseensä, eivätkä he koskaan ryhtyisi seuraamaan itselleen vieraita malleja, koska silloin he ovat vaarassa menettää otteensa ja alkavat harhailla kysyen, keitä he ovat ja mitä haluavat. Toivon, että tyttäreni osaisivat sanoa, että tällainen minä olen, ja sen pitää riittää teille muillekin."

Uuteen aikaan

Kirjoitin viimeksi päätöksen teon vaikeudesta.
Tänään, pari päivää tekstin jälkeen, olen päätökseni tehnyt ja olo alkoi helpottaa oitis, kun vain tein päätöksen. Jahkailu ja epävarmuus vie uskomattoman paljon energiaa!
Päätin päästää irti, se tuntui kuitenkin olevan se vähän kadoksissa olleen sisäisen ääneni viesti. Joka kerta kun yritin miettiä, että jatkaisinkin vielä kauppani pitämistä, vaikkakin hyvän työntekijän työnantajana, se herätti vain suurta vastentahtoisuutta ja jonkinsortin väsymystä pelkkänä ajatuksena. Haluan vain irti, eroon, pois, rauhaan. Kiitän tätä erittäin opettavaista vuotta luomukauppiaana, kaikkea niitä uskomattomia asioita, joita se siivellään minulle toi. Opin myös itsestäni uusia asioita, tai jos en ihan uusia niin ainakin sain vahvistusta. Tämän tyyppinen yksin yrittäminen ei pitemmän päälle osvi minulle. Minulla ei ole riittävää sisua ja periksiantamattomuutta. Parhaimmillani olen innovaattorina, asioiden aloittajana, liikkeelle panevana voimana. Sisua vaativa puurtaminen ei ole vahvuusalueeni, eikä mukavuusaluettanikaan sen puoleen.
Tämä kaikki vuoden mukana tullut tuli tarkoituksella ja nyt olen valmis kääntämään seuraavan sivun.

Ilmoitin myös tv-ohjelman tekijäporukalle, että emme osallistu ohjelmaan. He yrittivät vakuutella ja kertoa asian olevan toisin kuin pelkään, ja vaikka olisin voinut heitä siinä uskoakin, niin tästäkin asiasta halusin vain irti. Ei enää ylimääräistä stressiä ja miettimistä, nyt tilaan elämääni vähän helppoutta ja keveyttä.

Odotan kovasti sitä, kun huhtikuu on ohitettu, kauppa on tyhjennetty ja sen suhteen kaikki on hoidettu. Sitten on jo toukokuu, kesä tekee tuloaan ja saan oikeasti hengähtää hetken. Haluan alkaa sitten rauhoittua ja keskittyä vauvan tuloon. Uusi vauva on aina sellainen asia, joka vaatii jotenkin myös psyykkistä työtä, pysähtymistä ja valmistautumista. Samaan aikaan asiat meidän raksalla varmasti kiihtyvät vain ja luulen tarvitsevani paljon voimia siihen, että jaksan pyörittää tätä arkea kolmen lapsen kanssa kotona, kun mies joutuu työpäiviensä päälle olemaan illat raksalla ja itselläni alkaa laskettu aika lähestyä.

Olen muuten saanut kuulla taas aivan ihania asioita tulevasta lapsesta. Hän halusi kertoa jopa nimensä (joka sattumalta oli sama, mitä minä olen jo pitkään ajatellut ja ehdottanut, mutta jolle mies ei ole lämmennyt)! Kuulin myös paljon muuta, siitä mistä hän tulee, millaisin lahjoin ja ominaisuuksin tähän elämään. En halua kertoa tässä kohtaa enempää näistä ominaisuuksista, koska tuntuu paremmalta antaa hänen tulla sellaisena kuin hän on, ilman että täällä on joukko odotuksia vastassa. Ikäänkuin täällä olisi hänelle valmiiksi raamit, joihin hänen olisi mahduttava koska näin on luvattu. Tuntuu hyvältä saada itse tätä tietoa, mutta ei tunnu  hyvältä jakaa sitä sen laajemmalle. Alkuperästään hän kertoi sen verran, että hän tulee toiselta galaksilta, Andromedalta ja tietyltä tähdeltä, jonka nimeä en kunnolla enää muista (Collaar tai jokin sellainen). Tähtilapsi.

Tulevilta päiviltä toivon sisäistä rauhaa ja tasapainoa. Se on ollut vähän kadoksissa, monellakin osa-alueella. Oma voima on ollut vähän kadoksissa ja huomaan sen heti. Kaiken maailman asiat alkavat puskea omituisesti ihon alle heti, kun oma voima luisuu johonkin häviksiin. Kaipaan tasapainoani, nyt huomaan sen paremmin kuin koskaan.

Haastepalloja satelee

Tiedättehän tilanteet, joissa olisi tehtävä jokin tärkeä päätös ja sitä jumiutuu sellaiseen toisaalta-toisaalta jahkailuun, missä kahdesta vaihtoehdosta molemmat näyttävät jotenkin omalla tavallaan yhtä hyviltä, ja päätöstä on ihan hirveän vaikea tehdä? Minä olen nyt tuollaisessa tilanteessa ja jösses sentään, miten tuskallista tämä onkaan! En oikein edes itse ymmärrä, mitä nyt tapahtuu ja miksi tämä tuntuu näin hirveän vaikealta. Olen huomannut, että olen alkanut menettää yöuniani pikku hiljaa ja päätöksen tekemisen vaikeus stressaa jotenkin ylipaljon. Samaan aikaan tuntuu, että pienemmätkin päätökset ovat menneet ihan jumiin, on vaikea tehdä missään asiassa mitään päätöksiä. Esimerkkinä yritin tänään miettiä, että minkä hoidon tai palvelun varaisin itselleni kauneussalongista, johon minulla on pian umpeutuva lahjakortti. Enkä saanut tehtyä päätöstä, ihmettelin ja toljotin, enkä osannut päättää.

Kyse tässä isommassa päätöksessä on luomukauppani kohtalosta. Päätöshän on tehty jo kertaalleen, ja se olikin "helppo" päätös kun muita vaihtoehtoja ei ollut. Nyt on kuitenkin ilmaantunut uusi mahdollisuus kuitenkin jatkaa kauppaa, saisin sinne työntekijän (hyvän!) tavalla joka olisi itselleni hyvin edullinen ja ehkä sikäli jopa mahdollinen. Tuotiinko tämä mahdollisuus minulle tarkoituksella, lahjana? En tiedä. Toisaalta pelottaa hirveästi, mitä jos rahat ei riitäkään? Mitä jos, mitä jos ei, ja tämä kertaa tuhat. Tähän liittyy niin hirveän monta asiaa. Kuten se, että minä olen itse kovin väsynyt tähän yrittämiseen. Myönnetään, minä en vain ole niitä ihmisiä, jotka kasvattavat tarmoaan ja sisuaan sitä mukaa, kun haasteet kasvaa. En vain ole, tiedän sen. Mulle käy pikemminkin niin, että minä väsyn, minä lamaannun ja haluan pikemminkin luovuttaa, jotta saisin rauhan. Hanskojen lyöminen tiskiin alkaa houkuttaa. Toisaalta tähän luomukauppailuun liittyy paljon helmihetkiä, jolloin asiakkaat ovat iloisia ja tyytyväisiä, ja ne antaa sitä voimaa ja virtaa eteenpäin. Joka toinen päivä olen haikein mielin ja harmissani, että minun on lopetettava kauppa, joka toinen päivä olen helpottunut, että pian saan rauhan ja elämään tulee ihan uutta tilaa. Toisaalta ja toisaalta.

Toinen päätös, jota parhaillaan mietin, on osallistuminen yhteen tv-ohjelmaan. En nyt kerro tarkemmin, mikä ohjelma on kyseessä, mutta se olisi ollut koko perhettä koskettava asia ja siinä olisi keskiössä ollut tämä minun vauvan odotus sekä maailmankatsomus, elämä henkisellä polulla ja enkeleiden matkassa. Osallistuimme koekuvauksiin, jossa minua ja miestäni kuvattiin ja haastateltiin yhdessä ja erikseen. Kyseltiin tietysti kovasti, että miten mies on suhtautunut tähän mun henkiseen polkuuni ja miten minä olen muuttunut sen myötä ja miten se kaikki nyt näkyy meidän perheen arjessa. Ohjelman tekijät tuntui olevan tosi sympaattisia eikä mitään katalaa sakkia, mutta työtäänhän he kuitenkin tekee eli viihdettä. Minulla liittyy tähän asiaan nyt suuri määrä myös pelkoja. Tiedän jo etukäteen, että pahoiltakaan puheilta ei tultaisi säästymään, siinä kyllä tulisi arvostelua sekä tutuilta että tuntemattomilta. Itseni puolesta en sitä niin pelkää, minua ei haittaa vaikka kaikki ei mua ymmärtäisikään, mutta enemmän pelkäsin asiaa miehen puolesta. En halua, että hän joutuisi tämän johdosta kokemaan mitään ikävää tai häpeää. Ja se kaikista suurin peikko on se, että miltä tämä koko asia saataisiin sopivasti leikkaamalla näyttämään. Paljon ei tarvitse ponnistella, kun se näyttäisi ihan itsellemme vieraalta. Ohjelman leikkaajat saavat ihan vapaasti valita, mitä asioita korostetaan ja se saattaa sen jälkeen alkaa näyttää ihan joltain muulta kuin oikeasti onkaan. Tietysti puhuin tästä pelosta ohjelman tekijän kanssa koekuvausten yhteydessä ja he vakuutteli ja rauhoitteli, että ei ole tarkoitus tehdä niin. Silti nämä pelot ovat jääneet piinaamaan minua ja esimerkiksi tänään olen tämän kauppa-asian lisäksi miettinyt piinallisesti tätä ohjelmaan osallistumista. Päätös siinäkin on tuntunut äärettömän vaikealta. Kunnes...
Löhöiltiin tuossa tyttöjen kanssa sohvalla ja selailin kanavia. Satuin sille kanavalle, jolla tämä kyseinen sarja pyöri, silloin kun se pyöri. Nyt sen esityskausi on jo ohi ja edes nettiteeveestä ei jaksoja enää ole nähtävillä. Siksipä oli yllätys melkoinen, kun huomasin että juuri sillä hetkellä, kun satuin äsken menemään sille kanavalle, siellä alkoi uusintana tämä sarjan jakso. Oho! En tiennytkään ja sattui kyllä niin täysin sopivasti, että pakko on uskoa pieneen johdatukseen tässä kohtaa. Aloin sitten katsomaan tätä ohjelmaa "sillä silmällä" (olin nähnyt kyseisen jakson ennenkin, mutta silloin vain tavallisen katsojan silmin) ja mitä huomasinkaan? Täytyy sanoa, että silmiin pisti aika räikeästikin se, että tässä tapauksessa oli selkeästi tartuttu yhteen tiettyyn asiaan ja korostettu sitä, eikä mitenkään imartelevalla tavalla. Itse asiassa mulla tuli kyseisen jakson pariskuntaa kohtaa vähän sellainen myötähäpeä ja surkukin, että heille oli käynyt juuri noin. Ja niinpä aloin yhtäkkiä nähdä mielessäni, miten meille kävisi. Ohjelman tekijöistä se tuntui olevan kauhean mielenkiintoista nimenomaan se mun ja miehen välinen ero, että minä olen tällainen hörhö ja mieheni taas hyvin rationaalisesti ajatteleva. Itse en tuonut sitä mitenkään erityisesti esiin, ihan vain koska ei se ole mitenkään merkittävä asia meidän elämässä. He selvästi näkivät siinä jonkinlaisen jännitteen, joka näin draaman kaaren kannalta olisi heitä hyvin palveleva. Kovasti meiltä kysyttiinkin, että onko meillä tästä asiasta tullut jotain ristiriitoja tai vääntöjä, ja vaikka meillä ei siihen ollut mitään herkullista kerrottavaa, niin silti pahoin pelkään että meidän tapauksessa juuri tätä asiaa korostettaisiin jotenkin niin yli paljon, että lopputulos näyttäisi juuri siltä, että meidän arki olisikin vain ikäänkuin selviämistä tämän jännitteen kourissa. Ja sitähän se ei ole, ollenkaan. Harvoin se kummemmin näkyy, että minä olen tällainen hippaduula ja mies ei. Toki välillä käydään keskusteluja sen tiimoilta, mutta ei siinä ole mitään ristiriitaa meidän välillä. Niistä asioista puhutaan ihan hvyässä hengessä ja mies kyllä kunnioittaa minua ja hörhöyttäni ihan kaikella tapaa, vaikka ei itse niin samalla lailla ajattelekaan. Suhtaudumme ehkä joihinkin asioihin hiukan eri tavoin, yleensä se on sitä että minä uskallan enemmän heittäytyä epävarmuuteen, koska on se tietynlainen luottamus siitä että minusta pidetään kyllä huolta. Mies stressailee enemmän rahoista sun muista. Mutta eipä oikeastaan muuta.

Joka tapauksessa, tämän ohjelman näkeminen nyt "sattumalta" televisiosta, aukaisi jotenkin mun silmät ihan kunnolla. Ei tätä, tätä en halua! Nyt ei äkkiä olekaan mitään päättämisen vaikeutta, nyt tiedän ihan selvästi, että suojelen meitä tältä asialta ja jätän leikin nyt tähän. Jotenkin tuli hyvin kiitollinenkin olo, näin minusta taas pidettiin huolta! Kiitos kiitos kiitos (ainakin yksi päätöksistä selkisi lopulta helposti...) Tai voi olla, että jos meille ensi viikolla ilmoitetaan, että meidät on valittu ohjelmaan, niin sanon että me ei lähdetä koko hommaan sittenkään, ellei meillä sitten ole mahdollisuutta tarkastaa meitä koskevaa jaksoa etukäteen ja ellei meillä myös ole mahdollisuutta sitten vaikuttaa valittuun sisältöön, mikäli se vaikuttaa väärältä tai vieraalta. Tuskin tällaista valtaa meille antavat, mutta siinä tapauksessa asia on selvä. En anna itseäni ja kasvojani sellaiseen käyttöön, että joku muu saa halutessaan muovata minut näyttämään miltä sattuu, harhaanjohtavasti.

Viime yönä oli outo olo. Luin nukkumaan mennessäni Niina-Matilda Juholan kirjaa Näkijä 1. Olen sen ennenkin lukenut ja nyt toista kertaa lueskelen. Siellä Niina-Matilda kertoo, että meidän pitäisi välillä kutsua henkemme kotiin, itseemme. Tämä siksi, että henkemme vaeltelee siellä täällä, esimerkiksi palasia siitä jää niiden ihmisten luo, joista huolehdimme ja joita ehkä ikävöimme tai vastaavaa. Osia hengestämme saattaa jäädä myös joihinkin paikkoihin tai tiloihin, ja kuitenkin lopulta ainut oikea paikka hengellemme olla on meissä itsessämme. Niina-Matilda kertoi, miten henkensä voi kutsua takaisin ja hän kertoi myös, että sen jälkeen voi tulla hyvin täyttymyksellinen olo. Ajattelin, että ei tuo voi pahaakaan tehdä ja niinpä kutsuin henkeni takaisin kotiin, missä ikinä se sitten seikkaileekaan. Tunne oli ihan hyvä, ei mitenkään paha. Aloin nukkumaan, mutta en jotenkaan saanut kunnolla unta. Olin pitkään kai jossain ihmeellisessä horroksessa ja sitten alkoi tapahtua kummia. En osaa taaskaan oikein edes itse selittää, mutta kuulin kaikenlaista ja tuntui kovasti tulevan kaikkea tietoa minulle. Ihan kuin olisi joku kanava auennut ihan yhtäkkiä. Näin mielessäni kuvan omasta itsestäni, näytin kyllä siinä kuvassa hyvin erilaiselta, mutta silti se olin minä. Keskellä otsaani näkyi valtavan kokoinen silmä ja se jotenkin kiinnitti huomioni. Tällaisessa oudossa sumussa olin ja varmasti muutaman kerran kommentoin ääneenkin hämmennystäni ja höpisin itsekseni sängyssä (muut nukkuivat). Oli vähän sellainen "mitä nyt oikein tapahtuu"-olo, vaikka toisaalta en sitä hirveän kirkkaasti edes kyennyt siinä ajattelemaan. Sitten yhtäkkiä jotenkin havahduin siihen, että minulle alkoi vyöryä päälle jotenkin huono olo, fyysinen huono olo. Sitten tuli ahdistus ja pelko. Sekoamisen tunne ja pelko. Sytytin valot ja olin jotenkin vähän hädissäni. Ehdin ajatella, että mitä ihmettä se henkeni kotiin kutsuminen oikein teki, miksi alkoi tuntua tältä. Ajattelin, että nytkö koen jonkun sekoamisen, nytkö aukesi jotkut sellaiset kanavat liian vauhdilla että psyyke ei enää kestä perässä. Ehdin ajatella sitäkin, että miten ihmeessä nyt kuuluu toimia, mihin mies voi ottaa yhteyttä keskellä yötä avun saamiseksi. Se oli kuulkaa tosi ikävä ja pelottava tunne, enkä osaa yhtään sanoa, että mistä se johtui! Sitten tajusin pyytää suojausta. Pyysin suojelusenkeliä järjestämään minulle tarvittavat suojaukset ja pyysin enemmänkin enkeleitä Luojan kirkkaimmasta valosta ympärilleni, pyysin heitä muodostamaan suojaavan ympyrän ympärilleni ja tasapainottamaan energioitani jollain tavalla. Tässä kohtaa minulla oli jo aika huono olo, ihan pahoinvoivakin olo. Ja kun olin nämä suojaukset ja avut pyytänyt, minun olo alkoi äkkiä helpottaa hiukan ja siitä se sitten vähitellen lähti. Jäi siitä kyllä sellainen olo, että mitä ihmettä??? Ja sitten aloinkin taas vatvoa näitä päätöksiäni ja valvoin ainakin yö kahteen saamatta unta.

Että on sitä taas kaiken näköistä. Ehkä vähän liikaakiin, jollain tapaa.
Elämä viimeisen viikon aikana on ollut jotenkin aika "mielenkiintoista". Toisaalta enkeliretriitti avasi minussa jotain uutta, iloa javaloa tulvi sisään uudella tavlla, olo oli kevyt. Sitten tuli kaikenlaista moskaakin eteen, mistä kaikesta en nyt halua edes enempää puhua (ja tilanne meni jo ohikin). Sitten nämä vaikeat päätökset ja kaikki... On jotenkin hyvin sekava olo. Ehkä vähän raskaskin. Tuntuu, että pinnan alla kuplii ja tapahtuu, mutta mitä sieltä mahtaa sitten tuotoksena olla tulossa, se ei oikein ole vielä selvillä.