Kirsi Ranto / Enkeli-ilta

Kirsi Ranto tulee pitämään enkeli-iltaa kauppani tiloihin syyskuun lopulla. Ilta täyttyi niin nopeasti ja kyselijöitä jäi vielä ylikin, joten pyysin Kirsiä tulemaan myös toisena iltana.
Illat ovat siis

perjantai 28.9 klo 17.30

lauantai 29.9 klo 17.30

 

ja tähän lauantain iltaan on vielä tilaa, jos joku blogin lukijoista innostuu. Paikka on siis pääkaupunkiseudulla, Luoteis-Uusimaalla. Ilta kestää 3h ja sen hinta on 35 euroa.
Lisäinfoa illoista täältä: http://ammandeepthi.blogspot.fi/2012/01/enkelikiertue-2012.html

Jos joku haluaa tulla, niin sitovat ilmottautumiset voi laittaa minulle osoitteeseen tievaloon@hotmail.com. Annan sitten tarkemmat koordinaatit tulijoille!

Pohjamutaa pinnassa

(Tässä asenteessa on oppimista!)

Terveisiä töistä!

Tänään on aavistuksen hiljaisempaa kuin muuten lauantaisin, ja luulen sen johtuvan isoista markkinoista, jotka pidetään tänään ihan lähikylällä. Ne ovat sellainen iso tapahtuma täällä meillä päin kerran vuodessa ja ihmisvirta on varmaan tänään vähän sinne päin.

Itse taidan käydä parhaillaan läpi jotain kurkkuchakraan liittyvää juttua, joko siellä on mojovaa tukosta tai sitten sitä puhdistellaan. Ääni on ollut käheä jo viikon, eikä mitään kurkkupuolen fyysistä vaivaa ole ollenkaan. Saan selventää kurkkuani jatkuvasti, että äänen saisi kuuluville. Khröhöm! Mietin, että onko mulla paljon sanomattomia sanoja, kun se noin oireilee? Se mitä kirjoitin vähän aikaa sitten siitä että en pysty sanomaan eräälle ihmiselle kritiikkiä, vaikka mun pitäisi, voisi olla yksi sellainen alue tällä saralla "sanomattomat sanat". Ja ehkä on muitakin, en tiedä?

Muutenkin elämässä on juuri nyt mukana vahvat teemat.
Yksi on se jatkuva hakkaa päätäsi seinään -tyyppinen teema, joka liittyy kehoon, sen hyvinvointiin, painonhallintaan, terveyteen... You name it! Pään hakkaaminen seinään on juuri sitä, että tätä samaa olen kantanut mukanani jo niin kauan, että se todella alkaa turhautta mua. Eikö sitä kuitenkin sanota, että muutos alkaa siitä kun ihminen ei enää voi olla muuttumatta, tavallaan? Kun asia kasvaa niin suureksi, että sen kanssa ei voi enää jatkaa, sitten alkaa muutos? Tähän liittyen, kuuntelin tänään aamulla autossa radiota ja siellä tuli paloja Vesa-Matti Loitin haastattelusta. Häneltä tietysti kysyttiin, että mikä sai hänet vaihtamaan elämässään vaihdetta niin, että hän on nyt laihtunut monta kymmentä kiloa. Vesku kertoi tarinaa siitä, kun hän oli taannoin Shanghain lentokentällä, jossa oli valtava ruuhka ja kuuma, ja hän joutui jonottamaan johonkin turvatarkastukseen tai vastaavaan. Hän painoi 150 kiloa ja hänelle tuo jonottaminen oli ollut aivan tuskaisa paikka. Päästyään jonosta hän ei nähnyt yhtään penkkiä mihin istua, eikä edes tolppaa mihin nojata. Hän oli aivan läkähdyksissään, huohotti ja hikoili. Sitten hän näki jonkun marmoripaasin lattialla ja hän kävi istumaan sen päälle. Siinä istuessaan hän oli alkanut katsomaan ympärilleen ja huomannut, että hänen ympärillään oli 300-400 ihmistä ja hän oli niistä kaikista huonokuntoisin. Siinä kohtaa hän oli ajatellut, että nyt on joko delattava tai sitten tehtävä muutos. Ja siitä se sitten lähti.
Mä jäin oikein kuuntelemaan tuota Vesa-Matti Loirin juttua, koska se kosketti mua. Itse painin saman teeman kanssa, kysyn itseltäni kuinka vaikeaa on aloittaa se muutos? (Mulle nousee kiukkua pintaan kun puhun tästä..) Eikä mun ole helppo kirjoittaa tästä. Tätä lukee moni ihminen, jotka tuntevat mut ihan oikeasti. Tätä saattaa lukea myös joku tuttuni, joka tästä tekstistä saa itselleen aseen mua vastaan, ja ei sekään tunnu kivalta. Ei ole helppoa olla edes itselleen rehellinen, kun on kyse hyvin aroista asioista. Eikä totisesti ole helppo olla rehellinen niistä muille. Olen vain niin kyllästynyt tähän, että en jaksa enää olla muuta kuin rehellinen. Katsokaa minua sellaisena kuin olen, en jaksa enää esittää mitään muuta. 
Olen siis totaalisen kyllästynyt olemaan lihava. Ja vielä enemmän kuin sitä, olen kyllästynyt olemaan täysin muuttumiseen kykenemätön. Kiukuttaa, itkettää, ahdistaa. Rajoittaa! Lihavuus rajoittaa mua nykyään niin paljon, että olen siksikin niin kyllästynyt. Miksi annan tehdä tämän itselleni? Jos ihminen pystyy enää pukeutumaan pelkkiin legginseihin, niin asiat ei varmastikaan ole hyvin? Sitten kun tulee päivä tai tilaisuus, että ei voikaan pukea niitä legginsejä, mitäs sitten tehdään? Todetaan, että olet pulassa ja saattanut itsesi melkoisen ärsyttävään tilanteeseen! Inhoan sitä, että en voi tehdä asioita täysillä, koska pelkästään jo pukeutuminen rajoittaa mua, saatika sitten se että en varmasti ole niin energinen mitä olisin muussa muodossa. En voi lähteä ryhmäliikuntatunneille, koska minulla ei ole sellaisia jumppa-asuja, joissa voisin julkisella paikalla esiintyä. Ei sellaisia ole olemassakaan, mihin minä mielestäni voisin pukeutua ja mennä muiden joukkoon muina miehinä. Tämä kaikki ahdistus ja inho on sisälläni suurena möykkynä ja miten sitä möykkyä hoidetaan? Kappas, suklaata, sehän lohduttaa!

Tässä kaikki raadollisuus. Olkaa hyvä. Hävettää, vielä enemmän mitä hävetti ennen. "Rakasta itseäsi"-tavoitteessa ollaan tältä osalta vielä suuren työn alla. Huoh. Tiedän, ettei tämä ole sitä minua, mitä ehkä olette täällä nähneet. Valoisaa, luottavaista... No, tämä asia minulla on vielä kesken. Näen sen nyt hyvin selkeästi, mulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin joko rakastaa itseäni tällaisena kuin olen tai sitten on vain tehtävä se muutos. Jos ajattelen, että voin rakastaa itseäni vasta muutoksen jälkeen, niin silloinhan ollaan aika pahasti metsässä myös. Tuntuu todella, todella vaikealta vain hyväksyä itsensä tällaisena ja vielä rakastaakin itseään siihen päälle. Katson sen asian kanssa taas niin tyhjyyteen, en nimittäin oikein tiedä mistä päästä lankakerää pitäisi edes lähteä työstämään, että joskus pääsisin siihen. Olen siis aivan totaalisen hukassa. Ja tämä teema on nyt elämässäni hyvin voimakkaasti päällä, se tulee esiin joka nurkan takaa joka päivä. Liikaa. Ruma. Legginsit. Lyllerö.

Ehkä sain kaiken tämän oppiakseni jotain. Suuri oppiläksy tämä itsensä rakastaminen. Ja miten tämän oikein sain, sekin on eräänlainen polku. Nuorena olin jopa liian laiha, kävin läpi senkin tyypillisen vaiheen teinin elämässä, että vaikka kuinka oltiin laihoja, niin sekään ei kelvannut. Sitä ei ihan oikeasti nähnyt itseään sellaisena! Muistan, että silloinkaan en rakastanut itseäni enkä ollut millään tasolla tyytyväinen kehooni. Kunpa olisin tiennyt paremmin, edes silloin. Musta mulla oli aina liian paksut reidet, mikään ei oikein ollut kaunista ja hyväksyttävää. Ja ihan oikeasti näin itseni näiden silmälasien läpi, joten mun ei ole hirveän vaikea kuvitella, mitä blokkeja anorektikoiden silmissä on kun ne katsovat peiliin. Nyt jälkeenpäin, kun katsoo kuvia nuoruudesta, aikoja kun painoin vähän yli 50 kiloa, miten hirveän laiha olin! Liian laiha! Minä kyllä harrastin paljon, pelasin aktiivisesti joukkueurheilulajia, kävin tanssimassa, aerobicissa, olin mukana vähän kaikessa. Muistan, kun olin cheereleaderina ja meidän piti pukeutua rintojen alle yltävään toppiin ja pieneen hameeseen, miten silloinkin näin että olen liian lihava siihen asuun (53kg, ehkä). Ohhoh. No, lukion viimeisellä luokalla, lukuvuoden ollessa jo lopuillaan, sairastuin. Olin sairaalassa muutaman kuukauden ja vielä toistamiseenkin myöhemmin samana vuonna ja sain lääkitystä, joka turvotit mut muodottomaksi. Enää en liikkunut mihinkään, en sitä normaalia arkiliikkumista enää, puhumattakaan muusta liikunnasta jota siihen saakka olin harrastanut. Siitä se alamäki sitten alkoi. Sairaalasta kotiin pääsi 10 kiloa pyöreämpi nuori tyttö, joka häpesi.
Tästä on 15-16 vuotta aikaa. Paljon aikaa kerryttää lisää painoa, pikkuhiljaa, melkein huomaamatta. Vähän lapsia väliin ja avot. Mitä enemmän painoin, sitä vähemmän liikuin. Bingo ja täyspotti! Suklaa on aina ollut läheinen ystäväni. Se lohduttaa sisäistä lastani, joka on selvästi jäänyt jotain vaille. Alimmissa chakroissa lantion alueella on kaikki se syvä perustunnemoska, mitä ihminen kantaa -tai sitten ei kanna, riippuu henkilöstä. On seksuaalisuus, on perusturva, on ne kaikki syvät tunteet. Ja kun ne haavoitettuna on siellä alimmissa chakroissa, olen päättänyt kerryttää lantiolle suojaksi rasvakerroksen, joka suojelee näitä haavoitettuja. Siellä ne on, vakaassa turvassa ja piilossa.
Bonuksena tässä painolotossa on vielä keväinen raskauteni, jonka aikana olin niin huonovointinen koko ajan, että ainut tapa parantaa hetkeksi oloa oli syödä jotain. Ja minä söin, puputin jotain kaiken aikaa. Olin väsynyt, enkä tehnyt mitään (no, huhkin tämän yrityksen perustamisen kanssa silloin, mutta se ei kovin fyysistä ollut). Ja kun raskaus sitten päättyi, siitä jäi muistona 5kg plussaa. Ja luonnollisesti vaikka raskaus lähtikin, 5 kiloa jäi. Kun alat kuulla lasten suusta lauseita "äitillä on iso maha" ja tätä rataa, järkytyt. Pelkäät, että kaikki muutkin ihmiset näkevät sinussa ensimmäisenä vain saman asian, pelkäät että on tärkein asia jonka perusteella ihmisarvosi mitataan ulkopuolisten silmissä. En ole enää varteenotettava, siltä minusta tuntuu. Onneksi minulla on jo mies, koska kukaan muu ei minua enää huolisi. Tässä ajatuksia, joita jaksan kantaa mukanani.

Jostain ehkä tuntuu, että mässäilen tällä asialla nyt. Saattaa olla, mutta jotenkin tarvitsen tätä. Olen mässäillyt tätä pääni sisällä vuosikaupalla, enkä jaksa enää. Niin kamalaa kuin onkin puhua näin, äänene vielä, niin se haluaa nyt tulla ulos.
Ja suoraan sanottuna, en uskaltaisi mässillä tällä julkisesti, ellen tietäisi että olen tulossa valinnan eteen. Se lähestyy vääjäämättä, tiedän ettei näin vain voi enää jatkua. Ja tässä puhun yhtä paljon itse lihavuudesta kuin itsensä rakastamisestakin. Kummallakin tavalla: Näin ei voi enää jatkua. Jotain on muututtava ja se muuttuu. Tunnen energian, joka on tulossa. Tehdäkseni tilaa halusin poistaa tämän moskan sisältä, sen mitä nyt eniten pinnalla oli. Heti on kevyempi olo, vaikka se ei fyysisessä puntarissa näykään ;)

Ja jotta tämä juttu ei nyt ihan lyhyeksi jäisi (sarkasmia), niin seuraavaan pinnalla olevaan teemaan! Auttaminen, runsauden virta ja niin edelleen. Mulla on sellainen vaihe elämässä meneillään, että olen saanut olla paljon avuksi. Ympärillä on ihmisiä, jotka sattumalta juuri nyt ovat olleet tavallista enemmän avun tarpeessa. Tai itse asiassa, en tiedä tarpeesta mutta ainakin minä olen sitä apuani mennyt tuputtamaan. Olen luonteeltani auttavainen. En voi kuitenkaan kieltää, etteikö auttavaisuus joskus olisi myös sitä rakkauden ostamista. Ihmiset pitävät minusta enemmän, jos autan heitä. Ja sitten kun tarvitsen itse apua, niin uskallanko pyytää sitä, pystynkö ottamaan sitä vastaan? Hyvin huonosti. Tai, kun autan muita ja he haluaisivat korvata apuni jotenkin, otanko se muitta mutkitta vastaan? En! Siinä olen todella surkea.
Ja niin paljon kuin olen saanut olla viime aikoina avuksi, niin ei taida sekään olla mun kohdalla ihan vain sattumaa. Niin voimakkaasti se on tuonut mun mietittäväkseni ja työstettäväksi sitä asiaa, että mitä se pyyteetön auttaminen on ja mitä se runsauden virran ylläpitäminen on. Olen pyytänyt apua yläkerralta tähän runsauden virtaan paljonkin. Olen pyytänyt, että he huomauttaisivat jotenkin silloin, kuin toimin sen vastaisesti. Nyt mua on huomautettu, kun näitä ajatuksia nousee.
Sellainenkin tilanne, lupasin tehdä yhden asian ystävälleni. Mulla on aikaa tehdä se ja sen tekeminen on ihan kivaa puuhastelua mulle, ei vastenmieleistä ja otan mielelläni kontolleni sen. Ystäväni ymmärsi kyllä asian arvon ja työtuntien määrän, ja halusi maksaa mulle siitä työstä. Mutta minä en halunnut ottaa vastaan, koska se ei vaan tunnu hyvältä. Koska olen siinä surkea, ja koska tuntuu pahalta ystävän puolesta, jolla on muutenkin paljon rahanmenoa juuri nyt. Mulle olisi vaikea paikka olla yksi hänen rahanmenoa lisäävä tekijä tässä. Niinpä kieltäydyn rahasta ja mietin jotain muuta keinoa, jolla voisimme tasata tilit. Ymmärrän kuitenkin senkin, että ei ystävästäkään ole kivaa jäädä silkkaan kiitollisuuden velkaan, ei musta ainakaan olisi.
Olen siis miettinyt tätä paljon, mikä on pyytetöntä auttamista? Onko se pyyteetöntä, että auttaa mielellään mutta toisen halutessa korvata, ei suostu ottamana korvausta vastaan? Onko se pyyteetöntä, jos on aina valmiina auttamaan ja kuitenkin ostaa sillä vain rakkautta osakseen, ainakin vähän? Autan sinua, olen siis kiva ja sinä tykkäät minusta. Ja onko mun turha pyytää runsauden virtaa osakseni, jos kuitenkin itse katkaisen sen tulon silloin, kun se ovellani kolkuttaa? Mulle on vaikeaa ottaa rahaa vastaan, näköjään edelleen (enkelit rakkat, auttakaa nyt mua puhdistumaan tästäKIN tukoksesta!). Suhtautumiseni rahaan on edelleen siis negatiivista ja kaiken kukkuraksi saatan katkaista myös virran ystäväni osalta. Hänelle virta on yhtä lailla antamista ja saamista.  Pelkään, että näytän vastapuolen silmissä rahan ahneelta. Äh, mitä pään seinään hakkaamista tämäkin! Onko sen kaiken oltava näin helkkarin vaikeaa!!?
Summa summarum: Turha vaatimattomuus ei taida olla pyyteetöntä. Eikä oman (työn) arvostaminen ole ahneutta. Eikä korvauksen ottaminen avusta, silloin kuin toinen sitä haluaa antaa, ole kieroa ahneutta ja avun tyhjäksi tekevä seikka.
Ja mitä sanoi minulle enkelikortit kun tästä pyysin viestiä?

Betania

 

"Kun pidät hyvää huolta itsestäsi, voit olla paremmin avuksi myös muille.
Suo itsellesi tänään hetki virkistäytymiseen

-esimerkiksi hieronta, kylpy tai jalkahoito."

 

(Lisäviesti: Olet antelias ihminen ja Jumala rakastaa sinua juuri siksi. Nyt sinun on kuitenkin aika antaa itsellesi. Autan sinua avaautumaan henkisyydelle fyysisen rentoutumisen kautta. Rentoutuminenkin saattaa näet olla keino saada enemmän aikaan!

Mitä enemmän suostut ottamaan vastaan minulta ja muilta enkeleiltä, sitä enemmän pystyt itse antamaan muille. Syvällä sisimmässäsi olet kääntynyt puoleemme ja pyytänyt lepoa ja rauhoittumista. Olet tehnyt työtä lakkaamatta ja nähnyt paljon vaivaa muiden ihmisten eteen. Nyt sinun on aika palkita itsesi. Tämä on taivaallinen käsky: Järjestää aikaa itsellesi ja rentoutumiselle! Älä luista tästä tärkeästä tehtävästä, vaan toimi heti. Kun mielesi rauhoittuu ja tunnet olosi tyytyväisemmäksi, myös kaikki ympärilläsi olevat hyötyvät.)

 

Ja sanottakoon, että tämä se oli taas erityisen osuva vastaus ja kohdalleni tarpeellinen muistutus. Ystäväni, jos luet tätä ja pohdit nyt, että miten tuolle vaikealle ja kompleksoituneelle ihmiselle (sarkasmia, ja ehkä vähän tottakin) korvaat hänen apunsa, niin parasta taitaa olla, kun yhdistät kaksi asiaa: Olen pitkään kaivannut itseni hemmottelua, mutta mulla ei ole ollut siihen varaa. Enough said? :) Sinulla itselläsi olisi kykyjä hemmotella mua paljonkin, mutta liittyen ylempänä kirjoittamaani, mua pelottaa aivan liikaa. Ehkä pieni puhdistumisreissu luottoparantajalle olisi se, mitä juuri nyt tarvitsisin, ainakin kaikesta kirjoittamastani päätellen!

 

 

Kylläpä tässä taas.

Vähän raskasta tekstiä, ainakin minusta tuntuu siltä.

Toivottavasti otatte mut vastaan myös tällaisena!

Tämä on sitä, kun ollaan keskeneräisiä, joltain osin vielä pahastikin.

Optimismia kyllä pidetään yllä ja uskotaan, että kasvua tapahtuu!

 

Amen.

 

(Ja nostettuani juuri katseeni tästä ruudulta, kirkkaan keltainen perhonen lentää liihotteli kaupan ikkunan ohitse. Kiitos!)

 

 



Ensimmäiset energiahoidot

No nyt ne on tehty! Ensimmäiset harjoitushoitoni nimittäin, ja kylläpä jännitti!
Tarkoitus ei ole jatkossa raportoida hoitojen sisältöjä blogissa (ei taida olla ihan sopivaakaan!), mutta ensimmäinen asiakkaani sanoi, että saan kyllä kertoa tästä hoidosta blogissani jos haluan, kunhan en liiaksi häntä identifioi.
Oikeastaan haluan kertoa tästä ensimmäisestä kerrasta siksi, että siihen liittyi yksi toinen hämmästyttävä juttu.

Käymääni energiahoitajan kurssiin kuuluu, että teemme harjoitushoitoja kurssin aikana yhteensä 40. Tehdään lähi- ja kaukohoitoja, suullisia ja kirjallisia kanavointeja. Niinpä kyselin tuttavapiirissäni, olisiko kellään halua ottaa hoitoa vastaan ja kyllä sieltä heti muutama käsi nousi. Ensimmäinen asiakkaani ei asu ihan lähelläni, joten sovimme että teen hänelle kaukohoidon. Jälkeenpäin sain palautteen hoidettavalta, että hoito oli ollut hyvin voimallinen, hoidettavalla oli itsellään paljon raportoitavaa hoidon tapahtumista. Itse taas näin hoidon aikana yksisarvisen. Se lähestyi minua vähän yläpuoleltani ja sillä oli valtavat valkoiset siivet levällään, se tuli kohti kuin elokuvan hidastuskohtauksissa. Se tuli eteeni ja sillä oli mukanaan viesti ja lahja, jotka siis mitä ilmeisemmin olivat tarkoitettu tälle hoidettavalle.
Itseäni vaivasi jonkin verran epäuskokin, olenko nyt saanut kaiken oikein ja niin edelleen. Mietin jopa sellaista, että voiko yksisarvisilla edes olla siipiä?! Ja muutenkin, koska nämä mitä hoidon aikana näin tai kuulin, nousevat jotenkin hyvin samalla tapaa esiin kuin omat tavalliset mielikuvat tai ajatukset muutenkin. Siksi siitä nousee itselle se voimkas epävarmuus sitä kohtaan, että oliko nämä yksisarviset ja viestit nyt oikeasti tarkoitettu tähän hoitoon vai oliko se silkkaa omaa mielikuvitusta vaan?!

Tein hoidon edellisiltana ja eilen sitten sain tätä palautetta hoidettavalta ja edelleen vain mietin, että olinko "onnistunut". Tahdon nyt siis korostaa, että toki jo palautteesta päätellen ymmärsin hoidon onnistuneen, eli auttajat olivat todellakin olleet paikalla hoitamassa ystävääni, ja sitä en oikeastaan missään vaiheessa ole epäillytkään. Lähinnä epävarmuuteni siis koskee tuota omaa kykyäni ottaa vastaan viestejä.
Näissä tunnelmissa menin sänkyyn ja päätin nostaa itselleni kortit enkelipakasta. Pyysin jälleen itselleni viestiä tähän päivään ja tähän hetkeen. Ja kyllä leuka loksahti auki, kun katsoin kortin!

Viesti:

"Olet onnistunut!
Toiveesi ovat toteutumassa.

Jatka eteenpäin samalla tavalla!"

Katsokaa nyt tuota kuvaa. Valkoinen yksisarvinen, jolla on siivet! Vähän näyttää siltä, että taivasväki haluaa rohkaista mua. Aika uskomatonta. Kaiken lisäksi, vaikka olen nostanut tuosta pakasta kymmeniä ja kymmeniä kortteja, en ole saanut IKINÄ tuota korttia. En oikeastaan edes tiennyt sen olemassa olosta, koska en ole käynyt pakan läpi kortti kortilta kuin kerran silloin alussa ja en tietenkään muista kaikkia kortteja, joita siellä on.



Samaan syssyyn olin eilen koko päivän huolissaan kahdesta nuorimmasta tytöstäni, jotka molemmat kuumeilivat ilman flunssaa. Nuorimmainen oli iltasella tosi itkuinen ja keskimmäisellä tytöllä oli selkeästi virtsatieinfektion oireita jo aamulla ja hainkin pissanäyteputket neuvolasta. Illalla nukkumaan mennessä hän valitteli, että selkään sattuu ja kun koskin selkään hän ihan vavahti siitä. Pelkäsin, että hänellä olisi infektio nousemassa munuaisaltaisiin ja soittelin jo päivystykseenkin siinä huolissani. Ja tähän huoleeni tuli selkeästi toinen kortti, jonka itselleni nostin:

"Lapsesi maan päällä ja taivaassa ovat onnellisia,

sillä he ovat Jumalan ja enkelten hyvässä huomassa."

Tämän kortin jälkeen olin ihan että ei oo todellista!

Kiitos Kiitos Kiitos!

Kun kävin itse nukkumaan, päätin tehdä tyttöjen hyväksi minkä pystyin, ja yritin sitten lähettää energiahoitoa heillekin. Aamulla kumpikin oli kuumeettomia ainakin, joten hyvin oli valo-olennot yöllä hoitaneet :)

Yksi toinenkin juttu sattui eilen illalla. Yksi ystäväni Facebookissa laittoi ilmoituksen sinne, että heidän pienokainen kissanpentunsa oli kadonnut. He olivat vastikään ottaneet kaksi pentua ja nyt ne molemmat olivat piiloutuneet jotenkin auton alaosaan, siis johonkin auton rakenteisiin ja tämä ystäväni mies oli lähtenyt autolla kaupunkiin tietämättä, että kaksi kisua on kyydissä. Hän oli nähnyt jossain vaiheessa peräpeilistä, että toinen kisu oli tipahtanut maahan ja sitten hän vasta tajusi asian laidan. Niinpä siellä oltiin hyvin huolissaan, varsinkin kun matka joka autolla ajettiin, oli aika pitkä eikä mitään tietoa, mihin toinen kisu oli tippunut. Tämä toinen pentu siis oli jo löydetty, se oli se jonka tippumisen mies oli havainnut. Ja toisesta pennusta oltiin super-huolissaan ja palokunnan pojatkin sitä jo kuulemma etsivät (taisi olla suhteita sinne suuntaan). Mulla tuli niin huoli kans tuosta kisusta (mullakin on ollut kissoja), että jälleen kerran päätin tehdä parhaani minkä voin, ja pyysin yläkerrasta apua. Ja jotenkin mulle tuli hyvin selkeä varmuus siitä, että ei huolta, kissa kyllä löytyy. Siksipä oli aamulla ihana huomata Facebookista, että kissa oli löytynyt! Se oli ollut Tarjoustalon takana parkumassa, kun sitä oli sieltä päin taskulampulla etsitty (tarina ei kerro, että miten osuivat juuri sinne etsimään, olikohan se niin että se toinenkin kisu oli ollut siellä main?). Ja kyllä taas sanoin yläkertaan parit kiitokset, huh.

Mulla on myös ilo ilmoittaa, että Kirsi Ranto alias "Deepthi" on tulossa pitämään minun kauppaani enkeli-iltaa syyskuun lopulla. Huippua!

Sitä vaan että kyllä elämä pakkaa olemaan taas kovasti ihmeitä täynnä!!

Päivän ajatelma:

Munkit ja askeetit katsoivat, että maailmasta vetäytyminen oli välttämätöntä hengelliselle elämälle. Uuden aikakauden opetuslapsen tulee oppia elämään henkistä elämää maailmassa, sen paineiden, ongelmien ja haasteiden keskellä.

Päivän elämänohje:

Elä aina sisällä valossa maailman hälinän yläpuolella.

(Lähde: http://www.uusiaika.com/index.html)

Keijujuttuja

Heräsin tänään aamulla aikaisin päänsärkyyn. Näin ei todellakaan käy kovin usein ja muistin heti kouluttajan sanat perjantaiselta kurssilta: Muistakaa juoda paljon vettä! Jos saatte päänsäryn tämän illan jälkeen, tiedätte että olette juoneet liian vähän. Myös energiahoidossa käyvää asiakasta on aina muistutettava juomaan paljon vettä.
Tässä energiatason työskentelyssä siis aineenvaihdunta vilkastuu, tapahtuu puhdistumista ja kaikkea ja tarvitaan vettä huuhtomaan. Minun kurssi-energia-avautumis-myllerrykseni jatkui eilen koko päivän hyvin voimakkaana ja todentotta unohdin juoda riittävästi, ja se kai siellä päässä aamuvarhaisella jyskytti. Ekaa kertaa elmässäni sain päänsäryn pois ihan vain juomalla vettä, ilman Buranaa. Tämä onnistui ensin, mutta myöhemmin iltapäivällä särky tuli takaisin ja sitten otin jo yhden pillerinkin. Mutta olen muistanut hyvin juoda nyt vettä koko päivän (ja enemmänkin saisi varmaan juoda..)

Meillä oli äsken mielenkiintoinen keskustelu tyttöjeni kanssa, kun peittelin heitä sänkyyn. Puhuimme keijuista ja enkeleistä. Keskimmäiseni sanoi, että keijuja on olemassa ja näytti käsillään minkä kokoisia ne on. Kysyin, että oletko nähnyt keijuja, mihin hän sanoi että "en, mutta mä olen nähnyt värejä nurmikolla". Näistä väreistä puhuttiin sitten hetki ja palattiin taas keijuihin. Isosisko yritti sanoa että hän ei usko että keijuja on olemassa, mihin pikkusisko tokaisi, että "onpas erilaisia keijuja olemassa!" Kysyin, että millaisia erilaisia. Keskimmäinen vastasi epäröimättä, että "reittikeijuja!" Kun ihmettelin, että mitäs ne on, hän kertoi että reittikeijut opastaa oikean reitin, jos on vaikka eksynyt. Ahaa, minä sanoin ja kysyin, että onko hän nähnyt reittikeijun. "Olen, silloin kerran kun oltiin metsässä mustikoita poimimassa". Se olikin sellainen reissu, että koko muu perhe poimi mustikoita ja tämä keskimmäinen haahuili omissa haaveissaan metsässä. Kysyin vielä, että miten reittikeiju opastaa, johon hän kertoi että maahan tulee kengän jälkiä, mitä pitää seurata.
En tiedä, oliko tuossa todenperäisyyttä yhtään, mutta mielenkiintoinen keskustelu silti.

Nyt alan valmistautua ihka ensimmäiseen kaukohoitooni, jonka teen siis harjoitushoitona ystävälleni. Jänskää!

Universumin magiaa

Iltaa kynttilän valosta! Syysillat ovat täällä, ja sitä myöten kynttilät. Ilmat ovat viime päivinä antaneet ihan parastaan, mutta pimenevistä illoista kyllä huomaa, että syksyä kohti mennään.

Nyt tuntuu tapahtuvan niin rytinällä asioita, että on tarvetta taas kirjoittaakin asioista enemmän. Mulla on tunne siitä, että asiat ovat alkaneet avautua vauhdilla. Niin kuin aina, sitä on hyvin vaikea selittää mitenkään. Joku ehkä voisi keksiä sanoja kuvaamaan sitä tunnetta, mutta itse en ole oikein vielä keksinyt. Mulla on kyllä ne sanat itselleni, tiedän sisäisesti kaiken kirkkaastikin välillä, mutta en osaa kertoa niitä muille.

Mä kirjoitin jo eilen meidän Hyvinvointikeskuksesta ja siitä, miten toisen yrittäjäkollegani kanssa haluaisimme luotsata sitä henkisempään suuntaan. Siitä ei ole itse asiassa keskusteltu mitenkään aktiivisesti koskaan, se on lähinnä elänyt sellaisena muhivana aatoksena pinnan alla hiljaiseloaan. Kyllä 99 prosenttisesti me molemmat olemme tehneet nyt vain sitä omaa juttuamme siinä, minä luomukauppaa ja hän omia hoitojaan, emme ole mitenkään aktiivisesti ajaneet sellaista asiaa, että lähtisimme luomaan siitä jotain uutta. Ja nyt yhtäkkiä musta tuntuu, että sekä mulle että mun yrittäjäkollegalle on avautunut ihan samaan aikaan ja uudella tavalla, että mihin me ollaan menossa. Mä alan jotenkin "näkemään" ne asiat ihan selvästi ja kun kerroin niistä kollegalleni tänään, hän vastasi nähneensä kaiken aivan samalla tavalla. Hänellä on se sama tunne sydänalassaan, että olemme todellakin nyt menossa vahvasti kohti jotain uutta ja hän näkee sen uuden samanlaisena kuin minä. Vahvistimme tavallaan toinen toistemme visiota ja intuitiota.

Mitä enemmän mietin tätä juttua minun ja kollegan välillä, sitä enemmän mä näen Universumin vaikutuksen koko meidän yhteisessä polussa. Sitä on todella maagista seurata taaksepäin, nähdä yhtäkkiä miten pala palalta Universumi on järjestänyt meidät yhteen, ja tähän hetkeen saakka. Mistä kaikki alkoi, noin vuosi sitten? Se on upea asioiden sarja ja viimeistään nyt uskon, että yksikään asia tuossa ketjussa ei ollut vain sattumaa.
Minä olin vuosia ollut kiinnostunut joogasta, koin että se olisi laji mua varten. En koskaan uskaltanut mennä tunnille, ajattelin kaikkien muiden siellä olevan kokeneita joogeja jotka tietävät kulttuurin ja tavat ja minä en tiedä mitään. Kuinka fiksua, tiedän, mutta en koskaan siis vain uskaltanut. Kunnes viime syksynä joogaopettajaystäväni Turusta piti yksityisen tunnin minulle ja parille yhteiselle ystävälleni. Olin illoinen, että pääsin tällä tavoin turvallisesti kokeilemaan joogaa ekaa kertaa elämässäni ja se oli vielä HotJoogaa. Olin puolikuollut tunnin jälkeen, mutta onnellinen: Laji ei ollutkaan mitään avaruustiedettä ja uskaltaisin varmasti tämän kokemuksen jälkeen mennä jonnekin alkeistunnille! Meidän kotikaupungissa vain joogaa ei pahemmin ollut tarjolla, mutta ei mennyt montakaan hetkeä, kun Universumi järjesti minut lukemaan netistä juttua, jossa esiteltiin pariskuntaa, joka oli perustanut kotikaupunkiini HotJooga-salin. Muistan, miten juttu sykähdytti mua silloin, ajattelin että "tulipa todella tilauksesta!" Ja sitten tapahtui pientä vahvistamista. Menin heti yrityksen nettisivuille ja huomasin ilokseni, että he tarjoavat kotiäideille alennettua hintaa (silloin olin kotiäiti). En ole mikään palautteen antaja ollenkaan, mutta yhtäkkiä löysin itseni kirjoittamasta kiittävää palautetta tuon pariskunnan naispuoliskolle. Kiitin siitä, että he olivat ensimmäisenä yrityksenä minun tietooni huomioineet kotiäidit ja sain todella lämpöisen vastausviestin palautteeseeni. Se oli se vahvistus. "Ihania ihmisiä" ajattelin ja se lisäsi rohkeuttani mennä ensimmäiselle tunnille heidän salilleen. Ja asia minkä voima selveni mulle vasta myöhemmin: Tuosta hetkestä lähtien tunsin omituista vetoa tähän pariskunnan naispuoliskoon. Kukaan ei nyt kuule tätä äskeistä lausetta väärin, vaan nimenomaan kyse oli siitä, että mun intuitioni siellä kuiskaili, että tämä ihminen tulee olemaan polullani merkityksellinen. Jollain tasolla aina tiedostin tämän intuition viestin, mutta ihmettelin sitä koska ajattelin, että miten tuo ihana, valoisa ihminen ikinä kiinnostuisi minunlaisestani tavallisesta nobodystä (no, silloin jaksoin vielä kantaa tällaisiakin ajatuksia mukanani.) Enkä tietenkään ymmärtänyt yhtään, että mihin se intuitio tälla kaikella viittasi. Kuinka olisin voinut arvatakaan kuinka elämäni kohta tulisi muuttumaan ja juuri paljon tämän ihmisen myötävaikutuksesta?

Myöhemmin, kun olen tästä puhunut tälle ihmiselle, hänkin on kertonut että hän tunsi tuon saman intuition, mutta hänkään ei oikein ymmärtänyt että mitä se meinasi. Hän sanoi ajatelleensa, että meistä tulee hyvät ystävät tai jotain sellaista. Pitkään olimme kuitenkin ihan vain "moi"-tuttuja, en tiennyt hänestä mitään enempää. Minä kävin joogassa, ja elin eteenpäin omaa henkistä polkuani joka oli avautunut räjähdysmäisesti vasta muutamia kuukausia taaksepäin. Ja muutama kuukausi kului eteenpäin ja olin järjestämässä omaan kotiini enkeli-iltaa, johon tarvitsin tietenkin osanottajia. Sieltä se Universumi taas järjesti mulle sellaisen ajatuksen, että mun pitäisi pyytää tätä kyseistä naista sinne iltaan. Se oli hassu juttu, sillä enhän tuntenut tätä ihmistä ollenkaan eikä mulla ollut harmainta hajua siitä, oliko hän kiinnostunut enkeleistä. Olimme kavereita Facebookissa ja jotenkin hänen jutuistaan olin vain etäisesti päätellyt, että hän on ehkä kiinnostunut ihmisenä kasvamisesta ja sellaisesta, ja kun se tunne kerran pakotti mua häntä pyytämään, niin pyysin. Kirjoitin hänelle kierrellen kaarrellen, että jos ja mitenkään ja ymmärrän kyllä jos ei, ja sitä ja tätä. Ja sain vastauksen: TOTTA KAI tulen!! Mistä saatoit arvata että olen ihan täysin enkeli-ihmisiä?! Tästäkin olin vain iloisesti hämmästynyt. No, hän ei ikinä sitten päässytkään iltaan yllättävien esteiden vuoksi, mutta hän ilmoitti että hän voisi lähteä mun kanssa enkeli-iltaan seuraavan kerran kun sellainen järjestetään täällä suunnalla. Ja niin me sitten seuraavaksi köröteltiin yhdessä enkeli-iltaan. Ja siitä se vaan jotenkin lähti. Alettiin puhua enemmänkin kuin tervehtimistasoa. Meillä olikin nyt jotain yhteistä joka lähensi meitä, olimme molemmat hurahtaneita :) Ja sitten tulikin jo helmikuu ja minun viestini Facebookissa, missä heitin ilmoille hullun ja äkkinäisen haaveeni perustaa luomukauppa. Tämä ihminen sitten otti muhun heti yhteyttä ja sanoi, että tulisinko laittamaan kauppaani samoihin tiloihin hänen kanssaan ja tässä nyt ollaan. Yrittäjäkollegoita. Ja ties mitä muuta. Olen nähnyt sen jo pitkään, mutta viime aikaisten tapahtumien myötä näen yhä selvemmin, että meidät tuotiin yhteen. Siinä ei ollut paljonkaan tekemistä meidän omalla valinnalla, meidät tuotiin, koska se oli suuri suunnitelma. Se oli tärkeää minun polulla, tärkeää hänen polullaan, tärkeää kasvavalle määrälle ihmisiä meidän ympärillämme. Ja miten tämä minun luottoparantajakin tähän liittyy, nykyään hän myös kollegani luottoparantaja ja se tosiseikka johti taas siihen, että nyt me opiskelemme tämän parantajan johdolla itse energiahoitajiksi. Suuri kuvio, pienten ja isojen tapahtumien ketju. Upea, uskomaton kudelma! Ja se miten se kudelma tästä eteenpäin levittyy, se on vain aavistus vasta (tosin hyvin vahva sellainen). Mutta tätä kaikkea olen tässä istunut ja ihmetellyt viime aikoina. Miten tarkoituksenmukaista tämä kaikki on! Me emme todellakaan harhaile täällä maan päällä vain omien impulssiemme seassa, järjettömien sattumien saattelemana. Ei todellakaan. Tuolla jossain on jokin näkymätön voima, jokin suuri suunnitelma, joka vaikuttaa meihin. Ja tuota voimaa me voimme oppia lukemaan, kanavoimaan, ymmärtämään, käyttämään hyväksi parantamisessa, kaikessa!! Ja uskotteko miten suuren rauhan sydämeen voi tämän oivaltamalla saada!?

Tämä kirjoitus oli myös muistutukseksi ihanalle kollegalleni siitä, missä olemme olleet, missä olemme nyt ja mihin olemme menossa. Kollegani on nykyään mun superläheinen ja rakasrakasrakas ystäväni, ja tiedän että hänet on tuotu mulle henkilökohtaisestikin yhtä paljon kuin mut on tuotu hänelle. Love You My Friend.

Elämä on täynnä pieniä ihmeitä. Yksi ihme oli toimittaja, joka lähetettiin luoksemme tekemään sitä lehtijuttua muutama päivä sitten. Itsehän emme häntä tilanneet eikä hänen oikeastaan alunperin pitänyt edes tulla tekemään juttua meistä. Niin vain kävi. Tätä ihmettä omalta osaltani edelsi se, että olin pyytänyt yläkerrasta apua yritykseni asioihin, lisää asiakkaita. Esitin pyynnön, kiitin siitä että enkelit alkoivat heti järjestää asioita ja sitten jäin vain odottamaan, luottaen että tavalla tai toisella apu tulee. Ja tällä hetkellä apu tuli toimittajan muodossa. Hän teki jutun lehteen, koko sivun jutun. Lehti ilmestyi eilen ja tiedättekö mitään tänään tapahtui? Minulla oli kaupassa niin vilkas päivä, ettei pitkään aikaan! Ihmisiä tuli siihen tahtiin, etten ehtinyt edes pissalle välillä. 90% ihmisistä oli aivan uusia asiakkaita, siis ensi kertaa kaupassani ja moni kertoi lehdestä nähneensä, että täällä on tällainen kauppa. Kiitos Kiitos Kiitos!!

Seuraava suurempi askel saattaa olla se, millaisia muutoksia koemme Hyvinvointikeskuksemme osalta. Senkin asian tiimoilta olen laittanut pyynnön yläkertaan: Kun aika on oikea, tuokaa eteemme ne asiat jotka vievät asioita eteenpäin. Oli sitten kyseessä uudet tilat, jokin tärkeä yhteistyökumppani tai mikä tahansa, en epäile hetkeäkään etteikö se jonkun hassun sattuman kautta järjestyisi meille. Nyt vain odotamme luottavaisena ja aikanaan kaikki järjestyy, juuri oikeaan aikaan. En aio nyt enempää täällä avata, millaisia visioita meillä ehkä on, mutta sen sanon että jos nytkin teemme omalla tavallamme ja tasollamme sitä Valotyötä, niin sitten tulevaisuudessa teemme näkyvämmin ja selkeästi sillä tarkoituksella.

Tämä aika mun elämässä on todella maagista ja ihmeellistä. Tiedän, että se liittyy paljon myös tuohon kurssiin, joka alkoi eilen. Ei se ole mikä tahansa kurssi, jossa minä vain ulkokohtaisesti  opin uusia asioita ja tapoja hoitaa. Ei ei. Yhtä paljon siinä on kyse omasta kasvusta, ja siitä miten asiat sisälläni alkavat avautua. Ja niin on todellakin alkanut nyt tapahtua ja mihin tämä kaikki vielä johtaa!

Uneton parantajakokelas

Nonni. Oishan se pitänyt tietää. Multa meni yöunet!

Tänään alkoi Intuitiivinen parantaja -kurssi ja se jätti mut jotenkin sellaisiin energioihin tai johonkin, että uni ei tule silmään. Muutenkin tämä koko päivä on ollut aamusta iltaan saakka sellaista menoa ja meininkiä, että enpä tiedä mistä se kaikki taas tuli.

Aamulla menin töihin ja juuri kun olin saanut kaupan ovet auki, sisään marssi mun ystäväni. Yllätyin, että mitenkäs se nyt siinä ja siihen aikaan, yhtäkkiä yllättäin. "Keitetäänkö kahvit?", se sanoi ja niin keitettiin. Kaupalla oli silloin hiljaista ja me istuttiin varmaan puolitoista tuntia kahvikupit kädessä kivoja juttuja turisten. Kun ystävä sitten lähti, jäin oikein miettimään että olipa mukava tapa aloittaa päivä! Vartin päästä ovesta rymisteli vanha tuttavapariskunta, joita en ole nähnyt muutamaan vuoteen. He tulivat pienen matkan takaa, ihan vain vapaapäivän ratoksi tsekkaamaan, etät  mikäs se tämän minun uusi putiikki oikein on! Se oli aika yllättävää ja ihanaakin, koska me ei myöskään olla puhuttu mitään muutamaan vuoteen ja silti he olivat ajatelleet mua niin paljon, että tulivat tänne saakka! Heidän lähdettyään taisin jo kollegalle mainita, että onpa kumma päivä ja mitäköhän seuraavaksi tulee. Eikä mennyt kuin hetki, niin ovesta kurkisti pienen tytön naama ja se naama muistutti kummasti vanhimman ystäväni lasta, mutta eihän se mitenkään voi olla se kun he asuvat Porissa ja me taas ollaan täällä pääkaupunkiseudulla. Siinä kun vielä hämmennyksestä silmiäni räpyttelin, ilmestyi ovesta sitten lapsen äiti ja vielä senkin äiti, ja ei sitä muuta voinut kuin todeta, että ystäväni Porista oli todellakin tehnyt yllätyshyökkäyksen kauppaani. Kyllä mä jo ajattelin, että "ei oo totta!" Selkeästi tuli taas sellainen olo, että jotain tässä mulle nyt tuodaan.

Työpäivän päätteeksi sain käsiini myös paikallissanomalehden, jossa oli nyt se sivun kokoinen juttu meidän Hyvinvointikeskuksesta. Meillä oli erityisen kivaa juttua tehdessä (koko jutun tekohan oli puolittain sattuman kauppaa) ja kyllä se juttukin oli niin ihana! Sivun verran ilmaista mainosta ja hyviä kuvia, oikein välittyi niistä se ihana kepeä energia, mikä meillä töissä on. Hyvin tuli sieltä myös esiin se, että meillä on kovasti tahtoa viedä koko keskusken tarjontaa sinne henkisempään suuntaan. Jutun lopussa mainittiin, että meillä mm. alkaa tänään Intuitiivinen parantaja -kurssi, joka on jo täynnä. Kiitos kiitos kiitos!

Ja sitten alkoi kurssi. Oi ja voi.
Mehän kävimme heti hommiin, vaikka aika monessa se varmasti aiheutti vähän hengen haukkomistakin. Ehkä se on hyvä niin, vähän kuin heittää linnunpoikaset pesän laidan yli ja todeta että "lennä nyt, kyllä sinä osaat!" Ja täytyy kyllä sanoa, että oli ilo huomata, miten helposti ne kaikki viestit "tuolta jostain" lähti tulemaan. Harjoittelimme toisillemme kanavointia eri tavoin ja lopuksi teimme sitten ihan ensimmäiset lyhyet hoidotkin pareittain. Itse kun aloin hoitaa pariani, tuli hyvin voimakas energia paikalle, tunsin sen kehossa hyvin selkeästi, kun väreet kulki pitkin kroppaa. Se oli itselleni hyvä vahvistus siitä, että ollaan ihan tosiasioiden kanssa tekemisissä (ihan kuin olisin koskaan epäillyt!) Kun minua vastaavasti hoidettiin, sanottiin heti ensimmäiseksi, että hoitaja näki paljon väkeä jotka ovat iloisia ja kannustavia ja jotka taputtavat kaikki. Itselle tuli heti hyvin varma olo siitä, että taivasväki ne siellä hurraa ja aploodeeraa siitä, että olen saanut kaiken tämän aikaiseksi ja että olen nyt vihdoin ottanut tämän askeleen. Olen ennen ollut huono ottamaan vastaan kunniaa silloinkaan kun sen olisin ansainnut, mutta nyt tiedän että tuli oikeaan osoitteeseen.

Ilta oli siis huikea ja siitä olisi kerrottava noin tuhat ajatusta. Ja ne tuhat ajatusta mua varmasti nyt valvottaakin. Jotenkin vaan yhtäkkiä näen selvästi, mihin tässä ollaan menossa. No, enhän kaikkea tiedä prikulleen, mutta suuret linjat ja aavistukset. Kotiin tultuani teinkin itselleni taas enkelikorteista pienen pöydän ja pyysin itselleni viestiä tähän päivään ja hetkeen. Ja taas kerran, kuten niin monta kertaa aiemminkin, sain kortin: "Muutto uuteen kotiin tai työpaikan vaihto on edessäsi ja se tuo mukanaan uutta myönteistä energiaa." Mitä ihmettä tämä kortti yrittää mulle sanoa, kun saan sen koko ajan uudestaan? Suljin silmät ja pyysin lisäselvyyttä asiaan. Okei, me ollaan juuri aloittamassa talon rakennusta, mutta kaiken järjen mukaan menee ainakin vuosi, että sinne muutetaan ja jotenkin tuntuu, että tämä kortti ei nyt povaa sitä. Tuli siis ikäänkuin vahvistusta siitä, että kyse on nyt muutoksesta työpaikalla ja pyysin, että voisinko saada hiukan lisätietoa asiasta. Ja jotenkin, mulle ikäänkuin tuli sellainen viesti että mun pitäisi lyödä tosissaan hynttyyt yhteen nykyisen yrittäjäkollegani kanssa. Yritin kysyä, että mitä me sitten tehtäisiin ja siinä vaiheessa näin vaan kuvan, missä minä ja kollega ollaan tietokoneen ääressä kysymässä sitä asiaa yhdessä meidän luottoparantajalta (kuinkas muuten!). Aika hassua, mutta toisaalta se tuntui jotenkin selvältä, ja hyvältä. Jotenkin mulle jäi pyörimään päähän se sana henkinen koti, että se on jotenkin se meidän missio. Ja edelleen, jotenkin näen että mulla ja kollegalla olisi niin paljon annettavaa. Se että olemme ylipäätään tavanneet ja asiat, joita nyt on tässä piirissä tapahtunut, alkaa saamaan yhä vahvempaa merkitystä ja tarkoitusta. Ylipäätään koen erittäin, erittäin vahvasti, että minulla yksinäänkin on paljon annettavaa. Tunnen vahvasti, että minä en ole ihan pelkkä luomukauppias, vaan tästä kaikesta tulee jotain paljon suurempaa ja merkityksellisempää. Enpä ihmettelisi, vaikka luomukauppa jäisi vain etapiksi matkani varrelle, eräänlaiseksi hyväksi ponnahduslaudaksi sille, mitä teen tulevaisuudessa. Tärkeäksi etapiksi myös minulle, henkilökohtaisesti, ymmärtää puhtaan ruoan ja kosmetiikan merkitys, ja niin edelleen. Nämä ovat suuria tunteita, mutta sieltä ne vaan vahvasti puskee läpi. Sanokaa minun sanoneen ;)

Ja nyt, pitäisi alkaa löytämään harjoitusasiakkaita, joille tehdä harjoitushoitoja. Tästäkin on lähetetty tilaus yläkertaan, että minun eteeni johdatettaisiin ne ihmiset, jotka jotenkin erityisesti hyötyisivät siitä mun tekemästä hoidosta ja myös toisaalta joilla olisi mulle sitä kautta annettavana uusia oivalluksia, oppikokemuksia ja myös vahvistusta omiin kykyihin.

Omalla tavallaan taas polun alussa, mutta katse jo kaukana horisontissa!
Love you!

Lokaa peilissä

Viime päivinä ei oikein ole ollut hohdokasta. Tai, on ollut niitäkin hetkiä! Mutta pääteemana tuntuu nyt olevan, että heitetään kaikki oma tunneroska tehokkaasti naamalle ja kituutetaan siinä. Phuuh.

Mulla on elämässä sellainen tilanne, että mun pitäisi sanoa yhdelle ihmiselle, että "nyt tämä peli ei vetele". Näin yksinkertaista... tai sitten ei. Mitä pidemmälle tämä tilanne menee, sitä tukalammaksi mun oloni käy ja sitä selvemmin mulle kirkastuu, että tämä tilanne on erittäin tarkoitettu, erittäin tilattu, oikea oppiläksyjen megatunti. Kyse on jatkuvasta tilanteesta, mihin ei sen takia voi suhtauta tyyliin "oli ja meni, antaa olla".
Olen paininut tämän tilanteen kanssa nyt jo pitempään ja viikon ihan kunnolla. Se on mun mielessä päivittäin ja paine on valtava, ja mun täytyy myöntää olevani itsekin aika yllättynyt siitä, miten vaikeaa se mulle on. Mulla on kokoajan sellainen olo, että haluaisin mennä sieltä mistä aita on matalin ja jotenkin sillä tavalla kiertää tän tilanteen. Jotenkin päästä kohtaamasta sitä, että mun olisi sanottava toiselle ihmiselle kritiikkiä. Mun omatunto soimaa mua, olen hiukan pettynyt siihen että olen näin surkea! Mä taidan sisälläni todella tietää, että mun vain pitäisi nyt selvittää tämä tilanne, mun pitäisi vain kohdata se, tehdä se. Muuta tietä ei oikeasti ole. Voin toki valita nyt kiertotien, mutta ei aikaakaan kun sama homma on uudestaan mun edessäni jonkun toisen ihmisen muodossa.

Mikä siinä sitten niin pelottaa?? En tiedä!! Oikeasti, se on ihan ristiriitaistakin! On tilanteita elämässä, joissa en suostu olemaan kynnysmattona ollenkaan ja puolustan itseäni hyvin radikaalisti ja pelotta. Useimmiten olen se ihminen, joka ei hyväksy nähdä epäreilua käytöstä ja puutun siihen äänekkäästi. Ja sitten tässä samassa ihmisessä asuu yltiökiltti nössykkä, joka ei uskalla sanoa toisille ihmisille kritiikkiä edes silloin, kun se todella olisi paikallaan. Missä vika?? En tiedä!! Mua pelottaa ihan kauheasti. Mua ensinnäkin inhottaa tuntea se toisen "tuska" ja häpeä, mikä hänellä nousee kun hän oivaltaa, että minä en olekaan tyytyväinen. Mä olen AINA kantanut liikaa toisten ihmisten tunteita ja tuskaa, helppoa se ei ole ollut.. Mua myöskin kai pelottaa se, että sitten musta ei tykätä, kun joudun sanomaan poikkipuolisia asioita. En olekaan enää se kiva tyyppi. Ja lopulta kai on kyse siitä, kuka siellä vastapuolella seisoo. Millainen voima sillä ihmisellä on ja miten se minua kutistaa. On ihmisiä, joiden edessä mun on hyvin vaikea olla oma itseni koko mitassaan, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Ja sitten on ihmisiä, joiden kanssa mulla ei ole tuota ongelmaa ollenkaan.

Äh. Olen nostanut varmaan sata enkelikorttia iltojeni ratoksi tätä asiaa tuskaillessani. En ole edistynyt piirun vertaa koko jutun kanssa ja sekös mua riepoo. Tämä on sellainen asia, joka on itseäni vastassa päivittäin ja se vain pitäisi hoitaa. Olen kyllästynyt olemaan tällainen. Itseäkin oikein inhottaa, että miksi toimin näin ja olen näin surkea? Missä se oma voima nyt on?!
Ärsyttää katsoa peilistä suoraan omaa heikkouttaan silmiin. Se todella ärsyttää. Olen natkuttanut joillekin läheisille tämän ihmisen toiminnasta ja yrittänyt upottaa omat tunteeni siihen "draamaan" ja toisen arvosteluun. Mutta mitä hittoa, se ei toimikaan enää!? Ennen se toimi loistavasti, mutta ei enää. Liian voimakkaasti sieltä taustalta vaan joku heiluttelee sitä peiliä koko ajan ja huutaa mun korvaan, että "kuulepas, kun tässä on kyse vain sinusta itsestäsi ja se on se asia, mikä sua tässä ärsyttää eniten." Niinpä! Quilty as charged!

Päättääkseni tämän tekstin johonkin vähän positiivisempaan kuin tähän tuskailuuni, kerron miten hauska päivä meillä eilen oli täällä töissä. Eilen oli taas yksi sellainen hetki täällä meidän yrityksessä (joka on siis kolmen yrittäjän yhteinen liiketila, itse kutsumme tätä Hyvinvointikeskukseksi), että sen oikein tunsi kuinka olimme Universumin myötätuulessa. Tämä tunne on etenkin tämän yritykseni saralla tullut tutuksi jo monta kertaa! Ihan ex tempore ja ikäänkuin hauskan "sattuman" kautta meille halusi tulla sanomalehden toimittaja tekemään juttua meistä. Alunperin hänen ei ollut siis tarkoitus tehdä juttua meistä, mutta siinä vaan hassusti kävi niin (näitä järjestelyjä taas..) Ja niin se toimittaja tuli ja siitä tuli varsin kiva juttu (uskoakseni, lehti ei ole vielä ilmestynyt). Toimittaja oli innoissaan meidän jutusta ja hän paljastui ihan samanlaiseksi "hörhöksi" kuin mitä täälläkin ollaan. Halusimme tällä kertaa tuoda vähän esiin sitä, että tavoitteenamme on luotsata toimintaa yhä enemmän siihen henkisempään suuntaan ja toimittaja oli aivan innoissaan kaikesta ja vannotti meitä ilmoittamaan hänelle, jos ja kun meillä sellaisia tilasuuksia järjestetään. Ylipäätään tuli todella hyvä olo siitä, että meille näin pyytämättä tarjottiin tilaisuus kertoa suuremmalle yleisölle, että mitkä on meidän visiot ja millainen paikka me oikeasti ollaan ja halutaan olla. Henkinen koti, sellaistakin sanaa toimittaja käytti. Että häneltä puuttuu tästä kaupungista sellainen henkinen koti, ja minä ajattelin että juuri sellainen henkinen koti me tahdottaisiin olla! Minulla on tässä tämä luomukauppa, mutta haluan tuoda sen tarjontaan myös näitä henkisen tien kulkemisen asioita. Olen nämä asiat visioinut tarkoituksella ja vahvasti, lähettänyt ikäänkuin Universumille tilauksen siitä, että "tähän suuntaan, kiitos". Ja kerroinkin taannoin, miten olimme laittamassa erään samanhenkisen asiakkaani kanssa hynttyyt yhteen tämän asian tiimoilta. Ja nyt onkin tilanne sellainen, että tuo ensimmäinen askel tuohon suuntaan ollaan jo ottamassa: Tuolla jossain on matkalla tilaukseni hoitavista kivistä sekä toisaalla tilaus Sari McGlinnin kirjoittamasta Pienestä kivikirjasta. Näitä molempia tulee nyt minulle siis myyntiin ja olen siitä innoissani. Kivienergiaa!! Tilasin 19 eri kiveä litteänä taskukivenä ja niitä tulee yhteensä pari sataa. Ja tästä se valikoima sitten kasvaa ja sen vain taivas tietää, mihin tämä kaikki aikanaan sitten vielä johtaa (on nimittäin sellainen intuitio mulla, että todellakin johtaa vaikka ja mihin! Minä vain odotan ja asioita tapahtuu!) Lisäksi mulla on jälleenmyyntisoppari Taivaankaari Kustannuksen kanssa, heiltähän tulee kaikki Diana Cooperin kirjat, muunmuassa. Olen odottanut sopivaa hetkeä (taloudellisestikin) tilata näitä kirjoja myyntiin ja luulen tuon hetken olevan lähellä. Sillä välin visioimme erilaisia ryhmiä ja kokoontumisia tänne meidän tiloihin ja se on sitä, mitä haluan viedä eteenpäin. Tiettävästi ainakin yksi meedio on tulossa pitämään jotain ryhmäistuntoa, huomenna alkaa Intuitiivinen parantaja -kurssi, jonka tiimoilta kokoonnumme täällä montakin kertaa. Enkeli-iltoja olisi myös mukava saada, Kirsi Rannollekin lähetin jo pyynnön saapua mutta en saanut vastausta. Kai silläkin lienee tarkoituksensa? Ehkä joku muu sitten? Mutta kuitenkin, kaiken tämän luomukauppailun rinnalla tahdon tuoda tarjolle näitä asioita ja suureksi onnekseni minulla on tässä samanhenkinen ja yhtä innostunut yrittäjäkollega, joka on tässä aisaparina. Yhdessä olemme saaneet jo aikaiseksi kaiken tämän, ja mitä vielä?! Musta sekin on hauska tarina, miten se saatiin tuo Intuitiivinen parantaja -kurssi tänne. Niitä kursseja pidetään kyllä muualla pääkaupunkiseudulla, mutta ei täällä. Niinpä me saimme vision, että halutaan se nimenomaan tänne ja meidän tiloihin ja nimenomaan kouluttajaksi meidän molempien yhteinen luottoparantaja. Ja kun ensin olimme saanet asiat sovittua tämän kouluttajan kanssa, aikataulut täsmäämään ja niin edelleen, meillä oli enää edessä vaatimaton haaste saada kurssille muitakin osallistujia, jotta se ylipäätään alkaisi koko kurssi. Kyllä kieltämättä vähän pelotti, se oli taas se tuttu tunnu kuin katsoisi "tyhjyyteen", mistä löytäisimme meidän lisäksemme 6 ihmistä, jotka olisi valmiit lähtemään tuollaiselle kurssille, joka kaiken lisäksi maksaakin jonkin verran. Silti oli se luotto olemassa, tulijat kyllä järjestyy jos niin on tarkoitettu. Ja niinpä niitä sitten alkoi tupsahdella sieltä ja täältä. Ja voitteko kuvitella, nyt meidän kurssilla on jo 13 osallistujaa ja lisääkin oli tulijoita, mutta nyt täytyy jo rajoittaa, kun ei mahdu! Aika homma! Ja huomenna aloitetaan, jännittää! Itse tunnen jotenkin, että "kurssi" olisi ikäänkuin energiatasolla jo alkanut muutama viikko sitten. Näitä on vaikea selittää, mutta jotain vain alkaa tapahtua ja sen osaa yhdistää siihen. Sama juttu, jos varaat itsellesi ajan energiahoitoon, niin hoitohan alkaa jo aina ennen kuin fyysisesti menet sinne hoitoon. Varmaan sama juttu tän kurssin kanssa, sisäisiä juttuja on jo alkanut tapahtua.

Että jos on vähän tuskailua itseni kanssa, niin onpa paljon hyvääkin!
Jos täällä blogissa seikkailee näkökykyisiä ystäviä, niin saa antaa kuulua vähän korkeamman tason näkemystä siitä, että mikä tää hankala juttu itseni kanssa nyt oikein on? KKK!

PS: Löysin tällaisen peili-kuvan ja musta se oli aika hauska. Kunpa se sisäinen peili joskus toimisi tähänkin suuntaan!!

Luonnetekijöitä

Pikainen päivitys kassien pakkaamisen keskeltä. Olemme lähdössä viikonloppureissulle. Lapset menevät mummolaan ja aikuiset suuntaavat Tampereelle asuntomessuille ja samalla meillä on mahdollisuus viettää aikaa sellaisten ystävien kanssa, joita harvemmin tulee nähtyä. Olen iloisin mielin!

Olen tässä pari päivää miettinyt, että millaisen muutoksen oma esikoiseni on kokenut tullessaan 6 vuoden ikään. Tähän ikään mahtuu hirveästi erilaisia pelkoja, sellaisiakin joita meidän aikuisten on vaikea välillä ymmärtää. Olemme kuulleet melkein joka ilta saman kysymyksen esikoisen suusta nukkumaan mennessä: "Ettehän isä ja äiti lähde mihinkään, kun me nukutaan?" Välillä hän varmistelee päivälläkin, että me ei kadota sillä välin kun hän on vaikka kaverin kanssa pihalla. 6-vuotias alkaa ymmärtää elämää ja maailmaa ihan uudella tavalla ja siitä ymmärryksestä nämä pelotkin kai nousevat. Ja tämä oli nyt vain yksi esimerkki. Toinen asia mihin olen kiinnittänyt huomiota, on tietynlainen "itsekkyys", mikä tuntuu nostavan päätään. On vähän sellaista minä-keskeisyyttä ja silloinkin kun itkettää ja kiukuttaa, se kuulemma johtuu siitä että "sinä itketät minua!" Ei olla halukkaita näkemään omaa osuuttaan asiaan ollenkaan, esimerkiksi omaa huonoa käytöstä mikä on johtanut koko tilanteeseen. No, nämä nyt on tällaisia, mielenkiintoisia huomioita ja varmasti jokainen lapsi kipuilee omat 6-vuotiaan tuskansa omalla tavallaan. Sanon nyt tämän sen takia, ettei kukaan luule mun mollaavan omaa lastani täällä. Voisin puhua siitäkin, miten hurmaava ja ihana ja reipas ja kultainen lapsi esikoiseni on, mutta siitä tulisi paljon tekstiä ja se ei ollut nyt se aihe :)

Tätä kaikkea kun olen miettinyt ja etenkin tuota itsekkyyttä, niin olen ottanut huomioon senkin, että esikoiseni on horoskoopiltaan Leijona. Hän on hyvä esimerkki Leijonasta, rakastaa olla huomion keskipisteenä, minä minä minä. Vaikka hän on hirveän herkkä aistimaan myös toisten tunnetiloja ja pahoittaa mielensä kun joku toinen on surullinen, niin silti hänessä on se ihana kääntöpuoli. Hän on lapsi, joka ottaa aina oman tilansa joka tavalla. (Toki vieraissa ympyröissä on ujouttakin ja taustalle jäämistä sen takia, mutta kotona ja tutussa porukassa hänessä tämä Leijonamaisuus tulee hyvin esiin.) Hän saa kavereita joka sormelle missä kulkeekin, ja hän on helposti myös jotenkin se joukon pomo ja johtohenkilö. Kaikki hänen ympärillään tietävät aina, mistä tuulee. On sitten iloa, surua tai kiukkua, se tulee kuuluville ja tiettäväksi. Tavallaan hirveän helppo lapsi, kun hän tuo esiin kaikki mielenliikkeensä. On minulla nimittäin vertailukohtakin, kun pikkusisarus taas on toista maata, sulkeutuu tunteistaan simpukan lailla.

Tätä kaikkea Leijonamaisuutta miettiessäni oivalsin, että synnymme tietynlaisiksi ihan tarkoituksella ja syystä. Mehän valitsemme tarkalleen sen oman syntymäajankohtamme, ei ole siis yhdentekevää millaisen astrologisen taivaan hetkellä synnymme. Tämä on suuri kuvio! On varmaan tarkoituksensa sillä, että persoonallisuuden piirteitä on erilaisia ja erilaisia piirteitä tarvitsemme kullekin elämän matkalle. Mietin, että valitsemme ne piirteet/sen horoskooppimerkin, jota tarvitsemme juuri sen kertaisen sielunsopimuksemme täyttämiseen tai seuraamiseen. Ja siltä pohjalta mietin, että miten suhtaudumme toisiimme ja lapsiimme, toistemme persoonan piirteisiin jotka ovat jotenkin ehkä niitä "ei niin hyveellisiä". Joku Leijonakin esimerkiksi, joka tahtoo helposti olla vähän minä-keskeinen, miten siihen tulisi suhtautua? Parasta olisi varmasti joku hieno kombinaatio toisen persoonan kunnioittamista sellaisena, kun se on sattunut syntymään ja toisaalta näiden elämän perussääntöjen opettamista. Miten ohjata lasta sulavasti ottamaan huomioon myös muut ihmiset ja heidän tunteensa, silti lyttäämättä hänen omaa kallisarvoista persoonansa, joka tahtoo olla itseään esille tuova? Tämän kanssa saa olla tarkkana ja sitä on hyvä miettiä.

Sitten kun annetaan kaksi hyvin erilaista lasta, niitä tulee helposti vertailtua kun ne siinä rinnatusten ovat. Ehkä minullekin on annettu kaksi niin erilaista sen takia, että minäkin oppisin sen kautta jotain suurempaa. Minulla on tämä super-sosiaalinen Leijona ja sitten hänen pikkusiskonsa hiljaisempi, vetäytyvämpi, omassa oloissaan viihtyvämpi Vesimies. Tämä Vesimies on sellainen taiteilijasielu, joka viettää paljon aikaa itsekseen. Hänellä ei itse asiassa taida olla yhtään omaa kaveria varsinaisesti. Kaikki tahtovat leikkiä menevän isosiskon kanssa. Ja minä äitinä tunnen tästä suurta tuskaa, mietin tuon pienemmän kohtaloa kaikessa yksinjäämisessään. Näkeehän hän, että toinen juoksee kavereiden kanssa koko ajan ja hänellä itsellään ei ole omaa kaveria, miltä se mahtaa tuntua? Mutta toisaalta, onko niin että hän haluaakin olla näin, omassa rauhassaan? Onko niin, että hän viihtyy näin aivan hyvin eikä kaipaakaan samalla lailla jatkuvaa leikkiseuraa? Siinä kun isosisko haluaa olla ulkona päivät pitkät tekemässä, juoksemassa, toimimassa, pikkusisko haluaa olla mieluummin sisällä, uppoutua videoiden ja tietokoneen maailmaan, touhuskella yksinään leikkihuoneessa leikkien ja piirrellen. Ehkä tämä kaikki on hänelle ihan fine, ja minä äitinä tunnen tuskaa ihan turhaan? Hän on vain valinnut tällaisen persoonan tähän elämään, ja meidän pitäisi tukea häntä siinä? Voi kun se simpukka-lapsi vain voisi kertoa mulle jonain päivänä, että onko hän onnellinen juuri tällä tavoin? Että oikeasti hän ei kaipaa omaan elämäänsä yhtään niitä asioita, joita minä äitinä näkisin hänen tarvitsevan. Hän on sellainen taiteilijasielu ja taivaanrannan maalari, jonka ajatuksista ei oikein ota kukaan selvää, hän pitää ne itsellään. Ihana, herkkä tyttö!

Ja sitten on vielä se kolmaskin, pienin. Mitäköhän hänestä tulee?!

Liian ajoissa

Olen alkanut kokoamaan itselleni ensimmäistä aarrekarttaani ja sen tiimoilta selailen sakset kädessä vanhoja lehtiä. Tämän kevään Kodin Kuvalehdestä löysin niin mahtavan pääkirjoituksen (Minna McGill), että aion kopsata sen tähän!

------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Liian ajoissa

   Matkustin junalla Tampereelta Helsinkiin. Toisella puolella käytävää istui vanha charmantti herrasmies. Kun olimme puolessa välissä matkaa, mies puki takin päälleen, noukki laukun hattuhyllyltä ja suuntasi junan välikköön seisomaan. Siellä hän kökötti ja odotti. Lähes tunnin, ennen kuin juna oli perillä Helsingissä.
   Näihin kärsimättömiin ajoissa olijoihin olen törmännyt muuallakin, siellä täällä, kuten teatterissa. Ennen kuin esirippu laskee, osa väestä on jo puikkelehtinut katsomosta ulos ja kiilannut narikoille. Näyttelijöistä viis.
   Minä, joka olen tätä nykyä aina myöhässä, aloin miettiä, voiko elämässä olla liiankin ajoissa. Ilmeisesti voi.
   Aika taitaa olla elämämme suurimpia paradokseja.
   Ensin juoksemme pää kolmantena jalkana vuosikausia. Aamuisin päiväkodille ja julkisilla töihin, iltaisin ruokakaupan kautta kotiin. Istumme vanhempainillat. Hoidamme ikääntyvät vanhempamme. Maksamme laskut, täytämme veroilmoitukset. Huollamme autot ja vaihdamme talvirenkaat. Ja kiireen vuoksi myöhästelemme.
   Voisi ajatella, että kun työelämä loppuu ja lapset lähtevät pesästä, olisi kerrankin aikaa ja mahdollisuus ottaa rennosti. Mutta taitaakin käydä toisin. Kärsimättömyys sen kuin pahenee. Usealla on uudessa elämänvaiheessa entistä kovempi kiire, jonnekin, kaiken aikaa. Kuten erään tuttavani eläkkeelle jääneillä vanhemmilla, jos heidän tyttäreensä on uskominen.
   -Joka kerta kun he tulevat kylään, he tuskin malttavat riisua takkinsa ja istua sohvalle. Alkuun he toteavat, että kahvia he nyt eivät ainakaan ehdi juomaan. Tälläkään kertaa. Kova kiire on, mutta minne, siitä minulla ei ole aavistustakaan, tytär pohtii.
   Onnellisimpia elämänkulussa taitavat olla lapset, joilla ei vielä ole ajan tajua. He, joille tunti ja vuorokausi ovat samanarvoisia ja elämä aina yhtä totta ja tässä. He, jotka automatkalla kysyvät viiden minuutin välein: Ollaanko jo perillä?
   Ja he, joilta ei jää yksikään puu, tönö tai eläin huomaamatta, vaikka juna kiitäisi kahtasataa Tampereelta Helsinkiin.
   Tarkkailkaapa vain!
---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tuossa kirjoituksessa oli jotain sellaista ajatusmaailmaa, mitä haluaisin itse vaalia. Siitä kirjoitin itse asiassa eilenkin, kun ei ole kiire minnekään, kun voi olla läsnäolevassa hetkessä niin kuin sinulla olisi kaikki maailman aika.
Tulkaa lasten kaltaisiksi, sillä lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta. Olen varmasti lainannut tuota lausetta ennenkin täällä, mutta musta siinä piilee vain syvä viisaus. Mulle itselle sanottiin kanavoinnissa joskus sellainen viesti, että lapsilla ja kotona heidän kanssaan viettämälläni ajalla on mulle aivan erityinen merkitys ja opetus. Mua kehoitettiin kiinnittämään huomiota siihen, miten lapset elävät nyt-hetkessä ja ottavan siitä oppia itsellekin. Me aikuiset murehdimme menneitä ja tulevia, ja täytämme nykyhetkemme viihteellä, joka pitää meidän tehokkaasti pois läsnäolevasta hetkestä. Miksi?
Lapsilla ja aikuisilla on tietysti eroja. Lapset eivät tunne kelloa, ei ole sitä ajan tajua. Lapsilla ei ole velvollisuuksia, kuten aikuisilla. Mutta silti, voisimmeko me vähän hellittää siitä "pitäisi"-elämästä ja tarttua hetkeen, carpe diem!

PS: Pikkuisen tyttöni kipeä käsi tuli vain entistä kipeämmäksi ja veimme hänet aamulla lääkäriin. Kyynärpää oli sijoiltaan ja netistä asiaa opsikeltuani selvisi, että se on hyvin tyypillinen vamma pienillä lapsilla, joita on vedettu tai nostettu käsistä. Ikävää, että piti tämäkin asia oppia näin kantapään kautta. Hauska hissileikki ei taidakaan olla ihan hyväksi. Nyt ollaan kuitenkin jo toipumisen puolella, käsi kantositeessä.

Hoivaa ja huolenpitoa

Koin tänään ihanan hetken pikkuisen kuopustyttöni kanssa. Hän täyttää tulevana syksynä 2 vuotta, joten hän on aika pieni vielä, ei puhukaan vielä. Hänellä on ollut tänään vähän kurja päivä. Hän on jo kolmatta päivää pienessä kuumeessa, ilmeisesti hampaita tekee. Olo on vähän väsähtynyt ja kärttyisä tämän takia, kovasti kaikki itkettää ja syliä tarvitaan tavallista enemmän. Meillä oli tänään vieraita, veljeni perhe. Mieheni hauskuutti lapsia tekemällä heidän kanssaan hissileikkiä. Lapset nostivat kädet ylös pään päälle ja mies nosti heidät käsistä ilmaan, hissillä ylös, ja sitten alas. Kuopus liittyi jonoon, odotti vuoroaan kädet pään päällä. Hissireissu oli siitä ikävä, että hänen kätensä venähti jotenkin siinä. Hän alkoi vähän itkeä ja selvästi aristeli kättään, ja kun tilannetta vähän seurailtiin niin selvältä se näytti. Toista kättä sai liikuttaa, mutta kipeän käden liikauttaminen nosti aina itkun ilmoille. Laitoin hänen käteensä pienen kolmiokantoliinan, joka helpotti selvästi hänen oloaan.

Alkuillasta hän makasi meidän vanhempien sängyllä hiukan surkeana, käsi kantoliinassa ja pienessä kuumeessa. Silittelin ja höpöttelin hänen kanssaan ja katselin samalla hänen käsiään ja jalkojaan, jotka oli ihan likaiset. Mietin, ettei taida suihkureissu onnistua nyt tänään. Päätinkin antaa hänelle sitten hiukan extrahoivaa ja hain pienen pesuvadin ja tein siihen lämmintä saippuavettä. Toin vadin sänkyyn ja pesin hänen pienet jalkansa ja terveen kätensä, rauhallisesti yksi kerrallaan. Kaadoin muovisesta Muumi-teepannusta lämmintä huuhteluvettä aina pesun jälkeen, sitten kuivasin huolellisesti. Kaikki tämä tehtiin hitaasti ja rauhassa, ja näin miten tyttö nautti kaikesta. Pesun jälkeen otin rasvaa ja rasvasin hellästi hänen jalkansa ja terveen kätensä, hieroin ja paijasin pitkään. Tämän jälkeen tyttö näytti, että toinen, kipeä käsi on pesemättä ja rasvaamatta ja kun kysyin, että haluaako hän että pesen senkin, hän sanoi tuttinsa takaa että "joo". Niinpä hain uudelleen pesuvadin, poistin kantoliinan ja hän urheasti nosti kätensä vatiin. Pesin käden, huuhtelin ja kuivasin. Tässä vaiheessa hän alkoi taas uudelleen aristella kättään, ja niin laitoin vaaleanpunaisen Muumi-kantoliinan takaisin käteen. Tyttö oli taas puhdas ja tyytyväinen.

Jäin miettimään, miten tällaiset kiireettömät, rauhalliset hoivan ja hellyyden hetket tahtoo puuttua nykyihmisten elämästä kokonaan, meidänkin. Aina on kiire, "ei nyt ehdi." Ja miten ihana hetki se oli, meille molemmille! Itsekin mietin sitä, miten paljon nautin siitä hoivaamisesta, ja miten voisin tehdä tätä jollekin muullekin. Miten joku vanhus hoitokodissa vaikka nauttisi, kun joku olisi hänen kanssaan kiireettömästi, kuin meillä olisi kaikki maailman aika, ja hiljalleen pesisi hänen jalkansa lämpimällä vedellä, hellästi. Sitten kuivataan ja rasvataan, ja aina vain ei ole kiirettä mihinkään. Miten paljon tällaisesta hetkestä ja hoivasta voi nauttia, ja ehkä juuri siksi että sillä ei ole mitään fokusta. Se ei ole tilattua jalkahoitoa, jossa keskitytään jalkojen ongelmiin. Se vain on. Aikaa, kosketusta, hellyyttä ja hoivaa. Minä välitän sinusta, minä haluan tehdä sinulle tämän.

Sielunsiskot

On tää elämä kyllä niin hassua välillä! Välillä sitä jää oikein ihmettelemään millaisia ihmisiä mun elämään on virrannut ja edelleen virtaa! Se on kyllä totta, että tämä henkiselle tielle lähteminen on tuonut vipinää näihin kuvioihin, ja "samanhenkisiä" ihmisiä putkahtelee elämääni mitä oudoimmista ja yllättävimmistä yhteyksistä.

Mä olen kauppani kautta tutustunut yhteen naiseen, joka ikänsä puolesta voisi olla äitini. Hän siis kävi kerran kaupassani ja taisi tulla toisenkin kerran ja niinpä me vain jotenkin "sattumalta" eksyimme juttelemaan sellaisista aiheista, että minulle kävi ilmi hänen olevan jotnkin samanhenkinen kuin minä. Nyt tämä nainen on tulossa samaan intuitiivisen parantajan koulutukseen kuin minä ja kerroinkin aikaisemmin siitä, miten hän kävi siitä mulle oikein henkilökohtaisesti ilmoittamassa ja me hihkuimme ja halasimme kaupassa kuin pienet tytöt.
Tänään tämä nainen kävi taas, ihan muuten vaan pistäytyi tervehtimään ja taas me päädyimme hihkumaan ja halaamaan. En osaa selittää sitä, mutta meidän välillä on jotain jännää energiaa! Älkää nyt ymmärtäkö väärin, on jotenkin huonosti sanottu että meidän "välillä". Meidän välillä on jotain korkempaa, jotain hyvin tarkoitettua. Sanotaanko näin, että en olisi ollenkaan yllättynyt, jos saisin tietää että meillä on takanamme yhteisiä menneitä elämiä ja tähän elämään sovittuja keskinäisiä sielunsopimuksia. Sellainen tunnelma meidän tapaamisessa aina on. Energia väreilee ja tunnumme ymmärtävän toisiamme ilman sanoja, ja usein minä päädyn pyyhkimään kyyneliä silmänurkista. Siinä on vain läsnä jotain, jotain sykähdyttävää, jotain suurempaa... jotain suurempaa, jota en vielä osaa selittää. Meidän yhteinen lyhyt tarinamme on mennyt eteenpäin kuin palapeli, pala kerrallaan tulee jostain ja kumpikaan meistä ei varmasti koskaan etukäteen tiedä, että taas on jotain tulossa. Tänäänkin, hän tuli vain tervehtimään ja mihin se lyhyt tapaaminen päättyi (sen lisäksi että hihkuttiin, halattiin ja pyyhittiin kyyneleitä silmänurkista): Yhteistyösuunnitelmiin! Ja mä niin näen sen selvästi, että se ei ollut mikä tahansa sattuma tai lopputulos, vaan se oli niin annettu, niin ennalta suunniteltu.

Yhteistyö, jos lähtee käyntiin, on tarkoitus johtaa siihen että saamme meidän paikkakunnalle luomukaupan lisäksi vielä oikein kunnon hörhökaupankin! Mikäs se semmoinen hörhökauppa on? Tämän blogin lukijat varmaan tykkäisi sellaisesta kaupasta... Kerron, kun on aika!

Sen olen oppinut, että IKINÄ ei voi tietää kenestä ihmisestä tulee sulle itsellesi hyvin merkittävä! Jos ajattelen, miten olen itse tavannut kaikkia elämäni sielunsiskoja, niin enpä olisi arvannut! Jos ajattelen tällaisia "tuoreimpia" sielunsiskojani, joita en ole tuntenut kuin vuoden päivät korkeintaan, niin on jännittävä ajatella miten meidätkin on varmaan jotenkin tuotu yhteen suuremman merkityksen takia. Tunnen, että sillä yhteentuomisella on ollut tietenkin henkilökohtaisella tasolla paljonkin merkitystä, mutta uskon että sillä on myös laajempi merkitys. Uskon, että kyse on myös hyvin paljon siitä, mitä me saamme aikaan kun yhdistämme kaiken Valomme, millainen merkitys sillä on suurelle määrälle ihmisiä ympärillämme.

Meditoinnin haasteet

Puhuin eilen ystäväni kanssa retriitistä, jolle hän oli lähdössä. Retriitti kestää neljä päivää ja sinne on kiellettyä ottaa mukaan musiikkia, kännykkää ja jopa kirjoja. Kaksi ensimmäistä ymmärsin, mutta kirjojen kohdalla ajattelin, että "ohhoh, ahdistavaa!" Itsekin olen haaveillut retriittiin menosta ja olen nimenomaan nähnyt, että siellä olisi aikaa uppoutua lukemaan ihania henkisiä kirjoja. Mutta ehkä siinä se ongelma onkin. Uppoutua. Kun oikein aloin ajattelemaan, niin se tuntuu jotenkin "ahdistavalta", olla nyt neljä päivää ihan vain oman itsensä kanssa, ilman paljon muita virikkeitä (oikeasti, se saattaisi tehdä kovin hyvää meille nykypäivän ihmisille!) Tästähän kuitenkin paljon on puhuttu kanavoinneissa ja muissa, hiljaisuuden merkityksestä. Meidän on suotava itsellemme myös hiukan hiljaisuutta, sillä siinä hiljaisuudessa vasta oma sielumme ääni tulee todella kuuluville. Jos ympärillämme on aina meno ja meininki, meillä ei mahdollisuutta pysähtyä kuuntelemaan niin paljon sisäisiä viestejämme.

Mulla on nykyään aika hyvä tilanne jo, nyt kun olen täällä kaupassa töissä. Kaupan käynnin vilkastuttamiseksi visualisoin kaupan täyteen ihmisiä, ostoskorit käsivarrellaan tekemässä ostoksia ja ovesta käy virta sisään ja ulos. Mutta vaikka todellinen tilanne ei tällä hetkellä olekaan tuo, olen silti aika onnekas saadessani nämä kohtuullisen rauhalliset päivät täällä kaupallani. Kuuntelen meditatiivista musiikkia ja minulla on paljon hiljaisuutta ajatella kaikkea, tuntea kaikkea. Mutta sitten toisaalta, käytän hirveän suuren osan päivästäni tässä tietokoneella ja se on ehkä juuri sitä samaa uppoutumista, mitä kirjojen kanssakin voi harrastaa. Nyt kun sain itseni "kiinni" tästä asiasta, olen yrittänyt ihan tietoisesti jättää vähemmälle tätä koneen tuijotusta. Minulla olisi paljon aikaa periaatteessa istua nurkan taa mukavaan tuoliin ja vaikka meditoida, mutta meditaatiota häiritsee tehokkaasti se asia, että koska tahansa voi joku astua kauppaan ja tehdä sen vielä niin hiljaa, etten oikein kuule (kuten kävi tänään). Sekään ei ole kiva tilanne.

Tänään olen yrittänyt miettiä kuumeisesti sitä, miten saisin järjestettyä omaan elämääni noin tunnin päivässä hetkeen, jolloin voisin vaikka vähän joogata ja meditoida. Jotenkin kaipaan sitä mielessäni ja kehossani. Ja tietysti ensimmäinen ajatus on, että en pysty, mitenkään. Kotona sellaista rauhaa ei ole, työpaikalla olisi hyvät tilat ja mahdollisuudet siihen. Kaupan aukiollessa en voi tätä tehdä ja kun olen jo päivittäin 8 tuntia poissa kotoa, en haluaisi olla yhtään enempää poissa sieltäkään. Tulen kuuden jälkeen kotiin ja illat lasten kanssa ovat sitten kovin lyhyitä. Aamua en jotenkaan pidä potentiaalisena, koska olen niin aamu-uninen illan virkku, että haluan nukkua mahdollisimman pitkään. Muutenkin aamut täyttyvät siitä, että valmistaudutaan päivään. Teen aamupalaa itselleni ja lapsille, puetaan, laitetaan asioita valmiiksi. En näe aamussa potentiaalia. No, koska sitten? En oikein löydä vastausta tähän nyt heti, mutta uskon että tästä saattaa alkaa itämään jotakin. Onko se sitten pois kaupan aukioloajoista vai mitä, en tiedä. Haaveilen siitä, että mekin ottaisimme käyttöön siestan, jolloin kaupan voisi pistää tunniksi kiinni keskellä päivää!

Uskon, että lopulta on kyse vain priorisoinnista. Uskon, että voimme saada elämässämme aikaan vaikka mitä, jos vain uskomme siihen. On niin helppo sanoa, että "ei onnistu" ja that's it.

Puhun aina meditaatiosta, mutta en edes tarkalleen tiedä mitä se pitää sisällään. Mun meditaatio on usein jonkun asian tekemistä energiatasolla, visualisoimista tai tällaista, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Meditaatiohan voi olla myös sitä, että vain tyhjennetään mieli kaikista ajatuksista, ollaan todella siinä hiljaisuudessa. Ne lyhyet pätkät, mitä olen tätä kokeillut, on olleet jotenkin unenomaisia, tulee sellainen olo kuin "mieli olisi nukahtanut". Mulle on jäänyt vähän epäselväksi, että mikä tällaisen tilan anti sitten on. Tietysti voisi kuvitella, että sellaisesta täyshiljaisuudesta saattaisi sitä sisäistä puhettakin kuulla paremmin, mutta itsellä se on muistuttanut niin vaipumista horrokseen, että en ole nähnyt siinä mitään itua. Tarkoitus ei varmastikaan ole vaipua horrokseen... Ehkä tarvitsisin hiukan opastusta? Mutta energiatason työskentely sopii mulle myös mainiosti, sen jälkeen on aina hyvin energinen ja hyvä olo.

Kyllä se tästä ;)

Uskotko satuihin?

Liitän tähän alle pienen sadun. Se oli niin upea, että mulla meni kylmät väreet pitkin kehoa, kun luin sen. Käyttääkseni sitä näissä yhteyksissä yleistynyttä sanaa: Se resonoi!!

(Uusille lukijoille tiedoksi, että Tie valoon on myös Facebookissa, löydät sen täältä.)

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------

GALAKTINEN SATU

Kirjoittanut Michael Lightweaver (www.n2012.com)
1.11.2001
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Kauan, kauan sitten hyvin kaukaisessa galaksissa kaikki pienet valo-olennot vain oleskelivat nauttien elämästä tuossa iloisessa ja ajattomassa ulottuvuudessa. Ja sitten yhtenä päivänä hyvin suuri ja mahtava enkeli tuli heidän luokseen. Hänellä oli erittäin vakava ilme kasvoillaan. Hän etsi vapaaehtoisia erittäin tärkeään kosmiseen tehtävään.

"Meillä on pieni, mutta hyvin erityinen Gaia-planeetta Alycon-galaksin reunalla. Se on hyvin ainutlaatuinen, kuin kaunis puutarha ja se on täynnä satojatuhansia erilaisia elämänmuotoja. Se on ollut jonkinlainen kokeiluasema galaksissa ja siellä on hyvin mielenkiintoinen humanoidielämänmuoto, mikä yhdistää korkeimpia ja matalimpia taajuuksia, joita tunnetaan kosmoksessa. Se on itse asiassa malliesimerkki kaksinaisuudesta. Toisaalta se on uskomattoman kaunis elämänmuoto ja kykenee kantamaan korkeimpia rakkaus-, valo- ja ilotaajuuksia, joita tunnetaan koko universumissa. Toisaalta se kykenee kantamaan tiheimpiä ja pimeimpiä taajuuksia, joita kosmoksessa on koskaan koettu - taajuuksia joiden yli muu luomakunta kehittyi aioneita sitten.

Tässä on nykytilanne. Aika-alueena tämä planeetta käy läpi jaksottaisia kosmisia syklejä. Se on tulossa nyt kahden merkittävän syklin loppuun - 2000 vuoden Kalojen aika ja 25000 vuoden kosminen vuosi - matkallaan Alcyonen, Linnunratagalaksin keskusauringon ympäri.

Tämän syklin myötä monia asioita tulee loppuun ja monia asioita alkaa. Mutta mikä tärkeintä, planeetta kokee valovalelua, mikä lisää dramaattisesti sen taajuutta. Kuten missä tahansa siirtymäajassa, on tietty määrä myllerrystä. Osa tästä on geologista, sillä Gaia itse on elävä planeetta ja se myös kehittyy. Mutta paljon siitä liittyy humanoidilajiin, joka hallitsee planeettaa.

Tämä ei ole erityisen helppoa aikaa lajille - erityisesti niille, jotka nukkuvat, ja niille jotka värähtelevät matalimmilla taajuuksilla. Kun taajuus muuttuu, se luo epävarmuutta, mikä vuorostaan saa aikaan pelkoa.

Ensimmäinen evoluutiokausi tällä planeetalla oli fyysinen kausi ja avainsana oli selviytyminen. Toinen kausi mikä nyt on loppumassa, oli mentaalinen kausi ja avainsana oli logiikka. Kolmas kausi mikä nyt on alkamassa, on sydämen kausi ja avainsana on rakkaus. Tämä on korkeinta taajuutta.

Ne joilla parhaillaan on valta planeetalla, edustavat vanhaa fyysistä ja mentaalista järjestystä. Siinä määrin kun he kykenevät tekemään sujuvan siirtymän sydänkeskeiseen ja jumalaisesti ohjattuun elämään, siirtymä on helppo. Siinä määrin kun he eivät kykene tähän, he kokevat paljon myllerrystä.

Tämä on siis Gaian nykytilanne. Olen täällä etsimässä vapaaehtoisia, jotka olisivat halukkaita inkarnoitumaan humanoidimuotoon planeetalle tänä aikana ja auttamaan tämän siirtymän tekemisessä helpoksi ja tasaiseksi. Olemme lähettäneet profeettoja ja opettajia menneisyydessä. Hyvin usein heitä vainottiin raa'asti tai heidät tapettiin. Toisissa tapauksissa heistä tehtiin jumalia palvottavaksi ja nämä humanoidit rakensivat yksityiskohtaisia uskontoja ja rituaaleja heidän ympärilleen ja käyttivät uskontoja toistensa kontrolloimiseen. He tekivät kaikkea muuta, paitsi seurasivat niitä yksinkertaisia opetuksia, joita tarjottiin.

Tällä kertaa siis kokeilemme erilaista lähestymistapaa. Ei enää profeettoja, pelastajia ja avataroja, joita he voivat käyttää uskontojen luomiseen. Tällä kertaa lähetämme tuhansia - itse asiassa satojatuhansia - tavallisia valo-olentoja, joilla on vain kaksi tehtävää:

1) Pysy sydämessäsi. Riippumatta siitä, mitä tapahtuu, pysy sydämessäsi.
2) Muista, kuka olet, miksi olet täällä ja mistä tässä kaikessa on kyse.

Tämä näyttää tarpeeksi helpolta, vai mitä? Valitettavasti ei! Kuten olen sanonut, kaksinaisuus on saavuttanut huippunsa tällä planeetalla. Tämä laji on kehittänyt täydellisen harhan hyvästä ja pahasta. Suurin haaste mitä koette, on muistaa, kuka oikeasti olette, miksi olette täällä ja mistä tässä kaikessa oikeasti on kyse. Kun muistatte, kykenette pysymään sydämessänne ulkoisista tapahtumista huolimatta.

Miten siis tiedätte, kun unohdatte? Se on helppoa. Tarkkailkaa tuomitsemistanne. Sillä hetkellä kun huomaatte tuomitsevanne, tiedätte, että olette unohtaneet, kuka oikeasti olette, miksi olette täällä ja mistä tässä kaikessa on oikeasti kyse. Tämä on merkkinne.

Tässä on haaste. Elämä tällä planeetalla vaatii suurta erottelukykyä - sen viisasta arviointia, mikä on totta, mikä on tarkoituksenmukaista ja mikä on korkeinta hyvää sekä itsellenne että planeetalle. Monin tavoin erottelukyky on samanlaista kuin tuomitseminen. Tiedätte kuitenkin, milloin tuomitsette, milloin olette siirtyneet pois sydämestänne ja milloin syyttelette.

Tiedämme, miten haastava tämä planeetta voi olla. Tiedämme, miten hyvin todellisilta tämän planeetan harhakuvat vaikuttavat. Ymmärrämme tämän ulottuvuuden uskomattoman tiheyden ja kohtaamanne paineen. Mutta jos selviydytte tästä tehtävästä - ja se on vapaaehtoista - kehitytte hypervauhtia.

Meidän pitäisi myös sanoa tietävämme, että jotkut teistä jotka menevät tälle planeetalle tähtisiemeninä, eivät koskaan idä - eivät koskaan herää muistamaan sitä, kuka oikeasti olette. Jotkut teistä heräävät ja alkavat säteillä, tullakseen vain ympärillään olevien mielipiteiden ja vallitsevien ajatusmuotojen tukahduttamaksi. Toiset heräävät ja pysyvät hereillä ja valostanne tulee inspiraation ja muistamisen lähde monille.

Teitä inkarnoituu ympäri planeettaa - joka kulttuuriin, joka rotuun, joka maahan ja joka uskontoon. Mutta olette erilaisia. Ette koskaan oikein sovi joukkoon. Kun heräätte, käsitätte, että todellinen perheenne ei ole omasta rodustanne, kulttuuristanne, uskonnostanne, maakunnastanne tai edes biologisesta perheestänne. Se on kosminen perheenne, niitä jotka ovat tulleet teidän laillanne tehtävänään auttaa pienillä ja suurilla tavoilla nykysiirtymässä.

Todellinen veljeys ja globalisaatio korkeimmassa muodossaan tulee vain sen muistamisesta, kuka oikeasti olette, miksi olette täällä ja mistä tässä kaikessa oikeasti on kyse. Se tulee, kun palaatte jumalaisen olemuksenne todelliseen temppeliin, sydämeenne, missä tämä muistaminen tapahtuu ja mistä teitä kutsutaan palvelemaan maailmaa.

Siis oletteko valmiita? Hyvä!

Ai niin muuten, on pari muuta pikkuasiaa, joista minun pitäisi mainita …

Tiheyden vuoksi ette voi toimia tuossa ulottuvuudessa ilman avaruuspukua. Tämä on biologinen puku, mikä muuttuu ajan kuluessa. On monia asioita, joita voisimme kertoa teille tästä, mutta orientoimisaikamme on lyhyt, joten luulen, että voitte vain hypätä siihen ja kokea sen. Teitä pitäisi kuitenkin varoittaa ennalta. On sellainen vaara, että jos unohdatte, kuka oikeasti olette, saatatte luulla olevanne yhtä kuin avaruuspukunne sen sijaan, että se on vain kulkuneuvonne tuossa ulottuvuudessa. Kun olette siellä, huomaatte, että avaruuspukuja on ääretön valikoima ja niille annetaan paljon huomiota. Kuitenkin tästä äärettömästä valikoimasta huolimatta ne kaikki osuvat kahteen peruskategoriaan nimeltään "sukupuoli", koska tämä on kaksinaisuuden planeetta. Taaskaan meillä ei ole oikeastaan aikaa mennä tähän nyt. Mutta huomaatte suhteenne uuteen avaruuspukuunne olevan hyvin opettavainen ja mielenkiintoinen.

Se toinen pikkuasia on tämä. Toimiaksenne tuossa ulottuvuudessa saatte myös mikrosirun nimeltään "persoonallisuus". Tämä on kuin identiteettileima, mikä avaruuspukunne ohella tekee teistä oleellisesti erilaisen kuin kaikki muut. Tämä sallii teidän osallistua hologrammiin siellä - jotain mitä kutsutaan "konsensustodellisuudeksi". Taas kerran on suuri vaara, että syvennytte niin kovasti hologrammin persoonallisuusdraamoihin, että unohdatte, kuka oikeasti olette, ja luulette olevanne yhtä kuin persoonallisuutenne. Tiedän tämän kuulostavan melko uskomattomalta nyt, mutta kun pääsette sinne …

Taaskin on paljon enemmän, mitä voisimme kertoa teille orientoitumisena, mutta luulemme, että voitte oppia loput kokeilemalla paikan päällä. Ainoa tärkeä asia muistaa on, kuka oikeasti olette, miksi olette täällä ja mistä tässä kaikessa oikeasti on kyse. Jos voitte tehdä sen, kaikki muu selviää hienosti. Mutta huomatkaa: niin harvat todella muistavat tämän, että he erottuvat erilaisina ja toiset kutsuvat heitä "valaistuneiksi" tai "heränneiksi" tai vastaaviksi. Kummallista, eikö vain?

No, hyvää onnea ja hyvää matkaa!!!"

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.