Liian ajoissa

Olen alkanut kokoamaan itselleni ensimmäistä aarrekarttaani ja sen tiimoilta selailen sakset kädessä vanhoja lehtiä. Tämän kevään Kodin Kuvalehdestä löysin niin mahtavan pääkirjoituksen (Minna McGill), että aion kopsata sen tähän!

------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Liian ajoissa

   Matkustin junalla Tampereelta Helsinkiin. Toisella puolella käytävää istui vanha charmantti herrasmies. Kun olimme puolessa välissä matkaa, mies puki takin päälleen, noukki laukun hattuhyllyltä ja suuntasi junan välikköön seisomaan. Siellä hän kökötti ja odotti. Lähes tunnin, ennen kuin juna oli perillä Helsingissä.
   Näihin kärsimättömiin ajoissa olijoihin olen törmännyt muuallakin, siellä täällä, kuten teatterissa. Ennen kuin esirippu laskee, osa väestä on jo puikkelehtinut katsomosta ulos ja kiilannut narikoille. Näyttelijöistä viis.
   Minä, joka olen tätä nykyä aina myöhässä, aloin miettiä, voiko elämässä olla liiankin ajoissa. Ilmeisesti voi.
   Aika taitaa olla elämämme suurimpia paradokseja.
   Ensin juoksemme pää kolmantena jalkana vuosikausia. Aamuisin päiväkodille ja julkisilla töihin, iltaisin ruokakaupan kautta kotiin. Istumme vanhempainillat. Hoidamme ikääntyvät vanhempamme. Maksamme laskut, täytämme veroilmoitukset. Huollamme autot ja vaihdamme talvirenkaat. Ja kiireen vuoksi myöhästelemme.
   Voisi ajatella, että kun työelämä loppuu ja lapset lähtevät pesästä, olisi kerrankin aikaa ja mahdollisuus ottaa rennosti. Mutta taitaakin käydä toisin. Kärsimättömyys sen kuin pahenee. Usealla on uudessa elämänvaiheessa entistä kovempi kiire, jonnekin, kaiken aikaa. Kuten erään tuttavani eläkkeelle jääneillä vanhemmilla, jos heidän tyttäreensä on uskominen.
   -Joka kerta kun he tulevat kylään, he tuskin malttavat riisua takkinsa ja istua sohvalle. Alkuun he toteavat, että kahvia he nyt eivät ainakaan ehdi juomaan. Tälläkään kertaa. Kova kiire on, mutta minne, siitä minulla ei ole aavistustakaan, tytär pohtii.
   Onnellisimpia elämänkulussa taitavat olla lapset, joilla ei vielä ole ajan tajua. He, joille tunti ja vuorokausi ovat samanarvoisia ja elämä aina yhtä totta ja tässä. He, jotka automatkalla kysyvät viiden minuutin välein: Ollaanko jo perillä?
   Ja he, joilta ei jää yksikään puu, tönö tai eläin huomaamatta, vaikka juna kiitäisi kahtasataa Tampereelta Helsinkiin.
   Tarkkailkaapa vain!
---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tuossa kirjoituksessa oli jotain sellaista ajatusmaailmaa, mitä haluaisin itse vaalia. Siitä kirjoitin itse asiassa eilenkin, kun ei ole kiire minnekään, kun voi olla läsnäolevassa hetkessä niin kuin sinulla olisi kaikki maailman aika.
Tulkaa lasten kaltaisiksi, sillä lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta. Olen varmasti lainannut tuota lausetta ennenkin täällä, mutta musta siinä piilee vain syvä viisaus. Mulle itselle sanottiin kanavoinnissa joskus sellainen viesti, että lapsilla ja kotona heidän kanssaan viettämälläni ajalla on mulle aivan erityinen merkitys ja opetus. Mua kehoitettiin kiinnittämään huomiota siihen, miten lapset elävät nyt-hetkessä ja ottavan siitä oppia itsellekin. Me aikuiset murehdimme menneitä ja tulevia, ja täytämme nykyhetkemme viihteellä, joka pitää meidän tehokkaasti pois läsnäolevasta hetkestä. Miksi?
Lapsilla ja aikuisilla on tietysti eroja. Lapset eivät tunne kelloa, ei ole sitä ajan tajua. Lapsilla ei ole velvollisuuksia, kuten aikuisilla. Mutta silti, voisimmeko me vähän hellittää siitä "pitäisi"-elämästä ja tarttua hetkeen, carpe diem!

PS: Pikkuisen tyttöni kipeä käsi tuli vain entistä kipeämmäksi ja veimme hänet aamulla lääkäriin. Kyynärpää oli sijoiltaan ja netistä asiaa opsikeltuani selvisi, että se on hyvin tyypillinen vamma pienillä lapsilla, joita on vedettu tai nostettu käsistä. Ikävää, että piti tämäkin asia oppia näin kantapään kautta. Hauska hissileikki ei taidakaan olla ihan hyväksi. Nyt ollaan kuitenkin jo toipumisen puolella, käsi kantositeessä.