Oppiläksyjä

Kaikenlaisia katalia tunteita liikkuu näinä päivinä, ja päätin tulla niitä tänne purkamaan.
Se on jännä, miten sitä suhtautuu nykyään eri tavalla ns. negatiivisiin tunteisiin. Niistä on tullut paljon häiritsevämpiä kuin ennen!
Viime päivinä olen yrittänyt luodata tunteitani koskien paria ihmissuhdetta, mitkä toistuvasti herättää mussa tavalla tai toisella hermostumista, harmitusta ja närää. Saan itseni kiinni näistä tunteista nykyään heti ja niiden tunteminen harmittaa minua. Yritän olla niiden edessä mahdollisimman avoin ja pelkäämätön, kysyä itseltäni, että mikä asia tässä nyt ihan oikeasti harmittaa? Mistä omasta henkilökohtaisesta asiasta tämä tunne minua muistuttaa? Kyse siinä harmituksessahan on vain siitä, että heijastan jonkun oman alitajuisen tunteen tai pelon siihen toiseen ihmiseen, joka sitten muka käy minun hermoilleni niin kovasti. En halua tuntea enää tällaisia tunteita, ne eivät tunnu mahtuvan enää "uuteen minääni". Ja siksi niiden ilmaantuminen kai niin paljon häiritseekin. Toivon, toivon, toivon että niiden pintaan tuleminen tarkoittaa tällä kertaa sitä, että ne ovat tulossa oikeasti käsittelyyn ja sitten voisin päästää niistä irti. En halua enää olla se ihminen, joka tuntee ja ajattelee näin. En halua olla enää se ihminen, joka heijastaa omat syvimmät ongelmansa toisiin. Luulen, että näen liian hyvin, pystyäkseni enää olemaan se sama ihminen. Itselleni valhetelu on nykyään vaikeampaa. Nämä tunteet vain muistuttavat minua siitä, mikä olin ja mikä minusta edelleen nousee. Hyväksyn oman polkuni sellaisena kuin se on ollut, hyväksyn itseni sellaisena kuin olen ollut. Mutta nyt haluan kasvaa ja jättää tietyt asiat täysin taakseni.

Toinen minua kalvava tunne on syyllisyys. Jopa siinä määrin, että se selvästi sisältää jonkin tärkeän läksyn minulle. Minulla on ollut viime aikoina paljon poissaoloa kotoa sen vuoksi, että olen ollut eri  kursseilla (meditaatio- ja astrokursseilla, jotka molemmat olivat vielä sen verran kaukana, että ajomatkoineen minulla meni niihin koko ilta) tai muissa riennoissa, jotka suurimmaksi osaksi ovat näitä henkisen puolen juttuja. Mieheni on hyväksynyt tämän uuden kiinnostukseni kyllä hienosti ja on mahdollistanut minun menoni hoitamalla lapsia mukisematta, kertaakaan minulle ei ole sanottu etten saisi mennä johonkin. Mutta kuitenkin on sanottu jotain sellaista, että se on lisännyt omaa olemassaolevaa syyllisyyttäni asiasta. Mies on pari kertaa huomauttanut, että minulla onkin ollut paljon menoja viime aikoina ja lisännyt puolittain leikkimielisesti perään, että "koskas me saadaan sinusta taas kunnon kotiäiti?" Ongelma on se, että minä menisin vielä enemmän kaikille kursseille ja tapahtumiin, jos minulla vain olisi aikaa ja rahaa. Toki aikaa on, meillä illat ovat pääsääntöisesti pelkkää vapaa-aikaa. Mutta jotenkin koen, ettei minun ole sallittua olla pois perheeni luota niin paljon. En tiedä, keksinkö sen syyllisyyden ihan itse. Johtuuko se siitä, että itsekään en tykkää yhtään, että mies on pois iltoja? Ei hän useinkaan ole, mutta joskus jotain menoja hänelläkin on (ja yksi harrastuskin viikossa).
Itse koen sen niin, että kun on kolme alle kouluikäistä lasta, niin niiden kanssa on aika työlästä. Toisaalta kaiken sanominen ääneen on nurinkurista, koska aina on se toinen puoli ja tässä tapauksessa se, että mikä onni saada olla paljon lastensa kanssa! Tässä on itselläni sekin puoli, että olen heidän kanssaan joka päivä aamusta alkaen, koska olen kotiäiti. Siksi minusta on valtavan ihanaa, että jossain vaiheessa päivää tänne tulee joku toinenkin aikuinen jakamaan sen lastenhoidon kanssani ja muutenkin olemaan aikuisena seurana minulle. Ja tässä tietysti tarkoitan miestäni ja siitä pääsen siihen, että niinä iltoina, kun mies ei olekaan kotona, tuntuu kaikki tosi raskaalta. En pidä siitä yhtään. Ja siksi kai ajattelen, että mies ajattelee samalla lailla, jos minä olen poissa kotoa.
No niin, nyt puhuttiin vasta ajankäytöstä, ja sitten on vielä se raha. Ja sitä minulla ei ole käytettävissä yhtä paljon kuin aikaa teoriassa olisi. Olen siis edelleen kotiäiti ja kaikki tietää kotiäitien tienestit tässä maassa. Koen, että ainoastaan tuhlaan rahaa, mutta en tuo sitä taloon yhtään. Viime aikoina olen ollut siis kursseilla ja ostanut x-määrän henkisen kasvun kirjoja. Tuntuu, etten kehtaa käyttää enää yhtään euroa näihin juttuihin. Edelleen, kukaan ei ole huomauttanut minulle tästä asiasta missään muodossa. Minä itse tunnun tekevän siitä suurimman ongelman!
Halusin kirjoittaa tästä näin tarkasti siksikin, että jos se kirjoittaessa aukenisi itselleni jotenkin. Olen paininut tämän asian kanssa nyt todella pitkään, ja se vaivaa minua jopa siinä määrin että tunnen vahvasti tämän olevan itselleni jonkinlainen kasvunpaikka. Painin sen kanssa että tämä oma tieni, Valon tieni ja henkinen kasvuni on itselleni ihan ykkösasia tällä hetkellä. Haluan panostaa siihen kaikkeni, se on elämäni tärkein asia tällä hetkellä! Tunnen, että joudun pidättelemään itseäni, johtuen näistä aika- ja raha-asioista. Toisaalta, ehkä jossain määrin hyväkin, etten pysty juoksemaan kaikissa paikoissa niin paljon. Se pakottaa minua löytämään enemmän asioita sisältäni, sen sijaan että hakisin niitä jatkuvasti itseni ulkopuolelta. Kun olen kotona, minulla on aikaa lukea paljon ja sitä teenkin. Ehkä kaikessa tässä olisi löydettävissä jokin balanssi!
Koen, että rajoja haetaan ja minulta kysytään rohkeutta asettaa niitä rajoja. Nyt tätä kirjoittaessa tuli sellainen ajatus mieleen, että voisin ehdottaa miehelle, että molemmilla on viikossa ainakin se yksi ilta mahdollisuus käyttää omiin menoihin. Ei meidän ole koskaan tarvinnut keskustella näistä asioista, meistä ei kumpikaan ole ollut mikään kova menijä eikä kumpikaan ole ryhtynyt rajoittamaan toista siinä määrin, että olisi tarvinnut keskustella. Nyt ensimmäistä kertaa koen, että pitäisi keskustella tämä asia, ihan vain oman syyllisyyden vaientamiseksi. Mieheni käy kerran viikossa omassa harrastuksessaan, minä voisin vastaavasti käydä kerran viikossa jossain. Astrokurssi minulla on kerran kuussa, eli minulla olisi monena viikkona mahdollisuus tehdä jotain muuta. Meditaatiokurssiin minulla meni yksi ilta viikossa ja nyt kun se on ohi, voisin ottaa jotain muuta tilalle.

Joskus on myös hyvä kääntää asia ihan nurinpäin ja miettiä, miten vaikea tilanne oikeasti voisi olla:
Entä jos olisin töissä, enkä siten olisikaan lasten kanssa päiviä? Miten vaikeaa minun sitten olisi olla illat vielä pois lasten luota?
Entä, jos mieheni olisi sellainen kenelle ei voisi jättää kolmea pientä lasta koko illaksi (sellaisiakin on!)?
Entä jos meillä ei olisikaan kolmea tervettä ja reipasta lasta, jos joku olisi vaikka sairas? Miten paljon vaikeampaa heidän jättäminen illaksi olisi sitten?
Entä jos mieheni ei millään tasolla hyväksyisi tätä uutta elämääni, eikä katsoisi ollenkaan hyvällä siihen liittyviä menojani?
Huomaatteko, miten hienosti ja hyvin mun asiat oikeasti ovat? Suurimmat ongelmat ja esteet taitavat olla enimmäkseen itseni rakentamia!

Tuskailin näitä ajatuksia jopa siinä määrin, että pyysin enkelin viestiä aiheesta. Sain tällaisen hyvin osuvan vastauksen:

ANTAUTUMINEN

Mitä tahansa vastustat se pysyy sinnikkäästi elämässäsi.

Pyydä enkelitä auttamaan sinua poistamaan egosi vastustukset;

sisäiset ristiriidat ja taistelut, joustamaton mieli ja tavat.

Kun antaudut korkeamman minäsi ohjaukselle

kaikki energiat joita olet käyttänyt vastustamiseen tulevat saatavillesi.

Palkintona saat sisäisen rauhan ja harmonian,

elinvoimaisuuden ja rakkauden.

Antaudu elämän virtaan.

Mainitsen vielä näin loppuun, että olen kokenut voimakkaasti 10.10-meditaation "tulokset". Koen todella, että sain jotain lisää, jokin minussa kasvoi ja voimistui. Se on hieno tunne!

Näissä tunnelmissa ja kovasti itsensä kanssa töitä tehden, oppiläksyjä päntäten!
Valon säteitä kaikille!