Elämänkatsomukseni herättää kritiikkiä

Viime päivinä minua on paljon mietityttänyt muiden ihmisten suhtautuminen minun elämänkatsomukseeni. Kukaan ei ole sanonut mitään suoraa, mutta olen ollut aistivinani joidenkin kommenteissa paheksuntaa ja ärsyyntymistä. Tämä tuli oikeastaan esille Facebookissa, jossa omalla sivullani sukeutui pieni keskustelu siitä uutisesta, missä isoisä oli mennyt junan alle pienen lapsen lapsensa kanssa. Muiden tavoin hiukan kauhistelin sitä ja ihmettelin, että mitä tässä maailmassa oikein nykyään tapahtuu, kun niin paljon tuntuu olevan uutisia näistä lasten surmaamisista. Samassa keskustelussa kävi kuitenkin ilmi oma elämänkatsomukseni siihen nähden, että miten suhtaudun kuolemaan ja se ei tuntunut sopivan kaikille. Oman elämänkatsomukseni mukaan on niin, että se on aina sielun päätös poistua tästä maanpäällisestä elämästä, olipa kyse minkä ikäisestä ihmisestä tahansa tai millä tahansa tavasta järjestää oma poistumisensa. Me kaikki tulemme maan päälle erilaisten tarkoitusten ja haasteiden kera, ja joillekin riittää sillä kertaa lyhyempi pyrähdys siinä, missä toiset päättävät elää pitkän elämän. Itse uskon siis täysin siihen, että vaikka pieni vauvakin kuolisi, se on sen sielun päätös ja täysin tarkoituksenmukaista sen sielun matkalla, eikä me ihmiset maan päällä voida kuin kunnioittaa sitä päätöstä. Toki ymmärrän, että koska olemme ihmisiä niin me koemme sellaisten tragedioiden myötä rankkoja tunteita ja se on ihan normaalia. Tunteet ovat yksi tapa kokea asioita täällä maan päällä ja kokemassahan me täällä olemme. Mutta silti minusta meidän ei pitäisi loputtomasti surra katkerasti sitä, että joku kuoli meidän mielestä ennen aikojaan. Me voimme tuntea ikävää, surua, tuskaa toisen ihmisen menettämisestä, mutta näiden kaikkien tunteiden rinnalla meidän olisi  myös ymmärrettävä ja kunnioitettava sitä tosiseikkaa, että kuolleen ihmisen sielu toimi juuri niin kuin sille oli parhaaksi ja että tämä sielu on täysin onnellisena verhon toisella puolella ja toivoisi meidän maan päälle jääneiden rakkaitten myös ymmärtävän sen.

Näin siis uskon ja kun keskustelussa vihjaisin, että jopa tämä junan alle joutunut pieni lapsi saattoi kokea vain jotain sellaista, mikä oli ihan tarkoituksenmukaista, se tuntui suututtavan joitakin. No, en halua leikkiä Jumalaa ja sanonkin, että minun on mahdoton tietää tästä asiasta yhtään enempää. Siinä tietysti herää kysymyksiä siitä, että oliko se sielun valintaa kun toinen ihminen päätti viedä tämän lapsen junan alle. En tiedä. Ja muistetaan nyt sekin, ettei siinä onnettomuudessa kuollut ketään, vaikka tragediahan se silti oli.

Minua haastettiin myös esittämällä kysymys siitä, että näkisinkö asian edelleen samalla tavalla, jos itse menettäisin oman läheisen ennen aikojaan. En tiedä, miksi ihmiset tuntuvat luulevan etten olisi meittinyt tätä asiaa loppuun asti. Etten olisi ajatellut sitäkin, että se osuisi omalle kohdalleni. Totta kai olen sitä miettinyt ja silti uskon samalla tavalla. Jos itse menettäisin lapsen, niin totta kai se olisi hirvittävä asia, totta kai kokisin kaiken sen menetyksen tuskan, jonka sellainen asia aiheuttaa. Olenhan ihminen, minun on tarkoituskin kokea maallisia tunteita täällä ollessani. Mutta ei se silti muuttaisi käsitystäni tästä asiasta, en voisi sellaista tragediaa pitää vain ja ainoastaan suurena, epäoikeudenmukaisena tragdiana, vaan kunnioittaisin lapsen sielua ja sen valintaa. Hyväksyisin asian sillä tasolla. Tämä taitaa olla aika arka aihe, etenkin kun en ole joutunut kokemaan tällaisia menetykiä. Joku voisi sanoa, että minulla ei ole oikeutta kuvailla, mitä kokisin sellaisessa tilanteessa, koska en voi tietää, mistä puhun.

En halua verrata keskenmenoa oikean lapsen menettämiseen, ymmärrän täysin eron näiden asioiden välillä. Mutta itselleni on hyvä esimerkki tästä kaikesta taannoinen keskenmenoni. Järkytyin, kun kuulin vauvan alun olevankin kuollut kohdussani, koin inhimmillisen pettymyksen ja surua siitä. Mutta se meni hyvin nopeasti ohi. Ymmärsin, että keskenmeno tapahtui syistä, jotka olivat sen lapsen sielun valintoja. Ja sen takia asia oli niin helppo hyväksyä, enkä tuntenut enää surua siitä. Tunsin vain kunnioitusta toista sielua kohtaan.

Minua hämmentää se, miten joitakin ärsyttää minun uskoni asioita kohtaan. Joitakin ihmisiä ärsyttää puhe siitä, että "kaikella on tarkoituksensa". Itse en usko siihen mitenkään täysin, koska meillä on myös vapaa tahto ja sen kautta me teemme paljon sellaista, mikä on kaukana tarkoituksenmukaisesta. Mutta on paljon asioita, jotka me koemme pahoina, ikävinä tai tragedioina, joilla on "tarkoituksensa". Tarkoituksella tarkoitan, että ikävät asiat ovat usein meidän itse valitsemia elämän oppitunteja. Itse muistan hyvin, kun tahkoin syvässä suossa erään elämääni sattuneen todella vaikean ihmisen kanssa, jonka tulkitsin aiheuttavan minulle pelkkää tragediaa ihan ilkeydestään käsin. Tarvoin tässä suossa aika kauan, pääsemättä mihinkään, menettäen hirveän määrän energiaa tälle tilanteelle ja ihmisille. Sitten hiljalleen tajusin sen: Tämä ihminen on tullut opettamaan minulle jotakin. Niin paljon kuin häntä silloin inhosinkin, ymmärsin että olin itse tilannut hänet elämääni esittämään tämän roolin, jota hän nyt niin hyvin esitti. Olin todennäköisesti tuntenut hänet jo aiemmissa elämissäni ja ennen tätä elämää paiskannut hänen kanssaan kättä päälle tälle sopimukselle, että hän ottaisi täyttääkseen tämän erittäin epäkiitollisen roolin elämässäni tällä kertaa. Ja niin hän teki, ja oikeastaan aloin päästä asian kanssa eteenpäin vasta kun tajusin tämän seikan. Aloin enemmän miettiä sitä, mitä hän on tullut minulle opettamaan, tai mitä elämän oppituntia hän kantaa mukanaan. Hänen roolinsa oli niin valtavan iso, että ymmärsin helposti hänellä olevan jokin tärkeä merkitys. Aloin hyväksyä hänen hankalan läsnäolonsa elämässäni, suhtautumiseni häneen muuttui jollakin tapaa. Monet kerrat pyysin apua yläkerrasta meidän väliimme, pyysin meille molemmille viisautta ja kypsyttää hoitaa asiamme ja välimme. Pyysin, että meitä molempia autettaisiin eheytymään siinä, missä olimme vielä kovin vajavaisia. Ja asia, jonka koen eräällä tavalla jopa ihmeeksi, tapahtui. Tuli muutama ehkä jännä "sattuma" ja muita taivaallisia järjestelyjä, ja me lähestyimme toisiamme ja selvitimme kaiken. Nykyään koen, että meillä on aika läheisetkin välit ja olemme paljon keskustelleet siitä, miten paljon olemme toisiltamme ja tämän vaikean tilanteen kautta oppineet. Olen huomannut kristallin kirkkaasti, miten tärkeä tehtävä tällä meidän välisellä sotkulla oli meidän molempien elämässä. Ja tämä on vain yksi hyvä esimerkki siitä, miten kaikilla elämäämme sattuvilla draamoilla ja tragedioilla usein on se oppiläksy mukanaan, ja jos kaiken draaman keskellä vellomisen sijasta ymmärtäisimme hyväksyä sen asian ja etsiä ennemminkin sitä oppiläksyä, asiat muuttuisivat parempaan suuntaan ja paljon vähemmän turhaa energiaa hukattaisiin.

Uskon, että silläkin on jokin oma tarkoituksensa, että jotkut ihmiset ovat ehkä ärsyyntyneet minun elämänkatsomuksestani. Uskon, että minulla ja suurella suullani on paljonkin tarkoitusta ja merkitystä. Hyväksyn ja kunnioitan myös sitä tosiasiaa, että kukaan meistä ihmisistä tuskin on täysin perillä maailmankaikkeuden asioista. Siksi totuuksiakin on yhtä monta kuin on ihmistäkin. Minun totuus on minun totuus. Ja kun oikein mietin, niin ymmärrän että ihmiset ärsyyntyvät. Kun joku kuolee, varsinkin jos on kyseessä lapsi, ei kukaan halua kuulla että se olisi ollut tarkoitettua.