tiistai 9. elokuuta 2011

Suru -asiaa kuolemasta

Tässä on todella oivallinen teksti, jonka toivon kaikkien lukevan. Tämän tekstin myötä voisin päästää ilmoille sen, minkä olen halunnut sanoa jo jonkin aikaa (mutten ole tohtinut, koska omasta kuolemastaan puhuminen on tabu ja siinä tulee vain usein torjutuksi): Kun minä kuolen, niin muistakaa tarkasti mihin minä uskoin. Minua saa ikävöidä, surrakin vähän ja muistoani vaalia, mutta tehkää näin vain itsenne takia, jos koette sen välttämättömäksi. Minun takiani ei tarvitse surra, kuolemani jälkeen minulla on kaikki hyvin. Älkääkä missään tapauksessa laittako rahaa paljon hienoihin arkkuihin! Siellä on vain fyysisen ruumiini jäänteet, minä en ole siellä arkussa. Kiellän ostamasta minulle kallista arkkua! Kuunnelkaa hautajaisissani ihanaa musiikkia ja muistelkaa ilolla kaikkia yhteisiä hetkiämme ja vaikka sitä, mitä ehkä olette itse minulta oppineet. Kuolemani jälkeen aion seurata tiiviisti kaikkien tuttujeni elämää maan päällä ja ponnistelen tehdäkseni teidätkin tiettäväksi, että olen rinnallanne.

Päällikkö Josephia kanavoinut  
John Cali
1.3.2011
Vapaasti suomentanut Pirjo Laine
John Cali: 
Vähän yli viisi vuotta sitten sisareni Christinen aviomies Dick kuoli suhteellisen nuorena kamppailtuaan 10 vuotta vakavan sairauden kanssa.

Dick ja Christine olivat onnellisesti naimisissa 26 vuotta. Dick - lämmin ja välittävä mies - oli rakastettu perheenjäsen. Hän oli minulle kuin veli. Kuten voi odottaa, kaikki olivat surullisia ja surtiin tavanomaisesti.


Mutta myös hautajaisissa puhuimme Dickin sairauteen ja kuolemaan keskittymisen sijasta hänen elämästään, upeista muistoista monilta vuosilta, kaikesta siitä onnellisuudesta minkä hän ja Christine olivat löytäneet yhdessä.


Christine tietysti kaipasi häntä, kuten me kaikki. Mutta hän käsitteli kuoleman positiivisesti. Hän antoi itsensä tuntea surun, muttei järkyttynyt ja uppoutunut murehtimiseen niin, ettei olisi pystynyt toimimaan. Ja itse asiassa hän siirtyi raskaan suruajan läpi suhteellisen nopeasti.


Eräs ystävä sanoi hänelle, että hänessä oli jotain vikaa, koska hän pärjäsi niin hyvin. Ystävä ajatteli, että hänen olisi pitänyt olla pitkään syvässä surussa. Christine sanoi sen olevan puppua. Olin samaa mieltä.


Tämä muistutti minua kahdesta serkustamme, joiden pojat olivat kuolleet nuorena. Kumpikin heistä suri vuosia. He eivät koskaan päässeet takaisin tasapainoon. Kumpikin kuoli surkeana ollessaan vasta keski-iässä.

 
Mikä on "sopiva" suruaika? Onko sureminen koskaan tarkoituksenmukaista?

Päällikkö Joseph


Mikä tahansa negatiivinen tunne, mukaan luettuna suru, merkitsee aina, että tarkastelette asioita eri tavalla kuin Korkeampi Itsenne tai Sielunne. Aina.


Tunnustamme ja hyväksymme, että "maailman tapa" on surra, olla surullinen ja järkyttynyt, kun joku rakkaanne kuolee. Olemme herkkiä tunteillenne tässä emmekä kehota Teitä kieltämään tai tukahduttamaan noita tunteita, ovat ne sitten positiivisia tai negatiivisia.
 
 
Tunteet palvelevat Teitä hyvin, sillä ne heijastavat tarkasti ajatuksianne, hallitsevia ajatuksianne ja uskomuksianne.

Haluamme kuitenkin lyhyesti puhua tänään asiasta, jota kutsutaan kuolemaksi ja jota useimmat teistä pelkäävät. Pelkäätte sitä, koska ette täysin ymmärrä, mitä se oikeastaan on. Ettekä ymmärrä tarkkaan, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.

 
Kuolema tulee Teille kaikille. Ette voi välttää sitä. Niinpä voisitte yhtä hyvin tehdä rauhan sen kanssa.

Silloin kun Surette Rakasta, joka on kuollut, sanotte usein "menettäneenne" hänet. Ette ole menettäneet häntä.


Ette koskaan menetä niitä, joita Rakastatte. Rakkaus on ikuista.
Mutta niin on myös Rakkaanne, kuten tekin. Kuolemassa Rakkaanne ovat lähempänä Teitä kuin Elämässä. He ovat aivan rinnallanne. He haluavat kommunikoida kanssanne, kertoa Teille, että he ovat edelleen paikalla ja Rakastavat Teitä.  
 
Heidän kanssaan kommunikoiminen ei ole yhtään vaikeampaa, kuin oli heidän kanssaan puhuminen, silloin kun he olivat fyysisesti kanssanne. Mutta Teidän täytyy olla avoin sille. Useimmille Teistä se merkitsee havaintotapanne muuttamista elämästä ja kuolemasta.
 
Kuten kaikki tiedätte, Teissä on osa - suurempi osa - joka elää ikuisesti henkiulottuvuuksissa. Tai "taivaassa" jos pidätte siitä enemmän. Nämä ovat ulottuvuuksia, joista puhumme teille Johnin kautta.
 
Käytätte eri nimiä tästä osastanne: sielu, korkeampi itse, Jumalitse jne. Kaikki ovat ok. Me suosimme "sielua" tai "korkeampaa itseä". Mitä tahansa nimeä käytättekin, tuo osanne on ikuinen. Se ei koskaan kuole - vain fyysinen keho kuolee. Silloin kun kuolette, palaatte sieluunne taas kerran. Ja se on aina iloinen "jälleentapaaminen" riippumatta kuolemanne olosuhteista.

Silloin kun Rakkaanne Kuolee, hän ei yhdisty ainoastaan oman sielunsa kanssa, vaan myös teidän sielunne kanssa, joka ei ole koskaan lähtenyt henkiulottuvuuksista.
Taas kerran, se on iloinen jälleentapaaminen. Vaikka todellisuudessa ne ovat olleet yhdessä ikuisesti.
 
Ja tietysti siirtyessänne sen verhon läpi, mitä kutsutaan kuolemaksi, olette täysin taas rakkaidenne kanssa. Ette ole enää siinä erillisyyden harhassa, mitä kutsutaan fyysiseksi todellisuudeksi.

Jos ymmärrätte kuoleman tavalla, mistä olemme puhuneet tänään, ette sure rakkaitanne. Riemuitsette heidän puolestaan.
Kuolema ei ole loppunne, ainoastaan uusi alku.

Niinpä vastaus Johnin kysymykseen (minkä hän tarkoitti retoriseksi) "onko sureminen koskaan tarkoituksenmukaista?", sanoisimme, ettei se ole tarkoituksenmukaista. Ei koskaan.


Ja tietysti pitkät surujaksot ovat epäilemättä epätarkoituksenmukaisia. Ne ovat myös, kuten John osoitti, heikentäviä ja tuhoavia fyysiselle kehollenne.


Riemuitkaa elämässä. Riemuitkaa kuolemassa.
Rakkaanne ovat aina paikalla. Voitte kommunikoida heidän kanssaan samalla tavalla, kuin me kommunikoimme Teidän kanssanne ja Te meidän. 
 
Me olemme niin "kuolleita", kuin voi olla.

Kaikki on hyvin.

2 kommenttia:

  1. Kiitos tästä. Ajattelen itsekin jotakuinkin näin. Tuntui hyvin lohdulliselta lukea tämä.

    VastaaPoista
  2. Eikö tuntunutkin!! Samaa mieltä!
    -J-

    VastaaPoista