Pohjamutaa pinnassa

(Tässä asenteessa on oppimista!)

Terveisiä töistä!

Tänään on aavistuksen hiljaisempaa kuin muuten lauantaisin, ja luulen sen johtuvan isoista markkinoista, jotka pidetään tänään ihan lähikylällä. Ne ovat sellainen iso tapahtuma täällä meillä päin kerran vuodessa ja ihmisvirta on varmaan tänään vähän sinne päin.

Itse taidan käydä parhaillaan läpi jotain kurkkuchakraan liittyvää juttua, joko siellä on mojovaa tukosta tai sitten sitä puhdistellaan. Ääni on ollut käheä jo viikon, eikä mitään kurkkupuolen fyysistä vaivaa ole ollenkaan. Saan selventää kurkkuani jatkuvasti, että äänen saisi kuuluville. Khröhöm! Mietin, että onko mulla paljon sanomattomia sanoja, kun se noin oireilee? Se mitä kirjoitin vähän aikaa sitten siitä että en pysty sanomaan eräälle ihmiselle kritiikkiä, vaikka mun pitäisi, voisi olla yksi sellainen alue tällä saralla "sanomattomat sanat". Ja ehkä on muitakin, en tiedä?

Muutenkin elämässä on juuri nyt mukana vahvat teemat.
Yksi on se jatkuva hakkaa päätäsi seinään -tyyppinen teema, joka liittyy kehoon, sen hyvinvointiin, painonhallintaan, terveyteen... You name it! Pään hakkaaminen seinään on juuri sitä, että tätä samaa olen kantanut mukanani jo niin kauan, että se todella alkaa turhautta mua. Eikö sitä kuitenkin sanota, että muutos alkaa siitä kun ihminen ei enää voi olla muuttumatta, tavallaan? Kun asia kasvaa niin suureksi, että sen kanssa ei voi enää jatkaa, sitten alkaa muutos? Tähän liittyen, kuuntelin tänään aamulla autossa radiota ja siellä tuli paloja Vesa-Matti Loitin haastattelusta. Häneltä tietysti kysyttiin, että mikä sai hänet vaihtamaan elämässään vaihdetta niin, että hän on nyt laihtunut monta kymmentä kiloa. Vesku kertoi tarinaa siitä, kun hän oli taannoin Shanghain lentokentällä, jossa oli valtava ruuhka ja kuuma, ja hän joutui jonottamaan johonkin turvatarkastukseen tai vastaavaan. Hän painoi 150 kiloa ja hänelle tuo jonottaminen oli ollut aivan tuskaisa paikka. Päästyään jonosta hän ei nähnyt yhtään penkkiä mihin istua, eikä edes tolppaa mihin nojata. Hän oli aivan läkähdyksissään, huohotti ja hikoili. Sitten hän näki jonkun marmoripaasin lattialla ja hän kävi istumaan sen päälle. Siinä istuessaan hän oli alkanut katsomaan ympärilleen ja huomannut, että hänen ympärillään oli 300-400 ihmistä ja hän oli niistä kaikista huonokuntoisin. Siinä kohtaa hän oli ajatellut, että nyt on joko delattava tai sitten tehtävä muutos. Ja siitä se sitten lähti.
Mä jäin oikein kuuntelemaan tuota Vesa-Matti Loirin juttua, koska se kosketti mua. Itse painin saman teeman kanssa, kysyn itseltäni kuinka vaikeaa on aloittaa se muutos? (Mulle nousee kiukkua pintaan kun puhun tästä..) Eikä mun ole helppo kirjoittaa tästä. Tätä lukee moni ihminen, jotka tuntevat mut ihan oikeasti. Tätä saattaa lukea myös joku tuttuni, joka tästä tekstistä saa itselleen aseen mua vastaan, ja ei sekään tunnu kivalta. Ei ole helppoa olla edes itselleen rehellinen, kun on kyse hyvin aroista asioista. Eikä totisesti ole helppo olla rehellinen niistä muille. Olen vain niin kyllästynyt tähän, että en jaksa enää olla muuta kuin rehellinen. Katsokaa minua sellaisena kuin olen, en jaksa enää esittää mitään muuta. 
Olen siis totaalisen kyllästynyt olemaan lihava. Ja vielä enemmän kuin sitä, olen kyllästynyt olemaan täysin muuttumiseen kykenemätön. Kiukuttaa, itkettää, ahdistaa. Rajoittaa! Lihavuus rajoittaa mua nykyään niin paljon, että olen siksikin niin kyllästynyt. Miksi annan tehdä tämän itselleni? Jos ihminen pystyy enää pukeutumaan pelkkiin legginseihin, niin asiat ei varmastikaan ole hyvin? Sitten kun tulee päivä tai tilaisuus, että ei voikaan pukea niitä legginsejä, mitäs sitten tehdään? Todetaan, että olet pulassa ja saattanut itsesi melkoisen ärsyttävään tilanteeseen! Inhoan sitä, että en voi tehdä asioita täysillä, koska pelkästään jo pukeutuminen rajoittaa mua, saatika sitten se että en varmasti ole niin energinen mitä olisin muussa muodossa. En voi lähteä ryhmäliikuntatunneille, koska minulla ei ole sellaisia jumppa-asuja, joissa voisin julkisella paikalla esiintyä. Ei sellaisia ole olemassakaan, mihin minä mielestäni voisin pukeutua ja mennä muiden joukkoon muina miehinä. Tämä kaikki ahdistus ja inho on sisälläni suurena möykkynä ja miten sitä möykkyä hoidetaan? Kappas, suklaata, sehän lohduttaa!

Tässä kaikki raadollisuus. Olkaa hyvä. Hävettää, vielä enemmän mitä hävetti ennen. "Rakasta itseäsi"-tavoitteessa ollaan tältä osalta vielä suuren työn alla. Huoh. Tiedän, ettei tämä ole sitä minua, mitä ehkä olette täällä nähneet. Valoisaa, luottavaista... No, tämä asia minulla on vielä kesken. Näen sen nyt hyvin selkeästi, mulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin joko rakastaa itseäni tällaisena kuin olen tai sitten on vain tehtävä se muutos. Jos ajattelen, että voin rakastaa itseäni vasta muutoksen jälkeen, niin silloinhan ollaan aika pahasti metsässä myös. Tuntuu todella, todella vaikealta vain hyväksyä itsensä tällaisena ja vielä rakastaakin itseään siihen päälle. Katson sen asian kanssa taas niin tyhjyyteen, en nimittäin oikein tiedä mistä päästä lankakerää pitäisi edes lähteä työstämään, että joskus pääsisin siihen. Olen siis aivan totaalisen hukassa. Ja tämä teema on nyt elämässäni hyvin voimakkaasti päällä, se tulee esiin joka nurkan takaa joka päivä. Liikaa. Ruma. Legginsit. Lyllerö.

Ehkä sain kaiken tämän oppiakseni jotain. Suuri oppiläksy tämä itsensä rakastaminen. Ja miten tämän oikein sain, sekin on eräänlainen polku. Nuorena olin jopa liian laiha, kävin läpi senkin tyypillisen vaiheen teinin elämässä, että vaikka kuinka oltiin laihoja, niin sekään ei kelvannut. Sitä ei ihan oikeasti nähnyt itseään sellaisena! Muistan, että silloinkaan en rakastanut itseäni enkä ollut millään tasolla tyytyväinen kehooni. Kunpa olisin tiennyt paremmin, edes silloin. Musta mulla oli aina liian paksut reidet, mikään ei oikein ollut kaunista ja hyväksyttävää. Ja ihan oikeasti näin itseni näiden silmälasien läpi, joten mun ei ole hirveän vaikea kuvitella, mitä blokkeja anorektikoiden silmissä on kun ne katsovat peiliin. Nyt jälkeenpäin, kun katsoo kuvia nuoruudesta, aikoja kun painoin vähän yli 50 kiloa, miten hirveän laiha olin! Liian laiha! Minä kyllä harrastin paljon, pelasin aktiivisesti joukkueurheilulajia, kävin tanssimassa, aerobicissa, olin mukana vähän kaikessa. Muistan, kun olin cheereleaderina ja meidän piti pukeutua rintojen alle yltävään toppiin ja pieneen hameeseen, miten silloinkin näin että olen liian lihava siihen asuun (53kg, ehkä). Ohhoh. No, lukion viimeisellä luokalla, lukuvuoden ollessa jo lopuillaan, sairastuin. Olin sairaalassa muutaman kuukauden ja vielä toistamiseenkin myöhemmin samana vuonna ja sain lääkitystä, joka turvotit mut muodottomaksi. Enää en liikkunut mihinkään, en sitä normaalia arkiliikkumista enää, puhumattakaan muusta liikunnasta jota siihen saakka olin harrastanut. Siitä se alamäki sitten alkoi. Sairaalasta kotiin pääsi 10 kiloa pyöreämpi nuori tyttö, joka häpesi.
Tästä on 15-16 vuotta aikaa. Paljon aikaa kerryttää lisää painoa, pikkuhiljaa, melkein huomaamatta. Vähän lapsia väliin ja avot. Mitä enemmän painoin, sitä vähemmän liikuin. Bingo ja täyspotti! Suklaa on aina ollut läheinen ystäväni. Se lohduttaa sisäistä lastani, joka on selvästi jäänyt jotain vaille. Alimmissa chakroissa lantion alueella on kaikki se syvä perustunnemoska, mitä ihminen kantaa -tai sitten ei kanna, riippuu henkilöstä. On seksuaalisuus, on perusturva, on ne kaikki syvät tunteet. Ja kun ne haavoitettuna on siellä alimmissa chakroissa, olen päättänyt kerryttää lantiolle suojaksi rasvakerroksen, joka suojelee näitä haavoitettuja. Siellä ne on, vakaassa turvassa ja piilossa.
Bonuksena tässä painolotossa on vielä keväinen raskauteni, jonka aikana olin niin huonovointinen koko ajan, että ainut tapa parantaa hetkeksi oloa oli syödä jotain. Ja minä söin, puputin jotain kaiken aikaa. Olin väsynyt, enkä tehnyt mitään (no, huhkin tämän yrityksen perustamisen kanssa silloin, mutta se ei kovin fyysistä ollut). Ja kun raskaus sitten päättyi, siitä jäi muistona 5kg plussaa. Ja luonnollisesti vaikka raskaus lähtikin, 5 kiloa jäi. Kun alat kuulla lasten suusta lauseita "äitillä on iso maha" ja tätä rataa, järkytyt. Pelkäät, että kaikki muutkin ihmiset näkevät sinussa ensimmäisenä vain saman asian, pelkäät että on tärkein asia jonka perusteella ihmisarvosi mitataan ulkopuolisten silmissä. En ole enää varteenotettava, siltä minusta tuntuu. Onneksi minulla on jo mies, koska kukaan muu ei minua enää huolisi. Tässä ajatuksia, joita jaksan kantaa mukanani.

Jostain ehkä tuntuu, että mässäilen tällä asialla nyt. Saattaa olla, mutta jotenkin tarvitsen tätä. Olen mässäillyt tätä pääni sisällä vuosikaupalla, enkä jaksa enää. Niin kamalaa kuin onkin puhua näin, äänene vielä, niin se haluaa nyt tulla ulos.
Ja suoraan sanottuna, en uskaltaisi mässillä tällä julkisesti, ellen tietäisi että olen tulossa valinnan eteen. Se lähestyy vääjäämättä, tiedän ettei näin vain voi enää jatkua. Ja tässä puhun yhtä paljon itse lihavuudesta kuin itsensä rakastamisestakin. Kummallakin tavalla: Näin ei voi enää jatkua. Jotain on muututtava ja se muuttuu. Tunnen energian, joka on tulossa. Tehdäkseni tilaa halusin poistaa tämän moskan sisältä, sen mitä nyt eniten pinnalla oli. Heti on kevyempi olo, vaikka se ei fyysisessä puntarissa näykään ;)

Ja jotta tämä juttu ei nyt ihan lyhyeksi jäisi (sarkasmia), niin seuraavaan pinnalla olevaan teemaan! Auttaminen, runsauden virta ja niin edelleen. Mulla on sellainen vaihe elämässä meneillään, että olen saanut olla paljon avuksi. Ympärillä on ihmisiä, jotka sattumalta juuri nyt ovat olleet tavallista enemmän avun tarpeessa. Tai itse asiassa, en tiedä tarpeesta mutta ainakin minä olen sitä apuani mennyt tuputtamaan. Olen luonteeltani auttavainen. En voi kuitenkaan kieltää, etteikö auttavaisuus joskus olisi myös sitä rakkauden ostamista. Ihmiset pitävät minusta enemmän, jos autan heitä. Ja sitten kun tarvitsen itse apua, niin uskallanko pyytää sitä, pystynkö ottamaan sitä vastaan? Hyvin huonosti. Tai, kun autan muita ja he haluaisivat korvata apuni jotenkin, otanko se muitta mutkitta vastaan? En! Siinä olen todella surkea.
Ja niin paljon kuin olen saanut olla viime aikoina avuksi, niin ei taida sekään olla mun kohdalla ihan vain sattumaa. Niin voimakkaasti se on tuonut mun mietittäväkseni ja työstettäväksi sitä asiaa, että mitä se pyyteetön auttaminen on ja mitä se runsauden virran ylläpitäminen on. Olen pyytänyt apua yläkerralta tähän runsauden virtaan paljonkin. Olen pyytänyt, että he huomauttaisivat jotenkin silloin, kuin toimin sen vastaisesti. Nyt mua on huomautettu, kun näitä ajatuksia nousee.
Sellainenkin tilanne, lupasin tehdä yhden asian ystävälleni. Mulla on aikaa tehdä se ja sen tekeminen on ihan kivaa puuhastelua mulle, ei vastenmieleistä ja otan mielelläni kontolleni sen. Ystäväni ymmärsi kyllä asian arvon ja työtuntien määrän, ja halusi maksaa mulle siitä työstä. Mutta minä en halunnut ottaa vastaan, koska se ei vaan tunnu hyvältä. Koska olen siinä surkea, ja koska tuntuu pahalta ystävän puolesta, jolla on muutenkin paljon rahanmenoa juuri nyt. Mulle olisi vaikea paikka olla yksi hänen rahanmenoa lisäävä tekijä tässä. Niinpä kieltäydyn rahasta ja mietin jotain muuta keinoa, jolla voisimme tasata tilit. Ymmärrän kuitenkin senkin, että ei ystävästäkään ole kivaa jäädä silkkaan kiitollisuuden velkaan, ei musta ainakaan olisi.
Olen siis miettinyt tätä paljon, mikä on pyytetöntä auttamista? Onko se pyyteetöntä, että auttaa mielellään mutta toisen halutessa korvata, ei suostu ottamana korvausta vastaan? Onko se pyyteetöntä, jos on aina valmiina auttamaan ja kuitenkin ostaa sillä vain rakkautta osakseen, ainakin vähän? Autan sinua, olen siis kiva ja sinä tykkäät minusta. Ja onko mun turha pyytää runsauden virtaa osakseni, jos kuitenkin itse katkaisen sen tulon silloin, kun se ovellani kolkuttaa? Mulle on vaikeaa ottaa rahaa vastaan, näköjään edelleen (enkelit rakkat, auttakaa nyt mua puhdistumaan tästäKIN tukoksesta!). Suhtautumiseni rahaan on edelleen siis negatiivista ja kaiken kukkuraksi saatan katkaista myös virran ystäväni osalta. Hänelle virta on yhtä lailla antamista ja saamista.  Pelkään, että näytän vastapuolen silmissä rahan ahneelta. Äh, mitä pään seinään hakkaamista tämäkin! Onko sen kaiken oltava näin helkkarin vaikeaa!!?
Summa summarum: Turha vaatimattomuus ei taida olla pyyteetöntä. Eikä oman (työn) arvostaminen ole ahneutta. Eikä korvauksen ottaminen avusta, silloin kuin toinen sitä haluaa antaa, ole kieroa ahneutta ja avun tyhjäksi tekevä seikka.
Ja mitä sanoi minulle enkelikortit kun tästä pyysin viestiä?

Betania

 

"Kun pidät hyvää huolta itsestäsi, voit olla paremmin avuksi myös muille.
Suo itsellesi tänään hetki virkistäytymiseen

-esimerkiksi hieronta, kylpy tai jalkahoito."

 

(Lisäviesti: Olet antelias ihminen ja Jumala rakastaa sinua juuri siksi. Nyt sinun on kuitenkin aika antaa itsellesi. Autan sinua avaautumaan henkisyydelle fyysisen rentoutumisen kautta. Rentoutuminenkin saattaa näet olla keino saada enemmän aikaan!

Mitä enemmän suostut ottamaan vastaan minulta ja muilta enkeleiltä, sitä enemmän pystyt itse antamaan muille. Syvällä sisimmässäsi olet kääntynyt puoleemme ja pyytänyt lepoa ja rauhoittumista. Olet tehnyt työtä lakkaamatta ja nähnyt paljon vaivaa muiden ihmisten eteen. Nyt sinun on aika palkita itsesi. Tämä on taivaallinen käsky: Järjestää aikaa itsellesi ja rentoutumiselle! Älä luista tästä tärkeästä tehtävästä, vaan toimi heti. Kun mielesi rauhoittuu ja tunnet olosi tyytyväisemmäksi, myös kaikki ympärilläsi olevat hyötyvät.)

 

Ja sanottakoon, että tämä se oli taas erityisen osuva vastaus ja kohdalleni tarpeellinen muistutus. Ystäväni, jos luet tätä ja pohdit nyt, että miten tuolle vaikealle ja kompleksoituneelle ihmiselle (sarkasmia, ja ehkä vähän tottakin) korvaat hänen apunsa, niin parasta taitaa olla, kun yhdistät kaksi asiaa: Olen pitkään kaivannut itseni hemmottelua, mutta mulla ei ole ollut siihen varaa. Enough said? :) Sinulla itselläsi olisi kykyjä hemmotella mua paljonkin, mutta liittyen ylempänä kirjoittamaani, mua pelottaa aivan liikaa. Ehkä pieni puhdistumisreissu luottoparantajalle olisi se, mitä juuri nyt tarvitsisin, ainakin kaikesta kirjoittamastani päätellen!

 

 

Kylläpä tässä taas.

Vähän raskasta tekstiä, ainakin minusta tuntuu siltä.

Toivottavasti otatte mut vastaan myös tällaisena!

Tämä on sitä, kun ollaan keskeneräisiä, joltain osin vielä pahastikin.

Optimismia kyllä pidetään yllä ja uskotaan, että kasvua tapahtuu!

 

Amen.

 

(Ja nostettuani juuri katseeni tästä ruudulta, kirkkaan keltainen perhonen lentää liihotteli kaupan ikkunan ohitse. Kiitos!)