Luonnetekijöitä

Pikainen päivitys kassien pakkaamisen keskeltä. Olemme lähdössä viikonloppureissulle. Lapset menevät mummolaan ja aikuiset suuntaavat Tampereelle asuntomessuille ja samalla meillä on mahdollisuus viettää aikaa sellaisten ystävien kanssa, joita harvemmin tulee nähtyä. Olen iloisin mielin!

Olen tässä pari päivää miettinyt, että millaisen muutoksen oma esikoiseni on kokenut tullessaan 6 vuoden ikään. Tähän ikään mahtuu hirveästi erilaisia pelkoja, sellaisiakin joita meidän aikuisten on vaikea välillä ymmärtää. Olemme kuulleet melkein joka ilta saman kysymyksen esikoisen suusta nukkumaan mennessä: "Ettehän isä ja äiti lähde mihinkään, kun me nukutaan?" Välillä hän varmistelee päivälläkin, että me ei kadota sillä välin kun hän on vaikka kaverin kanssa pihalla. 6-vuotias alkaa ymmärtää elämää ja maailmaa ihan uudella tavalla ja siitä ymmärryksestä nämä pelotkin kai nousevat. Ja tämä oli nyt vain yksi esimerkki. Toinen asia mihin olen kiinnittänyt huomiota, on tietynlainen "itsekkyys", mikä tuntuu nostavan päätään. On vähän sellaista minä-keskeisyyttä ja silloinkin kun itkettää ja kiukuttaa, se kuulemma johtuu siitä että "sinä itketät minua!" Ei olla halukkaita näkemään omaa osuuttaan asiaan ollenkaan, esimerkiksi omaa huonoa käytöstä mikä on johtanut koko tilanteeseen. No, nämä nyt on tällaisia, mielenkiintoisia huomioita ja varmasti jokainen lapsi kipuilee omat 6-vuotiaan tuskansa omalla tavallaan. Sanon nyt tämän sen takia, ettei kukaan luule mun mollaavan omaa lastani täällä. Voisin puhua siitäkin, miten hurmaava ja ihana ja reipas ja kultainen lapsi esikoiseni on, mutta siitä tulisi paljon tekstiä ja se ei ollut nyt se aihe :)

Tätä kaikkea kun olen miettinyt ja etenkin tuota itsekkyyttä, niin olen ottanut huomioon senkin, että esikoiseni on horoskoopiltaan Leijona. Hän on hyvä esimerkki Leijonasta, rakastaa olla huomion keskipisteenä, minä minä minä. Vaikka hän on hirveän herkkä aistimaan myös toisten tunnetiloja ja pahoittaa mielensä kun joku toinen on surullinen, niin silti hänessä on se ihana kääntöpuoli. Hän on lapsi, joka ottaa aina oman tilansa joka tavalla. (Toki vieraissa ympyröissä on ujouttakin ja taustalle jäämistä sen takia, mutta kotona ja tutussa porukassa hänessä tämä Leijonamaisuus tulee hyvin esiin.) Hän saa kavereita joka sormelle missä kulkeekin, ja hän on helposti myös jotenkin se joukon pomo ja johtohenkilö. Kaikki hänen ympärillään tietävät aina, mistä tuulee. On sitten iloa, surua tai kiukkua, se tulee kuuluville ja tiettäväksi. Tavallaan hirveän helppo lapsi, kun hän tuo esiin kaikki mielenliikkeensä. On minulla nimittäin vertailukohtakin, kun pikkusisarus taas on toista maata, sulkeutuu tunteistaan simpukan lailla.

Tätä kaikkea Leijonamaisuutta miettiessäni oivalsin, että synnymme tietynlaisiksi ihan tarkoituksella ja syystä. Mehän valitsemme tarkalleen sen oman syntymäajankohtamme, ei ole siis yhdentekevää millaisen astrologisen taivaan hetkellä synnymme. Tämä on suuri kuvio! On varmaan tarkoituksensa sillä, että persoonallisuuden piirteitä on erilaisia ja erilaisia piirteitä tarvitsemme kullekin elämän matkalle. Mietin, että valitsemme ne piirteet/sen horoskooppimerkin, jota tarvitsemme juuri sen kertaisen sielunsopimuksemme täyttämiseen tai seuraamiseen. Ja siltä pohjalta mietin, että miten suhtaudumme toisiimme ja lapsiimme, toistemme persoonan piirteisiin jotka ovat jotenkin ehkä niitä "ei niin hyveellisiä". Joku Leijonakin esimerkiksi, joka tahtoo helposti olla vähän minä-keskeinen, miten siihen tulisi suhtautua? Parasta olisi varmasti joku hieno kombinaatio toisen persoonan kunnioittamista sellaisena, kun se on sattunut syntymään ja toisaalta näiden elämän perussääntöjen opettamista. Miten ohjata lasta sulavasti ottamaan huomioon myös muut ihmiset ja heidän tunteensa, silti lyttäämättä hänen omaa kallisarvoista persoonansa, joka tahtoo olla itseään esille tuova? Tämän kanssa saa olla tarkkana ja sitä on hyvä miettiä.

Sitten kun annetaan kaksi hyvin erilaista lasta, niitä tulee helposti vertailtua kun ne siinä rinnatusten ovat. Ehkä minullekin on annettu kaksi niin erilaista sen takia, että minäkin oppisin sen kautta jotain suurempaa. Minulla on tämä super-sosiaalinen Leijona ja sitten hänen pikkusiskonsa hiljaisempi, vetäytyvämpi, omassa oloissaan viihtyvämpi Vesimies. Tämä Vesimies on sellainen taiteilijasielu, joka viettää paljon aikaa itsekseen. Hänellä ei itse asiassa taida olla yhtään omaa kaveria varsinaisesti. Kaikki tahtovat leikkiä menevän isosiskon kanssa. Ja minä äitinä tunnen tästä suurta tuskaa, mietin tuon pienemmän kohtaloa kaikessa yksinjäämisessään. Näkeehän hän, että toinen juoksee kavereiden kanssa koko ajan ja hänellä itsellään ei ole omaa kaveria, miltä se mahtaa tuntua? Mutta toisaalta, onko niin että hän haluaakin olla näin, omassa rauhassaan? Onko niin, että hän viihtyy näin aivan hyvin eikä kaipaakaan samalla lailla jatkuvaa leikkiseuraa? Siinä kun isosisko haluaa olla ulkona päivät pitkät tekemässä, juoksemassa, toimimassa, pikkusisko haluaa olla mieluummin sisällä, uppoutua videoiden ja tietokoneen maailmaan, touhuskella yksinään leikkihuoneessa leikkien ja piirrellen. Ehkä tämä kaikki on hänelle ihan fine, ja minä äitinä tunnen tuskaa ihan turhaan? Hän on vain valinnut tällaisen persoonan tähän elämään, ja meidän pitäisi tukea häntä siinä? Voi kun se simpukka-lapsi vain voisi kertoa mulle jonain päivänä, että onko hän onnellinen juuri tällä tavoin? Että oikeasti hän ei kaipaa omaan elämäänsä yhtään niitä asioita, joita minä äitinä näkisin hänen tarvitsevan. Hän on sellainen taiteilijasielu ja taivaanrannan maalari, jonka ajatuksista ei oikein ota kukaan selvää, hän pitää ne itsellään. Ihana, herkkä tyttö!

Ja sitten on vielä se kolmaskin, pienin. Mitäköhän hänestä tulee?!